Urheiluhullu

Sitä voisi luulla, että ammatistani johtuen olisin jotenkin liikuntaorientoitunut tyyppi, joka käy punttiksella useamman kerran viikossa ja lenkilläkin pari kertaa viikossa sen lisäksi, että siellä tanssisalissa hyppii ja pomppii ja heiluttaa jalkaa oppilaiden edessä ja malliksi. No, totuus on vallan toisenlainen.

Jos ammattini ei olisi näin liikkuvaista sorttia, niin minähän olisin aivan tavattoman hyvä sohvaperuna. Vapaaehtoisesti enkä vapaa-ajalla todellakaan lähde lenkille tai punttikselle. (Sellaisen myönnytyksen olen tehnyt, että pilatestunnilla käyn säännöllisesti kerran viikossa. Koska onhan se sixpack paidan alla oikein kiva juttu, vaikka sitä eivät muut nyt näekään.)

Kaksi kesää sitten lenkkeilin. Siihen olennaisena osana kuului kunnon varusteiden hankkiminen. Sen jälkeen juoksin läheistä pururataa (1760 m, portilta portille yksi kiekka tekee n. 3000 m) ympäri säännöllisen epäsäännöllisesti. Ja raahasin hienot varusteeni myös maalle, jossa vetäisin maantietä edes takaisin yhteensä kuuden kilometrin lenkin. Enkä sen jälkeen olekaan lenkkeillyt.

Toissa kesänä innostuin pyöräilystä. Se ei tunnu jaloissa niin tappavalta kuin lenkkeily, siinä syy. Ei muuta kuin kypärä päähän ja Naapurikaupungin järveä (suosittu pyöräilyreitti) kiertämään. Portilta portille kilometrejä kertyi 22 per lenkki. Aikaa yhteen lenkkiin sai kulumaan himpun päälle tunnin, jos polki ihan täysiä. Leppoisampi tahti kulutti aikaa noin puolitoista tuntia, mutta silloin tuntui, ettei tullut edes hiki. Ja tunnuslauseenihan on nuoruudesta saakka ollut se kuuluisa "no pain, no gain".

Viime kesänä - joka nyt siis päättyi vaikka keleistä voisi muuta luulla - en tehnyt mitään. Ja nyt olen ihan rehellinen. En lenkkeillyt, en pyöräillyt, en jumpannut. En edes harkinnut kuntosalille menemistä. En tehnyt pilatesta enkä etenkään joogannut. Päätin, että yhden kesän vain olla möllötän.

Jotain sitten on selvästikin tapahtunut, kun eilen alkoi tehdä ihan kamalasti mieli käydä lenkillä. Kyllä vain! Siitäkin huolimatta, että muistin, miten inhottavalta lenkkeily lonkankoukistajien krampatessa aikaisemmin tuntui, ja miten etureidet olivat hapoilla monta päivää yhden pienen lenkin jälkeen. Ei siis muuta kuin lenkille. Mies lähti mukaan katsomaan, että selviän hengissä takaisin kotiin. Rauhallista tahtia etenimme ja kun kotiin pääsimme, matkamittariin oli tullut nelisen kilometriä. Aikaa oli mennyt puolisen tuntia. Hiki virtasi, mutta olo ei ollut huono. Lonkkien jumituksen sain estettyä tekemällä itsestäni pika-analyysin: kaikki työ tapahtui lonkankoukistajalihaksilla pakaralihasten löysäillessä. Käskin gluteus maximukset käyttöön, ja se rentoutti iliopsoakset niin, että pystyin etenemään koko lenkin juoksuaskelin. Lenkin jälkeen oli vuorossa palauttava venyttely ja suihkun jälkeen vielä extra-magnesium kitusiin. Ajattelin, että hienoa, tästä se lähtee.

Varmasti lähteekin, mutta niin vain olivat jalat ihan jumissa tänään aamulla. Etenkin pakaralihakset. Auts! Ja etureidet. Auts! Pragmaattisena ihmisenä ajattelin, että sillä se lähtee millä on tullutkin, joten illalla ei muuta kuin kamat niskaan ja lenkille. Tyydyin purtsalenkkiin, eli noin kolmeen kilsaan. Juoksu kulki, lonkkiin ei sattunut, pakarat tekivät töitä. Luulin olevani niskan päällä. Mutta mitä vielä. Reidet kyllä ilmoittavat, kun niitä tässä on kotitöitä tehdessä käytellyt. Ihana on asua kolmessa kerroksessa. Ilmeisesti siis huomennakin on lenkkeiltävä.

Ja kohta varmaan huomaan olevani kuntosalilla ostamassa korttia. Huoh.

Ain laulain työtäs tee

En voi olla hehkuttamatta arkea! Ihanaa, kun työt ovat pitkän kesäloman jälkeen alkaneet! Ihanaa, kun lapset käyvät päivisin koulussa!

Pari ekaa työviikkoa meni toimistohommissa, ja se oli oikein mukavaa vaihtelua normaalille iltatyörytmille. Yhtään en sure enkä harmittele sitäkään, että kaikki kolme lasta ovat nyt koululaisia. Kyllä se kuulkaa vain helpottaa elämää, kun ei tarvitse ketään viedä eikä hakea. Ja meidän koulutiensä aloittanut pikkuneiti on itsekin tosi onnellinen siitä, että vihdoinkin hän pääsee yksin menemään kavereille. Aikaisemmin - ehkä koska sitä ajattelee, että alle kouluikäinen nyt vain on niin pieni - hänet aina vietiin ja haettiin, ellei kyse ollut ihan naapurissa asuvasta kaverista. Nyt hän on saanut ihan rauhassa mennä parin korttelin päähän yksin ja vielä pyörällä! Kyllä me ollaan nyt hurjiksi heittäydytty ;)

Ja koska ensimmäinen viikko toimintakautta on takana, olen saanut huomata, että aloittaneista balettioppilaista on todella paljon sellaisia, joiden isosiskoja olen jo opettanut. Tai joiden äidit ovat omia lapsuudenystäviäni. Ihan kuin tuttuja opettaisi :) Parasta on, että kroppa on kestänyt hienosti tämän kauden aloituksen. Vatsalihakset eivät ole moksiskaan edes nauramisesta, ja portaitakin pääsee kiipeämään ilman että etureidet tuntuvat repeävän. Jotain on siis tullut opittua, minunkin ;)

Kyllä taas kelpaa ahertaa.

Iloa ja vähän haikeuttakin ilmassa

Kesäloman viimeiset päivät ovat käsillä. Kuulemma vielä pitäisi mökille ehtiä ennen ensi viikon työhönpaluuta. Onhan tässä aikaa...

Ennen kuin työt vievät mennessään ehdin tänään kipaista ostoksilla. Ensin yksinäni ja vähän työjuttuja, kuten uudet kengät ja useita uusia vihkoja (mikä siinä on, että kirjakaupan paperiosastolla menetän itsehillintäni ja kontrollini täysin ja alan himoita erilaisia vihkoja, kyniä ja kansioita ihan simona??!), sitten pikkuneidin kanssa koulujuttuja. Kyllä, koulujuttuja! Mihin ihmeeseen nämä vuodet, kuukaudet ja päivät ovat oikein hävinneet, kun nuorimmaiseni, lähes vastasyntyneen, kohta 7 vuotta täyttävän pienokaisen kanssa kävin ostamassa koulurepun? Valinta tehtiin äärettömän huolellisesti. Suostuin ostamaan vain sellaisen repun, jossa on kunnollinen ja kestävä pohja (isoveljien ekaluokan repuista pohjat hiutuivat lähes läpinäkyviksi ekan luokan aikana, ja virheistähän kyllä oppii) ja toimivat vetskarit. Tuleva ekaluokkalainen halusi repussa olevan myös sopivasti blingblingiä. Kun nämä speksit yhdistettiin, löydettiin Pikkukaupungin marketista juuri sopiva reppu, johon budjettikin riitti :) Win-win -tilanne, kaikin puolin. Siitä sitten kassalle, mars, ja kun olin kuvettani kaivanut, sai neiti heittää selkäänsä ihka uuden koulutulokkaan reppunsa. Ja sitten pyörällä kotiin.

Vaikka olikin niin ihana asia kuin oman repun valitseminen, stressiäkin on selvästi ilmassa. Illalla nukkumaan mennessä tyttö itkeskeli, kun kouluunmeno jännittää niin kovin. Yritin helpottaa tilannetta kertomalla, että koulun alkuun on vielä monta päivää. Itku laantui, kun isoveli, kuudennen luokan aloittava, tuli kertomaan omia muistojaan koulunaloituksesta. Ou jee, hetken kuluttua jokaisen lapsen huoneesta kuului rauhallinen unituhina.

Vaikka tiedän vanhenevani lasten mukana samaa tahtia, ei sitä oikein suostu tajuamaan. Nyyh. Ja hiphei :)

Ahkeruus todellakin palkitaan

Innostuin toden teolla loman vedellessä viimeisiään siivoamaan ja raivaamaan ja _karsimaan. Eilen käsittelin pikkuneidin huoneen ja tänään jatkoin samalla höyryllä vaatehuoneen ja oman vaatekaappini sekä neulelankavarastoni kimpussa. Tulosta syntyi!

Pikkuneidin huoneesta roskia tuli yhden muovikassillisen verran. Lisäksi poistin sieltä yhden huonekalun tilaa viemästä. Ei se siellä vakituisesti ollutkaan vaan vain väliaikaissäilytyksessä. Mutta paljoa ei vaadita, että pienestä huoneesta tulee isomman oloinen :)

Vaatehuoneen raivaamiseen menikin hyvä tovi. Kälyni oli auttamassa siinä hommassa siten, että hän otti vastaan ja vei kotiinsa aika paljon meidän lapsille pieniksi käyneitä ulkovaatteita ja -asusteita. Aika monesta tavarasta otin valokuvan ja heitin niitä sitten nettikirppikselle. Annan pois, koska en todellakaan jaksa alkaa hinnoitella mitään (paitsi iskemättömiä kangaspaloja). Niin, ja ne tavarat, mitkä eivät löydä uutta omistajaa elokuun ekaan viikkoon mennessä, roudataan Kierrätyskeskukseen.

Viimeisenä tänään ehdin perata vaatekaappini ja lankavarastoni. Vaatekaapista lähti UFF:ille kolme muovikassillista "kyllä mä vielä joskus tätä käytän" -vaatteita :) Olin tiukkana ja todellakin heivasin menemään lähes kaikki sellaiset vaatteet, joita en ole vuoteen käyttänyt. Tai joita olen testaillut päälleni tasaisin väliajoin viimeisen kahden vuoden aikana ja joka kerta todennut: "Eeeei tätä, ei ole hyvä."

Lankavarastosta löytyi paljon punaista Seiskaveikkaa. Ja muitakin sukkalankoja. Niitä siis neulon urakalla taas kun arki alkaa :) Ja kaikki langanloput pikkukerät nyssäkät keräsin yhteen isoon muovipussiin, ja vien elokuun alussa lähipäiväkotiin askartelumateriaaliksi. Molemminpuolinen ilo on taattu!

Seuraavaksi olisi tarkoitus käydä läpi kangasvarastot. Olisi ihan mahtavaa hoitaa nekin yhtä sujuvasti kuin tämä kaappien tyhjennys on muutenkin sujunut. Nälkä selvästi kasvaa syödessä, kun joka puolelle katsoessani mietin, mistä hankkiudun eroon ihan justiinsa :)

Portaiden kunnostusprojekti

Remonttiaiheella jatketaan :)

Näyttää pikku hiljaa siltä, että remontin ensimmäinen kierros on kuin onkin lähestymässä loppuaan. Kiitos kuuluu ensisijaisesti isälleni, joka on meillä asian hyväksi ahertanut, sekä Miehelle, joka on ahertanut siinä mukana. Minä sen sijaan tyydyin tällä kertaa vain dokumentoimaan projektia :)

Meillä siis oli 90-luvun alussa laitetut mäntyportaat. Siihen maailmanaikaan suosittiin nimenomaan luonnollista puupintaa. Siitäpä syystä mäntypaneelikatotkin olivat vain lakattuja (ja olihan siinä urakkaa maalata ne valkoisiksi tässä remontin aikana). Portaat sijaitsevat yhden ikkunan edessä ihan vain siitä syystä, että kun isäni 90-luvun alussa rakensi taloon yläkerran korottamalla kattoa, portaiden paikaksi valikoitui kyseinen paikka. Ei tarvinnut kattokehiä rikkoa :) Ikkuna on pohjoisseinällä, joten kamalan paljon valoa ei sieltä muutenkaan tule, mutta ajan kuluessa tummuneet lakatut mäntyportaat tuntuivat vievän sen vähänkin valon, mitä ikkunasta sisälle tuli. Niin, ja minä nyt halusin vaaleat portaat ;)

Ennen kuin päästiin itse maalaamisen kimppuun, portaita piti siirtää n. 30 cm oikealle. Näin saatiin yläkertaan tasanteelle hieman enemmän tilaa, koska sinne rakennettu seinä oli nyt kovin lähellä portaiden yläpäätä. Jotta ahtaus ei yllättäisi portaiden alapäässä, isäni suunnitteli L-käännöksen, jolla käynti portaisiin kävisi paremmin. Portaiden siirtäminen oli päivän urakka. Käännöksen tekeminen vei pari päivää. Ja sitten olikin maalaamisen vuoro.

(Portaat käännettiin toiselle sivulle "lepäämään", että saatiin nikkaroitua ylimmän portaan taakse jäävän seinän yläreuna kuntoon.)

(Seuraavaksi ylätasanteen leventämisen vuoro. Tämän jälkeen jo ladottua laminaattia purettiin aikamoinen ala, että saatiin se ladottua uudelleen tuolle uudellekin osalle ilman saumoja.)

(Kun portaat oli saatu siirrettyä, oli aika nikkaroida alatasanne.)

Projektia pohjustettiin lukemalla muiden kokemuksia mäntyportaiden maalaamisesta. Soitto Tikkurilan maalilinjalle varmisti vielä sen, mikä jo tiedettiinkin: kevyt lakan karhennushionta riittää, eikä mitään otepohjamaalia tarvita. Niinpä Mies otti kulmahiomakoneen käteensä ja ahersi portaiden kimpussa jokusen tunnin. Isäni sillä välin työsti irroitettuja porraspienoja maalaamalla niitä autotallissa valkoisiksi Helmi-kalustemaalilla. Käsijohde ja portaat muuten maalattiin vaaleanharmaiksi Betoluxilla. Kolmen maalikerroksen jälkeen olimme tyytyväisiä.

(Alakuvassa portaat ovat saaneet yhden Betolux-pinnan. Käsijohde ja kaidepinnat ovat jo valmiit.)

Portaissa oli vanhastaan kumiset jarrulistat. Niiden irroittaminen osoittautui niin työlääksi, että päätimme  peittää ne maalarinteipillä ja siten siis säilyttää. Ratkaisu osoittautui ihan hyväksi. Tässä näkymä portaisiin yläkerrasta.

Ja tältä näyttää yläkerran aulatila portaiden maalaamisen jälkeen. Vasemmassa reunassa näkyy seinää, joka rakennettiin aikaisemmin.

Tältä näyttivät portaat aikaisemmin alakerrasta katsottuna:

Vielä pitäisi yläkerran aula sisustaa, ja sen jälkeen päästäneenkin kylppäreiden kimppuun. Kunhan nyt ensin vedetään vähän henkeä välissä...

Kesäisiä kuvia

Kesälomaa on vielä jäljellä jokunen viikko, kolme, jos ihan tarkkoja ollaan. Puuhamaassa ollaan käyty, Serenassakin ollaan käyty ja vielä Tallinnassakin käytiin kääntymässä :) Niin, ja kahdella eri mökilläkin ollaan kesää vietetty. Kyllä meidän kelpaa! Katsokaa vaikka:

Fiskarsin lähellä on yksi mökeistä kauniin Seljänalasen rannalla kallioniemen nokassa. Saunastakin on ihan mielettömän hieno näköala järvelle!

Puuhamaan reissulla sää suosi, vaikka tosin oli ennustettu. Saimme niskaamme vain kaksi pientä sadekuuroa, ja molemmilla kerroilla ehdimme hyvin suojaan. Omat eväät oli ihan must.

Serena-päiväksi valikoitui uskomattoman kaunis ja lämmin päivä. Tavoistani poiketen uskalsin kälyni kanssa käydä muutamassa liukumäessä, mm. hurjassa Half-pipessa. Kyllä aukesivat äänijänteet sillä laskulla! ;) Ja Serenassakin nautimme omia piknik-eväitä mahan täydeltä. Hyvin toimi.

Tallinnan reissulla kierrettiin yksi ilta vanhaa kaupunkia ja kiivettiin Toompean mäelle. Näköalatasanteelta sai kuvan kaupungin katoista :)

Mutta muistuttakaa mua, kun seuraavan kerran haikailen lyhyttäkin kaupunkilomaa lasten kanssa... Siinä mielessä reissu ei ollut onnistunut. Ensin murjotti esikoinen, sitten keskimmäinen, ja kotimatkalla vielä kuopus. Huh, oli kuin olisi kivirekeä perässä vetänyt. Joten vastaisuudessakin taidamme pitäytyä rantalomakohteissa ja muissa huvituksissa, kun koko perhe reissaa.

Uimasilla

Tämän kesän tähän astiset kovimmat helteet, ja vasta nyt pääsin uimaan! Ei, en ole sairas tai muutenkaan päästäni vialla ;)

Perinteisesti olen käynyt luonnonvesissä uimassa ja talviturkin riisumassa mökillä juhannuksena. Tänä vuonna tunsin itseni niin kokeneeksi ja kypsäksi (lue: vanhaksi), että totesin, että minun ei tarvitse mennä kastautumaan kylmään veteen (+15 °C) vain siksi, että allakka niin sanoo. Kävin siis saunassa ja muiden hilpaistessa uimaan Itämereen, minä jäin istumaan terassille ja ihailemaan yötöntä yötä (ja tulin siinä istuessani tappaneeksi jokusen hyttysenkin, sori). Kunnes sitten: porrasremontin lopun häämöttäessä lämpötila sisällä nousi tänään niin korkeaksi ja pikkuneiti ystävineen oli väsyttänyt minut kitinällään, totesin meidän kaikkien tarvitsevan vähän viilennystä (jota rehellisyyden nimissä olisin saanut menemällä kellariin, jossa on ihastuttavan tasainen 17 asteen lämpötila) ja pakkasin muksut autoon ja huristin lähimmälle ilmaiselle uimapaikalle kuuden kilometrin päähän. Ja niin tuli pulahdettua :)

Taidanpa käydä vielä uudelleen tämän kesän aikana...

Kesärientoja

Kesä ja varsinkin kesäloma ovat siitä jännää aikaa, että silloin pitäisi tehdä kaikenlaista. Kuten huvitella vesipuistoissa ja huvipuistoissa, käydä sukulaisissa, olla mökillä, nähdä kavereita, nauttia auringosta terassilla (tai jossain muualla), olla paljon ulkona, piipahtaa kenties ulkomaillakin. Kamalan stressaavaa!

Lomalla on oltu nyt pari-kolme viikkoa ja jo tuntuu, että kalenteri on ihan täynnä, eikä tässä paikasta toiseen juoksemisen lomassa ehdi edes lomailla tai ottaa muutenkaan rennosti. Nyt jo harmittaa kesän ja loman lyhyys sekä se, että niin paljon kivaa jää kuitenkin tekemättä ja kokematta.

Ja sitten, kun tulee aika lähteä sovittuun rientoon, lapset pistävät jarrut päälle ja haluavatkin jäädä kotiin kavereiden kanssa. Tai mennä ihan toiseen rientoon kuin mistä on aikaisemmin sovittu. Tai sitten sataa niin rankasti tai on niin kylmä, ettei mihinkään ulkoilmapaikkaan voi lähteä. Tekipä niin tai näin, aina menee pieleen...

Tällaisina hetkinä alkaa päässä soida Junnu Vainion mainio kesäbiisi: "Käyn ahon laitaa, minä ilman paitaa, ei estä kukaan, kun matkaa teen. Vain suvituulen, minä kutsun kuulen, se ottaa mukaan, mun uudelleen." Carpe diem. Sitä on helppoa itselleen hokea, kun niin moni asia odottaa tekijää. Ja sitä lomaa, kun olisi aika hommat tehdä. Juhannuksena lupaan tarttua hetkeen - yksistä kaverihäistä huolimatta - ja nautin olostani maaseudun rauhassa merimaisemaa ihastellen ja hyttysiä laiskasti hätyytellen. Mukaan pakkaan pari uutta kirjaa (jeps, en vain voinut olla ostamatta niitä, kun kirjakaupan ohi tässä taannoin kävelin) ja ehkä neulomistarvikkeet. Pitkän tauon jälkeen vähän jo houkuttelee jatkaa rakasta neulomisharrastusta, jota voi oikeasti tehdä missä vain.

Positiivarit.fi:n sivuilta poimin omaksikin iloksi mukavan kesärunon. Olkaapa hyvät :)


Ihastele poutapilviä
siristele auringossa silmiä,
Haista kesän tuoksut
unohda turhat juoksut,
Muista paljon lekotella
laiturilla elämää hekotella,
Mieti kivoja juttuja
tapaa ystäviä ja tuttuja,
Älä murehdi ötököitä
vietä rauhallisia kesäöitä!

Huolta kerrakseen

Esikoinen, 11,5-vuotias, sai eilen ihan luvan kanssa lähteä ensimmäistä kertaa ilman aikuisseuraa Helsinkiin. Junalla. Piti päästä ostamaan jotain scootin osia, ja reitti oli katsottu ja moneen kertaan puhuttu. Lasta oli ohjeistettu painamaan oikeaa leimausnappulaa junassa, matkakorttiinkin oli valmiiksi ladattu arvoa sen verran, että ei rahat lopu kesken matkan. Oltiin sovittu, että siihen ja siihen aikaan soittaa kotiin ja siihen ja siihen aikaan on kotona. Ensimmäinen toimi, jälkimmäinen ei niin hyvin. Seikkailuksihan se sitten oli mennyt. Huoh. Onneksi sentään puhelin oli mukana ja sillä sai lapseen yhteyden.

Eikä mitä, keskimmäinen, 9,5-vuotias, keksi tehdä saman kuin esikoinen. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Pari isoa muttaa oli kuitenkin tässä mukana: lupaa ei ollut kysytty, matkakorttia ei ollut mukana, puhelin oli pois päältä. Jokunen puhelu tuli numeroon soitettua, ja savu vain nousi päästä, kun virallinen naisenääni vastasi: "Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä."

Kun lapsi sitten (hyvissä ajoin ennen normaalia kotiintuloaikaa, hurraa sille) tuli kotiin iloisena kuin peipponen, hyvin vakavin äänenpainoin tuli selvitettyä, miksi noin ei saa tehdä. Onneksi, onneksi oli vähän vanhempi kaveri ollut mukana, tosin hänkin ilman lupaa. Olivat olleet hulavannekisoissa ja voittaneet aika hienot jumppavanteet. Tämä asia kerrottiin ihan kuin en sitä tajuaisi. Yritin ymmärtää, mutta vihainen kyllä olin.

Aika varhaisessa vaiheessa lapset näköjään haluavat ympäristön ottaa haltuun. Toistaiseksi tosin saavat jatkossakin tutustua ensisijaisesti kotikaupunkiinsa. Ja ehdottomasti tullaan yhä takomaan kalloon, että AINA pitää kertoa, minne menee ja kenen kanssa. Ja näin kännyköiden aikakaudella ("toista se oli silloin kun minä olin nuori...") se kapula pidetään mukana ja huolehditaan siitä, että akkua riittää, että huolissaan oleva äiti saa yhteyden, vaikka kyse olisi vain siitä, että haluaa pyytää lapsen kotiin syömään.

Kesäloma, jeps.

Jo joutui armas aika

Kas näin, jälleen on yksi toimintavuosi paketissa. Opettajana vuodenkierto ei olekaan tammikuusta joulukuulle, vaan elokuusta toukokuulle ;)

Kesä ei tullut yhtään liian aikaisin - eikä toisaalta yhtään liian myöhään. Sellaista matalalentoa on tässä viime aikoina eletty, että kiitollisuudella otan vastaan nämä opettajan kutsumuskuukaudet, kesä- ja heinäkuun. Toivoisin voivani ja ehtiväni ommella kaikkea ihanaa (ainakin kankaita on vino pino kaikkeen ihanaan), samoin neulomisrintamalla on ollut hyvin hiljaista, joten sinne haluaisin vähän lisää vipinää. Mutta kun mietin viime kesää ja silloin ollutta omakotitalon ulkomaalausurakkaa, alan olla sitä mieltä, että jos ei tänä kesänä tarvitsisi mitään urakoida. Paitsi yläkerran remontti ja sisustaminen loppuun. Ja ehkä se ikkunaremonttikin. Ja kellarin tyhjennys...

Mutta en mieti niitä nyt, vaan keskityn nauttimaan miljoonasta eri vihreän sävystä luonnossa; lähimetsän huumaavasta kielontuoksusta; auringon lämmöstä; lasten äänistä trampoliinilla (kun jotain kuuluu, tietää, että eivät pahanteossa ole ainakaan ;) ); ihan vain olemisesta. Koska olen sen arvoinen.

Ja vielä loppuun pieni mainos.
Lämpimästi voin suositella Villa Mandalaa kaikenlaiseen rentoutumiseen ja hyvän olon hankkimiseen. Vietimme siellä työporukan kanssa virkistäytymispäivää, ja olimme kaikki sen päivän jälkeen kuin nirvanassa.  Näihin tunnelmiin...

Äiti

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ensimmäistä kertaa äitiyteni aikana tänään nautin Äitienpäivästä. Jos tästä eteenpäinkin kyseinen juhlapäivä sujuu näin hienosti, siitä taatusti tulee yksi suosikeistani. Lapset ovat jo selvästi sen verran vanhoja, että osaavat ja pystyvät - niin halutessaan - hoitamaan juhlavalmistelut ilman että minun tarvitsee olla vahtimassa. Ihan mieletöntä!

Päivä alkoi perinteisesti sänkyyn kannetulla aamiaisella. Se, mikä teki siitä erilaisen, oli, että me molemmat - mies ja minä - saimme nukkua. Rakas esikoinen oli herännyt jo kuudelta (!) tekemään lettutaikinaa, josta hän korkeimman omakätisesti keskimmäisen hieman avustaessa paistoi neljä taivaallisen herkullista ja ihanan rapeareunaista lettua minulle. Lisäksi - näin kuulin jälkikäteen - hän oli aamulla aikaisin kasteen vielä kostuttaessa vihrtävää nurmikkoa käynyt poimimassa minulle maljakollisen valkovuokkoja. (Avaimet olivat jääneet sisään ja ovi tietysti mennyt lukkoon, mutta kekseliäs nuorimies oli kukat kädessään kiivennyt palotikkaita pitkin huoneensa avonaisen ikkunan kautta sisälle.) Lettujen lisäksi minulle tarjottiin iso kaukalollinen teetä (keskimmäinen teki) ja iso lasillinen tuoremehua (keskimmäinen annosteli, etenkin jääpalat olivat erikoismaininnan arvoiset) sekä kaksi herrrrrrkullista juusto-kurkku-voileipää. Kyllä kelpasi herätä lauluun puoli kymmeneltä :)

Ja ne lahjat! Kuopus tykkää antaa ja saada lahjoja, joten hän oli tässä lajissa kunnostautunut hyvin. Eskarissa valmistetun lahjan (huovutettu taulu) lisäksi hän oli kääräissyt pakettiin yhden kirjan. Eikä haitannut yhtään, että kirja oli minun itse ostamani alkuvuoden alesta. Etelänlomalta isovanhempien kanssa Vapun jälkeen oli mukaan tullut äitienpäivälahjoiksi myös nimikirjainkoru sekä todella kaunis perhosjääkaappimagneetti. Ja olipa kuopus myös askarrellut minulle oman kuvakirjankin, jonka sivuille hän oli piirtänyt kuvia lomalta (palmun, hiekkarannan, lasimaalausikkunan...), teipannut simpukankuoria sekä tuliaiskaramelleja. Keskimmäinen lahjoi minua koulun käsityöntunneilla tehdyllä kännykkäpussilla. Oih! Lahjoihin luen myös kortit. Niitä sain kolmelta lapselta yhteensä neljä kappaletta. Kauniisti askarreltuja 3D-kortteja eskarilaiselta ja tokaluokkalaiselta, ja viidesluokkalaiselta hienon sydänkortin, jossa oli käytetty upeasti varjostusta korostamaan sydäntä. Runosuonikin oli sykkinyt: "Hyvää äitienpäivää! Oot paras äiti! Jos voittaisin lotos jättipotin, ostaisin sulle ja koko perheelle luksuskodin, missä palvelijat auttais ku vaa pyytäis!" sekä "Olet yhtä nätti kuin maailman kirkkain tähti! Todella hyvää äitienpäivää!" (ja tässä viimeisessä runossa i:n pisteet oli sydämiä <3)

Kyllä kyllä, nessuja olisi tarvittu jo heti aamutuimaan ;)

Loppupäivä menikin sitten lekotellen, kuten ilmeisesti pakettiin kuuluukin. Kakkuakin syötiin, ja se oli hyvää (vaikka ei ollutkaan itsetehtyä).

Näitä lisää!

Siunattu kevät!

Lempivuodenaikani on kesä, mutta kevät tulee hyvänä kakkosena. (Ja jottei syksylle ja talvelle tule paha mieli, niin ihan kivoja tekin olette, sille päälle sattuessanne.)

Kevähommia tässä on tehtykin: toppavaatteet on pesty ja varastoon henkareille ripustettu; jouluvalot on poistettu ja kaappeihin piilotettu ensi joulua odottamaan; terassille on kalusteet kannettu, puhtaaksi pyyhitty ja jo koeistuttukin; grilli on korkattu (itse asiassa jo kaksi kertaa, ei vara venettä kaada) ja edelleen toimivaksi koettu; orvokkiamppelit on ostettu ja ulos ripustettu meitä ja ohikulkijoita ihastuttamaan; jälkikompostori on pensasaidan juurille tyhjennetty ja täytetty tuoreemmalla kompostilla; jopa kesäkukan siemeniä olen kukkapenkkeihin narsissien, tulppaanien ja helmililjojen sekaan peitellyt. Ihan mahtavaa!

Ja mikäs tässä on nauttiessa, kun pitkän (pimeän ja kylmän ja erittäin runsaslumisen - joka ei kyllä ole mikään huono juttu) talven jälkeen saa paistatella auringon lämmössä ja heilutella paljaita varpaita lempeässä tuulessa. Ja niin kuin olinkin varma, että ne massiiviset kinokset eivät pihalta sula ennen juhannusta, niin ovatpa ne vain menneen talven lumia. Tänään huomasin, että koivut vihertävät!

En ole yksin tämän keväthuumani kanssa. Lapset ovat keväästä myös aivan hullaantuneet. Ei enää paksuja ulkovaatteita, ei enää painavia talvikenkiä, ei enää pipoa silmillä. Sen sijaan käytössä ovat kevyet ballerinat ja sandaalit, kesämekot ja shortsit, T-paidat ja lippikset. Pulkat on nostettu varaston hyllylle, ja niiden tilalle on kaivettu skeitit ja skuutit.

Mikäs tässä, kesälomaa odotellessa :)

Vappu juhlista jaloin

Pilkun paikastahan se riippuu, miten tuon otsikon lukee ;) Meidän perheessä vapun vietto oli maltillista. Lähinnä nautittiin ylimääräisestä vapaapäivästä sen kummemmin mitään aatetta ajattelematta. Sää oli mitä mainioin pihalla puuhasteluun, ja puuhastelun jälkeen oli hyvä istua aurinkoisella (mutta ikävän tuulisella) terassilla skumppaa siemaillen.

Jostain syystä vappu ei ole koskaan oikein napannut. Ajatus siitä, että pitäisi nauttia piknikkiä jossain tuulisella kalliolla väentungoksessa, on aika kaukana nautinnollisesta vapaapäivän vietosta. Niinpä minun vappuuni kuuluu kotona tai korkeintaan pienessä porukassa hengailu ja ihan vain normaali oleskelu, ilman mitään juhlapaineita. Tänä vuonna en edes ylppärilakkia kaapin perukoilta päähäni kaivanut. Olisihan se ollut näky, kun olisin kompostoria tyhjentänyt valkolakki päässä :D

Jotain perinteitä on sentäs. Munkkeja syödään, tottakai. Tänä vuonna ostettiin sekä Marlin simaa (tai lähinnä simajuomaa) että Fazerin tekemää "kotitekoista" simaa rusinoilla. Selvästikin olisi pitänyt aikaisemmin tehdä simaa, kun rusinat simassa olivat lapsille suuri hämmästelyn aine. Ja mieleen palasi se yksi vuosi, kun siskon kanssa teineinä löysimme perunakellarista kesällä yhden unohtuneen simapullon, ja miten se avatessa "räjähti" niin, että simaa oli koko keittiö täynnä. Ehkä tuossa on se syy, miksi en ole innokas simantekijä ollut...

Erityisen hämmästynyt olen siitä, että se valtava lumimäärä on meidän pihalta poissulanut. Vielä kuukausi sitten en olisi uskonut vappuna istuvani terassilla ilman että olisin nähnyt lunta jossain päin pihaa. Kyllä aurinko on hyvä asia! Mutta en tietenkään valita, että lumet sulivat ennen toukokuuta. Ikävämpää olisi ollut, että olisivat sulaneet vasta juhannukseksi ;)

Kesää kohti!

Hyvä mieli tulee pienistä asioista ;)

Lapsilla oli tänään mielessä vielä suklaamunat ja muut pääsiäisherkut, joten päivä oli erittäin otollinen pienelle pilailulle. Aprillipäivän hengessä tietty ;)

Parhaat aprillipilat ovat sellaisia, joissa kohde saadaan tekemään jotain eikä vain uskomaan jotain. Onnistuin siis aamutuimaan (tai no, kymmenen aikaan) huijaamaan koko perhettä, kun ollessani yksin keittiössä aloin hihkua suureen ääneen: "Voi vitsi, ihan mahtava! Tulkaa äkkiä katsomaan!!" Koko perhe juoksi keittiön ikkunan ääreen - ja minä sain aprillipilani :D Ei ehkä ihan historian paras pila, mutta minulle tuo riitti oikein hyvin.

Parista oikein hyvästä pilasta olen kuullut kyllä. Isäni teki sellaisen serkulleni taannoin kultaisella 80-luvulla: isä oli soittanut mummolaan, ja jutellut myös serkkuni kanssa puhelimessa. Kesken puhelun isä oli tokaissut: "Mikäs se tuolla saunan piipun takana oikein on?", jolloin serkkuni oli salamana lähtenyt katsomaan, mitä isäni tarkoittaa. Silloin vielä elettiin lankapuhelinten aikakautta, ja isäni soitti 300 km:n päästä ;) Serkku tuli takaisin puhelimeen ja sanoi, ettei ollut nähnyt mitään, johon isäni nauraen vastasi: "Aprillia!" Kyllä serkkua harmitti :D

Toinen pila, joka sai paljonkin ihmisiä liikkeelle, tapahtui muistaakseni 90-luvun alussa kotiseudullani Pikkukaupungissa ja sen Naapurikaupungissa. Paikallislehti julkaisi aprillipäivän aamuna jutun maailman suurimmasta helikopterista, joka olisi tulossa näytille Suomeen ja nimenomaan Naapurikaupungin rantapuistoon klo 12. Helikopteriin mahtui 50 ihmistä, ja se tekisi muutaman lentoajelun tässä kaupunkien yllä niin, että ensimmäiset 100 ihmistä pääsisivät kyytiin ilmaiseksi. Seuraavana päivänä lehti raportoi rantapuiston olleen aika täynnä ihmisiä puolen päivän aikaan ;) Kyllä mahtoi sinne asti menneitä harmittaa, että kyseessä oli vain aprillipila...

Ihanaa, että elämme jo huhtikuuta! Tosin lunta on pihalla vielä ihan liikaa, mutta jos oikein hyvä tuuri käy, se sulaa pois Vappuun mennessä. Toivossa on hyvä elää.

Koulun diskossa

Tapahtuipa männä viikolla sellaista, että esikoisen luokka järjesti koulussa diskon. Ihan sellaisen perinteisen, värivaloineen ja kaikkineen. Rahaa pitää kerätä ensi vuoden leirikoulua varten, joten me vanhemmat ajattelimme, että kinutaan sitä myös muilta koulun oppilailta ;)

Disko onnistui yli odotusten, sen voin tässä jo heti paljastaa. Kävin itsekin siellä vähän kurkkimassa, vaikka en ollutkaan yksi niistä vastuullisista aikuisista, jotka oli värvätty diskoon töihin. Tosin velvollisuudentunnosta leivoin diskon buffettiin pari pellillistä mokkapaloja, etten olisi näyttänyt ihan lusmulta. Niin joo, ja laitoinhan Miehen sinne mukaan osallistumaan järjestyksenpitoon ;)

Siellä sitten piipahtaessani musiikin jytkeessä ja värivalojen loisteessa koin miellyttävän déja vu:n. Samassa ruokalassa se minäkin ala-asteikäisenä olen pannut jalalla koreasti :D Ja useamman kerran. Kyllä silloin 80-luvun lopulla ja 90-luvullakin diskoja järjestettiin melkein kerran kuukaudessa. Eri luokat järjestivät (ja eri kouluissa) ja nuorisotoimikin järjesti. Nuorkan diskossa olikin jännä käydä, kun siellä oli nuoria koko kaupungista. Saattoi vaikka nähdä joitain uusia mielenkiintoisia ihmisiä...

Järjestelyt toimivat nyt vähän toisin kuin silloin ennen vanhaan. Ensin disko oli oman koulun 1-3 -luokkalaisille, ja heille oli järjestetty (pientä maksua vastaan, luonnollisesti) mm. ongintaa. Tanssikilpailukin siellä oli. Ja meidän perheen tokaluokkalainen voitti sen. Kyllä, olen ylpeä <3 Kuulemma takaperinvoltti sekä break dance -liikkeet varmistivat voiton ;) Kun alempien luokkien oppilaat olivat saaneet diskota, onkia ja herkutella tarpeeksi, heidät lähetettiin kotiin, ja oli oman koulun ylempien luokkien oppilaiden vuoro. Ei ollut ongintaa, vaan limbokisa. Niin, ja tanssikisa. Ja ihan yleistä diskoilua ja herkuttelua.

Olisipa se mukavaa, jos näille esiteineille vieläkin järjestettäisiin tuollaisia mukavia diskoja vähän useammin. Kuulemma ei pysty, kun nuoret eivät ole kiinnostuneita diskoilusta, vaan mieluummin päihtyvät alkoholista. Harmi. Mutta onneksi tämä ei ollut tilanne nyt, vaan kaikille jäi diskoillasta hyvä mieli.

Miljoona pikku juttua

Loma vetelee viimeisiään, ja yllätys yllätys, se oli sellainen, että kaikilla oli kivaa :) En siis ole valmiiksi uupunut, kun huomenna menen töihin, vaan hyvinkin rentoutunut ja levännyt.

Tässä loman aikana tuli mieleen, mitä kaikkea pitäisi vielä ehtiä tehdä. Siis ylipäänsä. Eli ehkä kesälomalla ;) Kellaria raivasin tänään (parempi myöhään kuin ei milloinkaan), kun tarkoitus olisi sinne perustaa oma käsityöhuone. No, ei ole mikään pikku urakka kyseessä, kun kellari on täynnä vanhempieni taakseen jättämiä tavaroita, joita heidän pitäisi tulla itse raivaamaan "ihan kohta". Aloitin tänään homman sillä, että järjestin meidän tavarat kaappeihin, ja kasasin vanhempieni tavarat yhteen kirjahyllyyn, joka on myös heidän ja poisvietävien tavaroiden listalla. Meidän tavarat on nyt siis siinä yhdessä kellarihuoneessa siististi pois silmistä, mutta ne kaapit pitäisi seuraavaksi siivota. Huoh. Löysin pari purkamatonta muuttolaatikkoakin (muutimme siis tähän v. 2008 ja vanhempani muuttivat uuteen kotiin v. 2010...). Ne oli onneksi mukavan helppo sortteerata, kun sisälsivät vain ja ainoastaan valokuva-albumeita. Uppouduin muutamaksi toviksi vanhoihin aikoihin, kun selasin albumeita läpi. Ja siinä samalla muistin, että yhdessä kenkälaatikossa on vino pino kuvia, jotka pitäisi albumeihin järjestää. Josta ajatuskulku jatkui siihen, että sitähän voisi vanhoista kuvista skannata ne parhaat (oikeasti, filmien aikakaudella otoksista osa oli tosi huonoja) ja tehdä niistä näppärän valokuvakirjan. Ja edelleen mietin, että samalla voisi tehdä lapsille omat kirjansa, ja antaa kopiot niistä mummeille ja kummeille. Ihana ajatus, mutta mistä irrottaa tuohon se skannaukseen ja kuvakirjan koostamiseen tarvittava aika? Eläkeikään on vielä niin pitkä matka, että sinne en haluaisi odottaa.

Kaapeissa muhii muitakin pikku hommia. Siellä on useita pieniä laatikoita, niitä kannellisia pahvisia "arkistolaatikoita" tms., joihin olen varastoinut vaikka mitä sälää klemmareista alkaen. Oi, kun olisi aikaa käydä kaikki arkistolaatikot läpi ja järjestää niiden sisältämät tavarat! Tosin sitten tulee vastaan se pulma, mihin kaiken tarpeettoman pikkusälän voi lahjoittaa, kun ehjää tavaraa en periaatteessa halua roskiin heittää... Niin pitkälle olen päässyt, että olen ostanut kolme vähän isompaa arkistolaatikkoa. Yhden jokaiselle lapselle. Niihin on tarkoitus kerätä valikoituja esineitä, piirrustuksia ja muita jokaiselle muistoksi lapsuudesta ja nuoruudesta. Häpeäkseni voin tunnustaa, että löysin tänään nuo laatikot vielä myyntipakkauksistaan, siis muovitettuina. Oi voi.

Ja sitten on vielä se pikkuriikkinen homma kuin kankaiden ja lankojen järjestäminen. Heräteostokset ovat pahoja, ja nyt pitäisi miettiä, miten niistä pääsee kunniallisesti eroon. En edes muista, mitä olin ajatellut tehdä mistäkin kankaasta! Ja samaan syssyyn voisin ottaa hoitaakseni äitini kangasvaraston järjestämisen.

Nyt mietin, että kesäloma koittaa äkkiä. Ei tässä ole kuin kymmenisen viikkoa siihen. Sitä ennen tosin hoidetaan töissä pari oppilasnäytöstä puvustuksineen ja tanssien tekemisineen. Pikku juttuja, joopa joo :)

(Pakko)lomaviikko

Kevät tulee hurjaa vauhtia, ja nyt jo aamuisin, kun eskarilaista vien eskariin, ei enää ole pimeä. Eikä iltaisin, kun itse lähden töihin, ole enää pimeä. Hurraa!

Perheemme juhlakausi päättyi viikko sitten keskimmäisen 9-vuotissynttärijuhliin. Nyt voi taas hetken vetää henkeä synttärikakkujen tekemisestä ja kaverisynttäreiden järjestämisestä.

Perinteisesti pian Ystävänpäivän jälkeen koittaa hiihtoloma. Niin kuin tänäkin vuonna. Minulla on mielettömästi lomasuunnitelmia: rentoutumista neuletöiden ja ompelutöiden parissa, ylimääräisten tavaroiden raivausta kierrätykseen, kaappien siivousta (liittyy tuohon edelliseen kohtaan) ja nukkumista aamuisin pitkään. Miehelläkin on paljon lomasuunnitelmia: koko perhe yhdessä laskettelemaan/uimaan/leffaan/hiihtämään/luistelemaan. Ja lapsetkin ovat suunnitelleet lomaohjelmaa: laskettelemaan/luistelemaan/uimaan/leffaan. Mielellään vaikka joka päivä. Ei varmaan ole vaikea arvata, kenen lomasuunnitelmat jäävät muiden jalkoihin...

Tässä siis on koko viikko vielä aikaa uupua täysin, kun perheen kanssa riennetään tapahtumasta toiseen. Hyvä, että ehditään kotona käydä nukkumassa syömisestä puhumattakaan. Lievää kateutta tunsin (ja myönnän sen) kun erään ystäväni FB-postauksen luin. Siinä hän kertoi, että muu perhe lähtee sukuloimaan ja hän jää yksin kotiin.

Olenko ihan kamala ihminen, jos lomaltani toivon mahdollisuutta rentoutua tekemättä mitään urheilullista?

Koittipa sekin päivä...

... kun ilmoitin tämän perheen (toistaiseksi - mistäs sitä voi varmasti tietää ;) ) alamittaisen kouluun. Huh heijaa sentään! Nessupaketti oli pöydällä läppärin vieressä, kun sähköisen tietojärjestelmän kautta naputtelin saamani avainkoodin oikeaan kohtaan. Kaksi minuuttia myöhemmin lapsi oli ilmoitettu kouluun sekä iltapäiväkerhoon. Meinasi tulla tippa linssiin: viimeinenkin vauva on kasvanut niin isoksi, että reilun puolen vuoden kuluttua se marssii tyytyväisenä isoveljien mukana koulutielle järkyttävän kokoinen reppu selässä keikkuen. Vastahan se syntyi!! (Enkä minä ole vanhentunut päivääkään siitä, tietenkään!)

Ja seuraava tunne oli ilo :) Hip hei, lapset kasvavat, oppivat uutta ja kokevat elämässään erilaisia asioita.  Itse neiti-eskarilainen odottaa koulun alkamista innoissaan, joten miksi minä sitä surisin.

Itseni tuntien tiedän, että elokuun 12. päivä maanantaina, kun saattelen viimeisenkin ekaluokkalaiseni koulun ovelle, itkeä tirautan surun/ilonkyyneleet hiljaa itsekseni kävellessäni kotiin sen jälkeen, kun se niin iso mutta silti niin pieni lapsi on mennyt luokkaan sisälle muiden samanlaisten kanssa. Ja veikkaan, että en ole ainoa ;)

Uusi vuosi

Piti taas opetella kirjoittamaan vuosiluku oikein kaikkiin tarvittaviin kohtiin :) Muistan vielä, miten vuoden 1988 ensimmäisenä päivänä tuskastelin noiden kahden viimeisen numeron kanssa. Lenkkien tasaisuus ja pyöreys ei meinannut millään onnistua, ja kyllästyin harjoittelemaan, ja siitä lähtien olen kahdeksikon tehnyt lumiukkotyyliin :) Hyvin toimii. Nyt onneksi nuo vuosiluvussa olevat numerot ovat hieman helpompia - tai sitten se on tämä ikä, kokemus ja harjoitus, jotka ovat minusta tehneet numeroiden kirjoittamisen mestarin :D

Tänä vuonna tapahtuu isoja uusia asioita. Nuorimmainenkin lähtee syksyllä kouluun. Hieman oli haikea olo eilen, kun kouluunilmoittautumiskirjeen avasin ja luin. Niin nopeasti on tämä aika mennyt, että siitä pienestä, vauhdilla syntyneestä vauvasta on kasvanut eskarilainen, joka tykkää leikkiä kavereiden kanssa aina (ja kotona on ihan tylsää), rakastaa yökyläilyjä mummolassa ja kavereilla, ei halua käyttää pitkiä housuja vaan aina vain mekkoja, on niin ihastunut korkokenkiin, että niitä pitää aina sisällä käyttää (kun vain muistaa) ja pyytää minua tekemään erilaisia kampauksia keskipitkiin vaaleisiin hiuksiinsa. Nyyh.
Toisaalta valehtelisin jos väittäisin, että en olisi yhtään helpottunut lasten kasvamisesta ja hitaasta itsenäistymisestä. Onhan se hienoa, ja juuri niin pitääkin olla, että lapset vanhemmistaan pikku hiljaa irtautuvat ja ottavat paikkansa tässä maailmassa. Eikä minusta ole ollenkaan ikävää olla vain koululaisten äiti :) (Vaikka toisaalta, en ehkä liiemmin vastustelisi vauva-ajatustakaan. Tosin itsekäs puoli minusta onneksi pistää hanttiin, sillä vauva ja pieni lapsi on sen verran sitova juttu, että surisin myös tämän nykyisen elämäni "menettämistä". Ehkä on ihan hyväkin, ettei Mies ole ollenkaan ilahtunut neljännen lapsen tekemisestä ;) )