Kesän loppu

Kaikki päättyy aikanaan. Vai voiko edes sanoa kesän päättyvän? Konkreettisesti sen kuitenkin koin tänään, kun Inkoossa tyhjensin lasten vesileluista ilmoja pihalle. Sitä mukaa, kun puhallettava, kahdenistuttava lentokone sihisi tyhjäksi, kesän vaihtuminen syksyyn tuntui entistä konkreettisemmalta. Sentimentaalista tai ei, mutta kun vein myttyyn rytätyn lentsikan kellarin nurkkaan, mutisin sille hyvän talven toivotukset sekä toiveet nähdä jälleen (ehjänä) ensi kesänä.

Puissa lehdet ovat jo alkaneet vaihtaa väriään. Muitakin syksyn merkkejä on enenevässä määrin nähtävillä. Tänään mm. nappasin hienosta lintuaurasta valokuvankin. Ja kun aikaisemmin lahdella on näkynyt vain yksi joutsenpariskunta, niin tänään siellä taisi olla jonkinlaiset kokoontumisajot, kun valkoisia täpliä näkyi niin runsaasti. Niin, ja niiden joukossa niitä ruskeitakin, rumia ankanpoikasia, joista kasvaa ihania joutsenia. (Oikeasti joutsen ei ole ollenkaan ihana. Etenkin silloin, kun sen mielestä kesäpaikan hiekkaranta on sen reviiriä eikä ollenkaan lapsille tarkoitettu, ja kun kyseinen hiekkaranta on joutsenenläjiä täynnänsä. Linnulle, jonka siipien väli voi olla melkein 2m, ei kannata alkaa uhota, sillä siinä voi hyvinkin jäädä toiseksi - ellei satu olemaan pesäpallomailaa takataskussa.)

Mies roudasi halkoja kuivumaan katokseen sekä sisälle puuvajaan. Talo saatiin kuin saatiinkin lämpöiseksi polttamalla usea pesällinen isoja pöllejä. Sinne se suloinen lämpö jäi, kun lähdimme iltahämärissä ajamaan kotiin päin. To do -listalla on vielä useampi kohta: veneet pitää nostaa, laituri pitää nostaa (ellei halua keväällä rakentaa uutta, kun jäät vievät vanhan mennessään), ruoho pitää leikata, omenat pitää kerätä (onneksi niitä tänä vuonna ei tule kovinkaan paljon), rojuja pitää siivota. Näin syksyisin viikonloput vain ovat kortilla, ja seuraavan kerran kun meillä on mahdollisuus mennä Inkooseen, aikaa on vierähtänyt pari kolme viikkoa. Siinä ajassa hyväkin talo ehtii jäähtyä melkoisesti, ja sen lämpimäksi saaminen kestääkin sitten koko viikonlopun.

Syksyssä parasta on raikkaus ja pakkasenpureman aavistus tuoksuna ilmassa. Sateisella kelillä ihaninta on käpertyä sohvannurkkaan lämpimään vilttiin kääriytyneenä, kaakaokupponen kätösissä (Fazerin sininen käden ulottuvilla) ja kuunnella sateen ropinaa ikkunoihin. No, kuten tiedämme, menee vielä jokunen vuosi ennen kuin tuota voi edes harkita toteuttavansa... (ne lapset, ne lapset)

Paljon melua tyhjästä

Syksy on käynnistynyt ihan kivasti, vaikka jatkuva sade (siltä se ainakin tuntuu) vähän latistaa tunnelmaa. Esikoinen käy eskarissa puolipäiväisenä ja tykkää kovasti. Keskimmäisellä on kerhoa kaksi kertaa viikossa, ja vaikka kerhoon lähteminen onkin aina välillä tuskaisaa, niin reippaasti hän siellä touhuaa ja on. Ja vauva - vauva on oma valoisa ja iloinen itsensä. Kovasti tapailee jo sanoja, ja voisin vaikka vannoa, että "äiti" on tyypin suusta jo kuultu (tosin tosi tiukkana ja korkealta sanottuna komentona). Kävelykin alkaa melkein olla jo juoksua - mikä tarkoittaa myös sitä, että äitikin saa askeltaa vähän rivakammin.

Vauvasta on pakko kertoa vielä sellainen juttu, että hän on kovin ihastunut haarukkaan. Lusikkaruoka ei juurikaan kelpaa, mutta kun pöperön tarjoaa haarukalla, niin johan aukeaa suu kuin linnunpojalla :) Eivätpä ne määrät edelleenkään päätä huimaa, mutta mitäpä sitä stressaamaan, kun toinen on ihan hyvinvoiva pullukkaposki ja -reisi :)

Itse olen päässyt treenaamisen makuun. Joka keskiviikko pääsen ammattilaisten aamutunnille, ja mikäs sen mukavampaa. Puolitoista tuntia tiukkaa ja hikistä treeniä, eikä siinä todellakaan ajatukset harhaile kotiasioihin. Voi, kun pääsisi useamminkin...

Ei siis mitään uutta tämän katon alla.

Hymyä huulilla

Ikään kuin bipolaarisen oireyhtymän kourissa aiheet heilahtelevat synkästä valoisaan aika vauhdilla. No, sellaista sattuu :)

Tänään oli kiva päivä. Niin kiva, että vieläkin on hymy huulilla ja nauru herkässä. Oikein puhkun onnea ja iloa. Ja miksi? Ihan vain siksi, että mies otti lapset aamulla mukaansa ja lähti heidän kanssaan uimaan ja Keravalle Sirkusmarkkinoille - ja minä sain olla lähes koko päivän ihan yksin!! Kyllä tätä oli odotettukin - ja kyllä siitä sitten otettiinkin kaikki ilo irti :)

Ensin, kun asunto oli hiljentynyt ja viimeinenkin kaiku lasten äänistä rappukäytävästä hävinnyt, surffasin tovin netissä. Siinä surffatessani aloin päästä tunnelmaan, siihen yksinolemisen tunnelmaan, kun ei tarvitse yhtään miettiä, kuka tarvitsee apua seuraavaksi, tai kenet pitää vielä ruokkia, vaihtaa kuiviin, auttaa vaatteet päälle, tai sen sellaista. Kun olin sisäistänyt sen, että todellakin olin ihan yksin kotona ja saan olla vielä useamman tunnin, pistin hihat heilumaan. Siivosin vauvan vaatekaapin. Se ei ollut isokaan urakka, kunhan vain poistin pinoista ne vaatteet, jotka olivat käyneet liian pieniksi. Sitten pääsin itse asiaan. Kannoin ompelukoneen ja saumurin keittiön pöydälle ja ryhdyin hommiin. Tein valmiiksi jo vuosi sitten aloittamani kangaskassit esikoiselle ja keskimmäiselle. Vuosi sitten tarkoitukseni oli tehdä heille liikkarikassit, mutta kun tänä vuonna he ovatkin tanssitunneilla, niin kasseista tulikin tanssikassit. Hyvä niin. (Ja hieman hävettää, sillä kangaskassi on maailman yksinkertaisin ommeltava, ja silti noiden valmiiksisaamiseen meni vuosi.) Seuraavaksi surautin vauvalle valmiiksi kolme taskuvaippaa. Aikaa tuhraantui kuminauhojen ja tarranauhojen ompelemiseen, muuten taskuvaipat oli jo valmiiksi kootut. (Ja nyt nuo vaipat on jo pestykin, joten huomenna pääsee niitä heti testaamaan.) Viimeisenä hoitelin itselleni uuden imetysyöpaidan. Onneksi olin leikannut sen jo, joten puolet työstä oli käytännössä tehty. Siitäkin tuli ihan kiva.

Kaiken ompelemisen jälkeen olin juuri syömässä ja lukemassa lehteä, kun mies soitti ja ilmoitti, että olivat tulossa jo kotiin. Oltuaan reissussa ruhtinaalliset 7 tuntia. Oli muuten ihan kiva nähdä lapsia taas, eikä iltatoimien aikana palanut hermo kertaakaan. Mahtavaa!

Saa nähdä, koska seuraavan kerran saan kaivettua ompelukoneen kaapista. Eivät nimittäin nuo ompeluprojektit tähän loppuneet. Kummitytölle pitäisi saada vihdoinkin tehtyä se takki, johon kankaat ostin jo viime keväänä...

Synkkiä juttuja

Olimme tänään jälleen hautajaisissa. Päätin jo eilen, että vain mies menee siunaustilaisuuteen, ja minä jään lasten kanssa kappelin ulkopuolelle. En ole millään muotoa hautajaisihmisiä (onko sellaisia edes?) ja erittäin itsekkäistä syistä poisjääntipäätöksen tein. Mielestäni noin kuusi- ja neljävuotiaiden ei tarvitse nähdä suuren joukon surua ja vielä siten, ettei heille kukaan pysty kunnolla kertomaan, miksi ihmiset itkevät. Yritin kyllä, kun istuimme lasten kanssa siunauskappelin ulkopuolella. Lupasin kertoa esikoiselle tarkemmin, mitä ovat hautajaiset, kun vain keksin jonkin järjellisen ja helppotajuisen selityksen. Huomasin nimittäin, että eskarilaisen oli vielä vaikea käsittää, kun lähestyin aihetta jäähyväisten ja perinteen kautta. Muistotilaisuuteen menimme kyllä, jossa tosin keskimmäinen vähän ihmetteli, kun yksi oli joukosta poissa...

Kun läheisten kuolemantapauksia on tässä parin vuoden aikana ollut muutama, on tullut mieleen yhtä jos toistakin kuolemasta ja hautajaisista. Äitini tapasi kertoa sukulaismummostaan, joka ihan innolla suunnitteli hautajaisiaan jo hyvissä ajoin. Sattui tosin sitten elämään pitkän ja rikkaan elämän, ja suunnitelmat menivät uusiksi monta kertaa. Itse pähkäilen - niin groteskilta kuin se kuulostaakin - valintaa tuhkauksen ja tavallisen hautauksen välillä. Jälkimmäisessä suoraan sanottuna ällöttää ajatus siitä, että ruumis jää maan uumeniin matojen sun muiden armoille (vaikka itse ihminen ei siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedäkään). Mutta ei tuhkauskaan ihan niin yksinkertaista ole, kuin miltä se kuulostaa. No, näin surun keskeltäkin elämä jatkuu...

Naapuriapua

On kiva, että on kivoja naapureita. Esikoisen eskariryhmässä on pari muutakin pihan lasta, ja jotta meidän kolmen äidin ei tarvitsisi joka päivä puolen päivän jälkeen ravata yhtenä rintamana (tai jonossa peräkkäin) eskariin ja takaisin lapsia hakemaan, olemme sopineet hakuvuoroista. Yksi hakee kaikki kolme, ja kaksi muuta pääsevät vuorollaan helpommalla. Voisivatko asiat hoitua yhtään paremmin, kysyn vain :)

Lisäksi mieltä piristää treenituntien aloittaminen. Ihan totta, sain kuin sainkin aikaiseksi käydä treenaamassa. Tosin vain kerran viikossa, mutta kerta se on kertakin :) Balettisalin tuoksu, treenimusiikki, lattian tuntu jalkojen alla, hien suolainen maku huulilla, se ihana tunne, kun lihakset alkavat lämmetä, se mahtava fiilis, kun huomaa, että nilkka ojentuu ja polvi suoristuu ylösvedosta puhumattakaan. Aivan mieletöntä - tätä lisää!!

...ja vii, kuu, see, kaa!

Että sellainen kilpailu tällä kertaa. Eipä siinä tanssista juuri ollut kyse, vaan ihan show-meiningistä. Onneksi sentään palkinto meni tanssille :)

Mitä tanssimiseen tulee, niin esikoinen ja keskimmäinen molemmat aloittivat tällä viikolla tanssitunnit. Ja kumpikin oli tuntinsa jälkeen intoa täynnä kuin ilmapallo. Mies oli keskimmäiseltä kysynyt, mitä tunnilla oltiin tehty, johon keskimmäinen oli vastannut, että hän oli kiipeillyt. Mies siihen, että kiipeilivätkö muut, johon keskimmäinen sanoi, ei. Hmm... Pitänee jutella opettajan kanssa, jahka tässä muutama tunti on vielä ollut.

Syksyssä on muuten se hyvä puoli, ettei enää sisälläkään ole kuuma. Miinusta saa sitten se flunssa, joka tuntuu joka syksy iskevän, teki mitä tahansa.