Vanhassa vara parempi vs. uusi vuosi, uudet kujeet

Onpa aika mennyt nopeasti, kun jo huomenna saamme hyvästellä tämän vuoden ja ottaa vastaan uuden. Perheellinen uuden vuoden vietto eroaa suuresti niistä kerroista, joita vietettiin ilman perhettä. On tullut useampaankin kertaan hytistyä pikkukaupungin keskustassa vähissä vaatteissa ja ilman pipoa papaattien räiskymisen keskellä, kun aikoinaan se oli se tapa, jolla uutta vuotta vietettiin. Kun ikää tuli tarpeeksi, siirryttiin porukalla ravintolaan - joka lähes poikkeuksetta oli tupaten täynnä sekä ihmisiä että tupakansavua, eikä siinä tungoksessa päässyt liikkumaan eteen eikä taakse, puhumattakaan vapaasta istumapaikasta. Minusta on harvinaisen selvää, etten kovin noita aikoja kaipaa.

Parina vuonna ennen esikoisen syntymää järjestimme kotibileet uudeksi vuodeksi. Suurin osa hyvistä kavereista mukana juhlimassa, lämmintä ruokaa paljon, booliakin riittävästi, hyvää seuraa ja seurapelejä :) Tämä uudenvuodenviettotapa sopi minulle mainiosti.

Kun esikoinen syntyi, aloimme viettää ns. perheuuttavuotta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olemme korkeintaan mummolassa, ammumme raketit hyvissä ajoin ennen puolta yötä, ja jos emme nukahda yhtä aikaa lasten kanssa viimeistään klo 22, saatamme lasten nukahtamisen jälkeen korkata kuohuviinipullon, istua television ääressä seuraamassa vaihtelevaa ohjelmaa ja jutella paikallaolevien aikuisten kanssa niitä näitä. Kohta alkaa ystäväpiirissäkin porukka olla sen verran lapsirutinoitunutta, että voisi olla mahdollisuus jonkinlaiseen yhteiseen uudenvuoden juhlintaan. Ei toki mitään valvojaisia, vaan sivistyneemmin vaikka uuden vuoden brunssi tai jotain muuta sellaista. Eihän tässä kukaan enää nuorru, ja läpi yön valvominen (ja ryyppääminen) ei enää samalla tavalla houkuttele, kuin joskus teininä.

Mitä sitten haluaisin mukaan vanhasta vuodesta?

Kahden lapsen äitinä oleminen on ollut tosi siistiä. Vaikka en olekaan jäänyt paitsi niistä vaikeistakaan hetkistä, jolloin toivoisi voivansa peruuttaa koko nykyisyyden. On itse asiassa ollut niin siistiä, että kolmen lapsen äitinä oleminen alkaa vaikuttaa entistä houkuttelevammalta idealta ;)

Olen solminut uusia ystävyyssuhteita, joiden toivoisin säilyvän edelleen. Sen lisäksi olen parhaani mukaan myös yrittänyt piristää joitain vanhoja ystävyyssuhteita, ja toivon, että se työ ei uuden vuoden myötä mene hukkaan.

Opiskeludraivi on kaikesta negatiivisesta huolimatta hyvä, ja toivon sen säilyvän. En vähiten siksi, että koulu olisi ohi, kun se toivottu kolmas lapsi putkahtaa maailmaan. Heti uuden vuoden alkajaisiksi pitääkin selvittää kevään opiskelusävelet. Mitä pitää tehdä ja missä tahdissa. Ja mitkä kurssit jäävät pakosta syksylle, vai jäävätkö.

Uudelta vuodelta toivon itselleni mm. hieman pidempää pinnaa. Tämä toivomus liittyy läheisesti siihen, että osaisin jakaa ajankäyttöni siten, että en joutuisi tekemään hommia niska limassa deadlinen häämöttäessä uhkaavana. Toivoisin myös, että osaisin arvostaa joka hetkeä siinä itsessään, enkä vasta jälkeenpäin katsottuna. Huomaan olleeni harvinaisen pahantuulinen tämän vuoden aikana, ja luonnollisesti toivon, että osaan jättää pahantuulisuuteni taakseni. Tähän tietty liittyy sekä tuo oman ajan käyttö sekä (mielestäni valtavan suuri) vastuunotto perheessä.

Mitään uudenvuodenlupauksia en tee! Eihän minulla ole edes paheita, joista pitäisi päästä eroon ;)

P.S. Mies innostui, ja päätti saman tien remontoida lastenhuoneen kunnolla. Nyt lastenhuone on tyhjä (ja kaikki tavarat sieltä hajasijoitettu ympäri muuta asuntoa, mm. sohva on keittiössä. No, se hyvä puoli siinä on, että enää ei keittiössä kaiu :) ), vanhat, päällemaalatut tapetit revitty irti seinistä (ja vanhat muovilistat myös) ja kolot ja reiät paikattu kitilllä. Huomenna kuulemma hiotaan ennen kuin lähdemme mummolaan uudenvuodenviettoon. Jippii! Siis sille, että on toivoa, että tämän "pilottiprojektin" myötä saisimme pikku hiljaa vähän ehostettua tätä asuntoa muutenkin. Johan tätä olen viimeiset kolme vuotta toivonutkin... :)

Tämäkin vielä

Esikoisella on ollut sitkeä yskä noin viikon. Joulun pyhinä hänellä oli myös kuumetta, joka mystisesti nousi iltaisin, oli päällä öisin, mutta aamulla jo poissa. Kun tultiin joulunvietosta kotiin maanantai-iltana, pyysin miestä viemään esikoisen lääkärille seuraavana päivänä.

Lääkärissäkäynti kesti n. 2 tuntia. Samalla käynnillä otettiin sekä verikoe että keuhkokuvat. Erittäin huonoa tuuria lienee se, että esikoisella on keuhkokuume toisen kerran seitsemän kuukauden sisällä. Tänään kävivät sitten miehen kanssa sairaalassa näytillä. Jälleen verikokeita ja keuhkokuvia. Tulehdusarvot olivat jo laskussa (esikoinen ollut 1,5 vuorokautta kuumeeton), mutta diagnoosi vahvistui siitä huolimatta keuhkokuumeeksi, ja lisänä vielä korvatulehdus. Tulivat apteekin kautta kotiin, ja huomenna olisi tarkoitus aloittaa lääkekuuri - tämänpäiväiset lääkkeet esikoinen sai jo sairaalassa. Sekä antibioottia että kortisonia että jotain inhaloitavaa. Kuurit kestävät pitkään, inhaloitavaa lääkettä pitää antaa peräti kuuden viikon ajan. Ja kun se kuuri loppuu, niin jälkitarkastukseen.

Käsittämätöntä, miten aikaisemmin niin terve esikoinen on nyt jo toista kertaa keuhkokuumeessa. Harmittaa hänenkin puolestaan tuo pitkien lääkekuurien syönti, mutta ei auta itku markkinoilla. Tärkeintä on, että hän tulee kuntoon. Nyt pitäisi miettiä, mistä tuo keuhkokuume tulee...

 

Projekti "lastenhuone"

Olen jo pitkään haaveillut toisen makuuhuoneen (ns. työhuoneen) muuttamista leikkihuoneeksi. Haaveistani olen miehellekin useaan otteeseen puhunut ja olen pyytänyt hänen apuaan projektin toteuttamiseksi, sillä yksin en sitä saa tehtyä. Ei ole aikaa eikä voimia. Olisi ihanaa saada kaikki nämä olohuoneessa pyörivät lelut pois jaloista (ja näkyviltä) jonnekin, jossa ne eivät minua häiritsisi, kun ovat kuitenkin sitten pitkin lattioita. Tulisi olohuoneestakin (minusta) viihtyisämpi, jos se ei olisi aina täynnä hujan hajan olevia leluja.

Tartuimme tuumasta toimeen eilen. Koko päivän purin työhuoneessa ollutta Lundian hyllyä. Mistä kaikki se tavara onkaan tullut, kysyn vain! Lapset pyörivät jaloissa, joten homma eteni verrattain hitaasti. Illalla seitsemän aikaan pääsimme siirtämään Lundiaa olohuoneen puolelle. Lapset auttoivat kantamalla mm. hyllylevyjä työhuoneesta olkkariin. Kun vähän ennen kymmentä saatiin lapset unten maille, alkoi kunnon tohina, eli hyllyn järjestäminen. Punkkupullon voimalla tehtävä sujui joutuisasti, ja saatiin järjestettyä jopa meidän uusi leikkihuoneemmekin ennen kuin menimme miehen kanssa nukkumaan. Projektin ensimmäinen vaihe käsitti lähinnä tavaroiden siirtämisen huoneesta toiseen. Projektin toisessa vaiheessa olisi tarkoitus maalata uuden lastenhuoneen seinät (valkoisen sijasta ovat enemmänkin harmaat, lisäksi seinissä on epämääräisiä reikiä, jotka pitäisi paikata) ja sen lisäksi maalata kappale seinää magneettiseksi liitutauluksi. On sitten lapsillakin ihan lupa piirtää seinään :) Sitä en tiedä, koska tuo toinen vaihe toteutetaan. Miehen tuntien mennee ensi vuoden puolelle...

Aamulla, kun esikoinen heräsi, hän ryntäsi saman tien uuteen lastenhuoneeseen leikkimään. (Niin, lastenhuone on edelleen ilman sänkyjä - päätimme jatkaa perhepedissä nukkumista, kun se on toistaiseksi kaikista vaivattominta niin.) Hyvin pian kuopus seurasi perässä. Ja ai että, kun tuntui hyvältä vain kuunnella sitä lelujen lattialle putoamista näkemisen sijaan! Enää ei tarvitse hermostua levällään olevista leluista. Ehei, voin vain vetää oven kiinni ;) Loistavaa, etten sanoisi.

 

Tapaninpäivän terveiset

Emme päässeet Tapaninpäivän rekiajelulle, vaikka olisikin ollut tarpeeksi lunta sen toteuttamiseksi. Sen sijaan huristelimme appiukon luo perinteisille Tapaninpäivän päivällisille.

Joulu oli mukavan rentouttava, vaikka esikoinen olikin kipeä ja minäkin kovassa nuhassa. Oltiin suunnitelmien mukaan anoppilassa, ja aattona syötiin hyvin, saunottiin hyvin ja rentouduttiin hyvin. Vesisade ei meitä haitannut juurikaan. Ja minua ei lainkaan, kun en nokkaani ulos pistänyt :) Lahjojakin tuli ihan kivasti, ja suurin osa niistä erittäin mieluisia. Lapset saivat hieman leluja, toisin sanoen juuri riittävästi, että jaksoivat niillä leikkiä.

Minä sain neulottua lähes kaikki keskeneräiset projektit loppuun. Nyt on itselläni hauska tupsupipo, treeneihin lämpöiset villasukat ja testaan, onnistunko huovuttamaan itselleni tumput, vai epäonnistunko surkeasti. Voin myös aloittaa villatakin neulomisen - langat ovat jo odottamassa. Suklaata tuli syötyä enemmän kuin laki sallii. Nyt ei teekään sitten yhtään mieli mitään makeaa, joten suurin osa lahjaherkuista jää varastoon odottamaan. Muistan, kun lapsuuteni jouluihin kuului joulupäivän aamuna aina seuraavanlainen aamupala: iso lasi kylmää maitoa ja maitosuklaalevy. Kun maito oli juotu ja suklaa syöty, otin toisen lasillisen maitoa ja join sen parin joulutortun ja -piparin kanssa. Nam :) Olen selvästi vanhentunut, kun nykyään joulupäivän aamupala koostuu järkevästi kaurapuurosta, teestä ja paahtoleivästä. Tai sitten yritän vain näyttää lapsille hyvää esimerkkiä...

Haave isosta talosta ja lämpöisen juhlavasta sukujoulusta elää edelleen. Anoppilassa joulu on kyllä lämmin, mutta ei kovin juhlava (tai en voi kutsua sitä siksi, jos jouluateriakin syödään verkkarit päällä). No, nyt joulu on tämän  vuoden osalta juhlittu ja jäämme odottamaan ensi joulua.

 

Joululoma

Mies piti sanansa, ja oli ekaa päivää joululomalla. Liekö sen kunniaksi, että esikoinen vuorostaan sairastui. Illalla hänelle nousi kuume, ja nyt onneksi nukkuu sitä pois - isänsä kainalossa :)

Minä leivoin tänään joululeivonnaisia. Valmiista pakastetaikinasta on niin hävettävän helppo leipoa, etten oikein tiedä, kehtaako tuota edes leipomiseksi sanoa... No, joka tapauksessa meillä on nyt viemisiksi joulutorttuja, pipareita ja gluteeniton maustekakku. Oli tarkoitus leipoa vielä pullataikinasta boston-pulla, mutta inspiraatio ja motivaatio loppuivat kesken. Piti myös muuten siivota ja vaihtaa lakanat, mutta en tehnyt sitäkään :)

Huomenna suuntaamme lounaisrannikolle joulunviettoon (ja hiljaa mielessäni toivon, jos vaikka ennättäisin ennen lähtöä pikaisesti imuroida. Olisi mukavampi tulla joulun jälkeen takaisin siivottuun kotiin...). Koska tämän vuoden joulu on näinkin lyhyt - vain vaivainen viikonloppu - päätimme viettää tämän joulun lähes kokonaisuudessaan anoppilassa. Tapanina käymme appiukon luona päivällisillä tosin. Viime joulun vietimme samoin lähes kokonaisuudessaan minun vanhempieni luona. Kyseessä oli ikään kuin rajapyykki. Sitä ennen reissasimme joka joulu kolmessa eri paikassa. Jos aattoa vietimme anoppilassa, joulupäiväksi ajoimme vanhempieni luo ja Tapaniksi sitten vielä appiukkoa moikkaamaan. Vanhempani ja appiukko asuvat samalla paikkakunnalla, joten se matka ei niin rasita, mutta anoppilasta vanhempieni luo - tai toisin päin - onkin sitten eri asia. Muistan eräänkin joulun, kun mies sisarustensa kanssa anoppilassa tyhjensi jouluyönä vaarin saaman konjakkipullon, ja niin vain jouduin sitten pääkallokelillä juoppokuskiksi joulupäivänä, kun meitä jo odotettiin seuraavaan kyläpaikkaan. Ei enää juoppokuljetuksia, kiitos. Teimme siis minun painokkaalla vaatimuksellani päätöksen, että lyhyet joulut pyrimme olemaan yhdessä paikassa, vaikka se vähän harmittaakin niiden puolesta, keitä ei sitten jouluna näe. Mies luonnollisesti haluaisi viettää kaikki joulut anoppilassa, missä on ne viettänyt lapsuudesta saakka, ja minä taas mielelläni olisin omien vanhempieni ja siskoni kanssa joulut, kuten olen ollut suurimman osan elämäni jouluista. Kompromissina sitten reissaamme, ja tällä hetkellä se sopii meille ihan hyvin. Haaveissa kyllä siintelee oma iso talo, jonne voisi kutsua rakkaimmat joulunviettoon. Silloin meidän ei tarvitsisi reissata, vaan me voisimme nauttia joulusta rauhassa, kun muut matkustaisivat meidän luo :) Utopiaksi tuo taitaa jäädä...

Oli miten oli, joulu alkaa nyt. Saa nähdä, ehdinkö koneelle välipäivinä. Toivotan kuitenkin tässä samalla sekä hyvät joulut että paremmat uudet vuodet!

 

Olenkohan...?

En olekaan tänne tainnut vielä kovasti ruikuttaa miehen työtahdista ja näennäisestä yksinhuoltajuudesta. Jos näin on päässyt käymään, niin teenkin sen nyt *sarkastinen hymy*

On varmaan kaikille tuttu se tutkimustulos, jonka mukaan alle kolmevuotiaiden lasten isät tekevät eniten töitä ja sen lisäksi myös mielettömiä määriä ylitöitä. Tämä pohjalla ei varmaankaan tule yllätyksenä se, että mies kuuluu tähän ryhmään. Välillä tuntuu, että jos hän saisi valita, hän olisi töissä 24/7 (ja onkin joskus). Ei, hän ei ole lääkäri eikä hän ole kansanedustaja (tekevätkö ne edes ympäripyöreitä päiviä, en tiedä), baarimikko, bändäri eikä yksityisyrittäjä. Itse asiassa hän on töissä melko pienessä it-alan firmassa, jolla on suuri (ja vaativa) asiakas, ja ilmeisesti mies on saatu uskomaan, että jos hän tekisi vain 7,5 tuntia töitä vuorokaudessa (niin kuin suurin osa järkevistä ihmisistä), koko firma menisi nurin ja mekin joutuisimme mieron tielle. Ihan oikeasti tuntuu, että ilman miestä koko firma menisi konkurssiin alta aikayksikön. Ja kyse ei todellakaan ole siitä, että hän olisi firman ainoa työntekijä - tai edes osakas. Jotkut voisivat sanoa häntä tunnolliseksi, minä sanon häntä tyhmäksi työnarkomaaniksi - tosin suurella rakkaudella ja hellyydellä. Onhan hän sentään _minun_ rakas tyhmä työnarkomaanini ;)

Oli miten oli, tilanteessa, jossa minä joudun hoitamaan (kouluni lisäksi), lapset ja kodin lähestulkoon yksin, kumppanin tyhmä työnarkomania alkaa suoraan sanottuna veetuttaa. Ei sen väliä, että hän myös (toivottavasti!) ottaa ylityötunnit rahana - vapaatahan hän ei ehdi edes pitää (toisin kuin muut firman työntekijät). Minä kun haluaisin, että meillä olisi joskus arki-iltoinakin molemmat vanhemmat yhtä aikaa kotona, tai että mies olisi joskus kotona sen verran usein ja pitkään, että huomaisi, miten raskasta on pyörittää taloutta siivoamisineen, kokkailemisineen ja pyykinpesuineen käytännössä yksin. Eipä raha siinä paljoa mieltä piristä - ellei sillä sitten palkata meille kodinhoitajaa ja kokkia ;)

Toisaalta, silloin kun mies on paljon poissa, saan minä tehdä kodista juuri sellaisen, kun haluankin. Eikä mies ole aiheuttamassa lisää sotkua jättämällä tavaroitaan "vääriin" paikkoihin tai unohtamalla viedä likapyykit likapyykkikoriin (miten sellaisen edes voi unohtaa, kysyn vain!). Eniten minua harmittaa tilanne lasten kannalta. Mietin, minkälaisen miehen- ja isänmallin mies heille antaa, kun lähes joka ilta esikoinen kysyy, saako hän valvoa siihen asti, kunnes isä tulee kotiin.

Kamalasti en viitsi tästä asiasta miehelle enää keuhkota, sillä eihän ihmistä voi muuksi muuttaa. Toivon vain, että hän huomaisi tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä. Lapset kasvavat niin kovin nopeasti. Mitenköhän tilanne muuttuu, kun kuopuskin täyttää kolme, eikä perheessä ole alle kolmevuotiasta? Löysääköhän mies sitten töissä, vai kiristyykö tahti entisestään?

Mies tuli kotiin tunti sitten ja tokaisi, että nyt voisi aloittaa joululoman. Ääneen en viitsinyt hurrata, etten olisi kuulostanut liian ironiselta. Saa nähdä, kuin käy miehen joululoma-aikeiden, ja kauanko hän malttaa pitää näppinsä erossa töistä...

 

Näinkö tässä nyt kävi?

Tänään oli lapsilla viimeinen päiväkotipäivä ennen vajaan kolmen viikon joululomaa. Saman verran on heillä lomaa kuin minullakin. Lyhyt paluu kotiäitiyteen, siis.

Päiväkodissa kuopus oli ollut oma iloinen itsensä. Kotimatkalla bussissa oli jo vähän kränää ilmassa, ja kun päästiin kotiin, oli reppana ihan kuuma. Kuumehan se hänelle nousi - joululoman kunniaksi ilmeisesti. Ja nyt näyttää siltä, että minä seuraan perässä. Olo on ihan karmea: pää on täynnä räkää, yskä ärsyttää kurkkua ja keuhkoja jatkuvalla syötöllä ja nyt tuntuu siltä, että kuume on minullekin nousemassa. Niin että leppoisaa joulua vain meille *pöh*

Onneksi tänä jouluna menemme anopin luo kylään. Tarkoitus oli mennä jo torstaina (mikäli mies ottaa ylimääräistä lomaa - mikä kävisi oikein hyvin, on hän sen verran monta ylityötuntia tehnytkin) ja auttaa siivoamisessa ja ruuan valmistamisessa, mutta jos ollaan kipeitä, niin mennään vasta aatoksi. Se hyvä puoli tässä on, että ei tarvitse itse tehdä juuri mitään. Ei joulusiivousta, ei kuusen hankkimista, ei kinkun paistamista. Ikävää on tietysti sitten se, että kipeänä on ärsyttävä olla myös jouluna.

 

Joulukalenteri

Kun minä olin pieni, äiti hommasi minulle ja siskolleni joka vuosi uuden kuvakalenterin. Kerran saatiin suklaakalenteri (joka vielä silloin oli suuri harvinaisuus), ja sisko pentele söi ekana päivänä kaikki suklaat ja sen jälkeen kärtti joka aamu jouluun asti päästä osalliseksi minun suklaakalenteristani. Mummolla oli useana vuonna käytössä sama kuvakalenteri. Hän joulun jälkeen painoi luukut tiukasti kiinni ja laittoi kalenterin talteen seuraavaa joulunodotusta varten. Kyse ei suinkaan ollut vain piheydestä, vaan siitä, että kalenteri oli oikeasti tosi nätti. Aivan toista kuin nämä nykyajan Nalle Puh-, Puuha-Pete- ja Barbie-kalenterit.

Television joulukalenteria katsottiin silmä kovana. Ei ole Histamiinin voittanutta :) Nyt, kun olen esikoisen kanssa silloin tällöin seurannut tätä Yle kakkosen tämän vuoden joulukalenteria, niin olen kyllä sitä mieltä, että taso on laskenut. En panisi pahakseni, jos uusisivat Histamiinin joka vuosi.

Pörröllä on blogissaan kiva joulukalenteri. Helppo ja hauska lasten kanssa toteutettava askarteluvinkki jokaiselle päivälle. Meillä ei tosin joka päivä askarrella, mutta kivoja ohjeita nuo ovat silti :) Kalenterin seuraaminen on saanut minut miettimään, mitä muita erilaisia kalentereita sitä voisikaan olla.

Tanskassa yksi panimoista on lanseerannut erikoisolutkalenterin. Näin muistaakseni Hesari tiesi kertoa. Yksinkertaisuudessaan kyseessä on laatikko, jossa on 24 koloa, ja jokaisessa kolossa on yksi olutpullo. Ei kuulemma mitä tahansa olutta, vaan kaikki erilaisia (näin käsitin). Koska en olutta juo, voisin huolia vastaavan sisältäen esim. miniviinipulloja. Sekä punaista että valkoista, kiitos :) Tai sellaisen suklaakalenterin, jossa olisi 24 erisorttista pientä suklaalevyä *nam*

Entä jos kalenteri ei olisi mitään syötävää eikä juotavaa? Askartelun lisäksi kalenterissa voisi olla vitsejä tai mietelauseita. Yksi jokaiselle päivälle, paitsi jouluaatolle muutama helmi. Toinen hyvä kalenteri voisi olla tehtäväkalenteri. Yksi tehtävä - ei aina niin mieluinen - joka päivälle. Mitähän tapahtuisi, jos luukusta paljastuisi siivoustehtävä? Tai "käsky" soittaa vanhalle ystävälle, josta ei ole pitkään aikaan kuullut mitään?

Musiikkikalenterikin voisi olla aika kiva. Joka päivä pitäisi (tai saisi) kuunnella yhden erityisen musiikkikappaleen. Sekä klassista että ei-klassista. Jokaiselle jotain, ja kaikille kaikkea :) Värityskalenteri voisi olla lasten mieleen. Väritä eri kuva joka päivä. Jouluaattona kuvista saisi sitten koota taidenäyttelyn vaikka keittiön seinälle. Sitä sitten koko suku ihastelisi :)

Loistava kalenteri voisi olla palapelikalenteri: joka päivälle oma palansa, ja jouluaaton pala täydentäisi koko palapelin. Jos on oikein kätevä käsistään, tuollainen on suhteellisen helppo tehdä itse. 24-palaisia palapelejä saa toki valmiinakin, jos ei aika ja taidot riitä sellaista itse tekemään ;)

Ihmisille, jotka tykkäävät liikkua, oiva joulukalenteri olisi esim. sellainen, missä joka luukun takaa esiteltäisiin uusi Pilates- tai  Astanga-joogaliike. Ja sitten joulupäivänä (viimeistään, aatto kun usein on niin kiireinen) voisi tykönänsä suorittaa 24 liikkeen harjoitusohjelman. Mikään ei estäisi harjoitusohjelman jatkamista joulun jälkeenkin. Ja kun siihen olisi totutellut joulunodotuksen 24 päivän ajan, voisi melko helposti käydä niin, että harjoitusohjelman tekemisestä tulisi hyvä rutiini. Eikä varmasti edettäisi liian nopeasti!

Näillä ideoilla ei muuten sitten ole copyrightia, eli ovat vapaasti käytettävissä *vink vink* ;)

 

Minä itte!

Jeps, olemme taas siinä vaiheessa, kun meidän perheessä yleisin sanonta on "Minä itte!" Esikoinen sanoo sen suunnilleen näin: "Mä haluuuuun ja mä osaaan", kuopuksen versio samasta asiasta on: "miä ite!" Eikä maanittelut, suostuttelut, pienet kiristykset tai muut keinot auta, itse on annettava tehdä, tai taivas repeää.

Ei siinä mitään, jos nämä minä itte -jutut olisivat yleensä sellaisia, mistä olisi jotain hyötyäkin. Jos on kyse lelujen keräämisestä, niin ei varmasti onnistu. Pukeminen sujuu, jos ovat sillä tuulella. Yllättäen kuopus on tässä asiassa huomattavasti innokkaampi kuin esikoinen. Vaikka hänellä onkin vielä paljon vaikeuksia paitojen ja sukkisten kanssa ja vaikka hän saa raivarin heti, kun edes vihjaisee siihen suuntaan, että voisin häntä auttaa *huoh*

Jos aina olisi aikaa ja jaksua, niin totta kai saisivat tehdä itse niin paljon kuin haluaisivat. Mutta kun on oikeasti tilanteita, jolloin minä haluan vain saada hommat tehtyä ja etenemään niin kuin _minä haluan. Silloin ottaa suuresti päähän koko minä itte -touhu. Eikä auta muuta kuin joko tehdä itse ja kuunnella sitä mieletöntä huutoa, mikä siitä seuraa, tai antaa lasten tehdä, ja seurata vierestä leukaperät kireinä, naama punaisena ja savu korvista nousten. Yhden lapsen kanssa sitä keksi kaikenlaisia kompromisseja, jotta sai asiat sujumaan hieman jouhevammin. Nyt kahden  lapsen kanssa sitä on joko täysin mielikuvitukseton tai vain väsynyt (ja/tai vittuuntunut), eikä ajatus kulje senkään vertaa. Esikoisen kanssa pystyy jo vähän neuvotella asioista. Kuopuksen kanssa neuvottelu on hankalampaa, kun hänellä tuo puhe ei vielä kovin hyvin kulje. Tosin kaksisanaisia lauseita tulee enenevässä määrin (esim. "syö lettu" :) ), mutta suurin osa sanoista on vielä melko epäselviä. Koita siinä sitten neuvotella...

Tässä elämäntilanteessa ja tämän vaiheen ollessa päällä sitä osaa arvostaa aikuisseuraa puhumattakaan siitä ajasta, kun saa olla ihan yksin ja tehdä asiat niin kuin ne itse haluaakin tehdä.

 

Joulu tulla jolkottaa

Tunti sitten loppui tämän vuoden viimeinen koulupäivä, ja virallisesti pääsin joululomalle. Hurraa!! Lomafiiliksiä vähän latistaa se, että maanantaina olisi tarkoitus vielä pukertaa muutaman kirjoitustehtävän kimpussa, mutta vasta maanantaina :) Onhän tässä viikonloppukin välissä. Lapsilla viimeinen päiväkotipäivä ennen joulua on tiistaina, ja sen jälkeen olenkin taas kotiäiti tammikuun yhdeksänteen päivään asti, jolloin palaan koulunpenkille. Miehen lomista ei ole tietoa. Toivon, että hän voisi edes muutaman päivän pitää vapaata, mutta se nähdään sitten.

Eilen vein joulukortit postiin. Kaksi yötä niitä askartelin. Sitä ennen oli saatava yhdistyksen joulukorttiprojekti alta pois :) Olen täysin hurahtanut korttien askarteluun (samoin kuin neulontaan - neljäs villasukkapari työn alla, samoin kuin uusi pipo, villatakki, villahousut ja huovutetut tumput), ja nyt jo suunnittelen _ensi vuoden joulukorttien designia. Halvat on huvit, joo.

Lahjatkin ovat valmiina lähes kaikille niille, ketkä niitä meiltä tänä vuonna saavat. Ei niistä sen enempää, ettei yllätys paljastu ;) Miehelle vinkkasin eilen - Hesarista luetun perusteella - oman lahjatoiveeni, timanttisormuksen. Sanotaanko, että toiveesta ainakin 3/4 on vitsiä. Niin, Hesarissa luki muutama päivä sitten, että ei voi mennä pieleen, jos antaa naiselle lahjaksi timantin. Olisi ihan kiva tietää, miltä tuntuisi saada timantti lahjaksi. Mieluiten tietysti sellainen, jonka voi paljain silmin havaita ;)

Ihan oikeasti, tällä hetkellä minulla ei ole mitään sen kummempia lahjatoiveita. Ei ainakaan sellaisia, mitä saisi kaupasta. Lahjakortti kangaskauppaan tai lankakauppaan olisi erittäin mieluinen yllätys. Uusi 1000 palan palapelikin otettaisiin mielihyvin vastaan. Ja jos saisin varmuuden siitä, että kevään opiskelut menevät putkeen, olisin ikionnellinen lahjansaaja.

Lapset varmaan saavat taas kasapäin leluja. Parina aikaisempana vuonna olen joulukuun alussa kirjoittanut kirjeen "joulupukille", jonka mukaan lapset ovat sitten suurimman osan lahjoistaan saaneet. Tänä vuonna en ole kirjettä ennättänyt rustata. Lisäksi esikoinen alkaa olla jo sen ikäinen, ettei pahemmin perusta pehmeistä paketeista. Itse haluaisin hänen saavan uudet pussilakanat (esim. se Nalle Puh ja Möhköfantti on tosi kiva), luistimet ja kypärän (näistä on onneksi jo sovittu anopin kanssa) ja sen leikkihuoneen, joka pitäisi miehen kanssa toivottavasti ennen kesää remontoida. (Leikkihuone on muuten tosi vaikea kääriä lahjapaperiin, enkä usko, että kirjallinen lupaus sen tulemisesta esikoista kovin ilahduttaisi...) Kuopukselle toivon niin ikään uusia pussilakanoita. Taaperoautokin voisi olla kova sana - tai sitten siitä tulisi vain riitaa esikoisen kanssa *huoh* Onpas tämä vaikeaa, tämä lahjojen miettiminen.

Vaikka vietämmekin joulua poissa kotoa (anopin luona tänä vuonna), olen ajatellut viimeistään ensi viikolla leipoa satsin pipareita ja torttuja. Suunnitelmissa oli elämäni ensimmäisen (ihan totta!) piparkakkutalon tekeminen, mutta kovin suuritöisenä taitaa se siirtyä ensi jouluun. Oveen ripustin joulukranssin jo viime sunnuntaina, samoin jouluvalot on laitettu jo päälle. Parvekkeella ne ovat muovikuusessa ja keittiössä on ikkunalla perinteinen (sähkö)kynttelikkö. Heti, kun löydän meidän messinkisen joulutähden, ripustan sen makuuhuoneen ikkunaan. Voi olla, että tuokin jää ensi jouluun...Ja jotta pääsisin joulutunnelmaan, olen ajatellut siivota joululaulujen tahtiin :) Tämän tosin teen silloin, kun lapset ja mies ovat poissa kotoa. Siivoamisesta ei nimittäin tule mitään, jos paikalla on liikaa häiriötekijöitä.

Nyt kun vielä sataisi kunnolla lunta, olisi oikein mukavaa odotella joulua. Joka muuten onkin jo viikon kuluttua, kääk!

 

Jännä juttu

Mies sanoi tulevansa tänään aikaisin töistä kotiin. Kello on nyt vähän yli yksitoista illalla, eikä tuota vielä näy.

Jos tämä on aikaisin, niin pelottaa ajatellakin, mikä on myöhään... (vaikka on niitäkin muutama koettu).

 

Väsyttää

Kyllä ihminen sitten onkin tyhmä - lähinnä tarkoitan tällä itseäni :) Itseaiheutetussa väsymyksessä ei ole mitään hohtoa. Ei muuten, mutta kun meinaa treeneissä nukahtaa :-O

Lapset nukkuvat kuin enkelit, vaikka voisivat mennä vähän aikaisemmin nukkumaan. Päivät kuluvat itselläni vielä koulussa vapaavalintaisia opintoja suorittaen, mutta kun joulukin lähestyy ja joulukortit pitäisi tehdä ja lähettää ja joululahjoja pitäisi tehdä ja paketoida, niin ainoa aika "omille hommille" on öisin. Ja se taas verottaa nukkumiseen käytettyä aikaa hyvin tehokkaasti. Toissa yönä ehdin nukkua huimat 3,5 tuntia, viime yönä jo peräti 6 tuntia. Aamulla väsyttää ihan sikana, kun pitäisi herätä klo 7 ja ehtiä puoli yhdeksän bussiin. Pilates alkaa klo 9.30 ja Feldenkrais klo 11.15 (siis nämä vapaavalintaiset kurssit vielä tämän viikon), ja heti, kun mennään lattialle pitkäkseen, painuvat tämän tytön silmät umpeen. Tai vaihtoehtoisesti pyörivät päässä kuin hedelmäpelin renkaat, kun epätoivoisesti yritän niitä pitää auki.

Pilates ei ole niin paha väsymyksen kannalta, kun siellä tehdään aktiivisesti koko ajan jotain, mutta annas olla, kun pääsen tuonne Feldenkrais-tunnille. Siellä usein maataan lattialla selällään (silmät kiinni, että saa suljettua ylimääräiset ärsykkeet pois ja pystyy näin helpommin kuuntelemaan omaa kehoaan ja tuntemaan siinä mahdollisesti tapahtuvat muutokset) ja tehdään pieniä, hienovaraisia liikkeitä. Tai yhtä liikettä kerrallaan sen aikaa, kun tuntuu itsestä hyvältä. Ei ole ollenkaan harvinaista, että heilun jatkuvasti unen ja valveen rajamailla. Kun opettajakin on kaiken lisäksi englantilainen,  voi aika helposti eksyä moodiin, jossa hänen puheestaan tulee vain miellyttävää taustasorinaa ja uni alkaa voittaa. Onneksi en ole ottanut vilttiä mukaan, joten kylmyys pitää hereillä :) Koska tuo tunti kestää peräti 3x45min (putkeen) ja lähes koko aika - toki riippuen tunnista ja harjoitteista, joskus nimittäin istutaan, ollaan päinmakuulla tai kävellään  - pötkötetään, niin kylmä tulee nopeasti, vaikka olen varustautunut villahousuilla, -takilla ja -sukilla. Opettaja onkin kehottanut kaikkia tuomaan mukanaan pienen viltin, jolla pitää keskivartalo lämpöisenä. Ajattelin mennä hieman edemmäksi, ja saatan huomenna ottaa mukaan sekä tumput (näpit ihan jäässä koko tunnin) että kuopuksen lampaantaljan. Ei tulisi kylmä (mutta toisaalta, voisi koko tunti mennä nukkuessa. Hmm...) ; )

Tunneilla siis usein väsyttää, mutta heti, kun tunnit loppuvat, piristyn jotenkin kummasti. Toinen väsymyksen hetki on alkuillasta viiden-kuuden aikaan. Silloin voisin ihan hyvin mennä nukkumaan, mutta meillä nukkuminen ei onnistu lasten ollessa hereillä. Ja kun vihdoin saadaan lapset nukkumaan noin yhdeksän aikaan, väsymys on poissa! Sitten alankin touhuta omiani: neulon, luen päivän lehden (kun on ollut niin kiire, ettei sitä ole aikaisemmin ehtinyt lukea), luen sähköpostit, askartelen, saatan jopa seurustella miehen kanssa, ellei tämä ole nukahtanut yhdessä lasten kanssa. Puuhastellessa aika kuluu joutuisaan ja jossain vaiheessa vain huomaan, että kello on taas yli puolen yön ja aamulla herätys kukonlaulun aikaan. *Haukotus*

Ennen lapsia olin sellainen, että nukuin pitkään ja hartaasti. Tosin saatoin kyllä valvoa yökaudet, kun aamulla sai nukkua pitkään. Nykyään valvon edelleen yökaudet, vaikka pitääkin herätä aikaisin. Koskakohan fysiikka pettää? Pitäisi anopilta vähän kysellä, hän kun on unitutkija ja yksi tutkimus ainakin on käsitellyt univajetta. No, joululomalla saa nukkua - ellen sitten käytä öitä siihen, että kirjoitan opinnäytesuunnitelmaa, harjoittelusuunnitelmaa ja produktioraporttia. Nuo kaikki pitäisi saada tehtyä ennen tammikuun tokaa viikkoa ja koulun alkua. Onpahan jotain tekemistä joululomallekin...

Esityksistä

Kiitos vain koivenkatkaisutoivotuksista :) Esitykset menivät hienosti, mitä nyt jotain pientä sattui - etenkin allekirjoittaneelle :)

Ensimmäisessä näytöksessä, kun tanssin Pahattarena pienten hämähäkkien (ikä 7v) kanssa, unohdin totaalisesti yhden lyhyen pätkän tanssista. Kun nuo pikku-hämähäkit minua tarkkaan seurasivat, hekään eivät tehneet sitä kohtaa, jonka unohdin :) Perästä kuului, luonnollisesti.

Toisessa näytöksessä muistin tanssin vallan mainiosti, mutta onnistuin sotkeutumaan viittaan. Puvustaja oli tehnyt Pahattarelle tummanvihreästä organzasta tosi makean viitan hienolla pystykauluksella. Jotenkin kummallisesti viitan helma joutui tanssin tiimellyksessä vasemman jalkani alle. Kun piti sitten nostaa oikea jalka sivulle, niin eihän se mihinkään noussut, kun oli jumissa siellä viitan poimuissa. Pikkuisen nauratti :) Sulavasta Pahattaresta tuli hetkeksi vanha, kömpelö mummo :) Onneksi oli puolinaamio kasvoilla, joten kaikki ilmeet eivät yleisölle näkyneet.

Nyt, kun produktio on ohi, on hieman tyhjä olo. Kaksi kuukautta meni todella nopeasti ja oli kiireestä huolimatta erittäin antoisaa aikaa. Oli tosin vähän puhetta, että keväällä esittäisimme tuon saman proggiksen vielä uudestaan, esim. Kansainvälisenä Tanssin päivänä, huhtikuun lopulla. Se olisi oikein mukavaa. Kokonaisuus oli niin hieno, että olisi sääli, jos esityskerrat jäisivät vain kahteen.

Mieskin on tyytyväinen siihen, että olen jälleen iltaisin kotona, vaikka olinkin vain kahtena iltana viikossa poissa. Nyt hän saa olla töissä vähän pidempään, kun ei tarvitse säännöllisesti hakea lapsia päiväkodista. 

Näin äkkiseltään ajateltuna tässä tanssinopen työssä huono puoli on se, että työaika on aina iltaisin. Onneksi en vielä tee tuota työtä täyspainoisesti, kun haluan tämän koulun ensin alta pois. No, aina ei voi voittaa...

P.S. Siis noista jouluhommista: ei niitä nyt _pidä tehdä, mutta kun minä haluan. Pitäisiköhän mennä jonnekin "näin käytät aikasi oikein" -kurssille?

Ramppikuume

Viimeistä viedään. Nimittäin tänään oli produktion kenraaliharjoitus. Huomenna ovat vuorossa esitykset, toinen päivällä ja toinen illalla. Teatterilla vierähtääkin mukavasti lähes koko päivä.

Edellisestä teatteriesiintymisestä on ehtinyt kulua jo neljä ja puoli vuotta. Silloin esiinnyin Lappeenrannan kaupunginteatterissa, pienoisbaletti sekin. Tai meitä oli silloin kaksi, kun esikoinen jo köllötteli masussa, vaikkei se vielä juurikaan ulospäin näkynyt :) Olihan tässä välissä nyt ne soolodemot koululla, mutta vaikka paikalla oli yleisöä, en sitä oikeaksi esitykseksi kuitenkaan laske. Oikeaan esitykseen kuuluvat esiintymispuvut ja meikit, hiuslakan ja puuterin tuoksut, hermostunutta puheensorinaa, verhojen kahina ja se tietty fiilis, mikä on juuri ennen näyttämölle ja yleisön eteen menoa. No, oikea esitys on vuorossa huomenna jälleen.

Tämänpäiväinen kenraaliharjoitus meni hyvin. Vähän pelottavan hyvin. Hyvä kenraaliharjoitus saa ajattelemaan pahinta: Murphyn lain mukaisesti jonkin on pakko mennä esityksessä pieleen. Toivottavasti se ei ole mitään tärkeää, kuten esim. esiintymispukujen repeytyminen tai propsien katoaminen. Olisihan se noloa sekin, jos vaikka tulisi sähkökatkos kesken esityksen.

Minulla on kaksoisrooli. Alussa ja lopussa olen se, joka saa prinsessanuken elämään. Toisin sanoen olen nukketeatteri-ihminen. Keskellä vierailen Pahattaren roolissa, ja silloin saan tanssiakin vähän, vaikka kysessä on lähinnä "kenkärooli". Todella kiva juttu, että saan näin tuntumaa sekä siihen, mitä tapahtuu taustalla puvustuksineen lavastuksineen harjoituksineen kaikkineen, sekä siihen, mitä tapahtuu näyttämöllä. Harvinaista herkkua tämä, tässä ammatissa :)

Oijoi, en muistanutkaan, miten esitykset jännittävät! No, vuosien mukanaantuomalla kokemuksella (just joo ;) ) huominen sujuu ihan varmasti hyvin. Ja jos minua jo jännittää näin paljon, kuinkahan paljon mahtaa oppilaita jännittää...?

 

Itsenäisyyspäivä

Tänä iltana sytytän kaksi sinivalkoista kynttilää. Teolla kunnioitan sekä sotiemme veteraaneja että heidän suurtyötään Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Kun vielä satun pitämään kynttilöistä, vaikuttaa sekin asiaan :) Kynttilöiden palaessa on hyvä myös keskittyä seuraamaan, ketkä sinne Linnan juhliin tänä vuonna oikein menevätkään ja millaisia pukuja ja kampauksia naisvierailla onkaan. Tätä ohjelmanumeroa seuraan sukkapuikot viuhuen: esikoisen sukat sain valmiiksi eilen, ja nyt olisi urakkana kuopukselle vastaavat.

Itsenäisyys on tärkeä asia. Kun sen eteen on tehty töitä, sitä osaa arvostaa ihan eri tavalla. Ja siitä myös haluaa pitää kiinni. Olen miettinyt, pitäisikö luoda perinne esim. sankarihaudoilla käymisestä. Sodissa ei kyllä kukaan sukulainen kuollut, mutta sekä isänisä että miehen ukki olivat rintamalla. Jotenkin haluaisi välittää lapsille tämän päivän merkitystä enemmänkin, kuin vain ylimääräisen vapaapäivän muodossa. Esikoinen kyllä kertoi, että päiväkodissa olivat eilen laulaneet "suomenlippulaulua". Jostain syystä mieleeni tulivat heti "siniristilippumme"-laulun sanat. Kun ne on aikoinaan ala-asteella oppinut, ne ovat jossain tuolla selkärangassa, josta ne saa tarvittaessa kaivettua käyttöön :)

Nyt olisi erinomainen aika ottaa nauhuri (tai vastaava) ja mennä kyselemään isovanhemmilta (siis omilta, ei lasten) sota-ajasta ja muutenkin menneestä ajasta. Jos noita tarinoita ei tallenna, ne häipyvät ja unohtuvat hyvin pian. Ihmismuisti ei ole rajaton. Rikkaus on sekin, että miehen vaari on Viipurista kotoisin. Siellä käytiinkin porukalla, kun esikoinen oli vajaa 1,5v. Lihaniemen talosta oli juuri ja juuri kivijalka enää jäljellä. Onneksi oli vaari mukana reissulla, sillä hän osasi jutuillaan "rakentaa" paikat ennalleen. Ja loput rakentamisesta hoiti mielikuvitus. Nykyään Lihaniemi on viipurilaisten retkeilyaluetta (sekä sotilasaluetta), vaikka aiemmin siellä oli hyvinkin runsaasti asutusta. Sotien aikana siitä mentiin yli sen verran monta kertaa, että se, mikä jäi omilta jäljelle, tuhoutui vihollisten käsissä. Pihapiirit ovat kaikki kasvaneet umpeen, ja vesirajakin paennut. Tiet ovat niin huonossa kunnossa, että helpommin perille pääsee kävelemällä - tai traktorilla. Mutta tulipahan käytyä ja kokemusvarasto karttui yhdellä.

Rauhallista ja muistorikasta Itsenäisyyspäivää toivottaen...

 

Juhlia riittää

Esikoisen 4v-kaverisynttäreitä vietettiin lauantaina aamupäivällä. Sopiva aika juhlille, sillä lapset eivät olleet vielä mitenkään väsyneitä. Ei siis mennyt riehumiseksi :) Oltiin sovittu, että kun vuosia nyt tulee neljä, lapsivieraitakin kutsutaan vain neljä. Näin kävikin, ja kun sekä esikoinen että kuopus lasketaan tuohon mukaan, oli lapsia juhlissa yhteensä kuusi (ja yksi vauva, jota ei tosin lasketa :) ).

Tarjolla oli miehen omakätisesti kokoama täytekakku (nam!), Domino-keksejä, pipareita, itsepaahdettuja popcorneja (mies kaivoi kaapista sen julmetun ison kattilan, jota on käytetty näiden 5 olemassaolovuotensa aikana ehkä kerran aikaisemmin) ja karkkia. Juomaksi sekä pillimehuja että tiivistemehua. Laitoin syötävät pöytään niin, että kaikkea sai syödä niin paljon, kuin napa veti. Yllättävästi se ei vetänyt niin paljon kuin olisin kuvitellut. Kohteliaasti kaikki lapset maistoivat kakkua, mutta esikoisen lisäksi vain yksi söikin koko palan. Karkit kyllä tekivät kauppansa, samoin pillimehut. Popcorniakin söivät jonkin verran. Piparit ja Domino-keksit jäivät sitten minulle ;)

Juhliin oltiin varattu puolitoista tuntia. Siinä ajassa ehdittiin hyvin avata lahjat, leikkiä sekä vapaata leikkiä että temppuradalla ja syödä. Edellisellä kerralla olin järjestänyt lapsille ongintaa, palkintona Tiimarista ostettuja pieniä piparkakkumuotteja - kaikille erilaiset (eli jotain seitsemää sorttia muotteja). Tällä kertaa en ollut ehtinyt varautua tarpeeksi, joten improvisoin temppuradan. Aluksi heitettiin kolmenkokoisia palloja viivan takaa koriin (eli pyöreään lehtiroskikseen). Kun oli kaikki pallot - tai ainakin yhden - saanut koriin, sai mennä tunnelin läpi. Tunneli oli jakkaroista tehty jono, jonka päälle oli laitettu viltti. Mukavan kapea ja haastava noin nelivuotiaille, sitä hieman vanhemmille ja nuoremmille. Tunnelin jälkeen keinuttiin renkaissa noin neljä kertaa. Enemmänkin olisi mennyt, luonnollisesti. Ja renkaiden jälkeen kaivettiin aarretta. Mies ja kuopuksen kummitäti (myöskin mukana juhlimassa) pitivät viltin kulmista kiinni, minä kyykistelin viltin toisella puolella ja lapset yksitellen sellaisella pienellä kipolla "kaivoivat" viltin alta aarretta. Muutama tovi oli viikolla mennyt miettiessä, mikä mahtaisi olla sopiva palkinto onginnantyyppisessä ohjelmanumerossa. Tiimarissa jonkin aikaa kierrettyäni silmäni osuivat hauskoihin avaimenperiin. Ostin niitä kaikille lapsille yhdet plus pari ylimääräistä. Nämä saivat toimittaa aarteen virkaa, ja olin viltin taakse kyllä kuulevinani ihastuneita huudahduksia.

Kaiken kaikkiaan mukavat synttärijuhlat, eivätkä yhtään liian villit. Sukulaisille järkätään omat juhlat ensi sunnuntaiksi. Appiukko tosin kävi tervehtimässä pian kaverisynttäreiden jälkeen, mikä oli ihan ok. Tarjoilut olivat vielä esillä, joten siitä ei ollut mitään vaivaa.

Kuopuksen synttäreitä juhlitaan sitten helmikuussa. Tosin ihan vain perhepiirissä, toki mummit ja kummit kutsutaan mukaan. Varmaan jossain vaiheessa tulee ajankohtaiseksi järjestää lasten synttärit yhtä aikaa - tai sitten ei. Helpottaisi vaan tätä touhua, kun joulukin on tässä välissä.

 

Esikoinen 4v!

Tänään on se suuri päivä, kun esikoinen täyttää vuosia - tarkemmin sanottuna neljä vuotta. Miten se aika rientääkään! Oman vanhenemisen huomaa lähinnä siitä, että lapset kasvavat. Jos minulta kysytään ikää, joudun usein miettimään, kuinka vanha taas olinkaan. Pyöreät vuodet vähän helpottavat muistamista, mutta kun ei tunnu kolmikymppiseltä, niin ei tunnu. Taidan olla ikuinen kaksvitonen ;)

Neljä vuotta sitten...

Heräsin yöllä viiden aikoihin siihen, että alaselkään sattui. Raskaus oli viikolla 41+3, joten en kauaa miettinyt, mistä tuo kipu johtui. Nousin sängystä ja menin olohuoneeseen tanssahtelemaan. Se vähän helpotti kipua. Mies heräsi kuuden aikaan, ja alkoi keittää aamupuuroa. Just joo, ihan kuin olisin edes halunnut syödä puuroa. Minä kävin suihkussa ja pesin tukan. Se oli neljä vuotta sitten niin pitkä, että halusin saada sen napakasti kiinni synnytystä varten. Kosteana kampaus ei löysty, nääs :)

Aamuseitsemältä alkoi tuntua siltä, että ajomatka sairaalaan olisi hyvä juttu. Ei muuta kuin sairaalakassi kainaloon ja autoon. Minä olin takapenkillä välillä kontillani ja välillä istualteen riippuen siitä, supistiko vai ei. Mies ajoi lievää ylinopeutta koko matkan.

Kun päästiin sairaalaan, halusin vain ammeeseen. Tai veteen. Sisätutkimuksessa kätilö totesi kohdunsuun olevan huimat 6cm auki. Kuulosti hyvältä, mielestäni. Amme oli vapaana, joten minä valtasin sen. Puoli tuntia jaksoin siellä vedessä kölliä. Tai kontillani olin, kun mies hieroi alaselkää, joka oli kovin kipeä. Kun nousin ammeesta, oli kohdunsuu kätilön mukaan jo 8cm auki. Hienoa, ajattelin.

Mentiin synnytyssaliin, ja halusin kokeilla ilokaasua. Ensimmäiset kännit pitkään aikaan :) Istuin vaihdellen jumppapallon ja synnytysjakkaran päällä, hönkäilin ilokaasua ja heiluttelin itseäni. Mies istui takanani ja hieroi alaselkääni. Ilokaasu vei mukavasti pahimman terän supistuksilta, jotka nyt tuntuivat tulevan yhtä soittoa. Pikkuisen jo ponnistutti.

Kätilö oli jossain muualla, mutta apuna oli myös kätilöopiskelija. Taivaan lahja. Yhdessä vaiheessa, mielettömässä ilokaasupöhnässä ihmettelin, kun tämä opiskelija tiesi nimeni. Emmehän olleet edes sanoneet kättäpäivää :-O

Ponnistutti julmetusti, ja soitin kätilön paikalle. Olin ihan varma, että vauva syntyisi sillä minuutilla. Kätilön mukaan näin ei tulisi tapahtumaan, sillä kohdunsuu oli vasta 9cm auki. Kello oli kymmenen, ja sairaalassa oltiin oltu vajaat kolme tuntia. Kätilö oli sitä mieltä, että tilannetta pitäisi vauhdittaa jollain, ja vastusteluistani huolimatta hän laittoi minulle oksitosiinitipan. Teki mieli kirota kyseinen tyyppi alimpaan helvettiin. Jatkoin ilokaasun hönkäilyä - mies luuli naamarin juuttuneen naamaani kiinni, niin tiiviisti imin sitä kaasua - ja toivoin kaiken olevan jo ohitse. Alaselän hierominen sekä jumppapallon päällä vatkaaminen toivat myös helpotusta supistuksiin. Kipu oli lähinnä siis alaselässä. Epiduraalia en halunnut, sillä en olisi mitenkään päin kyennyt olemaan paikoillani pistämisen hetkeä. Olin liikkeessa koko ajan - kirjaimellisesti.

Ilokaasu ja huono näko ilman rillejä (olin ottanut silmälasit pois mennessäni ammeeseen enkä sen jälkeen muistanut niitä ollenkaan) tekivät sen, että aika meni tosi nopeasti. Välillä mies hellitti hieromasta, pyyhki hikeä otsaltani ja tarjosi minulle juomista.

Vähän ennen puolta päivää kätilö teki sisätutkimuksen ja kertoi, että nyt voisin alkaa ponnistaa. Kohdunsuu oli 10cm auki. Meinasi mennä sormi suuhun, kun ei ponnistuttanut yhtään. Eikä tuntunut supistuksiakaan, vaikka kuulemma monitori jatkoi Himalajan piirtämistä. Ponnistin sitten kuitenkin, kun kerran käskettiin. Halusin välttää puoli-istuvaa asentoa selkäsäryn takia. Nyt alaselkä oli hyvin mustelmaisen tuntuinen, mutta silti. Kun pystyssä ponnistaminen ei oikein onnistunut (miksi Jorvissa ei ole köysiä katosta roikkumassa, kysyn vain!) eikä kätilö antanut minun ponnistaa jakkaralla oman työasentonsa huononemisen vuoksi (voi vinde, mikä syy!), hän kätilöopiskelijan kanssa kellisti minut sängylle ja rullasi sukat jalkaani. Perkele! Käsky kuului: "Sukista kiinni. Pidätä hengitystä ja ponnista supistuksen mukaan." Ensinnäkin, en suostunut ottamaan niistä pirun sukista kiinni, ja vaikka kuinka halusin ponnistaa supistusten mukaan, en niitä valitettavasti tuntenut. (Myöhemmin tajusin, että tässä oli nyt tämä suvantovaihe juuri ennen luonnollista ponnistustarvetta.) Asentoa muutettiin niin, että nostin jalat kätilön ja opiskelijan vyötärölle, ja ponnistin siten.

Ajattelin, että hitto vie, jos ei tanssija saa yhtä vauvaa pukattua ulos sisuksistaan, niin jo on huonosti asiat. Ja jatkoin ponnistamista. Mies tuli avuksi ja kertoi, koska monitorissa alkoi supistus näkyä. Hiiop, hiiop, minä ponnistin. Jossain vaiheessa kätilö käski opiskelijaa ottaa sakset esiin. Minua varoitettiin: "seuraavan supistuksen aikana nipsaisee ihan vähän".

Tasan neljä vuotta sitten, klo 12.29 esikoinen näki päivänvalon ja päästi ensiparkaisunsa. Mies katkaisi napanuoran, kun vauva jo pötkötti masullani. Kätilöllä oli kiire, ja vauva vietiin nopeasti pesulle ja punnittavaksi. Mies sai hoitaa kylvetyksen. Minua ommeltiin sillä aikaa. 5 tikkiä. Kätilöopiskelija teki huolellista työtä kätilön valvoessa vieressä. Pesun jälkeen vauva tuotiin takaisin kainalooni, ja hyvin pian sen jälkeen löysi rinnan ja liimautui siihen kiinni kuin iilimato :)

Minusta oli tullut äiti ja miehestä isä - ihan konkreettisesti. Olimme molemmat hyvin pöllämystyneitä. Mies soitti synnytyssalista ensin minun vanhemmilleni ja sitten omille vanhemmilleen. Minun olivat äitini vanhempien luona juhlimassa näiden 50-vuotishääpäivää. Saivatpa kivan lahjan; isoisovanhemmuuden :) Puhelimessa huomasi, miten sekaisin mies oli vauvan syntymästä. Vauvan strategisiksi mitoiksi hän kertoi 15cm (oikeasti 50cm) ja 7kg (oikeasti 3710g) :D

Kotiin tultiin kolmen päivän päästä (ja se himputin puuro oli yhä kattilassa *yök*). Ja siitä se lähti. Kun vauva oli viikon ikäinen, pidettiin pienet juhlat hänen kunniakseen. Kylässä kävi n. 30 henkeä - kavereita ja sukulaisia. Jo silloin olin sitä mieltä, että tekisin saman uudestaan vaikka heti. Siis synnyttäisin. Ja saisin lapsia :) Kerrassaan mukavia toimintoja molemmat ;)

Esikoisen synttärijuhlat pidetään huomenna. Vauvasta on kasvanut vilkas ja herttainen leikki-ikäinen. Näin se aika rientää.

 

Uusi blogi

Olen suurella mielenkiinnolla lukenut yhtä Hernekepin majoittamaa blogia "Tekele ja tuunaus". En vähiten siksi, että suurin osa tuohon blogiin kirjoittajista on vanhoja tuttujani *vilkuttaa* :)

Tuo blogi on siinä mielessä kiva, että siinä kirjoittajat kertovat käsitöistään. Joka kerta juttuja lukiessani muistan, että minulla on yksi virkattu verhokappa viimeistelemättä, samoin kuin esikoiselle villapaita - joka taitaa kohta olla jo liian pieni - puhumattakaan niistä lukemattomista ompelutöistä, jotka odottavat tekijäänsä.

Tänään taas kuljin kuin huomaamatta sisään Eurokankaan ovista. Oli toisaalta ihan oikea syykin: piti ostaa vyötärökuminauhaa proggikseen tarkoitettuun vannealushameeseen sekä kunigattarelle vaalean liilaa organzaa viitaksi. Kuinka ollakaan kangaskaupassa kului reilu tunti, ja kotiin toin yllämainittujen lisäksi myös kankaat pikkujouluhameeseen ja toppiin. Suuret ovat suunnitelmat, mutta saa nähdä, kaatuuko toteutus ajanpuutteeseen.

Aikoinaan olin kova virkkaamaan ja neulomaan. Pari villasukkia syntyi yhdessä illassa, tai korkeintaan puolessatoista. Mummo opetti minut virkkaamaan noin kuusivuotiaana, ja sen jälkeen on virkkuukoukku hyvin kädessäni pysynyt. Bravuurini virkkauksen saralla lienee täysmittainen päiväpeitto, jonka virkkasin Lontoon vuosinani. Tarkemmin sanottuna viimeisen vuoden aikana, kun ajeltiin pitkin Britanniaa kiertueella. Muitakin isoja virkkuutöitä on tullut tehtyä, mm. pari isoa pöytäliinaa. Miljoonista pikkutöistä puhumattakaan. On muuten mukava nähdä aikoinaan lahjaksi virkkaamani mansetit edelleen käytössä :) Neulonut olen lähinnä villasukkia. No, pari villapaitaa on tullut neulottua, mutta syystä tai toisesta eivät ole sitten kuitenkaan olleet mieleisiä. Esikoiselle raskausaikana neuloin paljonkin, mutta lämminverisenä vauvana niitä tekeleitä ei tarvittu, vaan ne jäivät kaapin kätköihin.

Äitini on ollut kova ompelemaan. Minä en niinkään - kunnes jostain syystä siitäkin touhusta innostuin oikein kunnolla. Sain jopa mieheltä sekä ompelukoneen että saumurin synttärilahjaksi, ja aika paljon vaatteita olenkin näiden parin vuoden aikana ommellut. Takkeja on syntynyt pikaisella laskutoimituksella laskettuna kuusi, iltapukuja ja juhlamekkoja pari enemmän ja imetyspaitoja reilusti yli kymmenen. Nytkin on kangasta varattuna kolmeen imetyspaitaan ja kahteen juhlamekkoon, jos tämänpäiväiset ostokset lasketaan mukaan. Hellittäisivät vain nämä koulukiireet, että pääsisin taas surruttelemaan.

Ihan uusin innostuksen aiheeni on korttien askartelu. (Tässä tekemäni isänpäiväkortit, harjoitelmat tosin ammattilaisiin verrattuna...)

 Kädet täristen innosta kiersin tänäänkin Tiimaria, kun suunnittelin tämän vuoden joulukortteja :) Olen suuntautunut leimailuun ja kohokuviointiin - tänä vuonna *tiedoksi tuleville korttiensaajille ;)*, ja hamstraan itselleni erilaisia leimasimia ja kohokuviointilevyjä. Jälleen pahin viholliseni on aika. Jos vain olisi sitä aikaa, niin tekisin vaikka mitä! No, juuri tällä hetkellä ei aikaa ole - nytkin pitäisi olla nukkumassa - joten pitää vain kärsiä ja surkutella. Voi vinde, miten paljon onkaan tekemistä sitten, kun olen eläkkeellä ;D

 

Lasten leikkejä

Mukava huomata, että esikoinen ja kuopus leikkivät yhä enemmän keskenään ilman, että noin kymmenen sekunnin leikin jälkeen jompi kumpi itkee. Saa äitikin vähän hengähtää, kun ei tarvitse koko aikaa olla erotuomarina ja komentelemassa. Voi vaikka lukea päivän lehteä, tiskata tai lukea sähköpostit :)

Lapsilla näyttäisi olevan pari hittileikkiä. Eläinleikit ovat saaneet suosiota. Lähinnä siten, että kuopus on eläin, jota esikoinen komentaa :) Ei ole harvinaista nähdä kuopusta konttaamassa pallo suussaan, jolloin esikoinen tulee kertomaan, että kuopus on koira. Todisteeksi kuopus silloin pudottaa pallon suustaan ja sanoo "hau, hau", ennen kuin leikki voi jatkua ;) Harvemmin tämä leikki toimii niin päin, että esikoinen olisi koira...

Toinen erittäin suosittu leikki (ja tosi hyvin keksittykin!) on "lehtipuhallin". Se menee niin, että jompi kumpi lapsista laittaa selkäänsä pienen repun, ja toisen olkaimen alta pujottaa keittiöharjan niin, että harjapää juuri ja juuri yltää lattiaan. Sen jälkeen kävellään ympäriinsä ja pidetään julmettua meteliä. Ihan ilmiselvä lehtipuhallin, siis :) Onneksi tuo lehtipuhaltimen ääntä muistuttavaa meteliä on verrattain vaikea pitää yllä kovin pitkään, joten tämä leikki on ns. välileikki: tätä leikitään vain isompien leikkien välissä.

Erittäin pitkään ovat lapset leikkineet isolla paloautolla ja Fisher Pricen bussilla. Niillä ei todellakaan leikitä miten tahansa, vaan niin, että niiden päälle mennään istumaan tai niihin nojataan, ja sitten mielettömän huudon saattelemana niillä mennä huristetaan peräkanaa ympäri asuntoa. Esikoinen luonnollisesti edellä ja kuopus perässä. Kun tämä leikki alkaa, kiitän mielessäni miestä siitä, että hän aikoinaan hankki minulle kuulosuojaimet. Jostain kumman syystä tätä leikkiä lapset jaksavat leikkiä toooosi pitkään *huoh* Jotain positiivista on siinä, että bussi eksyi tässä pari päivää sitten mukaan kylpyyn, eikä enää soi.

Jokaisessa lapsiperheessä pitäisi olla jonkinnäköinen pomppulinna. Jos ei ole, niin sänky voi ihan hyvin toimittaa sekä pomppulinnan että trampoliinin virkaa. Lapset siis rakastavat pomppia sängyssä. Ja mikä on pomppiessa, kun sänky on erittäin matala ja leveyttä sillä on n. 240cm. Mahtuu useampikin lapsi pomppimaan. Se, että nuo pomppivat sängyssä, ei juurikaan haittaa. Ikäväksi leikki muuttuu sitten, kun aletaan hyppiä alas vähän mistä sattuu, kuten esim. vessanpytyn kannelta, sohvalta, syöttötuolin askelmalta tai parhaimmassa tapauksessa ikkunalaudalta. Siitä onneksi tosin istualteen. Ja ihan totta, kuopuskin tekee tätä. Meidän Vaahtosammutin tai Hukkapätkä. Vauva. Kun tämä leikki alkaa, tulee kiire keksiä jotain mukavampaa ja vähemmän vaarallista tilalle.

Onneksi on niitä rauhallisempiakin leikkejä. Kuopus on nyt innostunut junaradasta. Sitä tykkää kasata ja sillä ajella - lähinnä pikkuautoilla. Duplotkin on aika kivoja, paitsi koska niitä on verrattain vähän, niistä tulee helposti riitaa. Sisäsählypelejä pitää vähän rajoittaa, kun korkean mailan käsite ei ole kummallekaan vielä täysin selvä, vaikka muuten pelaisivatkin ihan rauhallisesti. Esikoinen jaksaisi kuunnella satuja maailman tappiin asti. Tämänhetkinen suosikkikirja on Mauri Kunnaksen "Hui, kummitus!". Kuopuskin tykkää lukea kirjoja, tosin omaan tahtiinsa ja mielellään kovaan ääneen juuri silloin, kun esikoisellekin luetaan. Lukeminen noissa olosuhteissa alkaa muistuttaa enemmän kilpalaulantaa.

Vielä kun olisi se leikkihuone, jossa saisivat lapset rauhassa noita leluja levitellä. Oma siisteyskäsitykseni ei kovin hyvin veny, jos kolmatta päivää olohuone on kuin hävityksen kauhistus lelujen, kirjojen ja vaatteiden ollessa pitkin poikin ja hujan hajan. Jostain kumman syystä tuo epäjärjestys haittaa lähinnä minua...

 

Valkoinen maa

Vihdoinkin saatiin tänne lunta! Tunnelma on ihan eri, eikä väsymyskään niin paina - tosin siihen saattaa olla osuutensa n. 12 tunnin yöunilla.

Oltiin lasten kanssa jo eilen pulkkamäessä. Esikoinen on vanha tekijä, ja laskee Stigallakin tosi hienosti. Ja muistaa sekä jarruttaa että ohjata. Kuopus ihmetteli hetken sitä valkoista tavaraa, mitä oli maassa, mutta hyvin nopeasti tajusi, mitä pulkalla oli tarkoitus tehdä. Voi sitä iloa ja riemua, kun pulkka sai vauhdin alleen ja lapset liukuivat pienen mäen ylhäältä alas! Kun reilun tunnin mäenlaskun jälkeen tuli aika lähteä sisälle syömään, sain käyttää kaikki diplomaatin taitoni saadakseni etenkin kuopuksen sisälle.

Tänään ovat ulkona miehen kanssa, ja pulkkamäkeen olivat jälleen menossa. Kuopuksenkin saa pukemaan reippaasti, kun kertoo, että lähdetään pulkkailemaan :) Harmi, että säätiedotus lupaa plussaa jo ensi viikon alkuun. Hei hei sille lumelle, siis.

Ensimmäisen adventin kunniaksi päätin tänään laittaa jouluvalot parvekkeelle. Ihan kirjaimellisesti jouluvaloiksi en niitä miellä, vaan ylipäänsä piristykseksi tuonne marraskuun pimeyteen. Onkin ollut mukava tulla iltaisin harkoista kotiin, kun vähän joka puolella on noita valoja näkynyt. Itse tykkään niistä perinteisistä keltaisista valoista, enkä suoraan sanottuna ymmärrä etenkään vilkkuvia värivaloja. Mutta kukin taplaa tyylillään. Naapuritalossa on nyt jo kova kilpavarustelu meneillään, ja tuntuu, että joka ilta parilla parvekkeella valot vain lisääntyvät. On poroa, valopalloa, lumihiutaletta ja vaikka mitä. Meillä perinteiset jouluvalot, ne keltaiset pienet lamput, kiedotaan appiukolta lahjaksi saadun muovikuusen ympärille ja kuusi laitetaan parvekkeelle (ei muovikuusta sisälle meille, kiitos vain). Yksinkertainen on kaunista, sano :)

 

Tein testin :)

You are an Iris: You are logical, analytical, dignified, and wise.
You are studious by nature and may prefer books
to people. You tend to be a serious person but
are capable of making others laugh with your
dry sense of humor. Friends always benefit from
your advice. Symbolism: Over the centuries the iris has come to
symbolize faith, wisdom, hope, and promise in
love.

Which Flower are You?
brought to you by Quizilla

Totta se on!

Tänään sen tajusin: se, mitä on hoettu siitä, että Kehä Kolmosen pohjoispuolella autoilijat ovat ovat huomattavasti kohteliaampia kuin Kehä Kolmosen eteläpuolella, pitää paikkansa. Kouluprojektin myötä olen nyt ainakin kaksi kertaa viikossa käynyt lapsuuden kotikaupungissani, joka siis sijaitsee Kehä Kolmosen pohjoispuolella. Pääkaupunkiseudun autoiluun tottuneena olen oppinut antamaan autojen mennä ensin. Niihin kun ei voi mitenkään päin luottaa. Ja joka kerta, kun käyn "pohjoisemmassa", saan hämmästellä sitä, että ihan oikeasti autoilijat voivat olla kohteliaita ja päästää jalankulkijan suojatielle ilman kuolemanvaaraa.

Nyt kun vielä itsekin tottuisi siihen, että on paikkoja, joissa viidakon lait eivät liikenteessä vallitse, niin olisi mielikin rauhallisempi tuolla pimeässä kävellessäni - toki heijastimet heiluen.

 

Huomenna mennään Korkeasaareen...

Niin ne ajat muuttuvat. Aikaisemmin esikoinen oli ihan hulluna Röllin lauluihin. Etenkin "Tässä tulee hirmuinen Rölli" sai aikaan aina mahtavan tanssin :) Nyt Rölli on menneen talven lumia, kiitos minun ja ostamani uuden lastenlaulu-cd:n. Sen eka biisi on "Huomenna mennään Korkeasaareen" ja sitä meillä nykyään kuunnellaan tauotta. Kun laulu loppuu, esikoinen ryntää soittimen luo ja laittaa saman kipaleen soimaan uudelleen. Mielettömät naurut kirvoittavat ne kohdat, joissa lauletaan "laivan moottori puksuttaa" (kun esikoisen mielestä moottorit aina pörisevät, eivät puksuta  - juu, ei olla vielä kertaakaan oltu laivalla lasten kanssa) ja "katsopa karhua lyllertämässä".

Laulun innoittamana teimme lauantaina pikaretken Korkeasaareen. Lautalla ei päästy, sillä lauttaliikenne eläintarhaan jäi talvitauolle syyskuun lopussa. Menimme sitten Mustikkamaan kautta. Ilma oli raikkaan kirpeä ja lämpötila nollassa. Olimme varautuneet hyvin, ja kaikilla oli päällä toppavaatteet pipoista ja villasukista puhumattakaan. Korkeasaaren portista astuimme sisään klo 13 iltapäivällä, joten meillä oli hienot kolme tuntia aikaa kävellä ympäriinsä ja ihmetellä eläimiä.

Ensin kävelimme Karhulinnan luo. Lasten iloksi ulkona löntysteli kaksi kontiota. Niitä oli hauska katsoa. Kuopus istui harteillani ja pulisi koko ajan jotain. Seuraavaksi suuntasimme kulkumme sorkkaeläinten aitauksia kohti. Näimme laamoja, biisoneita ja ... ööh... joitain pienempiä peuran näköisiä eläimiä. Saksanhirviä (joita esikoinen kutsui poroiksi) oli paljon, ja yhdellä uroksella oli aivan upea sarvikruunu. Se tuli vielä ihan aidan viereen niitä esittelemään, ja lapset olivat innoissaan. Toisaalta, puussa hypellyt oravakin sai ilahtuneita kiljaisuja osakseen... ;)

Hyvästä pukeutumisesta huolimatta kylmä alkoi nipistellä poskia ja neniä, ja päätimme käydä katsastamassa vielä isot kissat. Ilvekset olivat menneet sisälle lämmittelemään, mutta tiikeri otti rennosti ja oli ruokalevolla kallion päällä. Vähän se päätään nosti, kun jäimme sitä katsomaan, mutta jatkoi sitten pötköttämistään. Leijona oli omassa häkissään vielä syömäpuuhissa, eikä jaksanut paljon innostua yleisöstä. Söikin vielä selkä meihin päin. Lumileopardilla oli ihan selvästi kylmä, kun se ravasi aitauksessaan puolelta toiselle. Tunsin suurta sympatiaa sitä kohtaan, kun itsekin vaihdoin painoa jalalta toiselle ja koitin saada veren kiertämään.

Varttia vaille neljä olimme jälleen autolla, ja kaikilla oli kiljuva nälkä. Ei kun Kulosaaren Kotipitsaan syömään. Yllättävää kyllä, pitsa maistui molemmille lapsille. Kuopuskin söi yhden siivun perhepitsasta kuin vanha tekijä!

Kun pääsimme autoon ja lähdimme ajamaan kotia kohti, kävi niin kuin siinä laulussakin: "unesta täyttyy pienet silmät ja pää". Ei kestänyt kauaakaan, kun takapenkiltä kuului tasainen kuorsaus :)

Olimme miehen kanssa sitä mieltä, että kyllä nyt vähintään kerran vuodessa pitää käydä Korkeasaaressa :)

 

Mainos kadulla

Harkoista tullessani näin katumainoksen. Sanoma oli: "Tupakka rumentaa". En voisi olla enempää samaa mieltä.

Noin vuosi sitten esikoinen innoissaan ensimmäistä kertaa kertoi minulle menvänsä "kukakalle". Minä ihmettelin, että mihin ihmeen "kukakalle". Aika pian selvisi, mitä se tarkoitti, kun näin esikoisen olkkarin verhon takana punainen väriliitu suussaan. Kun mummikin käy parvekkeella _tupakalla, niin hänkin haluaa. Juu, ei halua, vakuutin.

Vielä välillä esikoinen ja kuopus leikkivät "mennään kukakalle" -leikkiä. Minusta se on typerä leikki, ja olen sen sanonutkin (ja sen jälkeen kerään aina väriliidut pois). Tupakointi tekee ihmisestä ruman, oli ihminen muuten miten kaunis tahansa. *yök*

Esimerkin voima on mahtava. Näin siis mallioppiminen toimii. Turha tulla selittämään mitään "tehkää niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen", kun ei se toimi kuitenkaan.

Enkelivisa

Tulevan kätilön innoittamana menin ja tein enkelivisan :) Eipä savua enää nouse korvista.

Gabriel.
You're most like the ArchAngel of
Communication, in charge of things like
telephones, libraries, internet, and the 411
phone menu. You're organised and are not shy
about inflicting that organisation on others.

Which ArchAngel are you most like?

 

Hesarista luettua - jälleen

Kyllä otti aamulla päähän, kun silmäilin Hesaria ja luin uutisen Vantaan kaupungin päättäjien toimista.

Nyt ne hyväkkäät ovat menneet ja poistaneet kotihoidon kuntalisän yli kaksivuotiailta lapsilta kokonaan! Lisäksi yli 19kk ikäisten lasten lisä vähenee 50 euron verran. No, antoivat päättäjät sentään jotain: alle 19-kuisten lisä nousee peräti kolme (!) euroa. Sillä ilmeisesti yritetään näyttää, että kyllä, me täällä Vantaalla todellakin välitämme nuorimmista asukkaistamme *ivallista naurua*

Käsittämätöntä kehitystä, en paremmin sano. Savu nousee korvista, kun vain ajattelenkin asiaa. Tällä leikkauksella säästöä tulee Vantaan kokonaisbudjettiin peräti 1,2 miljoonaa euroa. No, käteen siitä tuskin mitään jää, jos perheet päättävät laittaa nuo kaksivuotiaat kunnalliseen päivähoitoon. Yhden lapsen hoitaminen päiväkodissa kun maksaa n. 13 000 euroa vuodessa. Lasketaanpa... jos tuon suuremman jakaa tuolla pienemmällä, saadaan määrä, joka on 92,3. Eli jos 93 yli kaksivuotiasta nyt laitetaan kunnalliseen päivähoitoon, tarkoittaa se tuon "säästön" menetystä. Tosin jos ajatellaan, että nuo 93 perhettä maksavat enimmäismaksun päivähoidosta, niin Vantaan kassaan kilahtaa peräti 204 600 euroa. Miljoonan euron verran kuitenkin tuota rahaa palaa noihin päivähoitokustannuksiin. Puhumattakaan siitä, että uusia päiväkoteja tulee rakentaa, sillä nykyisetkin ovat jo ihan täynnä. Hieno homma, onnittelut päättäjille upeasta päätöksestä. Lisää tätä, niin Vantaalta muuttavat lapsiperheet pois. Sitten voidaankin purkaa koulut ja leikkipuistot ja keskittyä vain palvelemaan niitä lentomatkustajia, jotka kiitävät päivittäin Helsinki-Vantaan lentoaseman läpi kohteenaan joko ulkomaat tai tämä kotimaa - mutta jokin muu paikka kuin Vantaa.

Sanottakoon kuitenkin, että vihreät, vasemmistoliitto, keskusta, kristillisdemokraatit ja Pro Vantaa olivat tuen säilyttämisen takana. Leikkaus meni läpi äänin 41-26. Vantaalaiset, valitkaa seuraava kunnallisvaaliehdokkaanne noiden ryhmien joukosta *suosittelee*.

 

Pitkä

Seuraa pitkä viesti. Lukekoon se, ken jaksaa :)

Yrjö

Kuopuksesta se alkoi. Kun tiistai-iltana tulin taloyhtiön hallituksen kokouksesta (käsittelyssä mm. pihan leikkialue, josta ei päästy yksimielisyyteen, kun puheenjohtaja pitää nykystandardeja ihan huuhaana, kun "ihan hyvin lapset silloin seitkytluvullakin selvisi satuttamatta itseään") kotiin, kuopus oli ihmeen voipunut. Mittasin kuumeen, ja mittari näytti 38.3 kainalosta mitattuna. Se selitti siis voipumisen. Vauva (se mikään vauva enää ole, kohta 2v!, mutta millä muulla häntä nyt kutsuisin...?) tuli rinnalle ja söi aikansa. Lopetettuaan katsoi minua hetken - ja oksensi. Suoraan syliini. Kyseessä oli onneksi lähinnä suuri pulautus, kun ei ollut iltaruoka juuri maistunut. Mentiin siitä sitten nukkumaan, ja miehen kanssa päätettiin, että vuorottelemme kotihoitoa. Eihän kuumeista lasta nyt voi päiväkotiinkaan viedä. Sovittiin, että minä olen lasten kanssa aamupäivät, ja mies iltapäivät. Minulla kun oli koulua ja proggista iltapäivisin.

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen kuopus oksensi uudelleen. Tällä kertaa mukavaa, maidon ja kaurapuuron sekoitusta. Kuume oli kyllä jo laskenut, mutta ärtymys oli sitäkin suurempaa. Puolen päivän jälkeen vaihdettiin hoitovuoroja ja minä lähdin kouluun (kaksi opintoviikkoa napsahti siltä luennolta *naps* :) ). Kun alkuillasta tulin kotiin, sain kuulla kuopuksen oksentaneen uudelleen päikkärien jälkeen. Eteisessä seisoessani ihmettelin kuopuksen halua päästä vessaan. Hän seisoi vessan suljetulla ovella ja kiljui erittäin äänekkäästi. Minä hoin: "potta on tuossa, mene siihen pissalle", mutta eihän se mitään auttanut. Ei tietenkään, sillä noin kahden sekunnin kuluttua siitä tuli jälleen oksennus - lattialle. Ja se jo sai äitiinkin vauhtia ja kiidätin kuopuksen salamana vessaan oksentamaan. Kun sitten kuopus oli jo mennyt yöunille, hän heräsi kiljumaan noin tunnin kuluttua nukahtamisestaan. Mies oli onneksi ajan tasalla, ja ehti nostaa kuopuksen vadille, jonne senkertainen oksennus sitten päätyikin. Jotain hyvää siinä, että toinen etenkin kipeänä syö suuria määriä äidinmaitoa: iso "pulautus" on miellyttävämpi siivota, ja osa syödystä äidinmaidosta on ennen ulostuloaan ihan varmasti ehtinyt jo imeytyä.

Torstaina olin jälleen aamupäivän lasten kanssa kotona. En edes tarjonnut kuopukselle kaurapuuroa, sillä hän ehti oksentaa juuri ennen aamupalaa (tällä kertaa pyttyyn, kun olin tarpeeksi valpas ja nopea). Iltapäivällä mies tuli kotiin, että pääsin proggiksen harjoituksiin. Siellä kerroin ohjaavalle opettajalle, miten meillä on ensimmäinen oksennustautitapaus sitten esikoisen syntymän. Taisin vähän naureskellakin siinä. Kun illalla tulin kotiin, kävimme saunassa. Mies kertoi, että hänen kotonaoloaikanaan kuopus ei ollut oksentanut kertaakaan. Luulimme, että pahin oli ohitse. (Juu, ei pitäisi ikinä luulla mitään...) Tein saunan jälkeen iltapalaksi lettuja, ja söimme niitä hyvällä ruokahalulla. Kuopuskin söi peräti puolikkaan letun. Enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Nukkumaanmenoaikaan lapsia nukuttaessamme mies vähän valitteli voipunutta oloaan. Pisti sen tosin täysin työtahdin piikkiin. Noin tunnin nukuttuaan kuopus heräsi kiljumaan. En ollut tarpeeksi nopea, joten ensimmäinen satsi oksennusta (tällä kertaa letun ja maidon sekoitusta) tuli sänkyyn, loput saatiin pyydystettyä vatiin. Mies lähti suihkuttamaan kuopusta puhtaaksi ja minä aloin vaihtaa lakanoita. Kiitos villafleece-peiton, vain lakana joutui pesuun. Kuopuskin nukahti suihkuttelun jälkeen yllättävän helposti.

Ja siitä se sitten alkoi. Noin kello kaksi yöllä havahduin siihen, että mies säntää kiireellä ylös sängystä ja vessaan. Kuului oksennuksen ääniä. Sitä se hänen voipunut olonsa teetti. Olin itse tyytyväinen siihen, että oma oloni oli vielä ihan normaali. Jostain kumman syystä uni ei kuitenkaan tullut silmään, ja syykin selvisi noin tuntia myöhemmin. Oli minun vuoroni syleillä pyttyä. Vessassa vierailinkin sitten ahkerasti loppuyön. Jossain vaiheessa esikoinenkin alkoi päästellä kummia ääniä. Mies osoitti jälleen saalistajan valppautensa, ja suurin osa oksennuksesta saatiin vatiin. Osa valitettavasti meni esikoisen päälle (eli esikoinen suihkuun) ja osa sänkyyn (eli lakanan vaihto). Esikoinen oksensi yön aikana vielä kahdesti. Mies selvisi sillä yhdellä oksentamisella - hyväkäs.

Minä olin niin kipeä, kuin olla voi. Perjantaiaamuna oli tarkoitus olla proggispalaverissa. Seitsemän jälkeen laitoin ohjaavalle opettajalle tekstiviestin esteestä osallistua palaveriin. Sitä se naureskelu teetti. Samalla ilmoitin, etten todennäköisesti voi myöskään osallistua proggisharjoituksiin samana iltana. Koko perjantaipäivän makasin sängyssä ne välit, kun en ollut oksentamassa vessassa. Päätä, selkää, vatsaa ja ihoa särki. Otin kuopukselle tarkoitettuja maitohappobakteereja - ja oksensin ne muutaman minuutin kuluttua ulos. Join mehua pienin kulauksin ja toivoin, että edes se pysyisi sisällä. Rajuin oksenteluvaihe kesti noin kymmenen tuntia. Mikään ei ole niin inhottavaa kuin oksennustauti!

Kun mehu alkoi pysyä sisällä, minulle tuli nälkä - ja hirmuinen mehukeittohimo. Mies, vaikka olikin paremmassa kunnossa, ei ollut ylen innokas lähtemään kauppaan. Niinpä minä (juu, marttyyri mikä marttyyri ;) ) vaivalloisesti pukeuduin, puin myös lapset (kuopus oli jälleen elämänsä kunnossa, esikoinenkaan ei ollut oksentanut puolen päivän jälkeen), ja raahauduimme yhdessä kauppaan. Raitis ilma vähän helpotti. Kaupasta kannoin kotiin yhteensä viisi (!) litraa mehukeittoa. Hyvä, etten yhtä purkkia avannut jo kotimatkalla. Kotiin päästyämme ryystin mehukeittoa pari isoa lasillista, riisuuduin ja menin takaisin sänkyyn. Vähän myöhemmin heräsin siihen, että kivut olivat poissa. Kuume oli tullut tilalle. Yöunilla olimme kaikki jo noin seitsemän aikaan illalla.

Lauantaina eli eilen elämä alkoi jälleen hymyillä. Huono olo oli poissa, samoin kuume. Selkää vielä vähän särki, mutta sekin kipu hävisi päivän mittaan. Minua ei oksettanut, miestä ei oksettanut, esikoista ei oksettanut puhumattakaan kuopuksesta, joka oli jo perjantain ollut suht kunnossa. Eilen hän oli myös oma iloinen itsensä sen kiukkuisen vauvan sijasta. Sairastelu sotki kuitenkin aikataulut täysin. Lähinnä minun aikatauluni. Vielä eilen kolme suurta esseetä odottivat kirjoittajaansa. Palautuspäivä huomenna *huoh*

Isänpäivä

Sairastelu sotki myös isänpäivänviettosuunnitelmat. Esikoisen kanssa ehdimme onneksi askarrella kortit (isälle, papalle, isopapalle, ukille, isoukille ja isovaarille) ja sain ne postiin torstaina. Lahjaa isälle emme ehtineet saada valmiiksi. Olimme myös puhuneet kakun leipomisesta, mutta sekin jäi. Nyt mies on lasten kanssa maalla ja minä koitan epätoivon vimmalla saada esseet kirjoitettua. Kaksi niistä onneksi on jo lähes valmiita, ja kolmaskin on loppupuolella (ja tässä välissä oli pakko pitää tämä bloginkirjoitustauko :). Omaa tyhmyyttähän tämä on, kun ei ajoissa jaksanut/viitsinyt/ehtinyt niitä kirjoittaa. Kun tyypillisesti pitää kaikki jättää aina viime tinkaan. Jos kuitenkin saisin pitsan tehtyä siihen mennessä, kun tulevat illalla kotiin. Hmm... vesi herahti kielelle pelkästä ajatuksesta *nam* ;)

Mutta siis oikein rentouttavaa ja leppoisaa isänpäivää kaikille isille tasapuolisesti!

Josta tulikin mieleeni lehdestä luettua: Isiltä oli kysytty, mitä nämä kaikista mieluiten haluaisivat saada isänpäivälahjaksi. Eräs haastateltu isä toivoi sänkyyn tuodun kahvin ja korvapuustin sijasta aamuolutta kera sinapilla ja ketsupilla voidellun kabanossin :D Aamulla pahoittelin miehelle, että jäi ne kabanossitkin hankkimatta. Hän ei ollut asiasta moksiskaan ;)

Hesarista poimittua

Ilmeisesti isänpäivän kunniaksi myös valtakunnan suurinlevikkinen päivälehti on täynnä juttuja isistä, perheistä ja kodeista. Sivulla D3 on juttu otsikolla "Arjen sankarit". Juttu alkaa näin:

"Onko arkisempaa asiaa kuin likapyykki? Eipä juuri. Ja asiaan kuuluu, että arkista pyykkikoria kanniskelee useimmiten nainen. Syykin on selvä. Pyykki on miehelle mysteeri. Mies pelkää sekä pyykkäämistä että sen seurauksia. Vaatteiden huoltaminenhan on ollut perinteisesti naisten vastuulla, ja jos mies ryhtyisi pyykkäriksi, miesten ja naisten töiden rajat hämärtyisivät lopullisesti. Eikä keskivertomies edes osaisi pestä pyykkiä oikein, sillä hänellä ei ole sitä tietoa, jonka nainen on vuosien mittaan kerännyt perheen vaatekappaleista. Nainen osaa lajitella pestävät pesuohjeita katsomatta: kirjava kuuskymppinen koneeseen, farkut ja muut väriä päästävät seuraavaksi, neljässäkympissä pestävät tummat ja vaaleat omiin kasoihinsa, valkoisen kuuskymppisen voi jättää huomiseksi ja hienopesua vaativa pusero on nopeinta pesaista käsin. Ei siis ihme, että naiset käyttävät pyykin pesemiseen kaksi tuntia viikossa, miehet 14 minuuttia."

Kä-kääk!!! Minä tulisin hulluksi, jos lajittelisin pyykit tuolla tavoin. Meillä likapyykit lajitellaan tummiin ja vaaleisiin. Tummat pestään neljässäkympissä ja vaaleat kuudessakympissä. Lisäksi joskus pestään villa- ja villasekoitepyykkiä (kun tuulettaminen ei enää tehoa toivotulla tavalla). Vaippapyykki lukeutuu kuudenkympin pyykkiin. Punaiset pestään tummien kanssa sekaisin neljässäkympissä. Koska tilaa on vain yhdelle pyykkikorille, on tämä karkea lajittelu ihan perusteltua. Ja minusta jo ajankäytönkin takia.

Siitä huolimatta veikkaan, että tuo kaksituntinen ainakin menee myös minulta viikoittain pyykin käsittelyyn. Ei pesemiseen, sillä siitä huolehtii Upo Pesukarhu, vaan nimenomaan käsittelyyn. Koneeseen laittaminen ei siis kauaa meillä kestä (ja mieskin tekee sitä silloin tällöin). Enemmän aikaa vie pyykin ripustaminen kuivumaan sekä pyykin siirtäminen kuivattuaan narulta kaappeihin. Tai ylipäänsä pois naruilta, jotta uusi satsi pyykkiä mahtuisi kuivumaan. Ja kyllä, ottaen huomioon miehen innostuksen ensinnäkin ripustaa pyykkiä kuivumaan ja toisekseen kuivan pyykin poistamisen narulta, tuo 14 minuuttia viikossa kuulostaa sekin erittäin oikealta määrältä. Vieläkin enemmän aikaa minulta menisi, jos edelleen silittäisin lähes kaiken pyykin. Onneksi esikoisen syntymän jälkeen tulin järkiini, ja lopetin turhan kotkotuksen. Vaikka toisaalta, vaatteiden silittäminen on siitä mukavaa, että kun se on näennäisesti erittäin hyödyllistä, antaa se myös sen varjolla omaa aikaa funtsia asioita tai vaikka katsoa telkkaria samalla. Tosin, nythän minulla ei juuri ole aikaa kumpaankaan, joten saa se silittäminenkin mennä.

Kuka keksisi keinon saada mies hoitamaan pyykin jälkikäsittelyn useamminkin kuin kerran neljännesvuodessa? Ja mikä estää miestä oppimasta sitä naisen jo tietämää tietoa perheen vaatekappaleista ja siitä, miten niitä kuuluu pestä? Eivät miehet nyt niin tyhmiä ole...

 

viherpeukalo keskellä kämmentä

En siis todellakaan ole mikään viherpeukalo. Yritystä on, mutta ei sitten sitä taitoa. Kirjahyllyssä on jopa muutama kirjakin viherkasvien hoitamisesta, mutta ilmeisesti laiskanlainen kasveista huolehtiminen ei oikein toimi.

Ennen esikoisen syntymää tilanne oli kasvien kannalta paljon parempi. Ne elivät ja voivat verrattain hyvin. Kotikin muistutti pienoisviidakkoa, kun joka puolella oli vihreää. Joka päivä tunnustelin ruukkujen pinnalta mullan kosteutta, ja jos multa tuntui kovin kuivalta, lurautin ruukkuun pienen tilkan vettä. Kerran viikossa hinasin kaikki kasvit vuorollaan kylppäriin ja suihkuttelin ne viileällä vedellä. Jo piristyivät, jos sitä ennen olivat hieman nuupahtaneita. Kuivat lehdet ja oksat poistin myöskin kerran viikossa, ja joka kevät vaihdoin mullat täysin oppikirjan mukaisesti.

Voisinkin puhua kasveista aikajaksolla ennen ja jälkeen esikoisen syntymän. Se nimittäin oikeasti koitui meidän kodin viherkasvien rajapyykiksi. Esikoisen syntymän jälkeen kohdistin hoivausenergiani luonnollisesti vauvan hoitoon ja hellittelyyn. Kun viherkasvit olivat silminnähden nuupahtaneita, kiersin ne läpi kastelukannun kanssa. Sitten taas unohdin ne noin kolmeksi viikoksi, jolloin oli uuden kastelukierroksen aika. Yksi kerrallaan jouduin siirtämään kasveja ruukusta kompostiin. Kompostointivauhti vain kiihtyi, kun esikoinen pääsi jaloilleen 10kk iässä. Silloin tosin viherkasvin tie kompostiin vei lattian kautta. Kuvaavaa on, että onnistuin tappamaan jopa reunustraakkipuun, joka oikeasti on sisukas kasvi. Tällä kertaa sekin sitten kohtasi "voittajansa", ikävä kyllä.

Uusi viherkasvibuumi valtasi minut viime keväänä. Ostin pari uutta tulokasta erittäin niukaksi kutistuneeseen joukkoon. Nyt meillä on kotona yhteensä seitsemän ruukkukasvia, ja sekin taitaa olla hoitoaikakapasiteetilleni liikaa. Appiukolta saatu vanha mesikasvi - joka aikoinaan oli iso kuin mikä - vetelee viimeisiään. Samoin anopilta istutettuna saatu viherkasvi, jonka nimi juuri pakeni mielestäni. Sen sijaan aikoinaan 22-vuotissynttärilahjaksi ystäviltäni saatu Hienohelma on edelleen hengissä ja voi tilanteeseen nähden suhteellisen hyvin, vaikka onkin useampaan kertaan elämänsä varrella kohdannut vihennespunkkien hyökkäykset. Hienohelman taistelutahto vakuutti minut niin, että ostin sille kaverin :) Ikivanha joulukaktus voi myös hyvin - ja kastelun puutteessa kukkii myös säännöllisesti. Kun vain muistaisi ne pudonneet kukat sitten kerätä lattialta pois kuopuksen ulottuvilta... Uusi on myöskin Kultaköynnös, jonka ostin kahden lajitoverinsa tilalle. Toistaikseksi se elää ja voi hyvin makuuhuoneessa. Seinissä on vanhat naulat köynnöksille edellisten jäljiltä. Tulevaisuus sen osalta näyttää siis hyvältä.

Olen vakavasti harkinnut silkkikasveihin siirtymistä, kun en viitsi kokonaan kotia viherkasveista riisua.

 

Päivähoito- ja koulukuulumisia, osa 3

Enää reilu kuukausi, ja koulun virallinen syyslukukausi on lopussa. Nyt onkin hyvä aika kertoa välikuulumisia :)

Lapsilla sujuu päiväkodissa oikein hyvin. Miehen kanssa sovittiin, että pyritään viemään lapset päiväkotiin klo 9 ja 10 välillä. Ei tule eroitkuja, kun kuopuskin pääsee suoraan pihalle muiden lasten kanssa leikkimään. Esikoinen vain ryntää isojen puolelle, hyvä jos ehtii lähtöhalin antaa :) Aiemmin hoitajat kertoivat, että kuopuksella kaikki siirtymät (ulkoa sisälle, syömästä nukkumaan, sisältä ulos) saivat aikaan itkun. Ei kuulemma enää. On ilmeisesti päiväkodin rutiinit tulleet niin selviksi, ettei niitä tarvitse enää "pelätä". Joskus käy niin, että päiväruoka ei oikein kuopukselle maistu. Niinä päivinä hän on hyvin tomerasti jo ennen kahta (jos on jo herännyt päikkäreiltä siihen mennessä) oven luona seisomassa ja hokemassa "kuokaa!" eli ruokaa pitäisi jo saada :) Esikoinen on ruokien kanssa oikein hyvä: kun haettaessa kysyy, miten on päivä mennyt, hän selostaa tosi tarkkaan senpäiväisen ruokalistan. Italiansalaatit, kanapastat sun muut tulevat kuin kaupan hyllyltä. Ja loppuun hän aina kehaisee, miten joko söi lautasen tyhjäksi tai vaihtoehtoisesti otti x kertaa lisää. Samanlaisia ovat lapset siinä mielessä, että heille tuntuu 1,5-3 vuoden iässä riittävän n. 4 ateriaa päivässä - ja kuopukselle sitten tietysti äidinmaito siihen päälle. Jos nimittäin aamupala on maistunut, ei päiväruoka niin maistukaan, jolloin taas välipala maistuukin, mutta iltaruoka vähän huonommin ja iltapala sitten taas paremmin. Tai jos aamupala ei ole ollut mieleinen, niin silloin syövät kunnolla päiväruokaa, jolloin välipalalla ei ole niin nälkä, mutta jonka seurauksena iltaruoka on suosiossa, eikä iltapalaa enää niin paljon masuun mahdu. Että semmosta.

Koulu menee taas vähän paremmin. Lähinnä siitä syystä, että se inhokkikurssi loppui viimein viikko sitten. Eipä sen kahden opintoviikon takia jää maisterin paperit saamatta, vaikka hetken jo näyttikin siltä. Nyt koulukoulua on kahtena aamuna viikossa. Muina päivinä kirjoittelen esseitä ja suunnittelen opinnäytetyötäni sekä alustavasti jo vuodenvaihteen jälkeen alkavia harjoittelujaksojani. Sen lisäksi katselen tiettyjä tansseja videoilta tarkoituksenani oppia ne pystyäkseni opettamaan ne muille. Olen nimittäin mukana opintoihin kuuluvassa produktiossa, joka toteutuu koulun ulkopuolella. Esitykseen on viisi viikkoa aikaa (tänään tasan) ja harjoituksia on torstaisin ja perjantaisin. Tämä produktio on oikeasti vanhan tanssikouluni joulunäytös, johon balettioppilaat tekevät n. puolen tunnin mittaisen teoksen. Olen mukana assistenttina ja sen lisäksi sain "kenkäroolin", eli pääsen kuitenkin näyttämölle. Assarointiin kuuluu mukanaolo harjoituksissa kaksi kertaa viikossa (tekee viikossa 8x45min) sekä muutama harjoituskerta ilman pääopettajaa. Noina kertoina harjoitan solisteja. Harjoituksissa vastaan solistien osuudesta sekä ryhmätansseissa olen "yleisapuna". Ja kun saadaan teos näyttämövaiheeseen, olen siis sekä kertojamummo että paha haltijatar :)

Tämä produktio on tosi antoisa, ja etenkin sen ansiosta olen täysin vakuuttunut siitä, että olen tismalleen oikealla alalla. Nostalgiaa tuo se, että kyseessä siis on se tanssikoulu, jossa aloitin tanssiharrastukseni ja josta lähdin Lontooseen opiskelemaan alaa, ja että pääopettajana on minun vanha opettajani (joka oikeasti ei ole ollenkaan vanha). Harjoitussalit ovat ne samat, joissa itse aikoinaan harjoittelin, ja osa tanssinumeroista (etenkin nuo solistien numerot) olen itsekin aikoinaan esittänyt. Muutaman kyyneleen olenkin tirauttanut esitysvideoita katsellessani. Itselleni olen kovasti selittänyt kyyneleiden johtuvan näistä imetyshormoneista, mutta tuota en oikein usko itsekään... ;) Oudolta tuntuu ajatella, että siitä on jo 11 vuotta, kun tuolta koulusta lähdin maailmalle. Enkä tuolla salissa ollessani koe kuitenkaan olevani tuota yhtätoista vuotta vanhempi. Mihin ihmeeseen tämä aika onkaan mennyt?

Produktio karruttaa opintoviikkosaldoani peräti seitsemällä, joten kun ynnään kaikki tämän syyslukukauden opintoviikot yhteen, tulee niitä yhteensä 13. Ihan hyvä määrä. Ja pari saattaa vielä tulla lisää, jos pääsen mukaan parille vapaavalintaiselle kurssille joulukuun alussa. Kevätlukukaudelle opintoviikkoja jää hieman enemmän, n. 17, joista 12 tulee kahdesta harjoittelusta ja opinnäytetyöstä. Ihan en pääse maisterinjuhlia viettämään keväällä, mutta ensi syksynä tähän aikaan olen jo melko varmasti pesunkestävä tanssitaiteen maisteri. Ja kun koulu on vihdoinkin ohi, pääsen tekemään sitä, mitä haluankin :)

 

Näkymättömät ihmiset

Eilen illalla ajelin jälleen autolla. Ulkona oli pimeää kuin säkissä, ja kun tiet vielä olivat hieman märät, ne imivät sen vähäisenkin valon, mikä katulampuista ja autonvaloista lähti. Tien näki ja vastaantulevat autot, mutta ei sitten muuta.

Jännä juttu, miten suuresti luotetaan omaan näkyvyyteen syksyn ja talven pimeydessä. Kuvitellaan, että katuvalot ovat sitä varten, että autoilijat näkevät jalankulkijat. Suositaan tummia vaatteita, jotta ei varmasti erotuttaisi ympäristön pimeydestä. Eipä siinä autoilija ehdi tehdä juuri mitään, kun yhtäkkiä pimeydestä pomppaa auton valokeilaan ihminen, joka on juuri lähtenyt ylittämään tietä.

Olen joka syksy miettinyt asiaa myös bussikuskin näkökulmasta. Taajamissa hallittu pysähtyminen pysäkille onnistuu vähän paremmin, vaikka pysäkillä seisovaa ja bussin kyytiin haluavaa ihmistä ei näekään kuin melkein vasta silloin, kun on ohi ajamassa. Tilanne on aivan toinen, kun bussi ajaa vähänkin isompaa tietä, esim. Hämeenlinnan väylää. Siellä saa bussipysäkillä olla viuhtomassa hurjasti, jos toivoo bussikuskin ensinnäkin näkevän ja toisekseen pystyvän pysäyttämään kahdeksaakymppiä kiitävän bussin turvallisesti. Tosin useimmat eivät viuhdo, vaan ikään kuin noloina nostavat vähän oikeaa kättään pois taskusta ja olettavat kuskin huomaavan merkin.

Iltakävelyllä saa varoa pyöräilijöitä, jotka pimeästä suihkaisevat ohitse. Mitään ei jalankulkija näe eikä kuule. Liian usein pyöristä puuttuvat etuvalo ja soittokello. Itse aikoinaan luulin, että etuvalo pyörässä on vain sitä varten, että pyöräilijä näkee ajaessaan eteensä. On se sitäkin varten, mutta vielä tärkeämpikin tehtävä sillä on: muut näkevät, että pyörä on tulossa. Lapsetkin osaavat väistää kiitävää pyöräilijää, jos näkevät sen tulon. Yksi onnettomuus vähemmän - pyörän alle ei ole kiva jäädä.

Aikoinaan Lontoossa asuessani sain kuulla humoristisia huomautuksia lumiukkoheijastimestani. Itse puhuin henkilökohtaisesta bodyguardistani, enkä mitenkään valehdellut. On Lontoossakin pimeää ja märkää, eivätkä sielläkään autoilijat näe sen paremmin kuin täällä Suomessa. Nykyään joka takissani roikkuu taskusta heijastin. Oikeasti niitä pitäisi olla enemmän kuin yksi, mutta on yksikin parempi kuin ei mitään. Kova houkutus on ostaa heijastinnauhaa ja ommella pienet kaistaleet takkien hihoihin sekä eteen että taakse.

Eivät taida ihmiset omaa elämäänsä juurikaan arvostaa, kun tieten tahtoen pyrkivät törmäyskurssille autojen ja pyörien kanssa. Liikenneturvakeskuksen sanoin: käyttäkää hyvät ihmiset heijastinta!

 

Tottelemattomat lapset

Ha haa, jälleen kuuma aihe Iltalehden keskustelufoorumilla! Kysymys kuuluu, ovatko nykylapset liian kurittomia. Johdantona kerrotaan, miten joku toimittaja sai todistaa lasten riehumista ravintolassa, eivätkä ravintolan henkilökunta tai lasten vanhemmat puuttuneet asiaan millään tavalla.

Kurittomuus on mielestäni kaksipiippuinen juttu. Ihan pienten lasten kohdalla kyse on usein selvästi omien rajojen hakemisessa. Vähän isompien lasten kohdalla lienee sama juttu, lisäksi huomionhaku ja ryhmänpaine - tiedättehän, joukossa tyhmyys tiivistyy - ovat ilmeisesti myös "kurittomuuden" takana. Toisten mielestä kaupassa ympäriinsä juokseva lapsi ei ole ollenkaan kuriton, vaan käyttäytyy lasten tavoin, tutkimalla ympäristöään. Toiset taas eivät voi sietää sitä, että lapset saavat juoksennella vapaina, ilman tiukkaa (henkistä) talutushihnaa, josta nykäistä, kun eivät, pirulaiset, osaa olla hiljaa ja näkymättömiä. Jees, lapset on kivoja silloin, kun niitä ei näe eikä kuule. "Ei meidän lapset vain ikinä käyttäydy sopimattomasti."

Ennen omia lapsia hermot olivat aika piukassa, jos jossain julkisessa paikassa sattui eteen tilanne, että joku lapsi riehui tai rääkyi. Ihmettelin, miten voi olla niin vaikeaa saada lapsi hiljaiseksi, ettei hän häiritse muita. No, lasten synnyttyä ja kasvettua en enää niin ihmettele... Ymmärrän kuitenkin, miten ikävää on, että tuntemattomat lapset terrorisoivat käytöksellään esim. kahvilassa. Omien lasteni kanssa olen toistaiseksi vältellyt kahviloissa käyntiä sen takia, että tiedän, etteivät he jaksa siellä istua kovin montaa minuuttia paikoillaan, enkä näe mitään mieltä siinä, että pakottaisin heidät sen tekemään. Itkua ja hammastenkiristystähän siitä seuraisi, välittömästi. Lapset eivät ole pikkuaikuisia, jotka jo osaavat ja ymmärtävät käyttäytyä paikassa kuin paikassa tilaisuuden vaatimalla tavalla. Lapset eivät myöskään ole tyhmiä, vaan he oppivat asioita uskomattomalla nopeudella. Väitän, että jos vanhemmat katsovat jonkin tilaisuuden tärkeäksi, he myös samalla opettavat lapsilleen, kuinka siellä käyttäydytään. Kyllähän tuolla kaupungilla näkee enemmän siivottomasti käyttäytyviä aikuisia kuin kanssaihmisiä terrorisoivia lapsia.

Keskustelufoorumilla yllättävän moni kannatti ruumiillista kuritusta. Olen hämmästynyt! Tukkapölly, läpäsyttäminen, luunapit ja vitsa perusteltiin sillä, että on niitä itsekin saanut maistaa, ja ihan hyvä ihminen tuli silti. Aika katkeraa meininkiä, jos omat huonot kokemuksensa pitää lapsilleen siirtää sillä periaatteella, että ei ole itse niistä (näkyvästi) kärsinyt. Ja sitten ihmetellään, miksi niin paljon asioita nykyään ratkotaan silkalla väkivallalla. Vahvimman oikeus on aika huonoa oikeutta, jos se on ainoa, minkä voi luottaa toteutuvan. No, oppivatpahan lapset ainakin satuttamaan, jos ei muuta...

 

Perhe koossa jälleen

Kotiutuihan se mieskin vihdoinkin. Perjantaina lento lähti Nykistä klo 18 paikallista aikaa ja eilen hän sitten ilmaantui vanhempieni luokse puolen päivän aikoihin - kun oli sitä ennen käynyt kotona jättämässä matkalaukkunsa ja vaihtamassa autoon talvirenkaat. Olipa ihana nähdä kahden viikon eron jälkeen!! Lapsetkin olivat yhtä hymyä isänsä seurassa - ainakin pienen hetken ennen kuin jatkoivat riehumistaan ;)

Olin perjantaina koulun jälkeen hakenut lapset päiväkodista ja bussilla ja junalla matkustanut mummolaan. Matka ei kilometreissä ole huikea, jotain 15km suuntaansa, mutta kun autossa oli kesärenkaat alla eikä itselläni aikaa taidosta puhumattakaan niiden vaihtamiseen, piti turvautua julkisiin. Varttia yli kolme lähdettiin, ja viideltä oltiin perillä. Samaan matkaan kuluu autolla n. puoli tuntia. No, mikäs siinä oli matkustaessa, kun matka oli hyvin suunniteltu :)

Vietettiin viikonloppu mummolassa ja mieskin yritti päästä tähän Suomen rytmiin. Valvottuaan käytännössä vajaat kaksi vuorokautta, hän pääsi vihdoinkin saunan jälkeen nukkumaan. Ja hyvin nukkuikin. Samoin kuin päikkärit tänään kuopuksen kanssa. Meitähän ei tämä talviaikaan siirtyminen haittaa. Tunti sinne tai tänne ei tee mitään. Jos ajattelee, että miehen on sopeuduttava seitsemän tunnin aikaerosta parissa päivässä, ei tunnin aikaeroon sopeutuminen ole temppu eikä mikään.

"Hyvään" saumaan tuo miehen työmatka sitten osui. Minulla koulussa verrattain kiire ja ensiloskakin satoi maahan estäen auton käytön kokonaan. Olinkin sitten lähes joka aamu myöhässä tunneilta. Sellaista sattuu. Ensi viikosta alkaen koulutahtikin verkkaistuu, kun se tyhmä kurssi viimeinkin loppuu (ja sain kuin sainkin sen suoritettua! Taputan täällä itseäni selkään hyvästä työstä; sairastuminen osaltaan auttoi, kun sai ihan luvan kanssa vain istua ja katsoa), eikä juuri mitään tule tilalle. Ehdin ehkä kirjoittaa opinnäytesuunnitelmanikin, jotta pääsen itse opinnäytteen kimppuun heti ensi vuoden alusta.

Lapset riehuvat kuin viimeistä päivää ja mies on ihan väsynyt. Täytyykin mennä nauttimaan tuon miehen läsnäolosta. Uskaltaisikohan sitä yhden siiderin juoda, vaikka onkin antibioottikuuri päällä...?

 

Taudinkuva

No niin, angiinahan se minulla tietenkin on. Angiina, joka tyypillisesti tulee 5-15 -vuotiaille. No, tämä tuli kolmekymppiselle :) Sain onneksi antibioottikuurin, jonka aloitin heti, joten olon parantumisesta on nyt jotain toiveitakin.

Ikävää tässä on ollut se, että en ole pystynyt oikein mitään syömään. Pakkopaasto siis. Ja pieni nälkä koko ajan, joka on paaston ikävä sivuoire. Harmittaa, kun suklaakin kirvelee nielussa niin paljon, että sen syöminen alkaa muistuttaa rankkaa masokismin muotoa: "itken ja syön"

Koulussa olen käynyt normaalisti, sillä minulla ei ole kuumetta. Pieni lämpöily jäi viikonloppuun. Koska meillä on läsnäolopakko, olen ollut läsnä, mutta lähinnä istuskellut ja katsellut, kun muut treenaavat. Juuri tällä hetkellä ja tässä kunnossa en muuta oikein voisikaan tehdä. Pienikin hengästyminen tuntuu suurena kipuna nielussa. Ääntä tulee, mutta aika "vaimeana". Ja puhuminenkin jo vähän sattuu. No mikäs siinä, ollaan hiljaa :)

Mieheltä tuli tilannetiedoitus. Hän oli toivonut pääsevänsä lähtemään kotiin keskiviikkona, mutta kuulemma taitaa perjantaille kuitenkin mennä. Rassukka paiskii 15 tunnin työpäiviä vain siksi, että pääsisi pian kotiin *sydäin* Onkin odotettu henkilö. Lapset muistavat joka ilta ja aamu kysellä, koska iskä tulee kotiin, ja ne valokuvat, missä mieskin esiintyy, ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Ja minulla on myös kova ikävä. Sen jälkeen, kun mies tuli puolen vuoden opintokeikalta Tukholmasta takaisin Suomeen (seurustelumme melko alkuvaiheessa), emme ole olleetkaan näin pitkää pätkää erossa. Toivottavasti näistä ei tule tapaa. Yksinhuoltajan arki on tosi rankka, enkä toivoisi kokevani tätä montaa kertaa.

Perjantaita odotellessa...

 

lastenkasvatuksen perusperiaatteet

Lahjonta, kiristys ja uhkailu.

Vaikka kuinka aikoinaan päätin, että noita en tule käyttämään, huomaan kuitenkin niihin sortuvani aina uudestaan. Ja joka kerta ruoskin itseäni henkisesti. Mikä kumma siinä on, että lupaamalla jotain kivaa/hyvää, saa usein vauhtia masiinaan? Tai että uhkaamalla, että mitään kivaa ei tule, jos ei nyt tapahdu niin kuin pyydetään, homma toimii jonkin kerran?

Tosiasiahan on se, että lahjontaan, kiristykseen ja uhkailuun menee loppujen lopuksi huomattavasti enemmän aikaa kuin asioista puhumiseen ja aikuismaiseen käyttäytymiseen. Lisäksi noita käyttämällä tuottaa lähes poikkeuksetta pahan mielen niin itselleen kuin lapsellekin. Ja useinhan noihin sortuu - nimen omaan sortuu - silloin, kun on itse väsynyt ja valmiiksi pahalla tuulella. Sitä kuvittelee, että parilla valitulla sanalla saa homman kuin homman toimimaan. Valitettavan usein ne valitut sanat on väärin valittu. Ja tässä palaan tuohon aikuismaiseen käytökseen.

Jos joku kuvittelee, että minä tekisin pyytämänsä asian sillä, että minua a) lahjottaisiin karkkiaskilla/pillimehulla/keksillä/uimaan menolla/uusilla sormikkailla tai muulla vastaavalla tai b) uhkailtaisiin epämieluisilla seurauksilla (esim. että en saisi jäädä ulos leikkimään/en pääsisi uimaan/en saisi herkkuja karkkipäivänä/viimeinen kyläilykerta), niin ei enempää voisi mennä metsään. Niinpä niin, eivät lapset tyhmiä ole ;)

On ihan totta, että melko usein asioiden on vain sujuttava, oli lapsi siitä mielissään tai ei. On myös totta, että usein noissakin tilanteissa esiinnousevan ongelman voisi ratkaista muullakin tavalla kuin lahjomalla, kiristämällä tai uhkailemalla. Vaikka en ole noita kyennyt täysin välttämään (ja kuka kykeneekään? en ole sellaisesta pyhimysaikuisesta vielä kuullutkaan), onnittelen itseäni siitä, että tajuan käyttäväni niitä ja että tiedostan niiden olevan sieltä ei-niin-hyvästä päästä lastenkasvatuksen perusperiaatteita. Se jo on jotain. Lisäksi lohduttaudun sillä, että kaikki äiditkin ovat (yleensä) vain ihmisiä :)

Pakko lisätä tähän loppuun jotain ihan muuta: Esikoisen kommentti tänään ruokapöydässä, kun tuli puhetta mahan koosta: "Papalla on vauva masussa." :D Selitys: isälläni on aika... hmm... miehekäs vatsa, sellainen tynnyrimäinen ja kiinteä, ei ollenkaan tyyppiä "plösö". Kaikkea ne lapset näkevätkin... ;D

 

Imetyksestä vielä yksi hauska juttu

Tuli tuota tulevan kätilön blogia lukiessani mieleen tämänaamuinen pieni episodi kuopuksen kanssa.

Olin herännyt yhtä aikaa esikoisen kanssa, ja siirtynyt aamupuuron keittoon. Noin kymmenen minuutin kuluttua heräämisestäni makuuhuoneesta kuului kuopuksen "äiti!". Menin katsomaan, mikä oli tilanne. Kuopus raotteli unesta raukeita silmiään ja kun menin viereensä pötköttämään, hän taputti rinnustani ja hoki "amma, amma". Nostin vähän paidan helmaa, ja kuopus, ennen kuin alkoi imeä, katsoi minuun hymyssä suin ja sanoi: "nam nam" :) Niin että tuli selväksi vauvan mielipide äidinmaidosta ;)

P.S. olemme koko perhe täysin suomenkielisiä, enkä kutsu äidinmaitoa millään muilla sanoilla, vaan puhun aina maidosta. Ei hajuakaan, mistä kuopus on tuon "amma"-sanan poiminut. Mutta siis ihan asiaahan tuo puhuu... ;D

Imetysviikon kunniaksi: Imetys jatkuu :)

Eipä mitään sen ihmeempiä. Meillä imetellään edelleen, melko lapsentahtisestikin jopa. Myös öisin. Tosin se on ihan selitettävissä sekä äidin laiskuudella että päivittäisellä erolla, kun minä olen koulussa ja lapset päiväkodissa. No, näinhän sen meillä kuuluu mennäkin.

Tuli mieleeni, kun Iltalehti julkaisi netissä STT:n seulan läpi menneen tiedotteen, niin samalla sivulla oli linkki mielipidekyselyyn. Tai siis keskustelufoorumiin, missä yhtenä kysymyksenä "onko äidinmaito parasta ruokaa vauvalle?". Minusta tuohon on vain yksi vastaus: on. Äidinmaito on todistetusti vauvalle parasta ruokaa. Oliko peräti kaksi ollut kanssani samaa mieltä. Loput eivät vastanneet kysymykseen, vaan kirjoittivat imetyksen (alku)hankaluuksista, maidon loppumisesta ja siitä, miten "korvikkeellakin kasvaa ihan hyvin". Kyllä minä sen tiedän, olenhan itsekin pääasiassa korvikkeella kasvanut, enkä ole mielestäni kasvanut ainakaan huonosti. Mutta nyt kysymys oli harvinaisen selvä. Vastaavanlaisia kysymyksiä voisivat olla: "onko tupakanpoltto vaaraksi terveydelle?", "Sataako Suomen Lapissa talvella lunta?", "Onko jää liukasta?" ja vaikka "kuoleeko ihminen, jos ei saa nestettä?". Imetyksestä ei siis ollut kyse tuossa kysymyksessä, mutta lähes kaikki vastaukset sivusivat nimenomaan imetystä ja imettämättömyyttä - ja kumpaakin puolusteltiin.

Jos joku tästä nyt syyllistyy, niin feel free vain. Minusta on toisaalta yksi ja sama, imettääkö äiti lastaan vai ei. Jos imetyksessä tarvitsee apua ja/tai tukea, sitä tulisi saada. Jos taas haluaa lopettaa imettämisen esim. siksi, että itse imetys tuntuu äidistä vastenmieliseltä, niin syyhän se on sekin. Toki soisin, että kaikki vauvat saisivat äidinmaitoa ravinnokseen ensimmäisen vuoden ajan, mutta aina se ei ole mahdollista. Tai että kaikki äidit kokisivat saavansa apua ja tukea niitä mahdollisesti tarvitessaan. Ettei imetys kaatuisi noiden puutteeseen. Minusta olisi myös hyvä, että mikäli imetys loppuu, ja jos se loppuu siksi, ettei äiti tykännyt imettää, se myös kysyttäessä sanottaisiin - ja hyväksyttäisiin syyksi. Se, että hoetaan imetyksen loppuneen, koska "maito vain loppui", ei enää ole kovin uskottavaa, etenkin kun aika moni jo tietää rintojen toiminnasta ja maidonerityksen periaatteista. Vastaavasti toivoisin, että jos joku äiti haluaa imettää lastaan "pidempään kuin laki sallii" eli peräti yli yksivuotiaaksi, sen annettaisiin tapahtua. Ikävää kuulla, että yksi jos toinenkin joutuu perustelemaan. miksi ihmeessä imettää "noinkin isoa/vanhaa lasta". Eihän se nyt hyvänen aika sentään muille kuulu.

Ja nyt kaivakaa ne pienet ja suuret palkokasvit pois nenistänne ;)

 

Imetysviikon kunniaksi: maitokahveilla Wayne's Coffeessa

Eilen jäi kirjoittamatta, vaikka vakaa aikomus oli, kun tulin kipeäksi. Ei ole herkkua olla kipeä, kun mies on toisella puolella palloa. Kuumetta ei vielä ole, mutta kurkku on sitäkin kipeämpi. Ääni on lähes poissa, eikä mikään ruokakaan maistu muulta kuin sahajauhoilta. Lisäksi kaikkea on erittäin vaikea niellä. Tämä tuntuu ihan angiinalta, mutta toistaiseksi mitään ei nielussa näy. Kurjaa :(

Olin sitten kipeä tai ei, niin Maitokahveilla kävin tänään lasten kanssa kuitenkin. Kysessä oli Itun ja Uudenmaan Kätilöyhdistyksen järjestämä tilaisuus Helsingin Sanomatalon Wayne's Coffeessa. Tarjolla oli mm. tissipipareita (mausta en osaa sanoa, kun maistuivat siis ihan sahajauholta) ja erinäisiä juttuja imetyksestä ja tietysti kahvilan puolelta sai ostaa vaikka minkälaisia herkkuja. Eivät tosin maistuneet sahajauhoja kummemmilta nekään...

Palkinto imetyksen edistämisestä myönnettiin tänä vuonna tuolle kyseiselle kahvilalle. Kunniakirjassa luki näin: "Imetyksen tuki ry kiittää Sanomatalon Wayne's Coffee -kahvilaa, joka on tarjonnut vauvoille, äideille ja isillekin paikan nauttia urbaanista kaupunkielämästä äitiyslomallakin - sekä kaupungin kiireiselle uraväelle näkymän vauvojen maailmaa keskuudessaan. Erottelua vastaan, vauvamyönteisyyden puolesta."

Tuo jos mikä on hyvä juttu, siis julki-imettäminen, sen salliminen ja joissain tapauksissa myös sen sietäminen. Julki-imetystä vastustavat sanovat usein, etteivät halua nähdä muitakaan eritteitä esim. kahvilla ollessaan tai että rintojen paljastelu on sietämätöntä. Tunnustaudun julki-imetyksen puolustajaksi (yllätys yllätys ;) ) ja kerron, että hyvin harvalla äidillä on tarkoituksena ylpeillä "eritteillään" silloin, kun vauvalla on nälkä ja hänet pitää imettää. Tarkoitus ei todellakaan ole se, että maito lentäisi pitkin poikin, eikä ainakaan sinne paheksujan pöytään asti. Tarkoitus julki-imetyksessä on vauvan ruokkiminen. Toiset tekevät sen pullosta, toiset suoraan rinnasta. Pitäähän vauvojenkin syödä! Ja mitä tuohon rintojen paljasteluun tulee, niin ihan varmasti pahempaakin paljastelua näkee, kun kaupungilla ympärilleen katsoo. Jos ajatellaan jo yhden naapurivaltion vaateliikkeen mainoksia, niin niihin verrattuna julki-imetyksen paljastava osuus ei ole yhtikäs mitään. Hyvin harvalla äidillä on tarkoituksena näytellä rintojaan silloin, kun vauvaa imetetään. Päin vastoin, sitä yritetään välttää mahdollisuuksien mukaan. Imetyspaita on tässä verraton apu, sillä siinä ei näy edes niitä erittäin paheksuttavia vatsamakkaroitakaan - ettei kenenkään tarvitse lähteä vessaan antamaan ylen.

En kuitenkaan tarkoita, että kaikkien on siedätyksen vuoksi imetettävä julkisesti. Ymmärrän, että joillekin se on jo ajatuksena mahdoton. Ja jotkut vauvat ovat niin rauhattomia rinnalla, tai virikerajoitteisia, että julki-imetykset eivät millään onnistu. Onneksi näitä äiti-vauva -pareja varten on lastenhoitohuoneita ja imetysnurkkauksia vähän siellä sun täällä. Vaikka valitettavan usein lastenhoitohuoneeksi lasketaan haiseva vessa, jossa on nurkassa mikroaaltouuni. En muuten itsekään söisi tuollaisessa paikassa. En mielelläni käy edes tarpeillani haisevassa vessassa, jos saan sanoa.

Ja mitä julki-imetykseen tulee, niin kuopus kävi rinnalla sekä meno- että tulomatkalla, bussissa ja junassa :)