Onkohan kukaan vielä tätä ajatellut...?

Iltapalapöydässä keskimmäinen alkoi puhua omien sanojensa mukaan hienosta pleikkapelistä. Se olisi kuulemma samanlainen kuin Lego-Batman tai Lego-Indiana Jones, siis ne hahmot olisivat legoukkoja. Mutta tämä peli olisikin Lego-humalaiset.

Pelin ideana olisi keskimmäisen sanoin "hillua jokaisen hahmon kotona, räjäytellä kaljapulloilla paikkoja ja oksennella joka paikkaan".

Enää herää kysymys, mistä kummasta keskimmäinen, himpun vajaat 6 vuotta, on saanut peli-idean nimenomaan humalaisista? Ne kun eivät kuulu lähipiiriimme millään tavalla. Pitäisikö nyt huolestua vai ei?

Unelmien joulu

Vaikka otsikko muuta lupaa, tämä mennyt ei ollut sellainen :)

Kivaa oli kuitenkin, Inkoossakin oli sen verran lunta, etten ole niin paljon sitä siellä nähnyt näiden 12 vuoden aikana, kun ollaan miehen kanssa yhtä pidetty. Päästiin lasten kanssa pulkkamäkeen joka päivä. Jäälle emme uskaltautuneet, mikä oli varmasti ihan viisasta.

Jouluiloa vähän todellakin latisti tämä asumistilanne. Olisin jo nyt niin kovin mielelläni tehnyt oman joulun, kun tähän asti ollaan jouluja vietetty muiden nuottien mukaan nämä 34 vuotta. Toivottavasti ensi vuonna päästään siihen paneutumaan sitten oikein kunnolla.

Minulla unelmien jouluun kuuluu touhuaminen. Lahjoja tykkään tehdä itse (lämpimäisiä neulottuna ja paistettuna ;) ), samoin siivoaminen on yksi mieleisistä puuhistani. Vieläkin mukavampaa olisi, jos muutkin oppisivat arvostamaan työnjälkeä, eivätkä sotkisi nopeampaa kuin mitä siivoan :-P Laittaisin koristeita harkiten esille jo ensimmäisestä adventista alkaen. Samoin soittaisin joululauluja (ehkä enemmän itseni iloksi kuin muiden...) joulukuun alusta. Tunnelmallisuutta loisin kynttilöillä - sekä oikeilla että sähkö- tai paristokäyttöisillä. Esillä ei olisi mitään ylimääräistä (kuten tänä vuonna, kun sulassa sovussa sohvapöydällä joululiinan kanssa majailivat pihdit ja vasara ja kourallinen verhoilunauloja). Kuusen kantaisin sisään ja koristelisin myös hyvissä ajoin. En ehkä ihan Lucianpäivän tienoilla, mutta aikaisemmin kuin mitä nyt tehdään (eli aatonaattona tai aattoaamuna). Leipoisin piparit ja tortut ja maustekakun myös hyvissä ajoin. Muut ruuat voisin kyllä ihan hyvällä omallatunnolla ostaa valmiina kaupasta :)

Aattona sitten en hötkyilisi. Nauttisin joulutunnelmasta ja leppoisasta oleskelusta. Illan hämärtyessä kävisin pikaisella kävelyllä korttelin tai parin ympäri ja silmäilisin naapuruston joulunviettoa ;) Joulupäivänä käpertyisin sohvannurkkaan syömään suklaata ja lukemaan lahjakirjaa tai vaihtoehtoisesti neulomaan jotain ihanaa. Ja katsoisin telkkariohjelmia sydämeni kyllyydestä kaikessa rauhassa! EN lähtisi vastahakoisten lasten kanssa flunssaisena lumihankeen kahlaamaan ja munuaisiani tärvelemään töyssyiseen pulkkamäkeen, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa...

Tänä vuonna joulufiilis hiipi hiljaa mieleen, kun ajoimme Inkooseen keskellä öisen lumisen maiseman 22. päivän iltana. Kuuntelin joululahjaksi itselleni ostamaa Rajattomien Best of -levyä ja katselin ulos auton ikkunasta. Olin siivonnut talon edellisen käyntimme lopuksi, joten perillä oli mukavan siistiä. Aatonaattona tein rosollin valmiiksi, ja koristelin piparkakkukodan. Varsinaiseen joulun tunnelmaan pääsin kuitenkin vasta jouluaattona imuroidessani anopin ja miehen käydessä haudoilla. Oli ihan pakko saada kuitenkin siivota vielä vähän, kun en sitä ollut kotonakaan tehnyt ;D Sen jälkeen rauhoittuminen joulunviettoon kävi kuin itsestään.

Kohta koittaa muuttopäivä, ja heti, kun ovi sulkeutuu vanhempieni jälkeen, ryhdyn repimään tapetteja irti seinistä. Uusi vuosi siis tietää remontointia ja sitä kautta uudistumista. Kiva kiva :)

Jouluahdistusta

Teenpä historiaa, kun näin tietääkseni ensimmäistä kertaa olen k**** otsassa kolme päivää ennen joulua. Kaikki mahdollinen (ja mahdoton) ottaa päähän, eikä mikään huvita. Lisämausteita soppaan tuo päälle puskeva flunssa, tunnollisen työntekijän syndrooma.

Uusi talo on jo hyvällä mallilla, ja isäni 60-vuotissynttäreitä olisi tarkoitus juhlia siellä Loppiaisviikonloppuna (viikko oikeiden synttäreiden jälkeen tosin). Mutta siihen asti yhteiseloa (ja kaikkien muiden sotkujen siivoamista ja jatkuvaa kaaoksen kestämistä) jatkuu, ja se jos mikä juuri nyt kuormittaa tämän pienen äidin mieltä. Pientä tyyneyttä mieleeni saan, kun yritän kuvitella vanhan talon alakertaa ihan tyhjänä (vanhempieni!) tavaroista. Hetki on yllättävän lähellä mutta kuitenkin niin kovin kaukana...

Olen sisimmältäni jouluihmisiä, ja nautin joulusiivouksesta ja koristeiden laittamisesta esille ja rauhallisesta tunnelmasta. Tämä joulu menee näiden osalta ihan penkin alle - tai siltä ainakin nyt tuntuu. Vietämme joulun Inkoossa, talossa, joka on ollut kylmillään syyskuusta lähtien. Kun sinne huomenna menemme, alkaa talon lämmitys. Ja siivous, ja koristelu ja ruokien tekeminen. Kaikki ihan viime tingassa. Täällä en ole jaksanut tehdä mitään, kun ei sitä tekemistä kukaan kuitenkaan arvosta eikä huomioi. Kaikki tavarat pitää roudata ensin Inkooseen ja sitten joulun jälkeen takaisin tänne. Ja tietysti kolmen lapsen kanssa juostaan ainakin kahdessa eri kyläpaikassa joulunpyhinä, kun mieli tekisi vain rauhoittua olemaan. Mies on itsekin noita meneviä ihmisiä, eikä hän ymmärrä kaipuutani lööbailuun. Harmi sinänsä.

Positiivista tässä hetkessä on kuitenkin se, että maa on ihan valkoinen. Lunta on viimeisten parin päivän aikana satanut ihan varmasti ainakin puoli metriä. Ihanaa on, kun ulos katsoessa näkee mustan sijasta valkoista :)

Mut just nyt olo on sellainen, että joulu voisi olla jo ohitse. Ei tällaista juhlintaa kukaan jaksa...

Täydellinen äiti meets paskamutsi

Netissähän nuo kohtaavat päivittäin milloin missäkin keskustelupalstalla. Meillä nuo törmäilevät toisiinsa harva se päivä myöskin. Joko olen vakavasti jakomielitautinen tai sitten vain inhimillinen. Tiedättehän, erehtyminen on inhimillistä ;)

Tiedän täyttäväni monia niistä täydellisen äidin kriteereistä, joita etenkin vauvavuoden äitiyteen liitetään. Olen synnyttänyt (kolme kertaa) ilman lääketieteellistä kivunlievitystä, olen imettänyt (pitkään) jokaista lastani, olen kantanut (pitkään) kantoliinassa jokaista lastani, olen jakanut sänkyni (pitkään) en vaan mieheni vaan myös lasteni kanssa, olen pukenut lapseni kestovaippoihin (ja kamalaa, tykännyt niiden pesemisestä!). Ai niin, olen ollut (verrattain pitkään) kotiäitinä. Saanko nyt sen sädekehän, mielellään kullatun, kiitos? Olen tehnyt valintoja, joita olen pitänyt meille (minulle, lapsilleni ja miehelleni) oikeina ja joihin olen ollut tyytyväinen. Ja joihin mieskin on ollut tyytyväinen. Hänestä on ollut hienoa, että rahaa ei ole kulunut kertakäyttövaippoihin, lastensänkyihin, korvikkeisiin tai rattaisiin (mutta kenties sitäkin enemmän kantoliinoihin, kestovaippoihin ja kankaisiin, joista olen ommellut itselleni imetyspaitoja - mutta mitä mies ei tiedä, se ei voi häntä satuttaa ;) ). Muistan, miten minua hymyilytti, kun mies eräälle ensimmäistä lastaan odottavalle kaverilleen kerran kertoi, miten hienoa on, kun lasta imetetään pitkään. Kakka ei haise niin pahalle, eikä yöllä tarvitse isän herätä vauvaa rauhoittelemaan :) Ai niin, ja perhepetiäkin hän kehui siinä samalla. Kaveri kuunteli vieressä hieman epäuskoinen ilme kasvoillaan ;)

Olen omilla valinnoillani ehkä kenties vaikuttanut myös joidenkin ystävieni valintoihin. Osa heistä on pitkään imettäneitä, kantoliinoihin ihastuneita ja kestovaippoja lapsillaan käyttäviä :) Tietysti he voisivat tehdä tuota kaikkea, vaikka minä en olisi niin tehnytkään, mutta on mukava ajatella, että omilla teoillani saattaa olla jokin vaikutus myös ystäviini.

Sitten se paskamutsiosio: en jaksa askarrella lasteni kanssa. En myöskään tykkää keksiä heille viihdykettä (keksikööt itse). Olen antanut lasteni leikkiä pihalla ilman välitöntä valvontaa melko nuoresta lähtien. Lapset eivät ole nukkuneet päiväuniaan juuri koskaan vaunuissa pihalla, vaan sisällä sängyssä. Kotiäitivuosieni jälkeen koen viikonloppupuistoilun lievänä rasitteena. Kaipaan omaa aikaa ja omaa rauhaa. En pidä ruuanlaitosta (enkä juurikaan sen syömisestä). Pidän kovaa kuria, josta en yleensä saa kuulla mairittelevia sanoja ;) Suutun lapsilleni ja korotan ääntäni, jälkimmäistä tiedän tekeväni liian usein. En jaksa välittää, onko lapsilla päällä "kauppavaatteet" vai "pihavaatteet", kun joskus lähdemme koko perhe ruokaostoksille. Pakotan lapset siivoamaan huoneensa ja viemään likapyykkinsä pyykkikoriin. Annan lasten katsella televisiota selvästi enemmän, kuin mitä ammattilaiset suosittelevat. Käytän kasvatusmetodeina muun muassa uhkailua ja lahjontaa. Kiristän onneksi harvemmin.

Ai mitä, enkö saakaan sitä sädekehää? No höh.

 

Jalalla koreasti

On jälleen se aika vuodesta, kun ammattini puolesta saan jännätä esiintyjiä. Tanssikoulujen joulunäytösten aika siis. Omista ryhmistäni yksi esiintyi viime viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina. Tytöt, iältään 10-11 -vuotiaita, olivat aika tytinöissään. Itse olin ahertanut näytöksen eteen koreografian tekemisen ja ohjaamisen lisäksi puvustusrintamalla. Kuudentoista sifonkisen kietaisuhameen tekemiseen vierähti tunti jos toinenkin, onneksi tunnit olivat palkallisia.

Tyttöjen esitykset menivät hyvin, ja täytyy tässä samalla puolella sanalla kehua myös vähän itseä. Tanssikoulu täytti 30v, ja kolmen näytöksen ryppäästä ensimmäisessä esiintyi myös koulun vanhoja oppilaita. Kuinka ollakaan minäkin pääsin lavalle vielä "vanhoilla päivilläni" esiintymään. Saatiin ryhmä kasaan, ja lämmitettiin tanssi vuodelta 1990. Ah, sitä nostalgian ryöppyä, mikä yllemme puski kenraaliharjoituksissa puoli tuntia ennen näytöksen alkamista!! Huiman hauskaa, uskotteko :)

Itse tanssiminen ei jännittänyt yhtä paljon kuin uusi aluevaltaus: juontaminen. Pomoltani olin pari viikkoa aikaisemmin saanut tehtävän juontaa tuo nostalgianäytös. Niinpä löysin itseni lavan reunalta mikrofonia puristamassa. Onneksi juonnot olin kirjoittanut etukäteen valmiiksi, niin ei tarvinnut sanoissa takellella. Ja hienosti ne menivät :)

Niinhän sitä luulisi, että nyt voi pikku hiljaa rauhoittua joulua odottamaan. Kattia kanssa. Toisessa työpaikassa näytökset ovat vasta edessä. Tanssin suhteen homma on paketissa, kaikki 17 tanssijaa (3 lasta ja 14 aikuista) osaavat hommansa ja tanssi näyttää hienolta. Harmaita hiuksia, ryppyjä ja tummia silmänalusia aiheuttaa puvustus. Vaihtoehto a) on ommella itse kaikki 17 esiintymispukua, kun vaihtoehto b) on pyytää jokaista tuomaan kotoaan valkoisen t-paidan ja verkkarit. As it happens, vaihtoehto b on oikeasti poissuljettu, sillä balettia ei tanssita t-paidassa ja verkkareissa. Olen siis käyttänyt aikaani tehokkaasti vaihtoehdon a kimpussa. Aluspukuja on valmiina 6, hameita ei vielä yhtäkään. Esitys on kymmenen päivän kuluttua. Ei muuta kuin puku kerrallaan. Stressiä en vielä tunnusta.

Esiintymisen myötä heräsi muuten jälleen valtava kaipuu tanssisaleille. Siis itse treenaamaan. Sehän on vain järjestelykysymys, ja nyt pohdin, jaksanko ryhtyä asiaa järjestelemään heti joululoman jälkeen...

Lisää päiviä viikkoon

Aiheesta itse asiassa postasi "Kolme Kertaa Ikuisuuden" Kaisa tässä taannoin, ja asia jäi päähäni sitten sitkeästi pyörimään.

Nyt viikossa on seitsemän päivää. Olisi aika mageeta, jos siihen saisi lisättyä muutaman ylimääräisen. Kaisa ehdotti vapaantaita. Se mahtuisi minunkin viikkooni erinomaisen hyvin. Toinen tarpeellinen päivä meidän perheessä on siivontai. Eipä tarvitsisi muina päivinä siivota. Neulontai on tullut esille ainakin yhdessä käsityöblogissa. Sekin olisi erittäin kiva lisäys viikkoon. Olisi kerrankin aikaa neuloa ihan rauhassa (yeah, right.)

Muita ehdotuksia?

Miksi aina minä?

Olen tässä miettinyt, miten helppoa olikaan kotiäitinä oleminen. Työnteko on ihanaa ja olen suuresti motivoitunut, mutta illalla kotiin tullessani alkaa päässä kiristää. Mieskin tiesi, että kun palaan työelämään, olen illat töissä. Minä tiesin, että arjen saaminen rullaavaksi vie aikansa. Silti tähän on vaikea tottua.

Hoidan lasten aamut miehen lähtiessä aikaisin töihin. Esikoinen lähtee ihan sopuisasti kouluun ja kuopus päiväkotiin, mutta keskimmäisen kanssa tekemiset ovat yhtä vinkumista. Ja koska en suostu kohta kuusivuotiasta enää pukemaan vaan oletuksena on, että hän tekee sen itse, olemme aina myöhässä. Jopa silloinkin, kun menemme muita myöhemmin päiväkotiin.

Illalla opetustuntieni jälkeen tulen yleensä kotiin iltayhdeksän tienoilla, parina päivänä viikossa jopa sen jälkeen. Ja lähes poikkeuksetta minulle jää lasten iltapuuhat. Onhan se selvää, että kun mies käy päivätöissä ja iltaisin on ollut rakentamassa autokatosta, on hänelläkin voimat vähän vähissä siinä vaiheessa, kun vauhdissa olevat alamittaiset on saatava rauhoittumaan iltapalapöytään, siitä ohjattua iltapesulle ja lopuksi vielä nukkumaan. Mutta ai että kun ärsyttää se, että hän odottaa minun tulevan kotiin, ja jättää komentamisen ja hoputtamisen minulle.

Näen tässä selvän noidankehän: kun yöunille meno viivästyy, aamuisin saan kuunnella väsykitinää, joka raastaa hermojani päivä päivältä yhä enemmän. Ja koska en ole kotona iltapuuhia hoitamassa ennen kuin yhdeksän jälkeen, kierrettä ei tunnu saavan poikki millään.

Tietysti voisin vain antaa olla ja kärsiä nahoissani, mutta se ei oikein sovi minulle. En myöskään ole valmis jättämään työtäni vain siksi, että mies saisi illat levätä kun minä hoidan kodin ja lapset. Miehen kouluttaminenkaan ei varmaan oikein onnistu, ei ainakaan riittävän nopeasti. Mikä olisi se neljäs vaihtoehto, millä tilanteen saisi käännettyä negatiivisesta positiiviseen? Ja miksi aina minun on se keksittävä? (Ehkä siksi, kun tilanne nimenomaan minua häiritsee, sanoisi rakas mieheni. Hän itse ja lapset ovat tähän oikein tyytyväisiä. Lapsista on mukava saada valvoa pitkään.)

Ja tähän loppuun vielä ruma sana.

Kansalaisaktivismia

Olen kunnostautunut kansalaisaktivismin saralla nyt syksyllä oikein urakalla. Ensin taisi olla Toiveikas mielenosoitus Eduskuntatalon portailla syyskuussa. Mitä ei pieni ihminen tekisi suuren ja tärkeän asian eteen, kysyn vain :)

Itseäni lähemmäs - suorastaan kotinurkille - ovat sitten sattuneet seuraavat tapaukset: ensinnäkin soitin yksykskakkoseen lokakuun alussa pyöräillessäni hammaslääkäriin. Edessäni ajoi auto, jonka kuljettaja ei varmasti ollut ihan selvä. Kyydissa neljä naista. Tuulilasinpyyhkimet päällä, vaikka oli aurinkoinen keli. Auto ajoi tosi hiljaa ja seilasi keskiviivalla. Koulupoika ajoi auton edessä oikeaa reunaa, ja siltikin auto tööttäili pojalle niin, että tämä meinasi ojaan keikahtaa. Otin puhelimen oikeaan käteeni kun vasemmalla pidin pyöränsarvesta kiinni, ja vinkkasin päivystäjälle sekavasti ajavasta autoilijasta. Tämä lupasi lähettää poliisipartion katsastamaan tilanteen. Itse en voinut jäädä asiaa seuraamaan, kun hammaslääkäri (ja hampaan poisto) odotti.

Toisekseen tuossa eräänä päivänä vein lapset kävellen päivikseen, kun auto oli appiukolla lainassa. Puoli tuntia rattaita työntäen kirpakassa alkutalven säässä auringon paistaessa oli ihan hauskaa liikuntaa, kunhan ei tule tavaksi ;) Kotimatkalla huomasin erään suojatien kohdalla ajotiellä melkoisen montun, ainakin kahden jalkapallon mentävän. Siihen ajaa sopivasti niin pyörällä kuin autollakin, jos huonosti käy. Soitin saman tien pikkukaupungin kaupunkihuollon numeroon ja ilmoitin tiemestarille tai vastaavalle havainnostani. Tuli hyvä mieli. (No, nyt kun olen paikan ohi mennyt muutaman kerran soittoni jälkeen, mitään ei ole kuopalle tapahtunut, ellei se sitten ole peräti vähän suurentunut. Voi sitä pyöräilijäparkaa, joka siihen pimeällä humpsahtaa.)

Kolmannekseen huomasin viikonloppuna, että lähileikkipuiston valot, kaikki neljä kappaletta, oli ihan pimeinä. Ei huvittanut lasten kanssa jäädä puistoon leikkimään, kun ei siellä nähnyt mitään, kun illalla viiden aikaan olisimme sinne menneet. Tänään kirjoitin sähköpostia taholle, joka nettisivujen mukaan vastaa katuvalaistuksesta. Jos vaikka saataisiin valoa kansalle, joka iltasella haluaa puistossa vielä leikkiä. Toisaalta, viime syksynä soittelin samoissa asioissa samaan paikkaan, ja ilmoitin kahden lampun neljästä olevan pimeinä. En tiedä, onko homma jäänyt tekemättä vai miksi nyt on neljä lamppua pimeänä. Jään odottamaan, josko muutosta parempaan tapahtuisi.

Taikasana

Kolmevuotiaat pikkutytöt ovat sitten hurmaavia. Ainakin tämä meillä asuva ja kainalossani yöt nukkuva yksilö. Hauska on seurata eri vaiheiden läpimarssia. Kaksivuotiaana kuuminta hottia oli Nalle Puh. Nyt kolmevuotiaana kaikki sellainen, mikä vähänkin liittyy tai viittaa prinsessoihin, on ihan parasta.

Kun on riittävän ovela ja muistaa käyttää taikasanana prinsessaa, niin mitä vain saa läpi ;)

"Puepas tämä prinsessahaalari", "Tässä sulle prinsessahaarukka, jolla saat hyvin ruuat lautaselta (prinsessa)masuun", "Pikkuprinsessan pitää nukkua, että jaksaa huomenna leikkiä lisää prinsessaleikkejä". Ja niin edelleen.

Ei nuo kaksi edellistä olleet näin helposti huijattavia. Tämähän on ihan liiankin helppoa :)

Yleisön pyynnöstä

Tuon edellisen postauksen kommenttilootassa nimimerkki anonyymi kyseli kantaani sikainfluenssarokotuksiin.

En ole ikinä ollut rokotevastainen. Rokotukset ovat jees. Niiden avulla on saatu kitkettyä pois useita hengenvaarallisia sairauksia, jotka edelleen ihmisiä tappaisivat, jos täällä pyörisivät. Rokotekriittinen olen ollut lähinnä suositusikien suhteen. Ja kun hyvin monessa rokotteessa on säilöntäaineena käytetty tiomersaalia eli elohopeaa, niin en ole halunnut sitä tieten tahtoen kovin pieneen lapseen pistää. Siksi olemme venyttäneet rokotteiden antamista vähän vanhemmalle iälle - tai vaihtoehtoisesti pyrkineet omakustanteena hankkimaan elohopeatonta rokotetta, jos se on piikitetty alle vuoden ikäiselle.

Sikainfluenssarokotteessa on tiomersaalia. Ja meidän kuopus on jo 3v. Esikoinen sai koulusta lapun, jossa kysyttiin lupaa antaa rokote sitten, kun vuoro tulee. Ruksasimme miehen kanssa yhteisymmärryksessä kyllä-sarakkeen.

Lapset saa rokottaa, ja todennäköisesti itsekin otamme rokotteen jos emme sairasta possunuhaa sitä ennen. Kukaan meistä ei kuulu mihinkään riskiryhmään, joten on ihan mahdollista myös ensin sairastua, jolloin rokotteen ottaminen jää pois ohjelmasta.

Tällä hetkellä tautia ei ole tavattu täällä pikkukaupungissa kuin ihan yksittäistapauksissa. Päiväkodeissa ja kouluissa ei vielä ole epidemiaa, vaikka naapurikunnista on paikallislehden välityksellä luettu parista tautiryväksestä. 3-24 vuotiaiden rokottamiset käynnistyvät täällä näillä näkymin viikolla 47. Huomenna alkaa viikko 46.

Periaatteesta toiseen

Tämän reilun vuoden aikana, mitä olemme nyt vanhempieni kanssa asuneet, olen joutunut miettimään useitakin asioita kasvatuksellisesta näkökulmasta ehkä tarkemmin kuin muuten olisin tehnyt. Osa asioista ärsyttää, osasta en jaksa välittää. Suurimmasta osasta en halua vanhemmilleni mitään sanoa, kun ovat ystävällisesti antaneet meidän asua täällä, ja viimeistään kahden kuukauden kuluttua taloutemme eroavat.

Ärsyttävimmäksi asiaksi on muodostunut se, miten isäni antaa lapsille herkkuja lähestulkoon joka päivä ja poikkeuksetta aina juuri ennen ruokaa. Pahinta ehkä on, että lapset hyväkkäät ovat oppineet herkkuja jo pyytämään. On aika vaikea pyrkiä pitämään kiinni karkkipäivistä, kun pappa livauttaa selkänsa takaa (tai siis minun selkäni takana - joskus jopa ihan nenäni edessä) lapsille suklaapalan tai lakun. Vielä vaikeammaksi tekee, kun lapset jo tietävät papan jemmat, ja osaavat itse käydä niissä heti, kun valvovan aikuisen silmä välttää. Pappahan perustelee herkkupalojen antamista sillä, etteivät lastenkaan suut tuohesta ole. Eivät ole, niin, mutta lapset eivät myöskään vielä oikein osaa sitä käytäntöä, että vaikka herkkuja syödään ennen ruokaa, niin ruualle jätetään silti riittävästi tilaa. (Minähän osaan tuon taidon oikein hyvin, voisin jopa väittää sen olevan tavaramerkkini ;) )

Toinen suuresti ärsyttävä asia on se, että tämän vuoden aikana lapsilta on hämärtynyt keittiön käsite. Kun mummi ja pappakin syövät olkkarissa, niin tokihan lapsetkin sinne menevät syömään. Ja äiti (eli minä) siivoaa jäljet. Harvoin onneksi he lautasia olkkariin kantavat (se vielä puuttuisi!), mutta kaiken sen napostelun he kyllä hoitavat muualla kuin keittiössä. Ja ai että meillä napostellaan. Vesirinkeliä, banaania, omenoita, valkokaalia, porkkanoita, satsumia, näkkäriä, paahtoleipää... Niitä ei mitenkään voi syödä keittiön pöydän ääressä, vaan nimenomaan olohuoneen (rumalla) sohvalla. ARGH.

Mutta arvatkaa mitä: minua ei yhtään tippaa ärsytä se, että lapset katsovat paljon televisiota. Kuopus on jopa oppinut Kaaposta Piippolan vaarilla oli talo -laulun, ja oikein sujuvasti rallatelee Nalle Puhin tunnaria. Usein telkkarin katsomisen ohella leikitään nukeilla tai legoilla, eli telkkari itsessään on ikään kuin taustalla. Lastenohjelmien suhteen meillä siis ei ole puolen tunnin tai tunnin ruutuaikaa, mikä eri keskustelupalstojen keskustelujen mukaan tuntuu olevan normi perheessä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Minusta on itse asiassa oikein mukavaa laittaa lapsille jokin lastenohjelma pyörimään ja istahtaa itsekin siihen sohvalle sitä katsomaan ja neulomaan :) Muistan lapsuudestani, miten mukavaa oli, kun iltaisin harrastuksista tullessani vanhemmat olivat kotona ja katsoivat olkkarissa töllöä. Heidän viereensä oli mukava mennä istumaan ja vain olla. Ehkä siitä syystä en pidä televisiota pahana tai haitallisena siinäkään määrin, mitä se meillä on päällä.

Sen sijaan pleikalla ja tietokoneella pelaamista on pitänytkin rajoittaa rankalla kädellä. Jos esikoisen ja keskimmäisen päästää pelaamaan, he eivät halua lopettaa. Siksi meillä ei juurikaan pelata - paitsi hyvin harvoin ja hyvin lyhyitä aikoja kerrallaan (ja silloinkin saa kuulla kiukuttelua sekä ennen että jälkeen pelaamisen, huoh).

Mitä periaatteisiin tulee, niin kunhan tästä päästään omaan talouteen jälleen, niin tuon syömisen suhteen kyllä muuttuu ääni kellossa. Television käyttö sen sijaan saa puolestani jatkua silloinkin :)

Järkeviä päätöksiä(kö?)

Menivät sitten viisaat miehet lakkauttamaan Tammisaaren synnytysosaston. Niin, rahat eivät riitä kaikkeen. Harmi vain, jos tuon seurauksena koko sairaala lakkautetaan. Siellä nimittäin isovaari sai asiantuntevaa ja tarpeellista hoitoa keväällä 2007 saatuaan aivoinfarktin. No, infarkti uusiutui, ja isovaari nukkui pois, mutta hoito oli silti hyvää sen ajan, kun hän sitä sai.

Synnytysosaston pehmeät arvot saivat meidätkin harkitsemaan sinne asti ajamista kakkosen odotusaikana. Kävimme siellä jopa tutustumassa, ja reissulla esitin valmennusta pitävälle kätilölle mm. kysymyksen veteen synnyttämisestä. (Hän tosin tyrmäsi ajatuksen täysin vedoten siihen, että koska synnyttäjä on siinä isossa altaassa ihan yksin, eivät kätilöt pääse auttamaan syntymän hetkellä, ja siksi suosittelevat, että altaassa ollaan vain avautumisen ajan, mutta ponnistamaan tullaan kuivalle maalle.)

Saimme tutustua myös Tammisaaren kodinomaisiin perhehuoneisiin, joissa oli ihan oikeat parisängyt. Ihan toista kuin Jorvin sairaalasängyistä yhteenkyhätyt perhehuonesängyt. Eniten ehkä surettaa se, että päättäjät vakuuttavat pehmeiden tapojen siirtyvän HUS:in muihin synnytysyksikköihin ja että Kätilöopistolla niitä jo käytetään. Satunpa vain tietämään, että Kättärillä on pulaa työntekijöistä, ja kun on kova kiire, ne pehmeät ja synnyttäjän huomioonottavat käytännöt jäävät kiireen jalkoihin.

No, kun keskimmäinen sitten päätti syntyä, niin olimme miehen kanssa tosi tyytyväisiä, ettemme lähteneet sittenkään ajamaan Tammisaareen, vaan kurvasimme Jorvin parkkikselle. Olisi kakkonen nähnyt päivänvalon varmaankin siellä kuuluisalla Karjaan Shellillä, sen verran nopeasti hän silloin putkahti maailmaan.

 

Laiskat mammat sohvalla lepäämässä

Paikallislehden nettisivuilla on ollut kuumaa keskustelua lastenhoidon kuntalisästä. En voinut olla hiukkasen provosoitumatta, kun nimimerkki Marju kirjoittaa asiasta näinkin asiantuntevasti:

"Tuollainen lisä pelkästään edistää sitä mahdollisuutta, että huonosti koulutetut ja työhön haluttomat voivat nauttia ruhtinaallisesti vapaa-ajasta kotona lukemalla sohvalla naistenlehtiä sekä katsomalla telkkaria. /--/ Kun olen pitkät päivät töissä, samalla tulolla, tarvitsen myös illalla ja viikonlopulla vähän lepoa, mutta kun minulla ei ole päivällä aikaa kotitöihin, joudun siivomaan, pesemään pyykkiä, käymään kaupassa viikonloppuisin sekä iltaisin.

Nuo kunnan rahoilla elävät äidit saavat hoitaa siivoukset, vaatteiden silitykset, ruokaostokset silloin kun muut ovat ansiotyössä ja puolet päivät heille jää ainakin aikaa harrastuksiin punttisalilla, telkkarin katseluun tai naistenlehtien lueskeluun, nettissä surffailuun."

Uskon, että kolme vuotta yhteen menoon kotiäitinä oltuani (ja sitä ennen kaksi kertaa 1,5 vuotta) minulla on ehkä hieman erilainen tuntuma kotiäidin työnkuvaan kuin ylläolevan kommentin jättäjällä. (Enkä minä edes saanut mitään kuntalisiä, niih.)

Jos minulle olisi jäänyt aikaa harrastuksiin punttisalilla tai naistenlehtien lueskeluun, niin kuka niitä lapsia olisi sillä aikaa vahtinut, ulkoiluttanut ja ruokkinut? Joku kodinhoitaja vai? Ja totta helkkarissa siivosin silloin, kun lapset leikkivät nätisti sisällä yhdessä. Työtä sekin oli, etenkin kun selkäni takana sotkettiin nopeampaa kuin mitä ehdin siivota. Harmi vain, että lempipuuhaani vaatteiden silitykseen ei vain aika enää riittänyt, joten puhtaat pyykit menivät - ja menevät edelleen, vaikka olenkin jo ansiotyössä - suoraan narulta viikattuina kaappiin. Nettisurffailun ja telkkarin katsomisen hoidan yhä edelleen pääasiassa illalla lasten (ja miehen) jo nukkuessa. Niin joo, ja punttis tai naistenlehdet eivät ole mun juttuni. Lehtimyyjillekin aina sanon, että kolmen lapsen kotiäitinä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa lukea lehtiä, niin ei niihin huvita rahaakaan laittaa.

Jos nyt saan olla ihan rehellinen, niin huomattavasti enemmän tulee lepäiltyä sohvalla ja laiskoteltua nyt, kun olen siellä ansiotyössä :) Katsos, kun työn raskaan raataja tarvitsee lepoakin välillä, toisin kuin 24/7 työvuorossa oleva kotiäiti, joka siis vain siivoaa ja lukee naistenlehtiä (missä ihmeessä ne lapset ovat silloin? Vai onko tässä nyt vain sotkettu keskenään kotiäidit ja ns. house wives?).

Juu, en ottanut osaa nettikeskusteluun.

Aika kuluu ja paineet kasvaa

Meillä on jälleen juhlakausi avattu, kun pari viikkoa sitten vietimme kuopuksen 3v-synttäreitä. On muuten yllättävän vaikea tajuta, että mun vauva on nyt jo 3v. Mihin tämä aika on oikein hävinnyt?? En tunnusta kärsiväni vauvakuumeesta (sillä nykyinen elämäntilanne on liian ihana laitettavaksi tauolle vauvavuoden ajaksi mm.), mutta kyllä sellainen pikkuinen nyytti rinnalla tuhisemassa saa mielen helläksi vaikka mitä tekisi. No, onneksi käly on lisääntymispuuhissa, ja loppukeväästä onkin odotettavissa ainakin lyhyitä sylittelyhetkiä pikkuvauvan kanssa ;) Myös monet muut vanhat ystävät ja perhetutut kasvattavat huollettavien joukkojaan, ja niitä uutisia on aina kovin mukava kuulla.

Mitä työhön tulee, niin pahimmat stressihetket ovat toistaiseksi jääneet taakse. Luovat hommat on hoidettu, enää on jäljellä se raaka työ, mitä tulee, kun pitää joulujuhlatanssit opettaa oppilaille. Voiton puolella ollaan ja nyt voi vähän huokaista, mutta annas kun marraskuun puoliväli koittaa, alkaa taas kireys tuntua. Päätyöpaikassani juhlitaan kolmeakymmentä toimintavuotta (ja voitteko kuvitella, 27 vuotta sitten aloitin siellä itse pienenä baletinoppilaana), ja näytökset ovat normaalista aikataulusta poiketen jo marraskuun lopulla. Koska kyse on juhlanäytöksestä, olisi tanssienkin hyvä olla hyviä ja hienosti esitettyjä.

Lisäksi tässä on samalla itselläkin tilaisuus päästä vielä kerran lavalle tanssimaan :) Vanhan tanssiporukan kanssa ollaankin lämmittämässä tanssia, joka esitettiin täällä ensimmäisen kerran tasan 19 vuotta sitten. Hauskaa tässä on lisäksi se, että ensiesityksessä mukanaolleet ovat myös tässä lämmitetyssä versiossa mukana :D Ryhmätanssista en ole huolissani, se menee hienosti kyllä. Enemmän hermostuttaa se, että tanssikoulun rehtorille ilmoitin esittäväni myös soolotanssin samassa juhlassa. Kääk. Nyt alkaa tuntua siltä, että tuo jälkimmäinen pitää perua. Olen ollut 8 vuotta tanssimatta varpailla, ja nyt, kun tuosta ajasta on kilojakin 5 enemmän eivätkä harjoitukset  (kokonaista kolme) ole tähän mennessä olleet kovin lupaavia, meinaa mennä sisu kaulaan. On tosi vaikea uskoa, että vain viidessä viikossa saan kurottua kahdeksan vuoden tauon kiinni. Toisaalta, mahdoton voi osoittautua ihan mahdolliseksi, mistäs sitä etukäteen voi tietää :)

Suunnitelmissa (heti syysloman jälkeen) on siis treeniä, treeniä ja vielä kerran treeniä (sekä vähän käsitöitä ja muita bisneksiä). Toivottakaa onnea :)

Miksi pitäisi?

Kuherruskuukausi päivähoidon suhteen edelleen jatkuu kuopuksella. Viikonloppuisinkin pitäisi päästä päiväkotiin, ja sitten harmittaa, kun kerron, että päiväkoti on viikonloppuisin kiinni. Neiti on itse reippaus, ja kuulemma hienosti soluttautuu mukaan leikkiin kuin leikkiin, vaikka on ryhmän nuorin.

Keskimmäinen sen sijaan edelleen vähän protestoi päiväkotiin lähtemistä. Protestoinnin taustalla on päivälepo. Häntä harmittaa, kun pitää levätä klo 12-13, ja on lisäksi ihan varma, että eskarilaiset eivät ainakaan lepää silloin - vaikka on monta kertaa kuullut, että kyllä muuten lepäävät. Lisäksi ollaan nyt sovittu päiväkodin aikuisten kanssa, että keskimmäinen sitten herätetään heti, kun se vain sopii, eli kun isommat lapset pääsevät nukkarista toiseen huoneeseen leikkimään pienten jäädessä vielä nukkumaan.

Kaksiosaisten työpäivieni takia meillä hoidon tarve on hieman poikkeuksellinen. Olin kuvitellut kesällä, että tokihan jaksan ja ehdin parina aamuna viikossa Helsinkiin treenaamaan, mutta ainakaan vielä kuvitelmat eivät ole todeksi muotoutuneet (tosin treenejäkin on ollut vasta pari viikkoa). Niinpä aamulla meillä ei ole mikään kiire. Jo tutustumisjaksolla elokuun alussa kerroin, että tuon lapset pääsääntöisesti klo 9 ja 10 välillä, ja vielä silloin asia oli hoitajille ihan ok. Kun ei ole tarvetta viedä aikaisemmin - itse asiassa joinain päivinä voisin viedä lapset päivikseen vieläkin myöhemmin, mutta kun lounas tarjoillaan klo 11 ja päiväunille mennään klo 12, niin ihan hirveän myöhäiseksi en viitsi vientiä jättää. Lisäksi omat lapseni tuntien se ulkona kavereiden kanssa leikkiminen on heille todella tärkeää, ja aamupäiväulkoilu lasten ryhmässä alkaa usein klo 9.30.

Uskoin siis kaiken olevan tältä osin kunnossa, kunnes torstaina yksi hoitajista sanoi, että olisi itse asiassa parempi, jos meidän lapset tulisivat päivikseen aamulla jo viimeistään puoli yhdeksän aikaan. Taisi nähdä naamasta, miten hämmästynyt tokaisusta olin, kun kiirehti selittämään, että niin, heillä pienryhmätoiminta ja muu yhteinen ohjelma alkaa heti aamupalan jälkeen puoli yhdeksältä.

Nyt olen sitten pohtinut mielessäni (varhaiskasvatuksen laatua toki korkealle arvostaen), pitäisikö minun pienryhmä- ja muun toiminnan takia kiirehtiä aamuisin lapsia päiväkotiin noin tuntia ennen kuin meillä oikeasti hoidon tarve alkaa. Vastauksesta en ole vielä varma. On hyvinkin mahdollista, että yhtenä aamuna viikossa tuo täällä päässä onnistuisi, kun tarkoituksena on ehtiä klo 9 Helsingin junaan, mutta että joka päivä...

Olisiko sittenkin pitänyt hakea lapsille paikkaa vuoropäiväkodista?

Ymmärrän kaupan kassahenkilöä

Kävipä eilen töissä hauskasti, en sentään punastunut eikä toinenkaan osapuoli pahastunut ollenkaan.

Olin aloittamassa aikuisbaletin 2-3 tason tuntia. Mukaan tuli uusi tyttö. Pyysin tätä täyttämään ilmoittautumislomakkeen, kuten asiaan kuuluu. Ja koska ryhmässä on myös muutama alaikäinen (16-17v), joiden pitää viedä ilmoittautumislomake kotiin allekirjoitettavaksi, kysyin tältä uudelta tytöltä ihan rutiininomaisesti, onko hän täysikäinen. Huvittuneena ja ehkä imarreltunakin vastasi, että ikää on jo 30 vuotta.

Ulkonäön perusteella voi siis olla vaikea päätellä toisen ikää - etenkin kun päällä on tanssitreenivaatteet ja hiukset kiinni :D Nauroimme tälle tapahtumalle hetken, ja sitten palasimme itse asiaan.

Olisikin kyllä kiva, jos joku vielä joskus minuakin luulisi alaikäiseksi. Tai vaikka parikymppiseksi. Sekin riittäisi :)

 

Jepjep

Tulin vain kertomaan, että rrrrrrakastan työtäni :)

Mielettömiä ideoita tuleville tunneille sinkoilee pääni sisällä, ja kunhan vain saisin ne kaikki kiinni ja järjestykseen, niin pysyisin itsekin niiden perässä. Menneen viikonlopun vietin alan kurssilla, jossa innostus tätä työtä kohtaan vain kasvoi :) 

Onhan siinä eroa, opettaako lapsia, jotka ovat pääsykokeissa valittuja ammattiin tähtäävän koulun oppilaiksi ja treenaavat vähintään viisi kertaa viikossa kuin että opettaa lapsia, jotka haluavat kenties vain harrastaa, ja käyvät tunnilla kerran-pari viikossa. Suhteellisuudentajun on pysyttävä vahvasti mukana tässä hommassa.

Mutta on tämä vain niin ihanaa :) (Heh, kuulostaako jo liian imelältä ;) )

Olen muuten aika hienosti hanskannut noin sadan oppilaan nimien ulkoaopettelun viimeisen kahden viikon aikana. Viimeisen uuden ryhmäni tavatessani olin sentään niin fiksu, että olin tehnyt kaikille tarranimilaput, jotka sitten teippasin jokaiselle rintapieleen. Lapset tykkäsivät :)

Kolmas viikko lähti käyntiin tänään, ja hyvältä näyttää. Nyt voikin jo aloittaa joulujuhlatanssien suunnittelut, ettei vain tule kiire. 14 viikkoa aikaa...

 

Apua!

Yhdistys, jonka toiminnassa olen erittäin aktiivisesti ollut mukana kohta kahdeksan vuotta, on nyt joutunut selkä seinää vasten. Pienillä rahasummilla projektirahoitusten näkökulmasta ollaan tähänkin asti toimittu, mutta ensi vuoden alusta sekin määrä on katkolla. Tämä tarkoittaa toiminnan supistumista lähestulkoon nollille.

Imetystukipuhelin reagoi tilanteeseen ehkä rajustikin. Kun palvelun kautta imetystukea on saanut vuosittain reilut 1000 äitiä, on aivan turha väittää, ettei palvelua enää tarvita.

Suomessa vauvoja syntyy keskimäärin 60 000 vuodessa. Yhdistyksellä on tukikontakteja keskimäärin 6000 vuodessa. Kymmenen prosenttia ikäluokasta on ilmeisesti rahoittajille liian pieni määrä, tai sitten he sokeasti luottavat siihen, että terveydenhuollon ammattilaiset kykenevät (koulutuksen puutteesta ja työmäärän kuormittavuudesta huolimatta) antamaan imetystukea sitä tarvitseville. Harhaahan se on, kun imetysohjaustakin on niin vaikea saada. Lisäksi lokakuun alussa julkaistava Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kokoama Imetyksen edistämisen ohjelma uhkaa näillä tiedoin jäädä vain paperinipuksi muiden joukossa, kun sen toteutumista ei mikään taho ehdi valvoa. Tähänkö on äitien ja vauvojen tyydyttävä?

Ahdingosta, sen seurauksista ja yhdistyksen toimijoiden sekä tukiäitien taistelumielialasta ja -keinoista voi lukea enemmän blogista.

Arjessa täyskäännös

Viikko työssäkäyvän elämää takana, ja vieläkään ei ahdista :) Se on ihan varmasti hyvä merkki ;) Kehtaanko edes kertoa, miten ihanalta on tuntunut hoitaa vain itseään ja omia hommia päiväsaikaan. Lounaan syöminen ypöyksin on ihan luksusta!

Täällä koulut alkoivat tiistaina 11.8. ja samana päivänä myös keskimmäinen ja kuopus jäivät päiväkotiin tätien hellään huomaan, kun minä suunnistin opekokoukseen hyvän fiiliksen saattelemana. Päiväkotielämä on lähtenyt sujumaan yllättävän hyvin. Keskimmäinen vähän protestoi aamuisin, kun kaikki "vanhat" kaverit pääsevät esikoisen kanssa kouluun, eikä hänellä kuulemma ole yhtään isoa kaveria päiviksessä. Kuitenkin, kun sitten käyn lapset iltapäivällä hakemassa kotiin, saan joka kerta ensimmäisenä kuulla: "Äiti, ei vielä!!"

Kuopus on päiväkodissa kuin kala vedessä. Iloisena jää aamuisin vilkuttelemaan ja hoitajien mukaan on tosi reipas ja iloinen ja ahkera. Päiväunille nukahtaa suunnilleen samalla hetkellä, kun pää osuu tyynyyn. Ruoka tosin ei ole liiemmin maistunut, kun siinä on perunaa, josta kuopus ei juurikaan tykkää. Syö sen sijaan sitten hienosti välipalat ja päiväruualla näkkäriä. No, ei hän sinne ruuan ääreen kuole, se on varmaa :)

Viikon pehmeä lasku on siis takana, ja nyt jatketaan tästä eteenpäin ihan normaalia arkea. Aamulla lähetän ensin esikoisen kouluun, sitten vien kaksi nuorempaa päivikseen viimeistään puoli kymmeneksi. Tämän ansiosta aamut ovat vielä toistaiseksi ihanan rauhallisia :) Kun lapset on saatu päivän puuhiin, on minun aika aloittaa omat hommani. Suunnittelua ja pikkuasioiden hoitamista.

Jännäksi arjen tekee se, että työpäiväni ovat pääasiassa kaksiosaisia: aamupäivisin suunnittelen kotona tai salilla iltojen ohjelmaa. Iltaisin sitten olen siellä salilla oppilaiden kanssa, ja toteutan suunnitelmiani :) Ennen opetustyön alkamista ehdin hakea lapset päiviksestä ja ilta onkin sitten miehen vastuulla, kun minä vuorostaan ansaitsen rahaa leipäni eteen.

Huomenna olenkin sitten tosikoitoksen edessä, kun tapaan oppilaat ihan ekaa kertaa. Samoin tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina :) Sen jälkeen voikin vähän rentoutua ja todenteolla alkaa suunnitella tätä syksyä nimenomaan oppilaiden lähtökohdista käsin.

Jotta ei alkaisi kuulostaa ihan rutiinilta koko homma, niin kerrottakoon vielä, että vanhempieni uuden talon rakentaminen sujuu ihan aikataulussaan. Sisäseinät on kohta maalattu, ja on aika alkaa miettiä lattioita ja sisäkattoa. Muuttopäivä koittanee lokakuun puolivälin tienoilla. Ja sen jälkeen onkin meidän aika kääriä hihat ja aloittaa vanhan talon remontointi. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että täällä asutaan samalla (tosin tavarat muuttavat tänne vasta, kun osa remontista on tehty. Onneksi meillä ei huonekaluja ehtinyt ihan hirveästi kertyä kerrostalokolmiossa vietettyjen vuosien aikana), ja muukin arki soljuu siinä rinnalla, eli minä illat töissä. Saas kattoo nyt, miten tuo organisoidaan...

Ei muuta kuin täysin purjein kohti työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteita. Eiköhän se siitä lutviudu, kun saadaan pyörät pyörimään.

P.S. Lienee aika myös päivittää tuota statusta :)

Mielenkiintoinen reissu Korkeasaareen

Torstaina kuopus kärtti minulta reissua Korkeasaareen "kaahuja" katsomaan. Olin selvästikin väliaikaisen mielenhäiriön kourissa, kun niin auliisti reissun lupasin säävarauksella heti seuraavaksi päiväksi. Annoin esikoisen ja keskimmäisen jopa pyytää yhtä ystäväänsä mukaan, ja se on jo paljon se. Etenkin, kun oletuksena oli, että lähtisin yksin neljän lapsen kanssa matkaan.

Perjantai valkeni suht aurinkoisena ja poutaisena, joten pakkasin eväslaukun ja varavaatteet (ja sadetakit) rattaisiin ja sitten lähdimme kävellen asemaa kohti. Mies lähti sittenkin mukaan, joten oli sentään joku toinenkin eri suuntiin säntääviä lapsia kaitsemassa kanssani.

Junamatka pikkukaupungista Helsinkiin meni ihan hienosti, vaikkakin melko äänekkäästi. Mitään ihmeempää ei tapahtunut myöskään matkalla Helsingin rautatieasemalta lauttarantaan Kauppatorille. Olin jopa niin kaukoviisas, että valitsin rauhallisemman reitin kuin mitä Esplanadi olisi ollut siihen aikaan päivästä. Ehdimme hienosti lauttaan, ja lapset seurasivat silmät hohtaen siipirataksen pyörintää lähestulkoon koko 20 minuuttia, mitä matka kesti.

Päästyämme maihin Korkeasaareen päätimme lähteä kiertämään reittiä epäortodoksisesti lopusta alkuun. Tämä lähinnä siitä syystä, että kuopus niin kovasti halusi nähdä "kaahuja", ja karhulinnahan on siellä loppupään numeroissa.

Matkalla sinne näimme ensin nämä söpöt Alppikauriin kilit kiipeilemässä kalliorinteellä.

Takinit saivat lapset myös innostumaan, etenkin kun ne tulivat niin lähelle :)

Kun sitten Karhulinnalle päästiin, oli sen asukas pienoinen pettymys pikkuväelle. Nalle uinui sikeästi ylhäällä tasanteella. Muita asukkaita ei aitauksessa edes näkynyt.

Alueella käyskentelevät riikinkukot kyllä lapsia kiinnostivat. Tämä komea yksilö yhytettiin ravintola Pukin edustalta. Vaikka kuinka maaniteltiin, niin eipä tuo suostunut komeaa pyrstöään esittelemään.

Käytiin vielä katsomassa käärmeitä ja pikkuapinoita ja sammakoita Africasia- ja Amatsonia -taloissa. Tällainen kääpiömaki sieltä löytyi. Poikanen oli syntynyt reilu viikko aikaisemmin ja nyt matkusti turvallisesti (?) emänsä selässä :)

Taivaalle katsahdettuamme päätimme skipata paviaanit ja suuntasimme kulkumme Kissalaaksoon. Leijonat olivat ruokalevolla. Aitauksen seinässä oli kyltti lauman saaneen aikaisemmin päivällä syödäkseen auton alle kuolleen valkohäntäkauriin ruhon. Urosleijona makoili ihan aidan vieressä, mutta pleksin läpi otettu kuva ei ole tämän parempi:

Eikä se suostunut karjumaan, vaikka kauniistikin pyydettiin.

Tiikeri sen sijaan ilmeisesti kyllästyi meteliin ja heräsi :)

Ajoitus oli oikeastaan aika hyvä, sillä kun alkoi tihuttaa, olimme nähneet lasten mielestä kaikki kiinnostavat eläimet (myös ne ihanan riehakkaat gebardinpoikaset). Suuntasimme ensin lauttarantaan jätskille ja siitä sitten lautalla Kauppatorille. Lauttamatkalla sade yltyi. Olin tyytyväinen mukaan pakkaamistani sadetakeista lapsille. Mitä siitä, että kengät olivat vähän heppoiset :) Minä turvauduin sateenvarjoon, kuopus matkusti rattaissa sadehupun alla ja vain mies oli suurimmaksi osaksi sään armoilla.

Junamatka kotiin meni hienosti kuopuksen nukkuessa rattaissa. Mutta kun pääsimme pikkukaupungin rautatieasemalle ja piti lähteä kävelemään kotiin päin, taivas repesi. Sateenvarjo oli pelkkä vitsi, sateenkohinan yli ei kuullut puhetta ja rattaidenkin sadehuppu falskasi niin, että kuopus heräsi saadessaan kaiken veden syliinsä. Eipä siinä voinut muuta kuin nauraa, kun kotiin päin kiirehdittiin veden lainehtiessa kengissä ja valuessa silmiin.

Sisälle päästyämme tarkistimme vahingot: olimme alusvaatteita myöten likomärkiä. Vain kuopuksen kengät olivat säästyneet kastumiselta :D Ei muuta kuin vaatteet pois ja lämpöiseen saunaan lämmittelemään.

Huomenna olisi suunnitelmissa käydä Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Edellisestä kerrasta onkin aikaa vierähtänyt n. 20 vuotta :)

Loman loppukiri on nyt päällä. Saa nähdä, iskeekö turnausväsymys loppumetreillä...

 

Ensin kivaa , sitten vähän ikävämpää

Sain mieluisan synttärilahjan: aikaa. Mies lähti lasten kanssa maalle pariksi päiväksi ja jätti minut (pyynnöstäni) yksin kotiin. Melkoista luksusta oli vain huolehtia itsestään ja tehdä asioita ilman muille sopivia aikatauluja. Ompelin, neuloin, siivosin, järjestelin, kuuntelin musiikkia, kävin ostoksilla, söin jätskiä, nukuin pitkään ja valvoin myöhään.

Nautin joka minuutista - ja ei varmaan ole mikään yllätys, että muun perheen kotiuduttua eilen illalla jäin kaipaamaan tuota luksusaikaa lisää.

No, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Niin kävi tälläkin kertaa. Lapset olivat tänään koko ajan kimpussani ja kitisivät. Ja minulla pinna oli erittäin kireällä. Ei puhettakaan mistään pehmeästä laskusta, vaan suoraan "tulta munille" - tai jotain.

Sain hieman sordiinoa vinkumiselle, kun nappasin lapset mukaani ja teimme pyörälenkin jäätelökioskille ja sen jälkeen leikkipuistoon. Kun tulimme kotiin, vedin henkeä hetken ja lähdin sitten reippaana lasten kanssa läheiselle plotille onkimaan ja syöttämään sorsia.

Saalistakin tuli, mato-ongella siis. Esikoinen käytti syöttinä leipäpaloja, ja yksi ahneista lokeista sattui ilman halki lentävän leipäpalan huomaamaan. Harmi vain, että lokki tuli siiman väärältä puolelta, ja kävi niin ikävästi, että leivänhimossaan saikin suuhunsa ongenkoukun. Siinä se vedessä räpisteli, koukku suussaan, ja minä jo melkein hädissäni pidin siimasta kiinni ja mietin, miten tässä nyt edetään. Pusikon takana polun varren penkillä istui onneksi kaksi hilpeää setää, jotka pyysin lapset hakemaan. Selvempi heistä tottunein ottein kaapaisi lokin vedestä syliinsä, taltutti sen polviensa väliin ja alkoi vääntää hellästi lokin nokkaa auki. Naureskeli vain, kun lokki pyrki vähän "puremaan". Yhteistoimin saimme kuin saimmekin koukun pois lokin suusta, eikä näkyviä vammoja siitä tainnut lokille tullakaan. Ihan iloisesti se lensi pois, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Ei tosin tullut enää lähelle, kun myöhemmin sorsia ruokimme ;)

Kalansaaliin keskimmäinen hoiti rannalle perhoshaavilla. Syötiksi haavin pohjalle vähän vettynyttä leipää, ja sitten haavi veteen ja odottamaan. Ensimmäisellä kerralla nousi rannalle kaksi ruutanaa (kymmensenttisiä), jotka päästettiin luonnollisesti menemään. Toisella kerralla haavissa komeili yksi 15 sentin mittainen yksilö, joka myöskin päästettiin menemään. Ongella ei kaloja sitten tullutkaan :)

Kitinä vaimeni huomattavasti iltaa kohti. Ehkä tämä tästä vielä hyväksi muuttuu. Ja kohtahan ne työtkin jo alkaa :)

 

Kädet syyhyää ja mieli kuhisee ideoita

On tämä kamalaa tämä lomailu, kun alkaa tehdä mieli tehdä kaikenlaisia asioita. Toistaiseksi olen saanut katsoa, kun mies ja isäni rakentavat autokatosta. Omiin hommiini on kuulunut lasten kaitseminen ja ruokahuolto. Molemmat sellaisia, joita on tullut tehtyä viimeinen vuosi ihan urakalla. Vaihtelua kaipaisin, jos ihan totta puhutaan.

Nyt, kun uusi talo tuntuu valmistuvan vauhdilla, olen antanut itselleni luvan suunnitella remonttia tähän vanhaan, joka toivottavasti syksyn aikana siirtyy meidän omistukseen. Uusiksi menevät kaikki pinnat. Alakerran olkkarin parketti hiotaan, seinistä revitään vanhat kangastapetit pois ja ne maalataan. Valkoisella :) Keittiö uusitaan kokonaan. Vanhat kaapistot (ok, ovat ihan ehjät ja siistit, mutta minusta epäkäytännölliset nyt, kun olen saanut niitä noin vuoden aktiivisesti käyttää) pois ja uutta tilalle. Myös tilankäyttö muuttuu. Ja yhtä seinää vähän puretaan ja toista rakennetaan vähän lisää :) Portaat yläkertaan pitää kääntää, että saadaan sinne joskus rakennettua kolmas makkari. Näin yläkerta jää lasten käyttöön, kunhan nuorinkin tuosta vähän vielä varttuu. Yläkerrassa sama juttu kuin alakerrassakin: lattia, seinät ja katto saavat uudet pinnat. Yläkerran kylppäri, alakerran pikkuvessa ja kellarin saunan pesuhuone laitetaan uusiksi ja samalla tyylillä. Ei mitään sillisalaattia tai tilkkutäkkiä enää! Kellarissa maalataan, tehdään uusi lattia ja järjestellään paikkoja. Sitten joskus :)

Pihakaan ei jää rauhaan. Haluan köynnösruusun ja nurmikkoa. Perennapenkeistä luovun, sillä niiden kanssa kävi tänä vuonna hieman ohraisesti. Hiekkalaatikon lisäksi lapsille (tai lähinnä kuopukselle) hankitaan pihaan leikkimökki. Ja haluaisin myös keinun ja pienen kiipeilytelineen - sellaisen 70-lukulaisen "puun" -  mutta tilaa on rajallisesti joten jostain joutuu karsimaan. Ajotie asvaltoidaan, että siinä voivat lapset sitten skeitata ja rullaluistella, eikä tarvitse jalkakäytävällä hurjastella. Ja sitten pihaan tulee terassi. Ihana terassi, jolla kelpaa istua ja nauttia elämästä :)

Paljon on tehtävää, kunhan vain pääsisi aloittamaan. Ensitöikseni kuitenkin taidan ostaa valkoista maalia, raspata vanhat maalit pois ulkoportaiden kaiteista ja maalata ne uudelleen. Jotain muutakin kuin perinteistä kotiäidin hommaa (ja neulomista pihalla aurinkovarjon katveessa ;) ) toivottavasti siis luvassa.

 

Kappale idylliä

Vietimme eilen mukavan ja aurinkoisen päivän appiukon vanhempien mökillä Karjalohjalla. Paikka on aivan ihana: punainen hirsistä tehty rantasauna nurmikatolla melkein veden päällä, tukeva laituri, jolta voi hypätä kirkkaaseen kalliojärven veteen, saunan takana rinne, jolla kasvaa mustikoita sinisenään. Rinteen päällä päätalo, jonka aurinkoiselle terassille ei kova tuulikaan yltä ja maisemat ovat henkeä salpaavat.

Paikan omistajat, ikimummi ja ikiukki, ovat rakkaudella paikan alunperin rakentaneet ja ylläpitäneet. Ensin ostettiin kallioinen niemenkärki, jonne sauna rakennettiin. Siellä kului useampi kesä tavallisista viikonlopuista puhumattakaan neljän pienen lapsen kanssa. Maakellarissa ruuat pysyivät viileinä ja kaasukeittimellä perheenäiti valmisti ateriat kuudelle nälkäiselle. Kun lapset kasvoivat ja tilaa tarvittiin lisää, rakennettiin saunan taakse pikkumökki. Ja kun perheen isän 50-vuotispäivä lähestyi, ostettiin tonttia lisää ja rakennettiin päätalo mäen päälle. Lapset kasvoivat ja muuttivat pois kotoa, mutta etenkin kesäisin kokoonnuttiin Mukulamäkeen. Saunottiin, uitiin, syötiin hyvin. Lapset perustivat perheitä taholleen, ja pian Mukulamäen rinteellä tömistivät pikkujalat ja mustikat hävisivät lasten suihin suoraan varvuista. 

Ja nyt lapsenlapsenlapset, eli nämä meidän kolme pyörremyrskyä, pääsivät kunnolla nauttimaan Mukulamäen saunasta, mustikoista ja tunnelmasta. Päätaloon tulee vesi kaivosta, ja lämmintäkin vettä saadaan. Sähköhellalla ja -uunissa valmistuvat ruuat. Tiskikone pesee mökkiporukan astiat. Ulkohuusseja on kaksi, toinen rannassa pikkumökin tuntumassa, toinen päätalon vieressä ylhäällä. Sauna lämpiää puilla vaikka koko päiväksi, vesi pumpataan järvestä pataan ja vateihin.  Televisiota ei mökillä ole, sillä sitä ei siellä tarvita. Maisemat riittävät ajanvietteeksi, jos uiminen ja lepäily alkavat kyllästyttää.

Ikimummille ja ikiukille tämä kesä on viimeinen Mukulamäessä. Paikan ylläpito alkaa olla liian raskasta, eikä mäkisessä maastossa ole kovin helppo liikkua paikasta toiseen. Nyt mietinnässä on, mitä Mukulamäelle tapahtuu. Yhteisomistusta ei kannateta, eikä paikkaa haluttaisi ulkopuolisille myydä. Isoisovanhemmat ovat asiasta luonnollisesti suruissaan. Omin käsin tehty on kuin se viides lapsi, josta on tullut kovin rakas ja osa omaa historiaa.

Riippuvuus huipussaan

Kamala tilanne: nettiyhteys pätkii eikä telkkarikaan toimi.

En kiellä olevani täysin riippumaton netistä tai telkkarista. Voisin jopa tunnustaa tykkääväni molemmista niin paljon, että silloin, kun on mahdollisuus, luen sähköpostini useampaankin kertaan päivässä. Tai päivitän facebook-statustani :) Telkkarin edessä vietän iltoja neuloen samalla. Ihanaa aivojen nollausta.

Osaan kyllä olla ilmankin. Hyvä kirja tai radio-ohjelma, ja aika kuluu siinä. Eikä nettitaukokaan tee tiukkaa - jos siitä tietää etukäteen.

Ongelma on siinä, että kun tulee paikkaan, jossa oletuksena on toimiva laajakaista ja ainakin viisi näkyvää tv-kanavaa (Ylet ja maksuttomat kaupalliset), niin angsti iskee, kun netti pysyy pimeänä ja tv samoin. Ja se jos mikä on todella ärsyttävää.

Siksi kirjoitan tätä postausta tähän aikaan vuorokaudesta: katsoin tuossa Ylen esittämän elokuvan (Valiojoukko. Ihan kelpo elokuva se oli, ja samalla nautin pari lasillista valkkaria ja neuloin kesäistä toppia valmiimmaksi), kun mikään muu kanava ei näkynyt ja netti on ollut katkolla syystä tai toisesta peräti parin vuorokauden ajan. Olin itse asiassa menossa nukkumaan n. tunti sitten, kun satuin vilkaisemaan Wlan-boksia. Hyvä, etten ääneen hurrannut, kun ADSL-valo parin päivän tauon jälkeen jälleen paloi. Ei muuta kuin kone auki ja silleen :)

Nyt onkin hyvä mennä nukkumaan, kun on saanut vieroitusoireet katkaistua ;)

 

Lomalomalomaloma!

Lomallahan lomaillaan, niih. Ainakin ilmat ovat suosineet, niin kuin lähes aina täällä Inkoon suunnalla.

Viikonpäivät ovat vain hurahtaneet ohi kaiken uimisen, syömisen, löhöilyn, neulomisen, lukemisen, ruohonleikkuun ja halonhakkuun lomassa. Ja huomaatteko, asiat tulivat tärkeysjärjestyksessä ;) Kun ilma on +25 ja enemmänkin ja merivesikin Fagervikenissä +22, niin eipä sitä oikein muuta huvita tehdä kuin pulikoida. Välillä käydään syömässä, että jaksetaan pulikoida lisää. Ja lapset ovat onnessaan. Nuorimmainenkin menee isojen perässä hyppäämällä laiturilta veteen :) Kellu-uikkarit on hyvä olla olemassa...

Hyötyliikunnan lisäksi olen kuin olenkin käynyt lenkkeilemässä. Varta vasten raahasin juoksukamat mökille, ja onhan se juokseminen ollut ihan mukavaa. Tänään sain lainata anopin sykemittaria (ja kun pääsin koneen ääreen, tilasin itselleni samanlaisen - hyvästi ylimääräiset kilot), ja totesin, että sellainen hyväntahtinen juoksu, jossa vielä jaksaa puhella, nostaa sykkeen 135-150 välille. Mainiota.

Lomaa olisi tarkoitus jaksaa koko heinäkuu. Ei tosin täällä meren rannalla, vaan myös kaupungissa. Mies on luvannut olla isäni apuna rakennushommissa, joten täytyy keksiä lapsille kehittävää tekemistä sitten, kun on sen aika. Se kehittävä tekeminen voi olla vaikka jotain tällaista:

Uuteen taloon tuotiin takkakivet mukavissa harjakattoisissa pahvilaatikoissa. Niistä omat ja naapurin lapset innostuivat tekemään "leikkimökkejä". Intoa riitti siihen asti, kunnes kaikki ovet, ikkunat ja tuuletusaukot oli sahattu pahviin. Eli n. kaksi päivää :)

"Vielä on kesää jäljellä, tulee aurinkoisia päiviä..." Näihin tunnelmiin :)

Mies ratkaisee

Herkullisen juhannuksen jälkeen en voinut olla huomaamatta sitä, miten vanhat farkut tänä aamuna tuntuivat tavallista kireämmiltä. Yritin urhoollisesti vetää vatsaa sisään ja ajattelin, että kyllä farkut käytössä vähän venyvät. Kun onhan se nyt selvää, että pesun jäljiltä ne ovat tiukemmat kuin parin päivän käytön jälkeen. Niin masokisti en sentään ollut, että olisin vaa'alla käynyt seisomassa. Jokin raja sentään...

Olin ollut kuukauden karkki- ja herkkulakossa (jätski sallittu), ja jo lakkoon ryhtyessäni päättänyt, että juhannuksena sen katkaisen. Eihän nyt juhannuksena voi olla syömättä namia, eihän? Niinpä söin sekä raparperipiirakkaa, jäätelöä (se oli sallittua), lettuja (raparperihillolla ja kermavaahdolla höystettynä) että pussillisen lempparinamejani. Ai niin, ja pari pääsiäisestä jäänyttä Mignon-munaa. Kaiken muun herkullisen ruuan lisäksi, siis. Kun tarkemmin ajattelen, en yhtään ihmettele, että olo on vähän turpeahko ja farkut kiristävät.

Aiemmin päivällä pääsin käymään ihan yksin alennusmyynneissä. Historiallista. Se ei ollut, etten itselleni löytänyt juuri muita kuin alusvaatteita. Lapsille olisi lähtenyt mukaan sitäkin enemmän, mutta henkilökohtaisen taloudellisen tilanteen tietäessäni osasin olla ostamatta liikoja. Harmittelin, ettei minulla ollut a) aikaa, b) rahaa ja c) sopivan hoikkaa kroppaa uusien vaatteiden metsästämiselle. Tavoitteena on yhä edelleen päästä eroon noin seitsemästä liikakilosta ennen töiden alkamista. Ei siis kannata ostaa mitään sellaista, joka voi jäädä jo parin kuukauden jälkeen ihan liian isoksi (nimim. optimisti).

Miehelle alkuillasta sitten kerroin shoppailufiiliksiäni ja valittelin turpeaa oloani. Sähäkkään tyyliinsä hän keksi heti ratkaisun: juoksukengät. Saimme jälleen lapset isovanhempien silmien alle, ja pääsimme ihan kahdestaan (ah, kuinka romanttista ;) ) porhaltamaan urheiluvälineliikkeeseen vain 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Vauhdilla sovitin parin juoksujalkineita. Alennuksessa lähes puoleen hintaan, toki ne lähtivät mukaan. Mies nappasi itselleen toisen setin juoksuhousuja ja meille molemmille juoksusukat sekä kehotti minua vielä valitsemaan juoksupaidan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kauppaan astumisesta kävelimme sieltä tyynen rauhallisina ulos kauppakassi heiluen.

Kyllä kuulkaa kilot saavat kyytiä, kun hölkyttelen miehen rinnalla pururataa ympäri uusilla juoksukengilläni, uudet juoksusukat jalassa ja juoksupaita päällä *tirsk* Paidassa lukee rinnuksessa vielä "run", että varmaan muistaisin, mitä olinkaan pururadalla tekemässä.

Kas näin: kun on ongelma, kerro se miehelle, niin hän ratkaisee asian suit sait sukkelaan.

(Se seuraava ongelma onkin - ja tästä en hiisku miehelle sanaakaan - mistä saada aikaa lenkkeilyyn. Iltaisin olen kotiäitiydestä niin poikki, että ei juurikaan huvita lähteä vielä tuonne maastoon hikoilemaan, eikä muuhun aikaan vuorokaudesta homma onnistu yhtään sen paremmin. Todennäköisesti miehellä on jo jokin suunnitelma mielessä. Jännityksellä odotan huomista, jos silloin jotain tuosta selviäisi.)

Ai niin, kerrottakoon vielä, etten tykkää juoksemisesta yhtään.

 

Hyvä juhannus

Juhannusta vietettiin vaihtelevassa säässä. Mielialatkin vaihtelivat, mutta onneksi lopulta ihan aurinkoiseen suuntaan, kun kesäpaikkassa lapsia viihdyttämässä olivat myös anoppi ja käly avopuolisonsa kanssa. Oli mahtavaa, kun sai välillä vain istua ja kuunnella hiljaisuutta - eikä edes ollut yö ;)

Tämänvuotinen keskikesän juhla meni mukavasti omalla pienellä porukalla. Syötiin hyvin, levättiin hyvin, puuhasteltiin vähän, poltettiin kokkoa ja laulaa luikautettiin. Kylmä sää sai aikaan itikattomat illat, ja se oli mukavaa se. Nyt on kesäpaikassa siivottu, poltettu risuja juhannuskokossa, saatettu ranta lopulliseen kesäkuntoon, korkattu uusi laituri ja uusi vesilelu sekä testattu, että vanha moottorivene edelleen toimii. Ai niin, ja nurmikkokin leikattiin - eikä sitä ole vähän. Lisäksi tuli paikattua runkovesiputki, ja taisi ollakin ensimmäinen juhannus tuossa paikassa, kun ei tarvinnut vettä säästellä.

Enpä muuten tänä vuonna käynytkään meressä uimassa. Kun ilman lämpötila oli 12 astetta ja meriveden lämpötila 11 astetta, ei ero ollut niin suuri, että olisin kokenut pakottavaa tarvetta käydä vedessä vilvoittelemassa. Riitti, että istuskelin kuistilla hetken löylyjen välissä. Lapset sen sijaan olivat jälleen kerran oikeita vesipetoja. Ja mikäs oli ollessa, kun hiekkarannan veden aurinko tänään lämmitti n. 15-asteiseksi eikä juuri tuullutkaan. Minun kastautumiseni jääköön heinäkuun puolelle. Toisaalta, kun viime vuonna hoidin talviturkin pois jo Vappuna ja tänä vuonna jää heinäkuulle, niin keskiarvohan pysyy edelleen tässä juhannuksen tienoilla :)

Tämän postauksen loppuun jaan kaikille lukijoille herkullisen kanasalaatin ohjeen. Tällä aloitimme mittumaarin vieton perjantaina puolilta päivin.

Kanasalaatti 4-6 hengelle:

lehtisalaattia

kurkkua

punainen paprika

puolikas hunajameloni

paketti Kariniemen valmiiksi paistettuja kananfileitä (250g)

paketti Apetinan fetajuustokuutioita aurinkokuivatuilla tomaateilla maustetussa öljykastikkeessa

paahdettuja cashew-pähkinöitä

Salaatista tulee tosi maukas, kun sen antaa maustua jääkaapissa vähintään 30 minuuttia ennen tarjoilua. Johannalle kiitos tästä ohjeesta :)

Ja jälkkäriksi helppo raparperipiirakka vaniljakastikkeen kera, nam.

 

Lomalta kuuluu

Onko ihan liian kliseistä sanoa, että aika on jälleen rientänyt?

Mutta kun se on :) Huomenna vietetään juhannusta, ja lomaa on takana kolmisen viikkoa. Vähän itsekehua peliin: olen ollut tavattoman ahkera koko kolme viikkoa. Ohjelmaan ovat kuuluneet niin suursiivoukset kuin pihanlaitotkin. Siivoaminen on kivaa (vaikka on kolme kerrosta siivottavana), mutta hieman ärsyttää se, että kun selkäni käännän, sotku ilmestyy juuri siivottuun paikkaan kuin tyhjästä. Edelleen jaksan ihmetellä sitä ilmeistä luonnonlakia, jossa kotiäidille jää siisteydestä huolehtiminen vaikka taloudessa asustaisi useampikin täysin siivoamaan kykenevä aikuinen. Veistä haavassa kääntää se, että kotiäidin siivoamista ei edes arvosteta, kun heti ollaan sotkemassa.

Omassa pihassa on se kiva juttu, että sitä saa varustaa kesäkuntoon mielin määrin :) Toukokuun alussa ostin ison erän orvokkeja, joita laitoin kuistin kaiteelle parvekelaatikoihin sekä keinuun amppeleihin. Ovat tuuhentuneet mukavasti, ja kukkivat tosi kauniisti. Vähän aikaisemmin perustin pari perennaa. Koska piha myllätään perusteellisesti ensi kesänä (toivottavasti viimeistään), en viitsinyt monivuotisia kasveja hankkia pioninsiemeniä lukuunottamatta. Nekin istutin paikkaan, johon ei todennäköisesti kosketa ollenkaan enää. Perennojen kohtalo tosin näyttää aika kurjalta. Ensinnäkin ne ovat täynnä rikkaruohoja. Toisekseen kahden kolmesta yli kävellään tai ajetaan kuorma-autolla mukavan säännöllisesti. Kolmanneksi sen kolmannenkin perennan onnistui mies tallomaan keskiviikkona pensasaitaa leikatessaan. Ja neljänneksi, kun puhutaan katekompostista, se tarkoittaa, että sitä ei missään nimessä kannata haudata maahan perennapenkin alle, sillä siitä on todennäköisesti kukille enemmän haittaa kuin hyötyä.

Koska perennoille näyttää käyvän ikävästi - tai sitten ne yllättävät minut heinä-elokuussa uskomattomalla kukkaloistollaan, se jää nähtäväksi - olen vieraillut orvokkienkin ostamisen jälkeen Kukkatalossa. Viimeisimmän reissun tein eilen, kun kävin hakemassa markettoja, auringonkukan ja kaksi nättiä sinkkiämpäriä. Ja kukkamultaa, sitä ei sovi unohtaa. Vips vain, ja pihassa portaiden vieressä oli kaksi kaunista "kukkapenkkiä". Ja sain samalla sen pitkään himoitsemani auringonkukankin :) Nyt toivon, että nuo pysyvät hengissä ja kaunistuvat vanhetessaan.

Pihaan haikailen vielä terassiakin, jolla voisi nauttia iltapäiväteen auringonvarjon alla. Paikka on jo katsottuna, mutta siinä on pieni ongelma: se sijaitsee isojen rekkojen tiellä. Siinä toisen perennapenkin kupeessa. Ei viitsi mitään rakennella, kun silloin eivät rekat pääse tuomaan raksalle tavaraa. Eli ensi kesään menee sekin.

Ja samaan aikaan saan kaihoten katsoa, kun naapurit tontin molemmin puolin tekevät hienoja pihoja. Toiselle puolelle on tehty hieno hiekkalaatikko ja leikkimökit siirretty sen välittömään läheisyyteen ja lisäksi - niin niin, suolaa haavoille - heidän terassinsa saa upean laajennuksen. Toiselle puolelle jo kaavoitetaan uutta taloa, mutta jäljelle jäävä piha onkin niin ojennuksessa, kuin olla saattaa. Ja minä vain mietin, että ensi kesänä mekin...

Lasten kanssa päivät ovat menneet yllättävän hyvin. Esikoinen ja keskimmäinen ovat tehokkaasti ulkoistaneet itsensä kavereille, hyvä että heitä kotona ensinkään näkee. Kuopuksen kanssa olemme sitten puuhanneet pihassa (ankeaa, kun ainoa hiekka, josta voi tehdä kakkuja, on sepeliä) tai lähteneet lähipuistoon. Jossa kuopus ei kuitenkaan viihdy ilman leikkiseuraa, eli muita lapsia. Hiljaista lähinnä ollut sillä rintamalla.

Viime viikolla pakkasin mukulat autoon ja huristelin kaupan kautta vanhalle pihalle. Siellä saivat painaa ympäri pihaa vanhojen kavereidensa kanssa, kun me äidit istuimme pihan penkeillä, joimme kahvia (minä join teetä) ja juorusimme. Ihanan rentouttavaa, sanoinko jo? Ekana päivänä sain lapset houkuteltua autoon vain 7,5 tunnin ulkonaleikkimisen jälkeen (eväiden voimalla virtaa riitti), tokana päivänä vanhalla pihalla remusimme viitisen tuntia. Uskotteko, että uni maistui ;)

Ja nyt olemmekin Inkoossa viettämässä juhannusta. Hommia täälläkin riittää. Tänään istutin taimia. Heh, ei mitään uutta, siis :) Leikkasin myös nurmikkoa ennen kuin leikkuri hyytyi. Illalla vielä öljysin kaikki n. sata (siltä se ainakin tuntui) kovapuusta valmistettua puutarhakalustetta, jotta ovat kunnossa, kun niitä olisi tarkoitus alkaa urakalla käyttää, ja siivosin vähän.

Huomenna saadaan polttaa kokkoa. Sen ja lounassalaatin lisäksi ei minun ohjelmassani olekaan muuta. No, kun telkkarista näkyvät vain Ylen kanavat (jostain syystä kesällä Maikkarin ja Nelosen kanavien signaalia ei ole täällä päin), netti tökkii eikä ruohonleikkurikaan toimi, pitänee varmaan joko lukea hyvää kirjaa tai neuloa kahta työtä eteenpäin (ja viimeistellä kolmatta). Kamalan vaikea valita ;)

Ai niin, ja varmaan pitäisi se talviturkkikin uskaltaa riisua. Juuri nyt, kun ulkona sataa tihuttaa ja lämpömittari näyttää 10 astetta, ei uiminen meressä järin houkuta. Huomenna ehkä kuitenkin ryhmäpaine (anoppi ja käly) voivat saada mielen muuttumaan. Mutta se jää nähtäväksi.

Vaikka Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, niin valoa ainakin piisaa. Siitä kannattaa kait nauttia.

Hauskaa juhannusta itse kullekin! Ja kesää noin niin kuin ylipäätään.

 

Vähän sitä sun tätä - ja tuotakin

Kesälomaa odotellessa. Esikoisella on enää viikko koulua jäljellä, keskimmäisellä kolme leikkikouluaamua. Päivät menevät suht samaa rataa, eikä loma itse asiassa tuo asiaan suuriakaan muutoksia.

Toukokuu on ollut toisaalta mukavan vaiherikasta aikaa. Ensinnäkin olen ollut töissä muutamana päivänä. Se jos mikä on aivan ihanaa!! Ihan selvästi on aika siirtyä kotiäitiydestä uuteen elämänvaiheeseen, kun työn tekeminen saa minut hyppimään riemusta. Ja töiden tekemisen myötä myös kaipuu tanssimiseen on kasvanut potenssiin sata. Ei mene kauaakaan, kun saan pistää jalalla koreasti minäkin :)

Äitienpäivä oli jälleen kerran päivä muiden joukossa. Ironisesti sain aamiaisen kannettuna sänkyyn, tosin kantajana oli äitini. No, lapset olivat voidelleet leivät ja tehneet teen, joten äitini sai toimia vain statistina. Herätys oli klo 9, mutta mies päätti jäädä koisaamaan ja nousi ylös vasta yhdeltätoista - piikikkään kommenttini seurauksena. Jo siitä tiesin, että päivä ei tule menemään hyvin, vaan toukokuun toisen sunnuntain kirous sen kun vain jatkuisi.

Herättyään mies sai sen verran elämää itseensä, että otti lapset ja lähti heidän kanssaan uimaan. Minä käytin aikaani tyhjentämällä kompostoria, muokkaamalla kukkapenkkejä ja kylvämällä kukkien siemeniä niille. Jos Luoja suo (ja viherpeukaloni on ollenkaan voimissaan), meillä on heinäkuussa kukassa kaikenlaista värikästä ja kivaa :) Ja todellakin, äitienpäivä on näinä kotiäitivuosina ollut äidin oma päivä (tai niin olen joka vuosi toivonut). Silloin ei tarvitse olla muun perheen tai lasten kanssa, jos ei halua. Päivä toteutui kolmasosalla. Loput kaksi kolmasosaa olikin sitten ihan normaalia päivää ruuanlaittoineen sun muine perushommineen. Olen siis edelleen sitä mieltä, että äitienpäivän voisi vaikka lopettaa.

Kevään myötä eloon on luonnon lisäksi heränneet myös naapuruston lapset. Kun ulos menee, kuulee lasten ääniä kaikkialta. Myös omien lasten. Hyvä, että ne saa sisälle edes ruuan ajaksi. Onneksi rajanaapurimme ovat lapsiperheitä, ja heillä lapset meidän lasten kanssa suunnilleen saman ikäisiä. Ja tietäähän sen, miten homma toimii, kun oma piha on ihan myllerryksessä rakennusprojektin takia, ja toisilla pihassa on leikkimökit ja kaikki. Toistaiseksi naapurit ovat suvainneet meidänkin lapsia pihallaan leikkimässä. Ja säännötkin ollaan jo puhuttu. Ehkä tämä kesä menee leikkimisen suhteen ihan ok. Ja oikein ilahduttavaa on huomata keskimmäisen saaneen omia kavereitaan ihan naapurista. Eipä tarvitse hänen enää esikoisen kavereiden kanssa leikkiä (esikoisen iloksi ehkä enemmänkin).

Kesälomaa vietetäänkin sitten rakentaen ja remontoiden. Vanhempieni taloprojekti edistyy hyvää vauhtia, ja pienimuotoisia harjakaisia vietettiin tänään. Nyt ovat ikkunat ja ovetkin paikoillaan, lattia valettu ja kuisti tekeillä. Ja nyt hommat hidastuvat, kun on niin paljon pientä, mikä täytyy saada tehtyä. Ah, muuttoa odotellessa. Siis vanhempieni :) Jos ihan rehellisiä ollaan, niin nyt on tullut kiristeltyä hampaita useammankin kerran. Hoen itselleni jatkuvasti: "Se, mikä ei tapa, vahvistaa" ja yritän myös uskoa sen. Vaikeaa on...

Pienin askelin eteenpäin, ja jos vaikka sitä jaksaisi kesästä kuitenkin nauttia, vaikka hermo meinaakin mennä. Ikävää ajatella, että tämä kesä on tällainen "välikesä", mutta minkäs sitä mielelleen voi.

 

Punainen nenä ja muita vappujuttuja

Kokemukset karttuvat itse kullakin.

Lähdimme Lappiin reilun viikon lomalle perheen kesken viikkoa ennen vappua. Anoppi ja miehen sisko (nato - ihan oikeasti, tosin vähän vanhahtavasti, kälykin kuulemma nykyään voi tarkoittaa puolison sisarta) lähtivät mukaan. Mies oli reissua suunnittellessaan väläytellyt matkustamista autolla pikkukaupungista Pyhätunturille (n. 1100 km), mutta ystävällisesti palautin hänet maanpinnalle muistuttamalla, että automatka kestäisi vähintään 12 tuntia ja että takapenkillä olisi matkaa vauhdittamassa kolme alamittaista. Hermoja säästääkseen (rahan sijasta) hän viisaasti varasi meille autojunapaikat mennen tullen. Loistava ratkaisu!

En voi kuin suositella autojunaa kaikille lapsiperheille (ja miksei muillekin). Juna lähti Helsingistä kohti Kemijärveä klo 19.30, ja jo ennen ensinytkäystä kuopus oli a) riisuutunut alushoususilleen ja b) kiivennyt yläsänkyyn peiton alle "kukkumaan". No, ei uni tullut silmään ihan heti, vaan piti niitä portaita ravata useamman kerran ennen uniaikaa. Iltapalaeväätkin syötiin ennätysajassa, jo ennen Pasilaa :) Isommat lapset viihdyttivät itseään juoksemalla makuuvaunun käytävää edestakaisin ja ympäri (alakerran kautta se kävi kätevästi). En jaksanut ajatella kanssamatkustajien aatoksia tuosta lasten huvituksesta. Kello ei kuitenkaan ollut edes kahdeksaa.

Uni voitti puoli kymmeneltä hammaspesun ja iltasadun jälkeen. Ja maistui kahdeksaan asti aamulla. Hyvä niin. Perillä Kemijärvellä oltiin puoli kymmeneltä, joten riehumisaikaa ei jäänyt aamupalan jälkeen kuin reilu tunti.

Vuokramökki oli ihan unelma - oikeasti. Täydellinen varustelu (pesukone ja kuivausrumpu mm.) ja iso kuin mikä. Lapset erityisesti oppivat arvostamaan laajaa videokokoelmaa ja kahta telkkaria. Emmekä me aikuisetkaan sitä pahaksemme panneet...

Mies ja isommat lapset hengasivat päivät rinteessä. Minä viihdytin kuopusta mm. pulkkamäessä ja hotellin edustalla olevalla leikkipaikalla. Anoppi ja nato/käly kävivät hiihtämässä kahtena aamuna, kun ladut eivät vielä olleet ihan liisteriä. Minäkin livistin nato/kälyn kanssa yhtenä aamuna aikaisin ladulle, ja tuli sitten hiihdettyä 21,1 km tuosta noin vain. Emme malttaneet kääntyä takaisin silloin, kun se olisi ollut järkevää, vaan painoimme menemään. Hiihdimme mm. tällaisen suoalueen halki:

Ja vesihiihdoksihan se meni parissakin kohdassa. Mutta sisulla painettiin eteenpäin, vaikka pitoa ei loppupuoliskolla ollut nimeksikään ja jalat huusivat hoosiannaa. Maasto oli hienoa ja maisemat upeat - ja kun ei enää ole rillejäkään, eivät nekään päässeet huurtumaan ;)

Vaikka olin vannonut (mielessäni), etten rinteeseen mene, löysin kuin löysinkin itseni sieltä kerran. Kuopus halusi ehdottomasti mennä laskemaan ("minä ite"), ja kun mies laski laudalla, katsoimme parhaimmaksi kokeilla ekalla kerralla avustettua laskettelua niin, että minä vuokrasin sukset, joiden välissä kuopus laski omillaan. Vuokrasin myös kypärän (heh), kun edellisestä laskettelukerrasta oli vierähtänyt lähemmäs 10 vuotta...

Niinpä Pyhärinteen perherinteessä mentiin sitten hissillä puoleen väliin ja kauniisti auraamalla tultiin alas. Muistin oikein, polvet eivät tuosta hommasta tykkää. Korvat myös väsyivät vinkumiseen, ja niinpä parin tunnin jälkeen hankkiuduin eroon koko hommasta. Seuraavana päivänä mies otti varmoin ottein kuopuksen mukaan, eikä hissimatkatkaan (ankkurihissillä) tuottaneet ongelmia. Minun huolekseni jäi päivän paistattelu ja naaman grillaaminen tasapuolisesti molemmilta puolilta rinteen ala-asemalla.

Vappuna sää oli aivan mahtava!

 

Punainen nenä tuli miehelle, joka ei "tosimiehenä" halunnut koskeakaan aurinkovoiteeseen. Todellinen vannoutunut vappuhemmo ;) Tai ikiteekkari ;)

Ja kuten kansallisten juhlapäivien yhteyteen kuuluu, emme säästyneet oksennukselta. Ensimmäisenä yönä mökissä esikoinen tuli herättämään kertomalla, että oli juuri oksentanut. Siitä se sitten lähti. Seuraava potilas oli kuopus, sitten keskimmäinen. Aikuisetkaan eivät vatsataudilta säästyneet. Kun lapset oksensivat kaksi kertaa ja nukkuivat puoli päivää, aikuisilla kiersi mahassa vuorokauden ja nukkua piti puolitoista. Onneksi sairastimme "vuoroissa", joten joku oli aina tolpillaan viihdyttämässä ja valvomassa lapsia.

Lumitilanne oli yllättävän hyvä. Rinteet muuttuivat sohjoksi vasta melko myöhään iltapäivällä, ja iltapalaa odotellessa annoimme television viihdyttää. Yöpakkaset tekivät sen, että aamupäivällä sekä rinteet että ladut olivat ihan siedettävässä kunnossa.

Paluumatkalla ennen junan lähtöä kävimme pikaisesti tutustumassa Kemijärven uimahalliin. Suosittelen. En tosin sitä vesiliukumäkeä aikuisille, sillä se on hurja.

Tällä kertaa olimme autojunassa kaksikerroksisen vaunun alakerrassa, jossa sai kaksi hyttiä välioven avaamalla yhdistettyä yhdeksi "huoneistoksi". Erinomainen ratkaisu vähän suuremmalle seurueelle. Yläkerran omaa vessa/suihkua ei ollut yhtään ikävä, kun tilaa sai vähän lisää. Unille päästiin pian yhdeksän jälkeen, ja aamulla meinasi tulla kiire, kun heräsimme vasta kahdeksalta. Puolessa tunnissa onneksi saimme tavarat pakattua ja vaatteet päälle. Aamiainen syötiin vasta kotona kymmenen aikaan.

Reissu oli kiva (vatsatautia lukuunottamatta, vaikka antoihan sekin pikantin vivahteensa lomaan), mutta kyllä oli kiva päästä kotiin takaisin. Ja nyt odotellaan jo koulun loppumista ja kesäloman alkamista - ja minä haaveilen elokuusta ja työhönpaluusta, mutta ei kerrota sitä kenellekään, eihän.

Ihan oikeesti, hei

Missä iässä voi olettaa lasten osaavan pitää huolta tavaroistaan? Onko ekaluokkalainen liian nuori (vai onko vika huonoissa geeneissä)?

Esikoiselle, tuolle ihanalle ekaluokkalaiselle, ostettiin kännykkä vuosi sitten. Se oli ehtona, että saivat tulla kolmistaan eskarista kotiin: vanhan pihan kolme eskarilaista piti saada kiinni muutenkin kuin juoksemalla. Homma sujui hienosti jonkin aikaa. Kun lukutaito oli vielä nollissa, ohjelmoitiin pikavalintoihin äidin ja isän puhelinnumerot (ja niiden kahden eskarikaverin, jonka seurassa kotimatka taitettiin). Helppoa oli lapsen soittaa kotiin, kun muisti, että kakkosesta soi äidin puhelin ja kolmosesta isän.

Tuo ensimmäinen kännykkä sitten pääsi kuitenkin häviämään. Esikoinen antoi sen kuopukselle marraskuisena iltapäivänä tutustuttavaksi, ja sille tielle se on jäänyt. Löytämistä vaikeuttaa tyhjiin päässyt akku. Ironista on, että se luuri on täällä meillä jossain. Mutta kun vain tietäisi missä. (Onko meillä liikaa tavaraa, kun pieni matkapuhelin häviää, vai missä vika?)

Ilmeisesti sain heti joulun jälkeen jonkinlaisen ajatushäiriön, kun menin ja ostin esikoiselle uuden kännykän. Sain sen halvalla, kun samalla otin erään puhelinverkkoyhtiön puhepaketin siihen samaan. Ja kahden vuoden sopimuksella, tottakai. Koulumatkoille ei puhelinta tarvittu, mutta siitä oli paljon iloa silloin, kun esikoinen lähti jonkun kaverinsa luo leikkimään, ja piti soittaa ja pyytää tulemaan kotiin syömään tai nukkumaan. Yhtenä ehtona peräti kaverille menosta oli, että puhelin oli mukana. Eiväthän nuo nyt sisällä koko aikaa leikkineet, vaan saattoivat lähteä hakemaan kolmatta kaveria mukaan ja mennä sen jälkeen vaikka koulun pihalle leikkimään. Sen sijaan, että olisin juossut ympäri ämpäri pikkukaupunkia ja etsinyt puistoista ja kavereiden kotoa riitti, että soitin esikoisen luuriin ja sain puheyhteyden. Mahtavaa!

Kunnes tänään koin (ikävän, sanon sen suoraan) dejá vu:n. Kännykkä on kadonnut ja akku tyhjentynyt. Jippii! Esikoinen muistaa räplänneensä puhelinta kotimatkalla pääsiäislomalta (ja minä muistan hänen syöneen kännykkäpussin hihnaa samalla automatkalla), mutta sen jälkeen ei kapineesta ole näkö- eikä kuulohavaintoja.

Jos esikoista harmittaa, hän mestarillisesti peittää sen. Ja minua harmittaa niin, että taitavat naapuritkin olla asiasta selvillä (ja me siis asutaan omakotitalossa, tosin lähin naapuri on tuossa n. 15 metrin päässä). Maksellaan nyt sitten puhepakettia tunnollisesti kerran kuukaudessa, niin.

Tuli jälleen sellainen tunne, että mitään ei pitäisi ikinä kenellekään alamittaiselle hankkia, tai jos hankkii, niin saa varautua siihen, että ne hävittävät sen kuitenkin (eivätkä välitä asiasta yhtään).

Agrh! *turhautunutta puhinaa*

Mitä tein tänään

Häpeäkseni huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi. Mutta mitä sitä kirjoittamaan, kun päivät toistavat itseään: herätään, syödään aamupuuro, patistan esikoisen kouluun ja heitän keskimmäisen leikkikouluun, hengaan kuopuksen kanssa puistoissa tai asioilla (jos neiti on yhtään sillä päällä, että jaksaa - ja tämä on hyyyyvin harvoin), haen keskimmäisen leikkikoulusta, tarjoilen ruuat, kuuntelen lasten kitinöitä, selvittelen riitoja, pyykkään, viikkaan puhtaat pyykit, siivoan ja illalla peittelen lapset nukkumaan. Ei muuta raportoitavaa...

Päiväjärjestystä on hieman tuosta rutinoituneesta päässyt murtamaan ensinnäkin pääsiäisloma ja toisekseen työkeikat. Viime ja tällä viikolla olen ollut ihan oikeissa töissä! Jihuu!! Ja erittäin kivaa on ollut, olen nauttinut joka työminuutista (paitsi kotona, kun yritin suunnitella opetustunteja lasten hereilläollessa. Mitä oikein ajattelinkaan??) Tänään viimeeksi opetin 3 x 90 minuuttia ja sain kuin sainkin jalkani hieman kipeiksi ;)

Lisäväriä harmaaseen arkeen on tuonut talonrakennusprojektin etenemisen seuraaminen. Ensin kaivettiin (kaivuri oli suuri ja jännittävä!) takapihalla, sitten valettiin perustukset ja tuotiin isolla nosturiautolla (pieniä) ontelolaattoja, sitten siireltiin maamassoja vähän lisää tuolla isolla kaivurilla (mutta silti piha on edelleen yhtä savipeltoa, ja kuten arvata saattaa, sitä savea on myös sisällä. Yh.). Ja nyt eilen ja tänään on itse taloa pystytetty! Elementti kerrallaan takapihan perustuslaatta saa talon muodon. Jännittävää :) Ja niin huikaiseva on se ajatus, että kohta (no, puoli vuotta menee hujauksessa, meneehän) pääsemme mekin remontoimaan ja tekemään tästä lapsuudenkodistani meille ihan omaa kotia, että meinaa ihan taju mennä. Yhteiselo vanhempieni kanssa on mennyt ihan hienosti, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaa yhtään omaa rauhaa ja omia tapoja, jotka sitten olisivat niitä oikeita. Tavoitteena on, että jouluksi vanhempani pääsisivät muuttamaan oman katon alle. Toivotaan, että pysyvät aikataulussa. Juhannukseksi tuota lienee turha toivoa...

Kevätaurinko ihan oikeasti piristää, vaikka toisaalta ikkunat eivät silloin ole edukseen ja se vähän ahdistaa ;) Kesälomaan on enää kuutisen viikkoa, ja onkin mukavaa, kun saa taas hetken elää ilman kelloon sidottuja aikatauluja. Ja jokainen päivä vie eteenpäin ja kohti työelämää. Ihan oikeasti, kuinka lapsenmielisen iloinen sitä voikaan olla (niin tylsästä asiasta kuin) työhönmenosta? Iloitsen myös toki siitä, että päiväkotiuran alkaessa myös keskimmäisen ja kuopuksen kaveripiiri laajenee. Ja juuri sitä he tuntuvat kaipaavan. Kotona hukumme kitinään, mutta heti, kun esikoisen koulukavereita on lähettyvillä, on ihan toinen ääni kellossa. Juu ei, äiti ei enää kelpaa parhaaksi ystäväksi eikä edes käypäiseksi leikkiseuraksi. Arvonalennus, siis.

Pääsiäislomasta muuten kerron sen verran, että olimme Inkoossa merenrantatilalla. Siivosimme rannan. Ihan yhtä kamalassa kunnossa se ei ollut (vielä) kuin viime Vappuna, mutta miehen kanssa saimme touhuun tuhrautumaan useamman tunnin. Oikeaoppisesti poltimme myös pari pääsiäiskokkoa. Tosin älkää kertoko kenellekään, että tarkoitus oli vain polttaa risuja trullien karkoittamisen sijasta ;)

Ja viikonloppuna lähden kolmeksi päiväksi Jyväskylään :) Aikuisten seuraan, juttelemaan mielenkiintoisista asioista. Ihanaa, että kohta on jo perjantai ;)

Juu, meille kuuluu ihan hyvää, mitäs teille? ;)

Kunnon rykäisy

Pääsinpä (miehen avustuksella) sanoista tekoihin: hankkiuduin eroon silmälaseista. Mainoslause piti kohdallani paikkansa, toimenpide oli nopea ja kivuton. Uhkakuvista huolimatta silmät ovat operaation jälkeen olleet vain hieman kuivat silloin tällöin. Kosteuttaville silmätipoille on ollut käyttöä, mutta se on pieni paha, kun ajattelee, että syksyllä saan tehdä töitä ilman, että pitää varoa rillien singahtamista salin toiselta puolelta toiselle kesken piruetin, tai että pääsen vihdoinkin lasten kanssa uimaan niin, että myös näen, missä ne mennä vilistävät. Ikänäköön operaatio ei vaikuta, mutta jos nyt saan sen kymmenenkin vuotta nauttia lasittomuudesta (ja senkin jälkeen pidän laseja vain lukiessani), niin ehkä mä kestän ;)

 

Ja kun kerran uudistumisen aloitin, niin kävin samalla kampaajalla. Sinne salongin lattialle jäikin n. 20 cm hiuksistani. Kasvavat takaisin, jos oikein ikävä tulee. Ei tosin ole vielä tullut ;)

 

Työrintamaltakin kuuluu hyvää. Lyhyet työmatkat, sopivasti haastetta ja mukavat työkaverit. Mitä muuta sitä voi toivoa? Huomenna käyn vielä tapaamisessa, jos vaikka muutama keikkapäiväkin sitä kautta onnistuisi. Tärisen innostuksesta ja haluaisin aloittaa jo nyt enkä vasta viiden kuukauden päästä. No, onneksi on tuota aikaa, sillä lasten hoitokuviot on vielä selvittämättä. Eivät päässeet siihen liikuntapainotteiseen päiväkotiin, johon hakemukset vein loppuvuodesta, joten nyt katsotaan, pääsevätkö kunnalliseen lähipäiväkotiin vai jonnekin muualle. Todennäköisesti jonnekin muualle, asuinalueemme kun on muutto- ja lapsiperhevoittoista.

 

Niin, ja talonrakennusprojekti on nyt todenteolla alkanut. Viime viikolla kaivettiin takapihalle talon paikka (tai siis kaivuri kaivoi, me katsoimme tapahtumaa lasten kanssa yläkerran ikkunasta), ja tänään miehet kävivät paaluttamassa alueen. Talopaketti tulee tontille heti pääsiäisen jälkeen, joten ehkä jo uskaltaisi alkaa suunnitella vanhan talon remonttia...

 

Loppuhuipentumana todetaan, että kyllä, kevät on tulossa :) Hyvä mieli sen kun lisääntyy lisääntymistään. Kerrankin näin päin.

 

Hokkus pokkus

Meillä on ollut jonninverran taikuutta ilmassa viime aikoina. Esikoinen kun sai joululahjaksi taikurintarvikkeet, ja nyt on kovasti innostunut illuusion tekemisestä. Mikäs siinä, onhan se mukavaa muiden hommien lomassa päästä katsomaan "taikaesityksiä" :) Samalla näkee, miten innoissaan toinen on, ja miten paljon voi lyhyessäkin ajassa oppia, kun vain on riittävästi kiinnostusta.

Tänään kylässä oli yksi koulukavereista, ja hänellekin esikoinen esitteli innoissaan uusia taitojaan. Hieman veti meikäläisellä suupieliä ylöspäin, kun lastenhuoneesta kuului: "Miten sä ton teit??" ja esikoisen riemullinen käkätys (ja laajat selitykset tempun kulusta) perään ;)

Taikuutta ei kyllä ole sitten se, että lihakset ovat tuskasen kipeät. Mitäs innostuin jälleen kerran hiihtämään Tuusulanjärven jäällä kuuden kilsan lenkin suksilla, joissa ei ollut pitoa kuin nimeksi. Jos tarkkoja ollaan, niin toisessa suksessa pitoteippiä oli jäljellä päkiästä hieman eteenpäin, kun toisesta teippi oli jo kokonaan irronnut. On selvääkin selvempää, että jalkaterät normaalisti ovat hieman enemmän ulospäin kuin normaali-ihmisellä. Sen verran paljon sain tehdä töitä lonkanlähentäjillä (että sain sukset pysymään ladulla suoraan eteenpäin). Ja lonkankoukistajat huutavat myös apua joka kerta, kun nousen istumasta seisomaan. Kiitos lipsuvien suksien, sain tehdä ihan tosissani niillä lihaksilla töitä.

Hulluutta on monenlaista. Siitä todisteena tämäniltainen kauppareissuni, jolta ostin mm. uuden paketin pitoteippiä. Jos nyt kerran hiihdetään, niin tehdään se sitten kunnolla. Saa nähdä, ehdinkö enää Tuusulanjärven jäälle näillä lumilla, vai pitääkö tyytyä sivakoimaan Lapissa Vappuna ;)

Ja minä kun elävästi muistan, miten lukion viimeisen hiihtoa sisältäneen liikuntatunnin jälkeen vannoin, etten IKINÄ enää hiihdä...

 

Kun maassa on lunta ja pakkasta

Olemme viettäneet hiihtolomaa koko perheen voimin. Sää ainakin on suosinut tänä vuonna: pikkupakkasta ja lunta on riittänyt hienosti, ja aurinkokin on useampana päivänä käynyt tervehtimässä.

Miehellä ja minulla lomasuunnitelmat menevät usein vähän ristiin. Minusta olisi mukavaa myös vain olla ja löhöillä (ja neuloa ja lukea kirjoja), mutta miehestä oikeaa lomaa on se,  kun voi tehdä kaikkea sellaista, mihin ei arkena oikein ole aikaa. (Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin minulla ei arkena ole juurikaan aikaa vain olla ja löhöillä, joten siinä mielessä ajatukset lomanvietosta ovat yhteneväiset.) Hän siis haluaa näin talvilomalla viedä lapsia luistelemaan, uimaan, laskettelemaan, pulkkamäkeen... Ja minua nuo suunnitelmat ihan hengästyttävät.

Mutta olemme käyttäneet tämän loman hyvin paljon miehen suunnitelmien mukaisesti. Lapset ovat olleet luistelemassa (sekä jäähallissa että luonnonjäällä), laskettelemassa, pulkkamäessä ja uimassa. Minä olen skipannut luistelut ja laskettelut, mutta kuopuksen kanssa olin pulkkamäessä ja koko perhe oltiin eilen Serenassa.

Ja kun miehestä on kyse, mitään ei tehdä vain vähän aikaa. Niinpä keskiviikkona Talmassa vierähti kahdeksan tuntia (tosin minä ja kuopus oltiin siellä vain 2,5 tuntia) ja eilen Serenassa reilut kuusi. Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että itse olin melko lailla riittävän liottunut jo 3,5 tunnin uimisen jälkeen, mutta "lapset" halusivat olla pidempään...

Ai niin, ja torstaina mies vei lapset Hyrylän uimahalliin uimaan. Sanoi reissun kestävän pari-kolme tuntia. Tulivat kotiin reilun viiden tunnin kuluttua. Jep jep.

Pitkissä reissuissa ei sinällään ole mitään vikaa. Kyllä minäkin silloin nuorena... Mutta n. 2,5-vuotias kuopus ei ihan jaksa veljien vauhdissa hyvistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kuopus väsyy, kitinä alkaa, ja minä väsyn siihen kitinään. No, eilinen vesipuistoreissu meni loppujen lopuksi ihan kivasti. Olimme kaukaa viisaita, ja otimme hyvät eväät mukaan. Eväshetkiä vietimme kaksi tuon kuusituntisen aikana. Lisäksi kuopus käytti kellu-uikkareita, joten vedessä telmiminen ja vesiliukumäkien laskeminenkin sujuivat molemmat hyvin ja ilman suurempia huolia. Isommat osaavat jo uida niin hyvin, että heidän välittömässä läheisyydessään ei tarvitse seistä. Tuo viisivuotiaskin.

Esikoinenkin sai hyvät naurut (ja minä kuulin mieluisan kohteliaisuuden), kun tulin hänen perässään alas vesiliukumäkeä. Ennen altaaseen molskahtamistani esikoisen minua jo siellä reunalla odottaessa altaan vieressä seisoi mies kahden poikansa kanssa. Reunalle päästyäni esikoinen hihitti:

E: Äiti, toi setä sanoi sua tytöksi!

Se mies: Joo, tota, tässä pojille sanoin, että laskeepa tuo tyttö lujaa.

E: Ja mä sanoin, ettei se oo tyttö, vaan se on mun äiti!

Minä: Heh, kiitos kohteliaisuudesta.

Että sellaista :)

 

Loma jatkuu viikonlopun yli, ja tänään siivotaan. Huomenna todennäköisesti tehdään jälleen jotain aktiivista miehen suunnitelmien mukaan. Sitä ennen pitääkin muistaa myös levätä ;)

 

 

Nyt sen keksin

Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt useampaan otteeseen, miksi kotiäitiys ei enää tunnu sujuvan. En voi olla joka päivä miettimättä töihinpaluuta ja lasten päivähoitokuvioita. Nautiskelen siitä toistaiseksi tavoittamattomasta tunteesta mikä tulee, kun olen luovuttanut hoitovastuun jollekin toiselle keskellä päivää ja pääsen hetken olemaan ihan itsekseni. Tai siitä, kun tiedän, että se en ole minä, joka joutuu kuuntelemaan kaikki kitinät ja vinkumiset päivän aikana.

Tänään luistinradalta raivoavan kuopuksen kanssa kotiin kävellessäni sitten keksin, miksi kotiäitiys on viime aikoina ollut niin kovin raskasta. Kahdella sanalla: yksinäisyys uuvuttaa. Tajusin, että aikuiskavereita minulla ei ole samassa tilanteessa tässä lähellä yhtäkään. Kontaktit muihin aikuisiin ovat supistuneet olemattomiin, jos ei lasketa kontaktia mieheen ja omiin vanhempiini.

Leikkipuistoissa ei tule juteltua muiden vanhempien kanssa, kun jokainen niin tiiviisti seuraa omaa jälkikasvuaan. Onneksi pari kolme kertaa viikossa saan vaihdettua muutaman sanan keskimmäisen leikkikoulukavereiden äitien kanssa, ja sen jälkeen olenkin hetken kuin toinen ihminen. Ne hetket eivät valitettavasti juurikaan kanna paria tuntia pidemmälle, minkä olen suureksi surukseni huomannut.

Tilanne tuntuu entistäkin masentavammalta jo siksi, kun miettii aikaa ennen muuttoa. Vanhassa pihassa oli minun lisäkseni kolme muutakin kotiäitiä, jotka laillani aktiivisesti viettivät aikaa pihalla lasten leikkiessä omia leikkejään sulassa sovussa. Tuli siinä juteltua ummet ja lammet sekä lapsista että vähän kaikesta muusta. Opittiin tuntemaan toisemme muutenkin kuin naapureina ja hyvänpäivän tuttuina. Ei tarvinnut padota sisäänsä niitä asioita, jotka juuri silloin ottivat päähän, vaan toimimme toistemme kuuntelijoina ja empatiasäiliöiden täyttäjinä. En voi olla sanomatta, että kaipaan sitä aikaa. Kaipaan niitä kontakteja ja leppoisaa yhdessäoloa.

Jossain mieleni sopukoissa jyskyttää ajatus, että kun pääsen jälleen aikuisten maailmaan, "oikeisiin" töihin, ja kaikki lasten päivittäiset kitinät ja tappelut ja viihdyttämiset eivät kaadu minun niskaani, elämäni helpottuu. Voi olla, että minusta tulee jälleen se iloinen itseni, jona opin itseni tuntemaan tässä vuosien varrella. Inhottaa olla joka päivä pahalla päällä lasten komentamisesta. Empatiasäiliöni on tyhjiin ammennettu, haluaisin olla välillä se, joka saa eikä aina se, joka saa antaa. Tai paremminkin joutuu antamaan. Olen venynyt äärimmilleni, enkä pidä tästä tunteesta enää yhtään. Nolottaa tunnustaa, että virtuaalinen hiekkalaatikko on noussut arvoasteikolla ennennäkemättömän korkealle.

Kuka lohduttaisi uupunutta, (päiväkahvi)seuraa vailla olevaa kotiäitiä? Anyone? (Kun töihin pääsen vasta elokuussa...)

 

Kiikun kaakun

Isosta kerrostaloyhtiöstä pientaloon muuttaminen toi paljon muutoksia. Yksi niistä on se, että biojäte kopostoidaan omassa pihassa sen sijaan, että se kerätään bioska-pussiin ja roudataan taloyhtiön jätekatoksen bioroskikseen eikä siitä tarvitse sen jälkeen enää huolehtia.

Kompostorin ansiosta olen perehtynyt kompostointiin perinpohjaisesti. Mietin jatkuvasti sopivaa kuivikkeen määrää ja sekoitusta, että komposti ylipäätään toimisi. Olin innoissani, kun sain kompostorin kunnolla käyntiin pitkän eipäs-juupas -vaiheen jälkeen. Joka päivä kävin useaan kertaan katsomassa kompostorin lämpömittarista mieltähiveleviä lukuja: 30, 40, 45...

Kyllä harmitti, kun eilen huomasin lämpötilan taas pudonneen alle kahdenkympin, vaikka pahin pakkasjakso onkin takana. Piru vie, mitä tässä vielä pitäisi tehdä? En näköjään osaakaan tulkita kompostorini sielunliikkeitä, vaikka niin jo ehdin luulla. Vaikka mieli tekisi heittää kaikki jäte sekajäteastiaan ja siitä kaatopaikalle, niin sisu ei anna periksi. Kyllä minä sen kompostorin vielä kesytän, odotahan vain!

Aikaisemmin kompostijäte taisi olla liian märkää, nyt se on liian kuivaa - kai. Enkä millään jaksaisi alkaa lämpöisen veden kanssa läträtä. Vai pitäisikö vain odotella säiden lämpenemistä, että maatuminen käynnistyisi jälleen toden teolla...

Niin että jos jollain on vinkkejä jaettavaksi, niin kommenttilootaan niitä voi naputella. Tämä kiittäis :)

Haasteesta miestä, sarvista härkää

Kaisa haastoi minut valokuvameemiin. Pakkohan sitä on osallistua, kun kerran haastetaan :)

Ohjeet kuuluvat näin:

1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.

Tässä ohjeiden mukainen kuva:

Ja tarina kuvan takana menee näin:

Olen innokas neulomaan ja tekemään muitakin käsitöitä (tsekatkaa vaikka). Tämä kuva on otettu marraskuussa 2007, kun olin tehnyt nappeja vaille valmiiksi tällaisen nutun kuopukselle, ikää 1v1kk. Neiti oli silloin jo niin vauhdikas, etten hänestä saanut mallia, vaan turvauduin vanhaan Maija-nukkeeni, joka tässä perintökeinutuolissa seisten esittelee nuttua.

Nuttuun käytin itselle tekemästäni neulepaidasta jääneitä lankoja, Novita Wool viininpunainen. Muistelen tuskastuneeni tuon neulomiseen, jostain syystä yksinkertainen ohje tuntui tosi puuduttavalta. Kuinka ollakaan, kun vihdoinkin sain napit tuohon kiinni, kuopus piti nuttua yllään kaksi kertaa, ja sen jälkeen se jäi kaappiin. Kunnes myin sen alkukeväästä Huutopaketissa muiden 62-68/70 senttisten vaatteiden kanssa (pilkkahintaan - pahus.) Ohje on jostain Novitan lehdestä. Tai vaihtoehtoisesti Modasta. Muutosta johtuen rakkaat neulelehteni ovat edelleen yhdessä muuttolaatikossa kellarissa, enkä pääse asiaa nyt tarkistamaan...

 

Meemiin haastan puolestani Piikkarin, Petran, Jennin ja arkitehdin.

Enkä loukkaannu, jos haastetta ei oteta vastaan. Itsekin pääsääntöisesti katkaisen ketjukirjeet sen kummempia omantunnon pistoksia tuntematta ;)

 

Päivänpolttava puheenaihe

Paljon puhutaan kotihoidosta ja päiväkotihoidosta niin, että ne asetetaan vastakkain. Eri tilaisuuksissa ja eri foorumeilla sama vastakkainasettelu jatkuu. Heitänkin kysymyksen: miksi ei voitaisi ajatella, että päiväkotihoito ja kotihoito ovat samalla puolella, hoitamattomuutta (tai välinpitämättömyyttä) vastaan? Tarkoitushan on kasvattaa lapsista kunnon kansalaisia, oli hoitopaikka sitten koti tai "laitos".

Tänään leikkikoulun jälkeen jäin muiden äitien kanssa vähäksi aikaa juttelemaan, kun lapset leikkivät lumikasassa. Tuli puheeksi tämä lasten hoito, yllätys yllätys. Nythän on niin, että keskimmäisen ikäisiä ei juuri täällä kotihoidossa enää ole. Suurin osa n. viisivuotiaista on päiväkodissa, joko osapäivä- tai kokopäiväpaikalla. Ja silti kunnalliset leikkikoulut (kaikki viisi) ovat ihan täynnä. Onhan kolme tuntia kerrallaan kolme kertaa viikossa enemmän kuin ei mitään. Ja se leikkikoulu, missä keskimmäinen on, on tosi huippu. Mutta miksi ei voisi olla tarjolla jotain muuta? Tai edes jotain niille nuoremmille kotona hoidettaville sisaruksille? Leikkikouluun pääsee vasta kolmevuotiaana. Kuopus, n. 2v4kk haluaisi myös mennä leikkikouluun. Hänelle sen sijaan on tarjolla toimintaa vain vanhempien seurassa. Ja nyt joku sanoo, että niin pienen pitääkin olla jomman kumman vanhemman kanssa. Joo, kertokaa se kuopukselle.

Aikoinaan edellisessä paikassa asuessamme isommat lapset olivat päiväkodissa kuopuksen jo synnyttyä. Olin siis kolmena päivänä yksin kotona vain vauvan kanssa, ja minä, itsekäs ja huono äiti, vein vanhemmat lapset kavereiden kanssa leikkimään päiväkotiin. Ei siinä mitään, ihan hienosti meni se kolme kuukautta, jonka nuo äitiyslomani aikana siellä olivat, mutta hieman otti päähän se päiviksen henkilökunnan vihjailu siitä, että lasteni oli niin vaikea päästä viikkotoimintaan sisään, kun olivat vain kolmena päivänä paikalla. Ja tätä kun olin kuunnellut jokusen kerran, alkoivat lapsetkin jo sanoa, että päiviksessä on tyhmää, kun ei kukaan enää leiki heidän kanssaan. Ei muu auttanut, kun ottaa lapset kotihoitoon. Onneksi sain esikoisen kuudeksi tunniksi (2 x 3h) seurakunnan kerhoon. Keskimmäinen sai tyytyä yhteen 1,5 tunnin kerhosessioon viikossa. Muun ajan hengasimme kotipihassa. Satunnaisesti piipahdimme avoimessa pk:ssa, mutta sielläkin oli lähinnä niitä juuri kävelemään oppineita äiteineen.

Ja tuo sama tilanne jatkuu yhä. Puistoissa tuntuu käyvän vain sellaiset alle kaksivuotiaat äiteineen. Niistä ei ihan hirveästi ole seuraa kohta viisivuotiaalle, kun ei hän aina jaksa pikkusisaruksensakaan kanssa leikkiä. Ja koska leikkikoulu on kaupungin toisella laidalla, kaikki leikkikoulukaverit käyvät kotipäivinä ihan muissa puistoissa kuin me.

Mikä sitten olisi ratkaisu tähän tilanteeseen? En minä tiedä! Kunhan ei vain aina tuota ikuista vastakkainasettelua, josta kukaan ei mitään hyödy.

 

Todellista hyötyliikuntaa

Olen tainnut tehdä henkilökohtaisen ennätyksen kävelyssä, kun kahden viimeisen päivän aikana olen kävellyt yhteensä noin kahdeksan tuntia. Auto vietiin huoltoon eilen aamulla ja haettiin tänä iltana, ja keskimmäisen kerhomatkat taittuivat kävellen. Lisähaastetta ja -rasitusta toi koitokseen mukaan kuomurattaiden lykkiminen, kyydissä kuopus ja seisomalaudassa keskimmäinen - jonka tosin laitoin kävelemään kaikki ylämäet, joita kerhomatkalla piisasi.

Sattuneista syistä keskimmäisen kerho sijaitsee suunnilleen pikkukaupungin vastakkaisella laidalla. Eilen, kun lumi oli teillä jo sopivasti tamppautunut, tuohon noin kolmen kilometrin matkaan meni 20 minuuttia. Tänään, kun maassa oli aamulla reilut 5 cm uutta lunta, matkaa tarvottiin 35 minuuttia. Ylämäkeen, alamäkeen, ylämäkeen, alamäkeen, yyyyyyylämäkeen, alamäkeen... Kotimatkat kestivät molemmilla kerroilla 45 minuuttia, kun ei ollut oikein mihinkään kiire (paitsi syömään). Vertailun vuoksi autolla samaan matkaan menee maksimissaan 10 minuuttia suuntaansa.

Keskimmäisen kerhopäivä on kolmituntinen. Meno- ja paluumatkan lisäksi kävelin sitten kuopus rattaissa ympäri kotikaupunkia asioilla. Puistossakin kävimme, ja sielläkin sain kävellä, kun mm. vedin kuopusta pulkan kyydillä mäkeen. Kotona tuon kolmituntisen aikana ei oikein olisi ennättänyt käydä.

Olen niiiiin onnellinen, että huomenna saan hoitaa kerhomatkat autolla ajaen. Tämä ilta menikin lonkankoukistajia ja hamstrinkeja venytellessä. Onneksi oli jooga. Jos sitä vaikka huomenna pääsisi sängystä ylös ilman kamalaa nitinää...