Kiireessä

Voi räkä!

Olo on kuin jyrän alle jääneellä, ja 10 minuutin kuluttua pitäisi jälleen olla tanssitunnilla. Eilinen ilta meni särkylääkkeen voimalla, ja nyt jo napsin lisämagnesiumia tupla-annoksia. Sormet taitavat olla ainoat, jotka eivät ole kipeät. Eli kirjoitus ainakin luonnistuu ;)

Lapset ovat olleet kipeitä. Onneksi mies tajusi ahdingon, ja jäi suosiolla lasten kanssa kotiin. Tällä kurssilla on 80% läsnäolopakko, eli saan olla luvallisesti poissa tunneilta 14x45min. Tunnit ovat yleensä 3-4x45min vähän päivästä riippuen ja niitä on joka päivä (apua!). Jos minun olisi pitänyt olla lasten kanssa kotona, olisin käyttänyt poissaolotunteja jo 6-8 sallitusta neljästätoista. Ja kurssia on kestänyt vasta viikon, neljä viikkoa jäljellä. Ope ekalla tunnilla sanoi, että jos ei kykene olemaan paikalla vaadittua 80% tunneista, ei kurssia kannata silloin alottaakaan. Ja tämä suoritus on ihan pakko saada nyt kasaan.

Koulu vie yllättäen tosi paljon aikaa. Kaikki muu toiminta on jäänyt tosi paljon vähemmälle, kun a) iltaisin ei enää jaksa valvoa ja b) päivisin ei enää ehdi sekalaisia juttuja koulujuttujen ohessa tehdä. Kovasta valvomisesta alkaa fysiikkakin pettää, ja tuntuu, että pää on kipeä jatkuvasti puhumattakaan uskomattomista silmäpusseista ja satunnaisista sekunnin-kahden nukahtamisista aamutunneilla.  Jotain hyvää sentään: erinäiset harjoittelu- ja produktiokuviot alkavat vihdoin selvitä. Ei tosin ole toivoakaan valmistua jo keväällä, vaan kyllä tämä syksylle menee. Tai saattaa mennä jouluun 2006:kin. Ja sehän se oli aiemmin se viimeisin DL.

Kas, tunti alkaa. Koitan raahautua saliin.

 

Laulua

Esikoinen tänään lauloi kovaa ja ujostelematta tuossa pihalla itse keksimäänsä laulua. Se meni näin:

"Minä olen täti joka laulaa ja *pörinää* pieraisee!"

Pikkasen hymyilytti :)

 

Ei niin tyhmää kuitenkaan

Olen tässä syksyn kuluessa vähän miettinyt, mitä minä täällä koulussa oikein teen. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin päätavoitteena tässä on maisterin papereiden saaminen - ja laiskana ihmisenä luonnollisesti toivon homman järjestyvän mahdollisimman vähällä vaivalla ;) Aloitin pedalla syksyllä 2002 ja yksi äitiysloma on tässä ollut tauottamassa näitä opintoja. Hieman tuntuu tervanjuonnilta koko koulu, toistaiseksi.

Silloin kolme vuotta sitten minut otettiin sisään tanssipedalle, suuntautumisvaihtoehtona klassinen baletti. Suomessahan tilanne on sellainen, että korkeakoulutettuja baletinopettajia valmistuu teoriassa täältä pedalta (TeaKista), mutta käytäntö taas puhuu ihan toista. On tunnettu tosiasia, että Teatterikorkeakoulun tanssilinjat (sekä alempi että kaikki ylemmät korkeakoulututkinnot, eli tanssija, opettaja ja koreografi) ovat täysin nykytanssipainotteisia. Niinpä kun toivottavasti reilun vuoden kuluttua saan paperit kouraani ja marssin ulos näistä ovista, olen vain näennäisesti korkeakoulutettu baletinopettaja. Oikeasti olen korkeakoulutettu tanssinopettaja, jonka koulutukseen ei syystä tai toisesta vain sattunut kuulumaan klassisen baletin opintoja, oli kyse sitten oman ammattitaidon ylläpitämisestä eli treenitunneista tai alan didaktisista opinnoista eli siitä, mikä on oikea tapa tehdä liikkeet. Kumpikin edellämainituista on täysin opiskelijan (eli minun, laiskan ihmisen) omasta aktiivisuudesta ja aloitteellisuudesta kiinni: yritän epätoivon vimmalla löytää sellaisia treenitunteja, joissa pääsisin käymään ja iltamyöhään yritän opiskella liikkeiden oikeaa suoritustapaa kirjoista, joita olen löytänyt kirjastosta. Jo ihan maalaisjärjellä ajatellen tuo ei voi olla mitenkään päin fiksua.

Jotain positiivista sentään: vaikka en oman taiteenalan opintoja juurikaan pysty tekemään, saan sentään ihan kattavasti tietoa somaattisuudesta (meillä on tänä syksynä kaksi kertaa viikossa Pilatesta), improvisaatiosta ja koreografiasta (täysin nykytanssipohjalta, tosin pääperiaatteita voi tietyissä rajoissa soveltaa myös klassisessa baletissa), liikeanalyysistä (Labanin, erään nykytanssisuunnan uranuurtajan oppien mukaan), yleisdidaktiikasta (miten yleensä opetetaan), erikoispedagogiikasta (mm. vammaisten lasten opettaminen), kasvatuksen, kehityksen ja oppimisen yleispiirteistä (juu, konstruktivismi on hallussa), kasvatuksen historiallisista ja filosofisista periaatteista (oli muuten tajuttoman mielenkiintoinen kurssi!) sekä tutkimuksen tekemisestä (eli teemaseminaari, josta sain muuten asteikolla 1-5 numeron 4). Näiden hyödyllisten asioiden lisäksi saan treenata - mikäli vain haluan - niin paljon nykytanssia kuin vain on lukujärjestykseen merkitty. Lisäksi minulla on mahdollisuus osallistua vähintään yhteen, mielellään kahteen nykytanssiproduktioon, tahtoo sanoa, esiintyä julkisesti nykytanssijana *nou nou*. Ei voi mitään, mutta tekisi mieleni kirota ja raskaasti.

Näitä olen siis päässäni pyöritellyt päivittäin ja harmitellut sitä, että sillä aikaa, kun opiskelen asioita, jotka eivät työssäni minua paljoakaan auta, vien lapseni toisten ihmisten hoidettaviksi. Tajutonta ajan ja energian tuhlausta!

Mutta! Tänään oli eka kerta koreografia ja improvisaatio -kurssista, ja yllättäen tunnin jälkeen tajusin, että tämähän on hienoa. Teemme asioita, joita ei normaalisti työssä tulisi tehtyä. Vaikka kurssi on nykytanssipohjainen, siitä ilmeisesti myös tällainen tuleva baletinopekin hyötyy :) Ei tämä opiskelu taida niin tyhmää ollakaan...

 

Turvallisia leikkejä

Tänään oli jälleen taloyhtiön hallituksen kokous. Jostain syystä lasten asiat eivät ole vain minulla mielessä, vaan eräs lapseton oli ottanut hoitaakseen meidän taloyhtiön pihan turvamääräykset koskien leikkivälineitä.

Tulos: taloyhtiön piha ei ole ollenkaan turvallinen, jos asiaa tarkastelee nykystandardien valossa. Ensinnäkin turva-alueita ei ole nimeksikään (tahtoo sanoa; keinut ovat liian lähellä aitaa ja kiipeilyteline liian lähellä hiekkalaatikkoa), toisekseen leikkivälineiden alusta ei ole tarpeeksi turvallinen (tahtoo sanoa; sekä keinujen, kiipeilytelineen, jousikeinun ja hiekkalaatikon alla pitäisi olla joko kumimattoa tai soraa/hiekkaa, joka on iskua vaimentavaa) ja kolmanneksi kiipeilyteline on vaarallinen (tahtoo sanoa; koska teline on kaikenikäisille tarkoitettu väline - eli ei ole vaikeapääsyinen alle 3-vuotiaille - siitä puuttuu umpikaide ja sen lisäksi kiipeilytelineen puolat houkuttelevat lapsia kiipeilemään siinä).

Okei, saivarteluksi menee hieman, mutta koska taloyhtiö on leikkipalvelun tarjoaja, jos jotain tuossa pihalla sattuu - ja tietysti toivotaan, ettei mitään satu! - taloyhtiö on vastuussa ja korvausvelvollinen.

Kaiken tämän kuultuaan hallituksen pj oli sitä mieltä, että puretaan kaikki ja kaadetaan myös kaikki puut pihalta, että se on lapsille varmasti turvallinen. Isännöitsijä taas kertoi jo tilanneensa leikkipaikkojen turvatarkastuksia tekevältä firmalta tuollaisen turvatarkastuksen. Raportin hallitus saanee mahdollisimman pian perjantain jälkeen.

Näin se maailma muuttuu. Kun minä olin pieni *paatoksella ;)*, keinuin keinuissa, joiden alla oli puurallit, laskin liukumäestä, jonka vieressä oli kanto, josta törrötti oksa liukumäkeen päin ja leikin piilosta kukkalaatikon takana, vaikka sen päällä oli palotikkaat talon katolle. Hengissä olen vieläkin, vaikka putosin naamalleni puurallille (etuhammas musteni), laskin pää edellä liukumäestä niin, että oksa viilsi haavan nenänvarteen n. kahden millin päähän oikeasta silmästä ja vaikka kukkalaatikon takaa kurkatessani iskin pääni suoraan palotikkaan "piikkiin" niin, että vielä tokalle luokalle mennessäni tunsin keskellä päälakea sievän kuopan. Vain muutaman sattumuksen mainitakseni :)

Huolimatta itselleni sattuneista vahingoista ymmärrän kyllä tämän nykystandardin tarkoituksen. Vastuu on hirveä, jos lapselle jotain vakavaa leikkipaikalla sattuu, johtuen mm. leikkivälineiden puutteellisista turvarajoista. Katsotaan, mitä hallitus päättää tuolle pihalle tehdä luettuaan turvatarkastusfirman raportin. Mitä olen muita pihoja ja leikkipuistoja tällä alueella nähnyt, niin kaikki ne on remontoitu vastaamaan tuota turvastandardia. Saas nähdä, voidaanko jossain vaiheessa myydä tätä asuntoa lapsiystävällinen piha -maininnalla, vai häviävätkö kaikki lelut kokonaan...

 

Nuolaistiin ennen kuin tipahti

Viime viikon loppupuolella elettiin miehen kanssa jänniä aikoja. Entisessä kotikaupungissamme, vanhempieni lähellä oli tontti myynnissä. Tontilla talo, jota myytiin purkukuntoisena. (Tämä lähinnä siksi, että myyjältä poistui vastuu talon kunnosta. Talo itsessään on pieni rintamamiestalo, ei mitenkään loistavassa kunnossa, mutta kyllä siellä olisi jonkin aikaa asumaan pystynyt.) Kävimme keskiviikkona katsomassa tonttia, ja siitä saivat alkunsa erilaiset tulevaisuuden visiot: vuosi asumista siinä vanhassa talossa ja samaan aikaan takatontille uusi talo pystyyn. Sitten muutto uuteen taloon, ja puolikas tonttia myyntiin. Ehdittiin miettiä jo lasten tulevaa päiväkotiakin, sekä sitä, miten järjestetään minun koulumatkani ja miehen työmatkat.

Erittäin hyvä tarjous tehtiin sitten eilen. Elättelimme toiveita, että reilun vuoden kuluttua asuisimme itserakentamassamme talossa mukavalla alueella lapsuuden kotikaupungissa. Eilinen ilta meni jännityksen vallassa. Välittäjä oli sanonut ilmoittavansa heti, kun myyjä on tehnyt päätöksen. Tarjouksia oli siihen mennessä tullut yhteensä kolme ja myyjän oli tarkoitus päättää samana iltana. Vielä iltayhdeksältäkään ei ollut miehen puhelin soinut.

Tänään, aamutunnin jälkeen, kun olin pukkarissa, puhelin soi. Mies soitti. Vaikka tarjous oli ollut hyvä ja vaikka meillä oli mahtavat tukijoukot takana, myyjä päätti myydä tontin jollekin toiselle. Syynä se, että tällä toisella oli jo lainapäätös takataskussa, kun me vasta olisimme menneet lainaa pankista pyytämään.

Harmittaa, vaikka ei pitäisi. Äitini sanoin:" Jos ette tätä saa, niin aina tulee toisia tontteja." Luotetaan siihen - ja mietitään uusi viisivuotissuunnitelma :)

 

Testi poimittu

Teinpä hauskahkon luonnetestin. Olen Mahatma Gandhi :) En kyllä ikinä uskoisi...

What Famous Leader Are You?
personality tests by similarminds.com

via Mocartes

Kirosanojen lumottu maailma

Esikoinen on innostunut kirosanoista. Harmi.

Tänään iltapalalla hän kyseli, mitkä sanat ovat hyviä. Tulimme yhteistuumin siihen päätökseen, että sanat pahus, hitsi ja peekkulainen ;) ovat hyviä ja niitä saa käyttää, mutta tarkoin harkituissa tilanteissa. Taisi olla esikoisen mielestä kiva leikki, kun hän useampaan kertaan yritti tarjota hyväksi sanaksi sitä veellä alkavaa, nyttemmin jo lähes välimerkkinä käytettyä sanaa. Kun sanoin sen olevan niin ruma sana, ettei hän saa sitä käyttää, ihmetteli hän, miksi muut sitä sitten käyttävät. Yritin selittää parhaani mukaan asiaa, mutta taisi aika hämäräksi jäädä. Ja kun kerran kysyi, kerroin myös, mitä kyseinen sana oikeasti tarkoittaa. Siihen ei kyllä sitten tartuttu, vaan siirryttiin asiasta toiseen.

Jo ennen tätä iltapalaa on esikoinen kokeillut erinäisiä kertoja, mitä tapahtuu, jos hän kiroilee. Pari kertaa aikaisemminkin olen kuullut hänen sanovan v***u, ja silloin olen muka hämmästyneenä kysynyt, mikä tippui. Muutaman kerran hän on sanonut "peekele" ja kerran "mumalauta", jonka minä erittäin nopeasti ja nokkelasti väänsin muotoon "mummol' on auto". Ja se meni vielä läpi! Eipä menisi enää :-/

Mutta miten ihmeessä selittää nelivuotiaalle, miksi jotkut käyttävät kirosanoja kuin mitä tahansa muita sanoja, vaikka se ei ole ollenkaan sopivaa? Myönnän kiroilevani silloin tällöin, mutta jotenkin olisi kiva, että esikoinen edes tässä asiassa - ja minun kuulteni - omaksuisi "älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon" -asenteen.

 

Voi itku, mikä mainos!

Satuinpa selaamaan Hobby Hallin uusinta esitettä. Meinasi mennä teet väärään kurkkuun, kun esitteen loppupuolella törmäsin Fisher Pricen valmistamaan "virikekeinuun". Se on härveli, jossa on kaukalonmallinen keinu, joka mainoksen mukaan "liekuttaa vauvaa joko sivusuunnassa tai eteen- ja taaksepäin". Keinutoiminnon lisäksi härvelissä on "vesimaailma", joka kuvasta päätellen on jokin mobilen tapainen kaukalon päällä, ja jota vauva voi sitten halutessaan tuijotella. Mainoksessa sanotaan, että tässä vesimaailmassa "lasta rauhoittavat vesipallo ja lempeät valot, sekä moottoroidulla 'Mobilella' ja musiikilla tai rauhoittavilla äänillä." Eipä tuossa mitään. Pahin oli mielestäni tämä: "Fisher Price -virikekeinussa vauva viettää elämänsä ensikuukaudet tyytyväisenä virikkeistä ja turvallisuudentunteesta nauttien."

Ekskjuusmii! Mistä lähtien pieni vauva on tuntenut itsensä turvalliseksi jossain simpuran kaukalokeinussa ilman toisen ihmisen läheisyyttä? Ja mistä lähtien pieni vauva on tarvinnut jotain "vesimaailma"-virikkeitä ollakseen tyytyväinen? Miksi ne rauhoittavat äänet eivät voi olla esim. äidin ääniä?

Pikkuisen vaikuttaa "rahat pois vanhemmilta" -tyyppiseltä jutulta, sanoisinko. Käsittämätöntä krääsää sitä kaupitellaankin ja samalla uskotellaan pienten vauvojen (hyväuskoisille?) vanhemmille, että tokihan jokainen pieni vauva ehdottomasti tarvitsee kaikenlaisia hilavitkuttimia, joissa vauva voi tuntea olonsa turvalliseksi ja nauttia virikkeistä. Mihin sitä kohta enää äitiä ja isää tarvitaankaan... Opetetaan vielä pieni vauva käymään itse jääkaapilla ja vessassa, niin eipä niistä ole sitten enää mitään vaivaakaan... Ja vanhemmat tuntevat tehneensä juuri oikein ostaessaan pikku piltille vempaimen, joka mainoksessa vaikutti sellaiselta, ettei kukaan järkevä vanhempi voi olla sitä ostamatta riskeeraamatta vauvan turvallisuudentunnetta ja viriketarjontaa.

Mitä tapahtui sylille ja normaalille perhe-elämälle?

 

Arvasin!

Niinhän siinä kävi, että päivähoidon aloituksesta ennätti mennä n. kuukausi, ja "kuherruskuukausi" on nyt ohi. Esikoinen jää päiväkotiin erittäin mielellään, hyvä, että edelleenkään muistaa edes vilkuttaa ennen kuin säntää leikkimään, mutta kuopus. Voi pientä rakasta kuopusta. Sekä eilen että tänään on pikkuinen jäänyt päiväkotiin itkien. Sydäntäsärkevä itku ja huuto "äitiiii" kuuluu vielä, kun ovi painuu kiinni ja itse lähden kävelemään asemalle :(( Onneksi sentään jää aina jonkun hoitajan syliin.

Kyllä on käynyt eilen ja tänään asemalle kävellessäni mielessä, pitäisikö sittenkin tätä päiväkotielämän aloitusta siirtää. Olenko liian itsekäs, kun haluan saada opinnot jälleen käyntiin, että voisin joskus valmistuakin? Rääkkäänkö rakkaita lapsiani, kun julmasti vien heidät päivästä toiseen päiväkotiin?

Vähän omaa oloani (ja syyllisyyden- ja riittämättömyydentunteitani) helpottaa tieto siitä, että kun haen lapset päiväkodista iltapäivällä, on kuopus siellä erittäin iloisena ja touhukkaana ja että hoitajat kertovat päivän menneen eroitkuista huolimatta erittäin hyvin. Ehkä tämä tästä - etenkin kun opiskelut on nyt kunnolla pääsemässä vauhtiin.

Voi voi, mitä sitä nyt tekisi...?

 

Reissussa pitkästä aikaa

Tuli taas eilen käytyä reissussa. Kyseessä oli harrastustoimintaan liittyvä päiväretki Kotkaan. Enpä ollutkaan aikaisemmin Kotkassa käynyt :)

Mies ja lapset lähtivät maalle, joten reissua varten kävin lainaamassa vanhempieni vanhaa autoa. Kyseinen auto on VW Golf vuodelta -88 ja mallia traktori. Ei ohjaustehostinta, vain neljä vaihdetta ja keppivaihteet. Hieman jännitti lähteä tuolla ajamaan, kun edellisestä kerrasta keppivaihteisen auton puikoissa oli kulunut n. kuusi vuotta. Mutta mutta, taitaa tuo autolla ajaminen kuulua samaan kastiin pyörällä ajamisen kanssa: kun sen on kerran oppinut, sitä ei niin vain unohdakaan. Lauantai-iltana, kun auton hain vanhempieni luota, sain sen sammumaan kerran (onneksi olin vielä pihassa). Enemmän ongelmia aiheutti se, etten aina muistanut, että niitä vaihteitakin on välillä vaihdettava. Välillä moottori ulvoi, kun vaihde olikin kakkosella ja yritin ajaa kuuttakymppiä ja pari kertaa yritin kovasti lähteä liikkeelle vaihde kolmosessa :) Pienen lämmittelyn jälkeen tosin tuo Kotkan reissu sujui ilman mitään ongelmia. Olin erittäin yllättynyt ja mielessäni jaksoin taputella itseäni selkään hyvästä suorituksesta ja turvallisesta ajomatkasta :)

Mutta voi elämä, millaisia kuskeja tuolta löytyykään!! Kotkasta Helsinkiin ajettaessa ajetaan  pitkä pätkä (en edes yritä arvioida tuota matkaa kilometreissä, sillä pieleen menisi kuitenkin) ylileveällä tiellä. En tiedä, onko kyse mahdollisesti lentokoneen hätälaskupaikasta tai varakiitotiestä tai mistä, mutta periaatteessa tiellä on vajaat 2 kaistaa molempiin suuntiin. Käytännössä kyse on yhdestä kaistasta suuntaansa, ja pyydetään ajamaan tien oikeaa reunaa. Illalla, kun olin kotiin päin tulossa, meno tuolla tienpätkällä oli aivan uskomatonta! Mielettömiä ohitteluita ja ryppäissä ajamista! Välillä osa autoletkasta näytti ihan pieneltä varpusparvelta, kun autot ajoivat rintarinnan ja vielä lomittain. Älkääkä unohtako niitä ohituksia. Miten voi ihmisillä oikeasti olla niin kiire, että törppöilevät tuolla tavalla? En jaksa ymmärtää. Onneksi meillä ei ollut mikään kiire, joten pitäydyin tien oikeassa reunassa ja annoin muiden sekoilla ihan rauhassa. Käsittämätöntä meininkiä, tosiaan... *puistelee päätään*

Vaikka en yleensä pidäkään autolla ajamisesta, niin tuo reissu tuntui ihan kivalta :)

 

Koneen takaa

Kiva ylläri tänä aamuna kuudelta: esikoinen hohkasi kovassa kuumeessa. Ei auttanut muu kuin soittaa päiväkotiin ja ilmoittaa asiasta (en tosin soittanut heti kuudelta, vaan delegoin homman miehelle, joka soitti päiväkotiin klo 8 minun ja lasten yhä nukkuessa ;D ). Harmitti vietävästi, että jäi viikon toiseksi paras treenitunti välistä. Se paras oli ollut keskiviikkona, ja tänään olisi ollut siitä toisinto. No, aina ei voi voittaa. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että minun olisi hyvä hakea tilaamani läppäri kaupasta, joten hän itse ehdotti tulevansa kotiin lounasaikaan, että pääsen käymään kaupungissa. Sopi minulle.

Ja täällä sitä ollaan, upouuden läppärin takana :) Sain tämän synttärilahjaksi. Kun mielestäni kolmekymppislahjaksi voi jo toivoa jotain isompaa. Tämä on yhteislahja mieheltä, mun vanhemmilta ja minulta. Tähän ne veronpalautukset sitten joulukuussa menevätkin. Että heikun keikun vaan. Ja mitä tienisteihin tulee, niin taitaa mennä kynsien syömiseksi, kun Kelakin perii maksamiaan rahoja takaisin. Olivat nimittäin maksaneet kotihoidontuen elokuulta täysimääräisenä, vaikka lapset aloittivat päiväkodissa elokuun puolivälissä. Huomasivat "ajoissa" eli eilen, ja todennäköisesti karhuavat koko summan takaisin, vaikka puolet elokuusta olinkin vielä kotiäitinä. Niin tyypillistä.

Rahoista puheenollen. Tuntuu vähän höhlältä puhua uudesta läppäristä luettuani Kaisan blogia. Mies kun tekee niin paljon hommia, että vähempikin riittäisi, joten sinänsä tullaan kyllä toimeen. Olen vain sen verran itsenäinen luonne, että tykkään tulla toimeen omillani. Ainakin sen verran, kuin se on mahdollista. Toisin sanoen maksan omat menoni ja suurimman osan ruuista, mutta mies hoitaa asumiskustannukset. Johan tämän asunnon yhtiövastikekin on niin suuri, että sen maksamiseen menisi minulta opintoraha kokonaisuudessaan ja siihen vielä lapsilisät päälle. Toisaalta, kun tästä valmistun, en sittenkään tule kieriskelemään rahoissa. Taiteilijoille ei pahemmin rahaa heru, kun ilmeisesti luullaan, että sen sortin ihmiset elävät enimmäkseen hengen ravinnolla...

No niin, mies on edelleen töissä, lapset edelleen nukkumassa ja minulla on edelleen nälkä. Lähden syömään iltapalaa - vai pitäisikö puhua yöpalasta :)

 

Viihdettä ja taukoa

Mies sen keksi viime viikolla: viedään lapset mummolaan hoitoon ja käydään leffassa! Joo!!

Tänään sitten heti, kun hain lapset kotiin päiväkodista, pakkauduimme autoon ja ajoimme lyhyen matkan mummolaan. Sinne jäivät pihalle mummon kanssa leikkimään, kun mies ja minä lähdimme käsi kädessä kävelemään kohti elokuvateatteria. Liput oli valmiiksi ostetut, kun olin ne päivällä käynyt hakemassa.

Leffa valittiin eilen illalla sillä perusteella, että näytös alkaisi viimeistään klo 19 (aikaisintaan klo 18.15). Ehdokkaita löytyi muutama, ja arpa suosi elokuvaa "Linnunradan käsikirja liftareille". Minä, joka olen lukenut kirjan poikineen, en ole saanut aikaiseksi lukea juuri tätä kirjaa *tunnustaa häpeillen* Tosin, koska kirja on syystä tai toisesta jäänyt lukematta, ei minulla ollut mitään odotuksia elokuvan suhteen. Mies taas oli juuri saanut kyseisen kirjan luettua, ja sanoikin leffan jälkeen, että kirja ja elokuva poikkesivat melkoisesti toisistaan.

Noh, joka tapauksessa minusta tuo oli hyvä. Nautittava. Hauska (kyllä, nauroin monessa kohtaa :) ). Rahat eivät menneet hukkaan, masu tuli täyteen karkista ja saatiin pitkästä aikaa kävellä miehen kanssa käsikkäin :)

Toiveissa olisi (sekä meillä että mummolla), että pääsisimme elokuviin tai vaikka ravintolaan syömään hieman useammin, kuin kerran vuodessa :) Katsotaan, katsotaan. Opiskelijan hurjilla 259 euron kuukausituloilla (bruttona) ei pahemmin hurrata saatika käydä elokuvissa. Tai sitten minun täytyy nöyrtyä ja sallia miehen tarjota leffailtoja ja päivällisiä ;)

Lopuksi ilmoitusasia. Nyt on pienen tauon paikka. Syy on se, että jään pariksi päiväksi (apua!) ilman tietokonetta. Ja kun ei ole konetta, ei pääse myöskään nettiin. Onneksi tiedän, että tilanne korjaantuu, kun saan oman läppärin kotiin. Ja se  tapahtuu aikaisintaan perjantaina. Mutta siihen asti vietän hiljaiseloa. Saas nähdä, tuleeko tekemisen puutetta. Ainahan voin silloin vaikka leipoa tai jotain ;)

 

Kummallista

On tämä äitinä olo kummallista.

Mistä mahtaakaan johtua, että kun mies on lasten kanssa ulkona (kuten nyt), tunnen suurta syyllisyyttä (!!) siitä, että mies joutuu "uhrautumaan" ja "kökkimään" pihalla, kun minä saan olla yksin sisällä ja esim. siivota tai järjestellä papereitani tai vain lukea lehteä rauhassa? Järkyttävä fiilis, todellakin.

 

Varustelua

Esikoisella on tuossa pihassa yksi tosi hyvä kaveri. Leikkivät aina yhdessä, jos tulee tilaisuus. Eilen tuli. Kaverilla oli mukana uusi lelu, jokin sellainen härveli, josta minä en saanut selvää, mutta siinä oli hammasratasta ja vaikka mitä vimpainta. Esikoinenkin siitä kiinnostui ja sai sitä myös lainata. Jossain vaiheessa, kun olin kuopuksen kanssa sisällä, ovikello soi, ja lapset olivat oven takana. Esikoinen tohkeissaan pyysi "rumpuautoa" mukaan ulos. Sanoin, että kyseinen lelu on ainoastaan sisäleikkejä varten, enkä anna sitä ulos. Seuraavaksi hän pyysi "käärmeautoa". Käärmeauto on sellainen Legon (?) mato, jonka selkään saa kiinnitettyä sellaisia lego-ötököitä ja jota voi vetää perässä. Aika vauvalelu, mutta esikoiselle mieluinen. Annoin luvan viedä sen ulos, ja esikoinen innoissaan kaverille sanoi, että tämä voisi lainata hänen käärmeautoaan.

Kun sitten hain lapsille tuon kyseisen käärmeauton ja esikoinen sen ylpeänä esitteli kaverilleen, tapahtui se, mitä olin vähän pelännytkin. Tämä kaveripa ei "käärmeautoa" halunnutkaan, vaan oman lelunsa takaisin. Kun näin esikoisen ilmeen, säälinaalto vyöryi ylitseni. Edessäni seisoi hyvin hämillään oleva lapsi, joka ei ihan ymmärtänyt, miksi toinen ei arvostanut hänen tärkeää ja kivaa leluaan. Eipä siinä mitään voinut tehdä, vaikka olisin kyllä maksanut vaikka mitä summia siitä, että juuri sillä hetkellä olisin voinut tuoda esikoiselle jonkinnäköisen hilavitkuttimen, joka olisi ollut ainakin sata kertaa siistimpi kuin kaverin lelu.

Illalla kerroin miehelle tästä tapauksesta. Olimme molemmat sitä mieltä, että leluostoksille on lähdettävä. Edellisestä kerrastahan oli kulunut jo melkein puoli vuotta, eli oli jo aikakin.

Tänään kävimme sitten leluostoksilla, ja esikoinen sai valita peräti kaksi lelua. Samalla reissulla ostettiin huomisille synttäreille myös lahja. Kuinka ollakaan, esikoinen, kun sai ihan itse valita, ei huolinutkaan mitään hilavitkuttimia, roboteiksi muuttuvia moottoripyöriä tai muita. Hän halusi työkalupakin ja porakoneen. Ei siinä auttanut muu kuin ostaa ne sitten. Taitaa olla timpuri tulossa :)

 

Sanon vaan...

Olin vielä eilisen lasten kanssa kotona, vaikka esikoisella oli periaatteessa jo toinen kuumeeton päivä. Ja koska oli niin upea ilma, hän halusi olla koko päivän ulkona - ja olikin. Kuopuksen kanssa en ollut itse yhtä pitkään pihalla, kun piti ruokaakin tehdä välillä.

Kuopus oli juuri nukahtanut päikkäreille, kun ovikello soi. Menin avaamaan, ja esikoinen oli oven takana aivan nakuna pyytämässä peittoa ja tyynyä ulos. Otin esikoisen sisälle ja kyselin vaatteiden olinpaikkaa. Kuulemma pihalla jossain. Lähdin vaatteita etsimään ja kun pääsin pihalle, näin esikoisen ystävän siellä myöskin alasti. Hän sitten opasti minut vaatteiden luo, ja kun keräsin esikoisen vaatteita mukaani, pyysin häntäkin pukeutumaan.

Sisään päästyäni kyselin esikoiselta syytä nakuiluun. Olivat ajatelleet leikkiä "nukun yön ulkona" -leikkiä, ja ihan loogisesti ajateltuna olivat sitten riisuuntuneet. Minä sitten selitin, että jos ja kun yöllä nukutaan ulkona, pitää pukea päälle enemmän vaatteita kuin päivällä, sillä yöllä on aina kylmä. Esikoinen kuunteli vakavana. Kun olin selityksen lopettanut, pamahti seuraava kysymys: "Äiti, osaatko pystyttää teltan?" Taitaa meillä olla telttailua tiedossa viimeistään ensi kesänä...

Kaikkea nuo keksivätkin! :)

P.S. Kerroin nakuilusta myös esikoisen kaverin äidille, kun myöhemmin pihalla nähtiin. Hän oli asiasta kuultuaan mennyt lapsensa luo ja selittänyt, miksi pihalla ei saa olla alasti, vaikka mummolassa ja rannalla saa (selitys oli: "niiden 'pahojen setien ja tätien' takia"). Ilmeisesti olen äärettömän lapsellinen ja ajattelematon, mutta mieleeni ei missään vaiheessa tullut tuo nimenomainen syy siihen, miksi pihalla ei saa olla alasti :-O Ei siinä, erittäin hyvä syy tuo on. Minä lähinnä ajattelin kylmeneviä ilmoja ja esikoisen juuri ollutta flunssaa sekä sitä, että kaikki asukkaat eivät välttämättä tykkää siitä, että yhteispihalla leikkii alastomia lapsia. Höh.

Tunnustuksia

Eilen soittivat päiväkodista: esikoinen kipeä, kuumetta reilut 39 astetta. Lähdin siltä seisomalta hakemaan lapsia kotiin. Aamulla oltiin menty bussilla sateen pelossa (viime kerralla, kun satoi, kastuin sadevaatteista huolimatta, kun en ollut jaksanut ottaa lantsareita mukaan reppuun) ja koska kuopus oli ollut liinassa, olin jättänyt rattaat kotiin. Siinä sitten päiväkodin pihalla mietin, miten ihmeessä saan lapset kotiin, kun molempia en jaksa yhtä aikaa kantaa. Onneksi sain lainaan yhdet tuplarattaat.

Esikoinen meni heti nukkumaan, kun päästiin kotiin, mutta kuopus oli täysin pirteä ja energiaa täynnä. Illalla olin juuri saanut kuopuksenkin nukkumaan, kun mies vihdoin tuli töistä kotiin. Tänä aamuna esikoinen heräsi puoli seitsemältä ja meni katsomaan lastenohjelmia. Kuume oli laskenut toistaiseksi. Kuopus heräsi aika pian esikoisen jälkeen, ja minunkin siis piti vääntäytyä ylös. Ja siitä se sitten alkoi. Kamala hulina ja riehuminen - koko päivän. Ulos en viitsinyt lapsia viedä, kun esikoinen oli vielä kipeä. Niinpä nuo olivat sisällä koko kauniin päivän ja jatkuvasti toistensa kurkussa. Aikaisen lounaan jälkeen sain kuopuksen päiväunille. Esikoinen suostui lepäämään ruhtinalliset 15 minuuttia ja sen jälkeen leikit jatkuivat. Ja kuume alkoi nousta.

Tunnustan: nyt, kun olen hyvää vauhtia sopeutumassa siihen, että päivisin joku toinen huolehtii lapsistani ja minä teen ihan muuta, nämä sairaspäivät syövät voimia entistä enemmän. Tänään olin ihan valmis antamaan nämä kakarat ensimmäiselle vastaantulijalle (mikäli olisimme menneet ulos, jossa olisi voinut tulla ihmisiä vastaan) ja maksamaan vielä siitä, että veisi mennessään. Pinna kiristyi sitä mukaa, mitä useamman kerran piti asiasta x sanoa. Mikä ihme siinä on, että pitää koko ajan kiehnätä toisen kimpussa? En tajua, en.

Tunnustan: minulle sopisi vallan mainiosti "kuninkaallinen" tyyli, jossa minä kyllä odotan ja synnytän ja vielä imetänkin, mutta joku toinen leikittäisi ja toimisi seremoniamestarina ja erotuomarina. Mitään ei ehdi tai voi tehdä, kun koko ajan saa pelätä, että nämä kauhukakarat telovat itsensä ja toisensa.

Tunnustan: olen kade niille äideille, joidenka lapset ovat rauhallisia ja leikkivät nätisti keskenään tai yksikseen. Meillä ei sellaisia lapsia asu, ja sisäpäivät näiden kanssa ovat siitä syystä välillä yhtä h*****tiä. Vaikka ei saisi valittaa - mutta valitan silti ;)

Tunnustan: olen vielä enemmän kade niille äideille, joidenka lapset nukkuvat päiväunia 1,5-2 tuntia päivässä ja vielä  yhtä aikaa. Jos minä kotiäitipäivinä saisin tuon 1,5-2 tuntia olla rauhassa ilman, että koko ajan olisi kolmas maailmansota alkamassa, jaksaisin vaikka mitä enkä valittaisi koskaan. Mutta meidän lapsethan eivät nuku päiväunia, tai jos nukkuvat, niin eivät ainakaan yhtä aikaa. Siis valitan :)

Tunnustan: laitoin miehelle tänään kolmen aikaan iltapäivällä tekstarin, jossa kysyin, mahtaako hän olla tulossa kotiin aikaisin (eli n. klo 17) vai myöhään (eli klo 19 ja sen jälkeen), sillä nyt alkaa tälle äipälle riittää. Mies tekstasi takaisin, että hän on juuri lähdössä - ja puolen tunnin kuluttua siitä tuli viesti, että nyt hän lähtee *huoh* Aika on suhteellinen käsite.

Tunnustan: Masennuin melko paljon tajutessani, että esikoisen kuume oli illalla jälleen sellaisissa lukemissa, että huomenna on taas sisäpäivä. Toisaalta, olin jo eilen päiväkodissa hoitajille sanonut, että lapset tulevat seuraavan kerran vasta maanantaina hoitoon. Tiesin tilanteen siis jo eilen, mutta en ilmeisesti ollut sitä ihan sisäistänyt.

Jos meno yltyy liian hurjaksi, soitan valkotakkiset miehet hakemaan minut pehmustettuun pyöreään huoneeseen.