Näkökentässä punaista

Luontodokumenteissa joskus kerrotaan, miten naaras synnytyksen lähestyessä muuttuu arvaamattomaksi ja kiukkuiseksi, ja haluaa olla pääasiassa rauhassa. Kyllä luonto sitten on viisas!

Tänään olen nähnyt lähes yksinomaan punaista - ihan kaikki on ärsyttänyt suunnattomasti ja olen ollut kiukkuinen kuin ampiainen. Pää (eivätkä korvat) kestä yhtään lasten metelöintiä, koko ajan suoraan sanottuna vituttaa eikä mikään mene niin kuin juuri tällä hetkellä toivoisin. Juuri nyt tekisi mieleni käpertyä omaan maailmaan, omaan rauhaan. Mitään en haluaisi muiden puolesta tehdä. Ja ilmeisesti ainakin lapset tämän vaistoavat, kun noin viiden minuutin välein huutelevat äitiä apuun. Sori vain, tämä äiti ei tällä hetkellä auta ketään *puhinaa*.

Lauantain kunniaksi kävimme koko perhe Jumbossa ostoksilla. Tai siellä lähinnä Stokkalla. Eilen löysin Hesan Stokkalta esikoiselle hyvän välikausitakin, joka kestää säällä kuin säällä. Housuja ei enää ollut oikeaa kokoa, eikä kuopukselle kumpiakaan. Niitä lähdimme tänään Jumbosta metsästämään. Esikoiselle löysimme housut, mutta kuopus sai jäädä edelleen ilman sekä takkia että housuja. Esikoisen housujen lisäksi kotiin toimme ReimaTecin toppa-asun esikoiselle ja Rasavilin toppapuvun kuopukselle sekä kummallekin goretex-talvikengät. Niin että talvi voi tulla, me olemme varustautuneet. Jumbossa vierähti kolmisen tuntia, ja tämänhetkinen fiilis huomioonottaen olin äärettömän onnellinen, kun palasimme autolle ja lähdimme ajamaan kotiin päin.

Huomenna olisi tiedossa päivällinen appiukon luona. Asia, joka juuri tällä hetkellä ärsyttää suunnattomasti. Kun siellä taas kaikki kyselevät vointia ja sitä, koskas se vauva taas syntyykään. Ei taida olla pokkaa sanoa, että vointi oli hyvä siihen asti, kunnes kuulin tuon typerääkin typerämmän kysymyksen, ja että jos tietäisin koska vauva syntyy, olisin ikionnellinen. Niin että älkää tulko kyselemään tyhmiä ja ärsyttäviä kysymyksiä, kiitos. Toisaalta, jos vauva päättäisi syntyä vaikka tänä yönä, säästyisin kuulemasta noita kysymyksiä. En kuitenkaan taida olla niin onnekas...

 

 

Painava olo

Miten voikaan olla näin painava olo? Kävellä ei jaksa, eikä oikein istuakaan. Silti molempia pitää tehdä.  Onneksi kahden aikaisemman raskauden kokemuksella tiedän, että olo helpottaa tasan silloin, kun jakaudun kahtia. Toivon, että tuo hetki koittaisi tässä ihan pian.

Tänään tein urotyön. Kävin Helsingissä. Ei yhtään huvittanut, mutta kun piti se opinnäyte toimittaa tanssikoulun toimistoon. Samalla haahuilin Stokkalla. Se on ihana kauppa, kun sieltä saa mitä vain :)

Jännä juttu, miten sitä toivoo, että vauva syntyisi pian (vaikka ensi yönä), ja toisaalta toivoo, että viihtyisi vielä muutaman päivän ahtaassa yksiössään. Tämä jälkimmäinen lähinnä siksi, että saan ne viimeisetkin ompelukset ja neulomukset valmiiksi. Sillä siinä vaiheessa, kun meitä on viisi, on minun turha haaveillakaan ompelemisesta tai neulomisesta, joista nyt olen saanut nauttia ehkä hävyttömän pitkään.

Tuleekohan syysvauvasta sittenkin lokavauva?

 

Postiluukku kolahti

Tarvinneeko tuon enempää sanoa ;)

nimim. TaM *jee - tuuletusta!!!!*

 

Historiallinen suoritus

Ilmeisesti tänään on se päivä, jolloin melko pitkään kestänyt opiskelijuuteni virallisesti päättyy. Tai näin ainakin toivon.

Viikko sitten opinnäytteeni (aiheena "Kehon ja mielen yhteys balettitunnilla" - vähän kökkö nimi, mutta en jaksanut keksiä parempaakaan) ilmeisesti hyväksyttiin Opetus- ja tutkimusneuvoston kokouksessa. No, mitään varmaa tietoahan siitä ei vielä ole, mutta saamani kopiot tarkastajien lausunnoista antavat hyvin vahvan oletuksen asiasta. Molemmat tarkastajat olivat kaiken lisäksi sitä mieltä, että minussa olisi jatko-opiskelija-ainesta :) En taida kuitenkaan ihan vielä lähteä tavoittelemaan tanssitaiteen tohtorin epämukavaa hattua ;)

Tuntuu oudolta, että uusi oppiarvoni on TaM, tanssitaiteen maisteri. Ammattinimike on tanssinopettaja, tai tarkemmin sanottuna balettipedagogi - jos tuota nyt missään käytetään. Aikaisempi maisterius tuli uima-altaassa joskus vuonna yksi ja kaksi. Siitä sai sellaisen kivan ompelumerkin ommeltavaksi uimapukuun. En ikinä päässyt niin pitkälle, että olisin sen merkin todellakin mihinkään ommellut. Laiska jo silloin, näemmä :)

Eivätkä näköjään mitkään muutokset tapahdu ilman pientä kriisinpoikasta. Viimeisen viikon olen miettinyt, olenko ihan tosissani. Tätäkö haluan tehdä "isona"? Ilmeisesti haluan, vaikka juuri nyt työelämään astuminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Onneksi ei tarvitse, kun äitiysloma on päällä. Ja todennäköisesti jo vuoden kuluttua alan haikailla takaisin tanssisaliin opettamaan. Jos yhtään itseäni tunnen :)

Kaikille tutuille tiedoksi: Mikäli vain saan tuon himotun todistuksen postissa vielä tämän viikon aikana (ja samalla varmistuu valmistumiseni ihan oikeasti), maisteriskahveille voipi tulla joskus lokakuun lopulla. Ennen en uskalla mitään järjestää - voihan olla, että juhlapäivänäni olenkin Jorvissa :)

Hyvin varovasti siis: Saa onnitella :)

 

Karmea oivallus!

Tänään, kesken lakanoiden mankeloimisen päähäni päjähti karmea oivallus: taidan olla nalkuttajatyyppiä.

Mistä moinen? Miehelle en nalkuta kuin korkeintaan mielessäni. Mutta valitettavasti lapset saavat välillä osansa. Kun jokin asia harmittaa, en vain osaa lopettaa siitä jauhamista, vaikka järkikin jo jossain vaiheessa sanoo, että nyt riittää. Silti suu käy. Apua!!

Tämä ehkä poiki eilisestä. Lapset olivat miehen kanssa läheisellä pallokentällä pelaamassa. Minä olin kotona. Ovikello soi, ja oven takana seisoi esikoinen. Ruoka oli melkein valmista, joten luonnollisesti ajattelin, että ovat kaikki kolme tulossa syömään. Esikoiselta kysyin, ovatko mies ja kuopus vielä kovinkin kaukana. Olivat kuulemma vielä pallokentällä. Sitten kysyin, tiesikö mies, että esikoinen oli tullut kotiin. Ei kuulemma tiennyt. Esikoinen oli lähtenyt kotiin salaa. Sillä siunaaman sekunnilla kaivoin kännykän esiin ja soitin miehelle - joka oli luonnollisesti jo suunniltaan huolesta. Pallokenttä ei ole kaukana, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä verrattain vilkas ajotie (jota mm. bussit ajavat), ja aivan pallokentän vieressä menee junarata - ei tosin mikään päärata, mutta silti. Kerroin, että esikoinen oli kotona. Mies taas kertoi, että oli kuopuksen kanssa jo ehtinyt kiertää lähimetsät esikoista huhuilemassa, ja olivat aikeissa lähteä radan varteen katsomaan, ettei tyyppi ollut mennyt radalle.

Puhelun jälkeen se sitten alkoi. Nalkutus. Ensin tosin keskusteluyrityksenä, mutta jossain vaiheessa sain itseni kiinni nalkuttamisesta: "kun ei saa karata, pitää aina sanoa, minne menee, kun olet vielä niin pieni, et edes eskarissa vielä, ja miten sä nyt salaa lähdit kun on se iso tiekin siinä ja iskä oli jo huolissaan kun luuli sun menneen junaradalle ja mitä sä oikein ajattelit, no hyvä kun tulit kotiin eikä käynyt mitenkään, mutta kun siinä tiellä ajavat ne bussit eikä ne aina näe noin pientä lasta ja entä jos sä olisit jäänyt bussin alle eikä iskä löytäis sua enkä mä tietäis, että sä olet lähtenyt iskältä salaa pallokentältä kotiin..." Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Esikoinen oli ollut hirveän ylpeä siitä, että oli tullut yksin kotiin. Hän oli ennättänyt kertoa, miten hienosti oli osannut katsoa ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle, ja miten reippaasti hän oli sitten kävellyt tien yli. Ja miten kauniin ison vaahteranlehden hän olikaan matkalla löytänyt, katso nyt äiti! Ja minä nalkutan minkä kerkiän. Toisaalta, häviäminen pallokentältä on tietyllä tavalla nalkutuksen arvoinen tempaus, etenkin kun kyse on vasta viisivuotiaasta lapsesta *puolustelee*

Mikä kumma siinä on, että myös ne pienemmät asiat saavat nalkutushanat aukeamaan? Jos vettä nyt kaatuu lattialle litra, niin onko siinä aihetta nalkuttamiselle? Lisääkö perustelua se, että sen veden sieltä lattialta pyyhkii kuitenkin äiti, joka juuri sai kodin imuroitua?

Ilmeisesti parempaan päin ollaan nyt kuitenkin menossa, kun tämän(kin) asian tiedostan. Jos vaikka opettelisi sulkemaan suunsa hieman aikaisemmin...

 

Ei mikään käsityöblogi

Mitä olenkaan tänään puuhannut? No, viimeistellyt erinäisiä neuleita, kun on ollut vähän ylimääräistä aikaa. Kyllä minä neulon, mutta se viimeistely - mm. saumojen ompelu jne - tahtoo aina jäädä. Olen ylpeä saavutuksistani, sillä suurin osa näistä tekeleistäni on saanut alkunsa ja valmistunut nyt kevään, kesän ja alkusyksyn aikana.

En juurikaan käsityöblogeja lue, mutta yksi on booksmarkseissani. Eikä vähiten siksi, että suurin osa sinne kirjoittavista on minulle tuttuja jotain muuta kautta *vilkutus*. Siispä Tekeleen ja tuunauksen innoittamana saanen esitellä:

Tarkoitus oli viime talvena olympialaisten aikaan osallistua neuleolympialaisiin tekemällä lapsille neuletakit. Langat ostin hyvissä ajoin, mutta sitten ei aikaa kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten nämä valmistuivat vasta nyt :) Esikoinen pyysi mahdollisimman värikästä neuletta (vasemmalla). Ja kun kuopukselle tein nuo villahousut, niin esikoiselle kuulemma kanssa samanlaiset. Lankana Novitan Nalle Colori, takin ohje Novitan omasta neulelehdestä (talvi 2005), housujen ohje toisesta Novitan lehdestä vuodelta 2002.

Tälle vielä ahtaassa kortteerissaan viihtyvälle ennätin neuloa söpöt villahousut (ohje sama kuin kuopuksen housuissa). Neuletakki on puikoilla, takakappale jo valmis. Sekä housuissa että takissa lankana Novitan Bambino. Saa nähdä, ennätänkö saada neuletakin valmiiksi ennen kuin vauva syntyy...

Itsellenikin olen jotain neulonut :) Tässä imetyspoolo. Piti testata, kuinka hyvin sellaisen tekeminen onnistuu neulomalla, kun ompelukoneella noita syntyy kädenkäänteessä. Toimivuutta on vielä hieman vaikea arvioida, eikä tuo kovin hyvältä näytä päällä tämän vatsan kanssa, mutta kohtahan tuota pääsee testaamaan tositoimissa. Lanka - yllätys yllätys - Novitan Wool. 

Viimeisenä esittelen neuletakin. Omaksi iloksi tämäkin tehty. Vähän väljä siitä tuli, mutta ideana myös, että vauva mahtuu talvipakkasilla kantoliinassa tuon takin alle. Edessä yhdet palmikot, ja takana ns. irlantilainen palmikko. Tätä oli kiva neuloa, kun tuli niin nopsaan, ja lisäksi palmikoiden etenemistä oli kiva seurata. Lankana tuttu Novita, tällä kertaa Isoveli.

Ja tässä vielä tuo samainen neule takaa:

Ja tämän jälkeen lupaan, etten vähään aikaan kirjoita käsitöistä :)

 

Haa, Haa, Hallelujaa!

Esikoinen on jostain kumman syystä ;) ollut Lordi-fani Euroviisuvoitosta asti. Nyt hän on usein halunnut kuunnella rokkia, joten miehen cd-levyt (mm. Napalm Death *heh*) ovat olleet kovassa käytössä. Eikä pelkkä kuunteleminen riitä, vaan soittamiseen pitää tietenkin itse osallistua. Rumpusetin rakentaminen ei ole temppu eikä mikään: koivujakkarat riviin ja niitä on sitten kiva paukuttaa muovisen lelukirveen varrella.

Lordi on kuitenkin se suuri suosikki - ja tänään aamupäivällä annoimme sitten periksi, ja kävimme yhteistuumin ostamassa lapselle Lordin levyn. Sen, missä tuo Haa, Haa, Hallelujaa -kipale on. Kyseessä oli joku erikoissysteemi, kun mukana tuli vielä dvd, jossa mm. ainakin osittain se yhtyeen Senaatintorilla heittämä keikka.

Kuopus Muumi-fanina halusi Muumi-dvd:n.

Ette varmaan ikinä arvaa, mitä meillä on tänään katseltu ja kuunneltu?

Että Haa, Haa, Hallelujaa vaan (ja vähän maa-ma-ma-maa-ma-ma-ma-ma-maa-ma, paa-pa-pa-paa-pa-pa-pa-pa-paa-pa) :)

 

Laita mies asialle...

Miten voikaan tuo äijä olla niin raivostuttava, kysyn vain.

Kuopus oli yöllä hieman kuumeinen, joten aamulla en edes ajatellut hänen viemistään päivikseen. Esikoinen sen sijaan heti herättyään klo 8 ilmoitti haluvansa mennä päivikseen. Minä taas ilmoitin, etten koe palavaa halua lähteä kuopuksen kanssa bussilla esikoista hakemaan sitten illalla. Mies oli menossa autolla töihin, ja sanoi voivansa sekä viedä esikoisen että hakea hänet sitten päiviksestä. Niinpä esikoinen sitten lähti miehen kyydillä päivikseen.

Päivä meni kotona rattoisasti kuopuksen kanssa, joka alkaa olla jo ilmeisen terve. Iltapäivällä päikkäreiden jälkeen menimme sitten ulos. Viiden aikaan odottelin miestä ja esikoista jo kotiin, mutta eipä heitä näkynyt. Kaksikymmentä vaille kuusi soitin miehelle kysyäkseni, voinko jo lämmittää ruuan, ja missä he mahtoivat olla. Mies oli ihan pihalla. Miten niin he? Töissähän hän. Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, kuului luurista: "Ai perkele." Taisi muistaa...

Mikäs siinä sitten auttoi. Ei muuta kuin lelut varastoon, pyörä ulos ja kuopus pyörän kyytiin. Sitten mahdollisimman vauhdikkaasti päiväkotiin esikoista hakemaan. Koko matkan (ylämäkeä, alamäkeä ja taas ylämäkeä 1,5km) kiroilin mielessäni ja sätin miestä. Laita mies asialle ja tee itse perässä. Just näin.

Kuopuksen kanssa oltiin päiviksessä klo 18. Esikoinen oli pihalla yhden hoitajan kanssa aika orvon näköisenä. Ei varmaan ollut tuntunut kivalta, kun isää ei vain näy... Kuopus halusi leikkiä hetken päiviksen pihassa, ja minullehan se sopi vallan mainiosti. Piti vetää henkeä rivakan pyörämatkan jälkeen. Noin 10 minuutin kuluttua tuttu auto kaarsi parkkikselle. Mieshän se siinä. Olin niin vihainen, että teki mieli itkeä. Mitään en kuitenkaan viitsinyt sanoa. Mitä sitä nyt toiselle purkautumaan, kun vahinko oli jo tapahtunut. Mutta kyllä suoraan sanottuna vitutti.

 

Voimat vähissä, hermot pinnassa

Miten voikaan olla, että kotipäivinä voimat loppuvat hermoista puhumattakaan noin puolen päivän aikaan? Yhä enemmän tuntuu, ettei minussa ole yhtään kotiäitiainesta, kun lasten mekastus ja riehuminen rasittaa niiiiiiiiin paljon. Tänään olen jo kauhulla miettinyt sitä aikaa, kun vauvakin on hoidettavana (vaikka menneekin siinä sivussa), mies töissä ja nämä kaksi riiviötä täällä kotona. Toisaalta, harvoinpa me silloin sisällä kökitään. Nyt ollaan, kun kuopus on kipeä. Vaikka ei tuosta uskoisi, sellaista menoa on tänään pitänyt...

Sairaustilanne: yöllä oli vielä kuuma kuin kekäle, aamulla kuume oli poissa. Ruokahalukin on lähes palautunut, eikä eilisen jälkeen ole oksentanutkaan.

Esikoinen halusi sittenkin jäädä kotiin, vaikka eilen vielä oli kovasti päivikseen menossa. Ulkona on aivan ihana ilma, ja kunhan saan ruuan uuniin, ajattelin raahata nuo tuonne pihalle remuamaan. Kun ei ole neljää seinää rajoittamassa, helpottaa tämänkin äidin päässä lasten aikaansaama mekastus. Äh, rutiinit niin hukassa kuin vain voi olla. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, kun normaalitilanne on, että lapset ovat päivät päiviksessä?

 

Sairastuvalta, päivää

Just niin, heti, kun on hehkutettu, ettei lapset ole olleet kipeitä, niin eikös jompi kumpi heti sairastu.

Tänään päiviksestä soittivat vähän kahden jälkeen. Kuopukselle oli päiväunilla noussut kuume. Korvakuumemittarilla mitattuna lämpöä oli 39,2 astetta. Lähdin siis hakemaan lapsia kotiin. Kuopus oli ihan reppana, ja täysin kannettava tapaus. Onneksi oli auto käytössä.

Kotimatkalla piti poiketa kauppaan. Ajattelin, että käydään pikaisesti. Ajatuksen tasolle se sitten jäi, kun kauppaan päästyämme kuopus sitten oksensi. Ja vielä suoraan niiden porttien kohdalla. Onneksi istui ostoskärryissä, ja ehdin väistää. Ja onneksi tavoitin ihan läheltä yhden henkilökuntaan kuuluvan, joka ystävällisesti sanoi siivoavansa jäljet (vaikka olin mennyt kysymään, mistäköhän saisin paperia tai jotain muuta, jolla olisin itse saanut sotkun siivottua).

Iltapäivän ja illan aikana kuopus sitten oksensi vielä kaksi kertaa. Ainoa, mikä pysyi sisällä oli amma (jota tulee vielä tosi vähän, kun tämä yksi on vielä tuolla masussa) ja - yllätys yllätys - kolajuoma. Vaikka kaikki muu ruoka tuli ulos, se ei silti estänyt kuopusta syömästä iltaruokaa ja iltapalaa. Nyt jännäänkin, mahtaako tuo lapsi yöllä oksentaa, kun söi ennen nukkumaanmenoaan.

Esikoinen on hieman murheissaan, kun huomenna ja perjantaina on luvassa kotipäivä. Kovasti haluaisi mennä päivikseen kavereiden kanssa leikkimään. Täytyy katsoa, jaksanko lähteä tuota viemään, kun kuopus pitää kuitenkin ottaa mukaan, enkä halua, että mahdollinen mahatauti tarttuu muihin. Toisaalta, jos se on tarttuakseen, niin kai se jo tänään aamupäivällä sen teki.

Toivottavasti kukaan muu ei meillä nyt sairastu. Tää ei jaksais just nyt olla sisar hento valkoinen...

 

Hyviä uutisia

Esikoinen on saanut ravata lääkärissä viimeisen vuoden aikana, kun ensin hän sairasti kolme keuhkokuumetta puolen vuoden sisään (ekalla oli tiputuksessa sairaalassa, viimeisin oli jouluna, mutta siitä selvittiin lääkärissäkäynnilla ja kotihoidolla) ja sen jälkeen ollaan käyty tutkimuksissa. Viikko sitten hän kävi miehen kanssa "juoksukokeessa", eli testattiin keuhkot rasitusastman varalta, ja tänään oli allergiatestit ja lastenlääkärillä käynti.

Kuinka ollakaan, lapsi sai terveen paperit. Kaikki prick-testit olivat negatiivisia, eikä tuosta juoksukokeestakaan mitään sen kummempaa kuulemma selvinnyt. Lisäksi kesä on mennyt sairastelujen suhteen todella hyvin, kun vain satunnaisesti on ollut pientä nuhaa (saimme tehtäväksemme keväällä pitää hänen kohdallaan oirepäiväkirjaa) ja inhaloitavia lääkkeitä on jouduttu antamaan ihan vain pari kertaa kesän aikana - ja yksi kerroista oli silloin, kun ne Venäjän metsäpalosavut olivat täällä pahimmat.

Kuukauden kuluttua on vielä aika kurkku- ja korvapolille, jossa lääkäri tsekkaa kitarisat. Syynä keuhkokuumeisiin voivat nimittäin olla "ylisuuret" kitarisat, ja kun ne leikataan, ei niistä enää pitäisi olla vaivaa. Seurantakäynti tämän muun härdellin osalta onkin vasta helmikuussa, joten nyt sitten ollaan silmä tarkkana, koska mahdollinen infektiokierre alkaa. Vaikka päiväkotielämää on kesäloman jälkeen ollut jo 1,5kk, ei esikoinen vieläkään ole sairastanut tyypillistä "nenä vuotaa kuin seula" -flunssaa. Harvinaista sinänsä, sillä kahtena aikaisempana päiväkotisyksynä on tuntunut, että mitään muuta ei ole saanut tehdä kuin pyyhkiä toiselta räkää pois ylähuulelta.

Olisikin erittäin hyvä, jos noista keuhkokuumeista päästäisiin näinkin vaivattomasti.

 

Kamala kiire

Aivan käsittämätöntä, kun on koko ajan ihan kamala kiire. Tuntuu, että vuorokaudessa tunnit eivät millään riitä, kun hommaa on niin paljon. Ja kaikki pitäisi saada tehtyä ennen vauvan syntymää.

Osansa kiireen tunteeseen taitaa tuoda tuo näkemäni uni. Kummatkin aikaisemmat synnytykset kun ovat tapahtuneet lasketun ajan jälkeen, niin nyt unen jälkeen epäilyttää, että tämä nykyinen vuokralainen putkahtaakin maailmaan ennen laskettua aikaa - siis ennen kuin olen valmis.

Tämän hetken prioriteettilistalla ylimpänä ovat vaatekaapin siivous, että sinne mahtuvat vauvanvaatteet; vauvanvaatteiden järjestäminen ja tietysti vielä sen sairaalakassin pakkaaminen. No, sillä ei nyt ole varsinainen kiire, sillä edellisellä kerralla pakkasin kassin vasta, kun olimme lähdössä sairaalaan. Mutta nuo vauvanvaatteet kyllä pitäisi katsoa sekä järjestää kaappiin. Ehtisikö sitä huomenna vai jaksaako jo tänä iltana, kun lapset ovat menneet nukkumaan?

P.S. Sänky pysyi kuivana jälleen. Kuopus tosin kävi yön aikana kolme kertaa pissalla, mutta parempi pissa potassa kuin sängyssä :)

 

Jännitys tiivistyy

Ei mitään vauvauutista, sori vaan :)

Kuopus nukkuu toista yötä peräkkäin ilman vaippaa. Nyt tietysti jännitän, saanko jossain vaiheessa yöllä ryhtyä lakananvaihtopuuhiin, vai heräänkö viemään toista pissalle, kun ähinä alkaa. Tähän asti olen herännyt, ja yövaippa on pitkään ollut kuiva. Mitä tapahtuu, kun vaippa nyt jätettiin pois? Se varmaan nähdään tässä muutaman yön kuluessa. Päiväkodissa tuo on kyllä päikkärit nukkunut hienosti ilman vaippaa elokuun alusta alkaen, eikä pyykkiäkään ole kotiin tullut. Toivottavasti säästyn lakanapyykiltä - parisängyn lakanaa kun on suorastaan veemäistä lähteä vaihtamaan keskellä yötä, kun kaikki nukkuvat sen päällä.

 

Uni

Olipa jännä herätä, kun se tapahtui keskellä erittäin mielenkiintoista unta. Taisi muuten olla eka vauvauni tämän raskauden aikana - mitä se sitten merkitseekin.

Unen kulku oli seuraava: Synnytys käynnistyi, kun olimme käymässä vanhempieni luona. Koska vauva ilmiselvästi halusi ulos nyt eikä viidestoista päivä, mikäs siinä sitten auttoi. Noin vartti myöhemmin itse synnytys oli sitten ohi, ja seuraavaksi näin vauvan pötköttämässä keittiön pöydällä puhtaan ja pehmeän pyyhkeen päällä. Sukupuolesta ei voinut erehtyä, pikkuinen tyttövauva oli kyseessä. Äitini puki hänelle juuri pienenpieniä alushousuja. Vauva alkoi liikehtiä hermostuneesti, ja kysyin, oliko pissahätä. Ennen kuin ehdin lähteä häntä viemään lavuaarin päälle pissalle, huomasin pissan jo tulleen. Otin vauvalta pois märät alushousut, laitoin harsovaipan tilalle ja samalla vaihdoin kuivan pyyhkeen alustaksi, ja puin loputkin vaatteet hänelle päälle. Vauva makasi pöydällä ja tillitti minua keskittyneesti. Siinä häntä katsoessani tokaisin takanani seisseelle miehelle, että tämä päätti sitten syntyä viikkoa ennen laskettua aikaa.

Sitten heräsin.

Unen antamaan päivämäärään on vajaa viikko jäljellä. Tässähän voi tulla kiire... :)

 

 

Työnjakoa

Mies lähti juuri äsken ilmeisen pitkin hampain lasten kanssa pihalle. Nokoset sohvalla olisivat kuulemma maistuneet enemmän. Ihan varmasti. Ei minustakaan ole aina mitään herkkua seisoskella pihalla, ja silti sitä teen lähes joka ikinen arki-ilta, kun mies on töissä. Saa minun puolestani näin viikonloppuisin hoitaa pihalla seisomisen.

Meillä työnjako on selvästi luisunut siihen, että mies käy töissä, ja minä hoidan kodin ja lapset ja kaiken muun, mikä tähän rooliin sitten kuuluukin. Välillä - kuten esimerkiksi tänään ja muutamana iltana viikossa - tämä asetelma tuntuu erityisen rasittavalta. Jos minulla sattuu joskus olemaan iltameno, ja mies on lasten kanssa kotona, niin on melko varmaa, että ruokaa ei silloin ole tehty. Samoin on turha odottaa likapyykkikorin tyhjenemistä tai imurointia, mikäli minä en ole paikalla. Jos mies on lasten kanssa päässyt ulos asti, niin hyvä. Useimmiten, kun tulen iltakahdeksalta tai sitä myöhemmin kotiin, törmään hävityksen kauhistukseen (jonka raivaamiseen minulta menee hyvinkin koko seuraava päivä, jos vain jaksan vaivautua), ja saan huomata miehen istuvan nenä kiinni läppärissä ajatukset mahdollisimman kaukana kotipiiristä (ts. työasioissa). Lapset saavat tehdä, mitä keksivät. Iltamenot eivät siis hirveästi houkuttele.

Nyt tietysti mietin, onko syy minussa. Olenko minä totuttanut miehen siihen, että taloudenhoito tapahtuu ilman, että hänen pitää laittaa rikkaa ristiin? Kauhea ajatus - en minä nyt sentään miehen äiti ole!

Voisi olettaa, että vauvan syntymän jälkeen tilanne muuttuu. Mies on ainakin suunnitellut pitävänsä lakisääteisen kolmen viikon isyysloman. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

 

Toimiva perustelu

Esikoinen olisi eilen halunnut lähteä ostamaan uusia leluja. En suostunut. Perusteluni oli, että kun näyttää siltä, ettei nykyisistäkään leluista oikein pidetä huolta, niin miksi niitä pitäisi ostaa lisää. Esikoinen kysyi, miten niin niistä leluista ei pidetä huolta. Sanoin sen näkyvän siinä, että lastenhuoneessa vallitsee kaaos (jo toista viikkoa - nämä meidän lapset tykkäävät edelleen leikkiä siten, että kaatavat kaikkien laatikoiden sisällön lattialle ja kiemurtelevat siellä lelujen seassa jokusen tovin ennen kuin kyllästyvät).

Hetken hiljaa oltuaan esikoinen sanoi, että hän siivoaa huoneen lauantaina (eli tänään), kun on vapaapäivä, ja sitten hän saakin lisää leluja. Sanoin: "Selvä", enkä oikeasti (hyi minua!) uskonut mitään tapahtuvan.

No, heti, kun aamun lastenohjelmat loppuivat, esikoinen ryhtyi hommiin. Tässä tulos:

Mies oli sitä mieltä, että täytynee suunnistaa lähimpään lelukauppaan... (ja juuri lähtivät).

Minä täällä saan rauhassa potkia itseäni. Tyhmä äiti, tyhmä äiti. Ei kannattaisi aliarvioida noin viisivuotiasta.

 

 

Äiti ei oikein nyt osaa

Esikoisella on verrattain paljon kavereita. On sekä näitä minulle tuttuja pihakavereita sekä sitten niitä hieman tuntemattomampia päiväkotikavereita. Olen hieman hämmentynyt, kun ilmeisesti esikoinen on tullut siihen ikään, että näitä kahta ryhmää pitäisi nyt ruveta sekoittamaan toisiinsa.

Toukokuussa vaihdoin yhden päiväkotikaverin äidin kanssa puhelinnumeroita. Tämä kaveri tosin nyt syksyllä siirtyi toiseen päiväkotiin, mutta asuu edelleen tuossa viereisessä taloyhtiössä. Ei siis ole temppu eikä mikään, että lapset tapaavat toisiaan myös vapaa-ajallaan. Yleensä meidän pihassa, kun siellä muutenkin olen lasten kanssa. Eilen tuli vaihdettua numeroita erään toisen päiväkotikaverin äidin kanssa. Tämä kaveri asuu jo kauempana, lähellä tuota päivistä. Ja ilmeinen tarkoitus puhelinnumeroiden vaihtamiselle on se, että lapset saisivat tavata ja leikkiä yhdessä myös vapaa-ajallaan.

Tunnen olevani ihan eksyksissä ja täysin vieraassa maastossa nyt. Tuntuu tosi oudolta soittaa päiväkotikaverin äidille ja pyytää lasta leikkimään esikoisen kanssa. Helpompi on soittaa silloin, kun pyytää kaveria tuohon meidän pihalle. Sen olen jo kesäloman jälkeen pari kertaa tehnyt. Huomattavasti vaikeampaa se soittaminen on silloin, kun esikoinen haluaisi mennä kaverin luo (joko pihalle tai sisälle) leikkimään. En kehtaa pyytää, että toisen lapsen äiti katsoisi minunkin lapseni perään. Pelkään vain aiheuttavani ylimääräistä vaivaa. Lisäksi kuopus haluaisi myös mennä kaverin luo leikkimään, eikä se tunnu ollenkaan sopivalta. Vaikka kyseessä on kaveri, jonka kanssa myös kuopus päiväkodissa leikkii.

Olen hyvin hämmentynyt - suoraan sanottuna ihan pihalla. Mikä mahtaa olla se "oikea" tapa toimia? Kuinka usein voi kaveria pyytää meidän pihalle leikkimään? Mitä sanoa esikoiselle, joka haluaa mennä kaverin luo leikkimään, vaikka äitiä vähän hävettää (niin, juuri niin) soitella lähes tuntemattomalle ihmiselle ja pyytää tätä huolehtimaan kahdesta (tai kolmesta, jos kuopus lasketaan mukaan) villikosta yhden sijaan parin tunnin ajan?

 

"Missä olit silloin, kun..."

Tuttu kysymys monille, arvatenkin. Missä olit silloin, kun Kennedy murhattiin? Missä olit silloin, kun ihminen astui ekan kerran kuun pinnalle? Missä olit silloin, kun kuulit Elviksen kuolemasta? Missä olit silloin, kun kuulit Persianlahden sodan syttymisestä? Missä olit silloin, kun kuulit Estonian uppoamisesta? Missä olit 11.9. 2001, kun WTC:n tornit sortuivat New Yorkissa?

Persianlahden sodan syttymisestä kuulin yhtenä lukioaikaisena aamuna. Tapani mukaan meikkasin huoneessani, ja kuuntelin samalla radiota. Kesken ripsivärin laiton alkoi ylimääräinen uutislähetys, jossa sodan alkamisesta kerrottiin. Ensimmäinen tunti koulussa oli historiaa. Tunnin aihe oli ainakin ajankohtainen...

Kun Estonia upposi 1997, olin Lontoossa opiskelemassa. Sielläkin tuo onnettomuus sai paljon palstatilaa eri lehdissä. Olin ekalla vuosikurssilla, ja meidän tuli tehdä omat soolot ikään kuin harjoitteluna kevään A-level Dance -tutkintoa varten. Jotenkin ne monet kirjoitukset lehdissä tuosta onnettomuudesta saivat minut valitsemaan sen sooloni aiheeksi. Tanssin nimeksi tuli "No way was I going to fall asleep and die", joka oli suoraan lehdestä kopsattu. Joku selvinneistä oli ajatellut juuri noin istuessaan myrskyävän meren armoilla pelastusveneessä. Musiikin miksasin itse (kasettisoittimella :) ). Pääasiassa se oli ääniefekteistä koottu, alussa myrskytuulen ulvontaa, lopussa ensin hiljaisuus, ja sitten Dingon Autiotalon lopusta otettu tipahtelevien vesipisaroiden ääni. (Mieletöntä dramatiikkaa :) )

Viisi vuotta sitten odotin esikoista ja olin kotona. Silitin pyykkiä olohuoneessa ja katsoin aamuteeveetä. Lähetys keskeytyi ylimääräisen uutislähetyksen vuoksi. Pääaiheena oli terrori-isku New Yorkin WTC:n torneihin. Näin ruudulta, kuinka lentokone törmäsi toiseen torniin. Hetken kuluttua näytettiin, miten tornit sortuivat. Seisoin silitysrauta kädessäni suu auki, enkä voinut uskoa näkemääni todeksi.

Kun elokuussa 2004 oltiin koko perhe Nykissä (miehellä oli kolmen viikon työmatka), ehdimme yhtenä viikonloppuna käydä kääntymässä tuolla Ground Zerossa. Monttu oli iso, ja sitä ympäröi teräsverkkoaita. Aitaan oli ripustettu mustavalkoisia kuvia ajalta ennen, aikana ja jälkeen WTC:n sortumisen. Silloinkin tapahtuma hiljensi, kuten se tekee nytkin. Viisi vuotta tapahtuneen jälkeen.

P.S. Jääkiekon maailmanmestaruudesta kuulin pari viikkoa tapahtuman jälkeen. Olin nimittäin silloin vielä Lontoossa, eikä missään - siis yhtään missään - siitä mainittu. Niinpä kotiin soittaessani siitä kuulin, kun älysin kysyä. Että semmoiset olivat ne bileet meikäläisellä :)

 

Koko perhe koossa taas

On ollut melkoisen jännä viikko, kun olen tiistaita lukuunottamatta vienyt lapset päiväkotiin ja hakenut myös. Mies on mennyt julkisilla töihin, joten tuo viemis- ja hakemisrumba on hoitunut normaaliin nähden hyvin helposti autolla. Lisäksi olen ollut lasten kanssa keskiviikkoiltaa lukuunottamatta yksin kaikki muut illat, kun mies on tehnyt - syystä tai toisesta - pitkää päivää, ja tullut kotiin vasta lasten nukkumaanmenon jälkeen. Melko raskasta, sanoisin.

Eilen mies oli isänsä luona ojaa kaivamassa suurimman osan päivää. Lapset hilluivat puolialasti kotona pitkään, ja ulos halusivat vasta reilusti iltapäivän puolella. Tämä sopi minulle hyvin, sillä sain yhden neuleen kokoamista vaille valmiiksi :) Kun mies sitten neljän aikaan tuli kotiin, hän otti lapset ja lähti uimaan. Kun hulinajengi oli poissa, sain rauhassa ommella itselleni järjestyksessä toiset äitiysfarkut. Lisäksi ennen porukan kotiutumista minulla oli vielä aikaa istua rauhassa töllön edessä teetä juomassa. Rentouttavaa :)

Mitä tuohon otsikkoon tulee, niin yhteiseloa ei tänään kauaa kestä. Minulla on menoa päivällä ja mies lähtee lasten kanssa maalle omppuja keräämään. Toisaalta, nyt kun mieskin on kotona, lasten riehuminen ja tappeleminen ei niin hirveästi päätä kiristä. Ja on muuten ihan hauska huomata, että ei miehelläkään mitkään loputtomasti venyvät lehmänhermot ole :) Todella vapauttavaa :)

 

Omenamehu

Saatiin omenat mehuksi. Itse asiassa jo tiistaina. Mies vei omenat ja 21 lasipulloa mehuasemalle, ja illalla haki täydet pullot kotiin. Omenoita oli kuulemma ollut 30kg, ja kun kaikki pullot olivat täynnä, ilmeisesti kaikki mehu ei ollut mahtunut niille varattuihin pulloihin.

Kolme pulloa mehua on jo juotu. Loput ovat säilössä kylmäkellarissa. Mehu on tosi hyvää! Lapsetkin tykkäävät :)

Mitä omenahilloon tulee, niin eilen sitä käytin Bostonpullan välissä. On muuten herkullista hilloa! Eikä pullastakaan tullut yhtään kehnoa :) Seuraavaksi voisi leipoa omenapiirakan. Pullataikinasta kaulitaan pellin kokoinen pohja, jonka päälle levitetään omenahilloa. Sitten uuniin. Maistuu herkulliselta, (Lapsena muuten söin tuota piirakkaa niin, että ensin nuolin hillot pois päältä, heh.)

 

Äidin toivelista

Olen tässä miettinyt. On muutama asia, joita haluaisin lähinnä mukavuussyistä. Ensinnäkin haluaisin kodinhoitohuoneen. Minusta olisi mukavaa, että kylpyhuone olisi tarkoitettu kylpemiseen, ei pyykkihuoltoon. Vaikka meille sopisi ammeen sijasta paremmin uima-allas, niin kovia lapset ovat kylpemään (lue: uimaan ammeessa ja kastelemaan koko kylppärin siinä samalla). Kodinhoitohuoneeseen haluaisin ehdottomasti mankelin. Mankeloidut lakanat ovat parasta mitä tiedän heti suklaan ja oman ajan jälkeen :) Nyt käyn mankeloimassa lakanat taloyhtiön pyykkituvassa, mutta siellä mankeloiminen on jotenkin ankeaa. Ja lakanat pitää kantaa ensin kolmet portaat alas, pihan poikki ja sitten vielä yhdet portaat alas - ja mankeloinnin jälkeen sama roudaus toiseen suuntaan. Kodinhoitohuoneessa voisi myös olla kuivausrumpu. Tosin se ei ole mitenkään ehdoton, sillä minusta narulla kuivattuihin vaatteisiin tulee sekä puhtaampi tuoksu että tuntu. Vaikka nyt olenkin pari kertaa käyttänyt taloyhtiön pyykkituvan tarjontaa myös sekä pesukoneen että kuivausrummunkin osalta.

Tykkään leipoa, mutta taikinan teko on aina jotenkin vaivalloista. Siksi minusta olisi kiva omistaa kunnon monitoimikone. Teräsrungolla ja teräskulholla. Vaan mihinkäs se täällä mahtuisi, kun keittiön kaapit ovat jo valmiiksi ihan täynnä :-/ Täytyy toistaiseksi tyytyä tekemään taikina tavalliseen kulhoon tavallisella taikinakoukullisella vatkaimella. Niin kuin tänäänkin. (Työn alla, toisin sanoen kohoamassa on boston-pullataikina, nam.)

Uuden imurin sain vähän aikaa sitten, ja sitä onkin tullut ahkerasti käytettyä. Täytyy muuten taas tänään käyttää, kun lasten kengissä ja vaatteissa tulee päivittäin suunnilleen kilo hiekkaa ja pikkukiviä sisälle. (Mikä kumma siinä muuten on, että aina on taskut täynnä hiekkaa? Beats me.) Jos joskus asun omakotitalossa - ja jos se on vielä itse rakennettu - niin silloin haluan ehdottomasti keskuspölynimurin. Se on kiva :) Lapsuudenkodissani on sellainen.

Haluaisin myös vaatehuoneen. En sellaista pientä luukkua, vaan ihan kunnollisen, vaatetankoineen ja hyllyineen. Olisi ainakin jokin paikka mm. talvivaatteille kesällä sekä niille vaatelaatikoille täynnä lastenvaatteita. Nyt nuo ovat verkkokomerossa, jonne pitäisi viedä muutakin tavaraa. Vaatehuoneessa voisi myös pitää siivoustavaroita. Nykyinen keittiössä sijaitseva siivouskaappi on ihan susi. Sanon vain.

Oma sauna olisi myös pop. Tällä hetkellä meillä on saunavuoro taloyhtiön saunasta. Sinne on sama matka kuin pyykkitupaankin. Ja vuoro on 45min pitkä - ja jostain syystä me aina unohdamme sen. Kuten eilen illalla. Tykkään saunoa, mutta kellon kanssa se ahdistaa. Olisi ihanaa, jos voisi vain puolen tunnin varoitusajalla päättää haluavansa mennä saunaan. Ja jos voisi saunassa käydä myös lasten mentyä nukkumaan. Näin meillä parisuhdetta hoidettaisiin :) Kun joskus asuntoa vaihdamme, emme edes harkitse sellaista, missä ei ole omaa saunaa.

Kokki olisi muuten myös kiva. Sellainen, joka tekisi ruuat valmiiksi kun tulen lasten kanssa pihalta sisälle syömään. Ja sellainen, joka myös siivoaisi keittiön ruokailun jälkeen. Ja sellainen, joka tekisi maistuvaa arkiruokaa, mutta hallitsisi myös juhlavan aterian salat. Minä voisin hoitaa leipomiset sillä monitoimikoneellani, mutta ruuan valmistaminen kyllä tökkii ja rankasti.

Olisikohan tässä aihetta kirjoittaa kirje itse Joulupukille?

 

Liikkarissa

Ilmoitin lapset Liikkariin (=liikuntaleikkikoulu). Saavat kerran viikossa ihan ohjatusti hyppiä, juosta ja remuta - ilman että mun täytyy olla vahtimassa :) Eilen oli toinen kerta. Tästä viikottaisesta harrastuksesta tullee koko perheen harrastus, sillä lapset ovat eri ryhmissä. Kuopuksen ryhmä (3-vuotiaat) on ensin, ja ollaan miehen kanssa sovittu, että hän on siellä mukana niin pitkään kuin on tarvis. Esikoisen ryhmä (4-5-vuotiaat) on sen jälkeen, ja sillä aikaa, kun mies on kuopuksen kanssa riehumassa, minä olen esikoisen kanssa odottamassa.

Eilinen puolen tunnin odotus meni hienosti. Ensin katsottiin ikkunanraosta kuopuksen liikkarituntia. Sen jälkeen luettiin pari lastenkirjaa ja sitten olikin jo aika vaihtaa vaatteet esikoiselle tämän omaa liikkarituntia varten. Esikoinen halusi olla tunnilla ilman isää, joten seuraava nelkytäviisminuuttinen vietettiin miehen ja kuopuksen kanssa kolmistaan. Minä luin "Kotilääkäriä" ja mies pelasi kuopuksen kanssa paria eri lautapeliä. Välillä kävivät kurkkaamassa ikkunasta, mitä esikoisen ryhmä liikkarissa puuhasi.

Kun liikkaritunti loppui, salista porhalsi ulos punaposkinen, tyytyväinen lapsi :) Taitaa tuo olla ihan rahanarvoinen juttu.

Seuraava koko perheen harrastus onkin sitten vuodenvaihteen jälkeen jälleen vauvauinti. Toteutusta pitänee tosin miettiä, sillä vauvauintiin varattu puolituntinen on näille kahdelle vanhemmalle koheltajalle aivan liian lyhyt aika. Yksi mietitty vaihtoehto on se, että minä menen ensin uimaan vauvan kanssa, ja kun vauvauinti loppuu ja normaali yleisöuinti alkaa, niin mies tulee altaaseen vanhempien lasten kanssa. Sitten minä istun kahviossa imettämässä (ja myöhemmin vauva liinassa nukkumassa) ja nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, kun mies viettää aikaa altaassa muun porukan kanssa. Toista yhtä hyvää vaihtoehtoa ei ole vielä tullut mieleen. Onneksi tässä on vielä aikaa pohtia ja suunnitella.

 

Elämää noin viisivuotiaan kanssa

Tämä pienten lasten äitinä oleminen ei ainakaan ole tylsää. Jokainen päivä on erilainen, eikä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun vielä vähän aikaa sitten kuopus, 2,5 vuotta, aiheutti harmaita hiuksia, niin nyt sitä tekee esikoinen, noin viisi vuotta. Muistelen samanlaisen kauden olleen parisen vuotta sitten. Tulevatko nämä parin vuoden välein? Onko jotain ikäkausiahdistusta ilmassa?

Vaikeimpia hetkiä ovat lähes kaikki siirtymiset: sängystä pukemaan, kotoa päiväkotiin, päiväkodista kotiin, leikkimästä syömään, ulkoa sisälle ja illalla nukkumaan. Yllättävää kyllä syömästä leikkimään ja sisältä ulos siirtymiset sujuvat kuin vettä vain.

Kun tässä eräänä iltana keskusteltiin asiasta, esikoisella oli ratkaisu valmiina: jos me aikuiset tekisimme kaiken mitä hän haluaa ja pyytää, niin silloin hän tekisi kaiken mitä me haluamme ja pyydämme. Just.

Tämä aamu oli taas yksi tapaus muiden joukossa. Mies lähti aikaisin töihin, ja minä hoidin lasten päiväkotiin viemisen. Esikoinen ei olisi halunnut lähteä kesken lastenohjelmien. Kerroin, että silloin ei saa aamupalaa, ja tulee nälkä. Kävin laittamassa television kiinni ja pyysin lasta siirtymään eteiseen pukemaan kenkiä jalkaan. Kuopus oli jo eteisessä odottamassa. Kolmannen kehotuksen ja jälkeen (ja television sulkemisen jälkeen) ei esikoinen vieläkään ollut liikahtanut eteisen suuntaan. Minä siis kävin hänet hakemassa kädestä pitäen eteiseen. Kenkien pukeminen kesti tooooodella kauan, ja minulla ärsytystaso vain nousi. Kun vihdoin päästiin ovesta rappuun, esikoinen jämähti niille sijoilleen. Kun kävely ei luonnistunut useammankaan kehotuksen jälkeen, jälleen mentiin käsi kädessä. Pyörä olisi pitänyt ottaa mukaan, mutta kieltäydyin siitä ehdottomasti. Sitten se autoon meno, huh. Jälleen yksi operaatio enemmän. Autossa päiväkodille ajaessamme esikoinen sanoi haluavansa pesäpalloräpylän. Hän aloitti vielä sen aika hienosti: "Sitten kun te ostatte mulle ikioman pesäpalloräpylän, niin sitten mä lupaan totella teitä." Minä vastasin, että mitään ei kannata pyytää, jos ei osaa käyttäytyä, koska mitään kivaa ei tapahdu, jos elämä on jatkuvaa venkoilua. Välillä kuulostan ihan rikkinäiseltä gramofonilta, kun joudun toistamaan sen tosiasian, että kitisemällä ja kiukuttelemalla ei saa mitä haluaa. Korkeintaan muut ihmiset vihaisiksi.

Kiristys ja uhkailu syövät naista, ja lisäksi menettävät uskottavuuttaan. Lahjontaan (tee-nyt-niin-kuin-äiti-pyytää-niin-saat-herkkuja) en taivu, eikä tekisi mielenikään.

Nyt mietin hiljaa mielessäni, johtuuko tämä iästä vai kenties siitä, että päiväkotielämä on lapsille niin rankkaa. Päiväkodissa ei kuulemma ole kuuntelemisen ja tottelemisen suhteen mitään ongelmia. No, kotona on sitäkin enemmän sitten, kiitos vain. Toisaalta, jos pitää kaiket päivät tsempata ja käyttäytyä, niin ei sitä ihan ympäri vuorokauden joka päivä jaksa. Ihan ymmärrettävää - kai. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että ilmapiiri kotonakin olisi hieman mukavampi ja leppoisampi, jos ei tarvitsisi asioista sanoa miljoonaa kertaa ja lopuksi sitten kuitenkin hermostua, ennen kuin mitään tapahtuu. Toivon sydämestäni, etten ole yksin tässä tilanteessa...

 

Diagnoosi: laiskamato

Mieletöntä, miten toisena päivänä virtaa riittää vaikka mihin, kun sitten toisena päivänä ei jaksa edes istua. Olen hämmästynyt.

Eilen hääräsin koko päivän, kuten kerroinkin. Tälle päivälle olin suunnitellut mm. lastenhuoneen sohvan verhoilun päättämistä, omenoiden hilloamista, lakanoiden mankeloimista ja äitiysfarkkujen ompelua (kun niitä vielä ehtisi käyttää muutaman viikon). Aamulla oli lääkärineuvola, ja kun kävely kotiin oli niin vaivalloista (nämä pirun liitoskivut jälleen vaivaavat), kävikin niin, etten ole tehnyt yhtäkään noista edellämainituista askareista - enkä oikein mitään muutakaan. Kun ei jaksa, niin ei jaksa.

No, onpa jotain tekemistä huomiselle sitten ;) Eikä työ tekemällä lopu, niinhän se vanha kansakin jo tiesi. Sisustaminen on edelleen vaiheessa, kun seinät ovat vieläkin ihan paljaat. Toisaalta, miehen kanssa ollaan puhuttu, että samaa määrää kuvia/tauluja ei seinille enää ripustettaisi. Mieletön pinkka valokuvia odottaa edelleen pääsyä kansioihin - tosin jos odotusta on kestänyt jo nelisen vuotta, mitä pari viikkoa on sen rinnalla? Makkariin siirretty kirjahyllyn pätkä kaikkine koulupapereineen pitäisi siivota. Neuleita on "valmiina" iso läjä, mutta ne pitäisi vielä koota. Inhoan neuleen saumojen ompelua! Vaatekaapit lastenhuoneessa on siivoamatta ja vauvan vaatteet katsomatta. Toisaalta, onhan tässä vielä aikaa...

Mitään ei huvittaisi tehdä. Jo vessassa käynti tuntuu juuri tänään ylivoimaiselta ponnistukselta. Pakko kuitenkin mennä, sillä pyykin pesu ei huvita senkään vertaa ;)

 

Iisakin kirkko

Tässä taannoin kerroin saaneeni valmiiksi oman "Iisakin kirkkoni". En ole muuttamassa tätä käsityöaiheiseksi blogiksi, mutta nyt tekee mieli esitellä tämä suurtyö :)

 

TADAA!!

 

 

Kuvassa näkyy virkattu verhokappa. Pituutta kapalla 3,5m ja leveyttä 30-35cm. Ihan tarkkaan en enää muista. Lankana luonnonvalkoinen 6-säikeinen kalalanka ja koukku 1,5. Anoppi, joka kesälomallaan tykkää purjehtia, tilasi minulta tämän verhon Inkoon tilan päätalon alakertaan ikkunaan, josta on kaunis merinäköala. Tilaus tehtiin pääsiäisenä 2002, joten aika pitkään meni, ennen kuin homma oli valmis. Tällainen ruutuvirkkaus on helppoakin helpompaa, mutta toisaalta aika tylsää. Työ olikin aina se viimeinen, minkä käteeni otin, jos ei ollut muutakaan tekemistä.

Nuoruudessani tuli virkattua isoja töitä enemmänkin. Lapsuudenkodissa sänkyä koristaa täysimittainen päiväpeite ja sekä rippi- että ylioppilasjuhlien tarjoilu oli katettu pöydälle, jonka päälle oli levitetty  virkattu iso soikea pöytäliina.

Virkkaaminen on kivaa, ja muun muassa siksi tuli tässä kesällä ostettua myös uusi virkkausohjekirja: Virkkaa kesä kotiin. Nyt vain näyttäisi siltä, että aikaa on sen verran rajallisesti, ettei ehdi koukku kädessä kulua...

 

Hillottua

Hip hei, eka satsi omenahilloa tehty! Jostain nettisivulta luin, että 8 litraa omenoita olisi noin 4kg, joten puolitin ronskisti sen ämpärillisen omenoita. Aamulla kävin kaupassa ostamassa hillosokeria kaksi kiloa, yksi kilo per satsi. Eräältä toiselta nettisivulta sain vinkiksi laittaa hilloon 1rkl kanelia, 1tl neilikkaa ja 1tl inkivääriä. Tein siis jouluista omppuhilloa :) Kun hilloa sitten purkitin, niin pakko oli maistaa lusikallinen. Taivaallista!!! Kannatti käyttää aikaa omenoiden poimimiseen, rahtaamiseen, kuorimiseen ja pilkkomiseen ;)

Mitään käsitystä ei ollut, paljonko tuosta tulee valmista hilloa. Kuoritut ja pilkotut omenat mahtuivat hienosti viiden litran (?) kattilaan. Hilloa tuli vajaasta kattilallisesta neljä reilun puolen litran pönikkää. Eli yhteensä siis noin kahdesta kilosta omppuja sain hilloa reilut kaksi litraa.

Vielä ennen kuin lähden hakemaan lapsia päiväkodista, pyöräytän yhden omenapiirakan :) Sen lisäksi aloitan lastenhuoneen sohvan verhoilun ja hoidan pyykinpesun loppuun. Ah, Martat saisivat olla minusta ylpeitä :)

Sadonkorjuuta

Olen ihan selvästi tulossa vanhaksi - mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.

Käytiin tänään päivävisiitillä maalla, siellä Inkoon lähellä. Anoppi on innokas viherpeukalo (kuten ymmärtääkseni oli äitinsäkin), ja näin syksyisin satoa myös tulee. Tällä kertaa keräsimme omenoita. Kottikärryllisen. Tarkoituksena on viedä lasti mehuasemalle. Viime vuonna tilan ompuista tehty mehu oli tavattoman herkullista. Tai näin muistelen: saimme kolme pullollista mehua, joista mies joi suurimman osan. Minä taisin saada lasillisen. Jos tänä vuonna saisin vähän enemmän maistiaisia...

Siinä omenoita kerätessämme (ja syödessämme) sanoin miehelle, että voisin vähän lajitella hedelmiä, jos vaikka kokeilisin tehdä omenahilloa. Mies innostui - ja nyt on minulla kymmenen litran ämpärillinen omenoita hilloamista odottamassa. Miten tämä liittyy vanhaksi tuloon? No siten, että ennen tätä syksyä minulle ei tullut mieleenkään a) marjojen keruu omaan pakastimeen ja b) omenoiden hilloaminen. Marjojen keruu sujui ihan luonnostaan, mutta tuota omenahillon valmistamista täytyy vähän ilmeisesti opiskella. Googlella löysin ihan pätevän kuuloisen "reseptin": omenat kypsennetään pehmeiksi ja soseutetaan pienen vesimäärän kera, sekaan sokeri, kiehautus (tai keittäminen - riippuu ihan siitä, missä menee aikaraja), sose purkkeihin ja pakastimeen. Anopin tekemiä hilloja olen käyttänyt leivonnaisissa. Boston-pullasta tulee vallan mainio, kun ennen rullaamista ja leikkaamista taikinalevyn "voitelee" omenahillolla. Nam. Korvapuustit tehtynä samaan tyyliin menevät todella hyvin myös kaupaksi. Hmm, pitäisiköhän huomenna sitten myös leipoa?

Lapset muuten osallistuivat vaihtelevasti omenoiden keruuseen. Esikoinen innostui puiden ravistelusta jopa niin paljon, että pariin puuhun kiipesi niitä ravistamaan. Kuopus tyytyi poimimaan omenoita maasta. Poimimisen lisäksi hän myös tykkäsi haukata omenasta palan. Useasta omenasta. No, mehussa haukkaamista tuskin edes huomaa :) Kun nyt vain saataisiin koko lasti omenoita sinne mehuasemalle. Pullot on kyllä pesty ja korkit keitetty. Jään odottamaan...

 

Tohtori Sykerö

Historiallista. Käytiin lasten kanssa sekä eilen että tänään uimassa. Eilen olin hallissa lasten kanssa yksin, tänään mieskin oli mukana. Eilen ehdittiin uida tunti, tänään vajaa kaksi. Eikä saunottu välillä. Eilen molemmat lapset uivat lastenaltaassa, sillä muuten en olisi kyennyt heitä vahtimaan. Onneksi lastenallas on kaksiosainen: syvä puoli esikoiselle ja matala kahluupuoli kuopukselle.  Tänään esikoinen oli lähes koko uintiajan hyppyaltaalla. Metrin ponnahduslaudalta hyppää jalat edellä veteen ja ui koiraa tikkaille - naama niin leveässä hymyssä ettei tosikaan. Mies seisoi altaan reunalla ja seurasi esikoisen vesi-iloittelua. Minä istuin lastenaltaan reunalla ja vastaavasti katsoin, kun kuopus otti tuosta märästä elementistä kaiken irti. Menee se päivä näinkin, ajattelin :)

Ennen uimareissua käytiin ostamassa lapsille uimalasit ja piipahdettiin myös pikaruokapaikassa syömässä. Lapsille tuntui riittävän ranskalaiset perunat ja limu. Aterian kylkiäisinä saivat molemmat DVD-elokuvat. Kyllä kaikenlaiset nostalgiset ajatukset tulivat mieleen, kun näin nimen kannessa: Tohtori Sykerö. Oli muuten yhteen aikaan lempilastenohjelmani :) Kun päästiin alkuillasta kotiin, halusivat lapset katsoa heti toisen Sykeröistä. Elokuvan kesto on passelit 23 minuuttia, ja juuri sen verran minulta meni kokata iltaruoka. Iltaruuan ja iltaulkoilun jälkeen (mies viimeisteli remonttia sisällä - nyt on kaikki valaisimet kiinni katossa, jee!) lapset katsoivat vielä sen toisen Sykerön. Minäkin istahdin sohvalle sitä katsomaan.

Lastenohjelmat ovat siitä jänniä, että etenkin osa niistä lyhyistä pätkistä, joita tulee Pikku Kakkosessa, ovat minulle tuttuja omasta lapsuudestani. Nalle Luppakorva, Matti ja Miisu (tuo verraton 70-lukulainen animaatio rautalankamusiikkeineen), HeikkoPeikko (tuli joskus keväällä), Lohikäärme Justus (se muovailuvahajuttu) ja Pelle Hermanni tulevat nyt ensimmäisenä mieleen. Sitten on tuo Tohtori Sykerö. Lapsuuteeni kuuluivat myös muistaakseni He-Man ja Nukkumatti, mutta niitä ei nykyään enää näe. Hauskaa tässä on se, että Pikku Kakkonen tulee sellaiseen aikaan, että vanhempanikin tykkäävät sitä katsoa :) Koskakohan alkavat Pätkiksen uusinnat? Disneyn piirretyt ovat suosikkejani - ja tuo nimenomainen Pätkis oli aina verraton syy ostaa samanniminen suklaapatukka ja syödä se hyvällä ruokahalulla ohjelman aikana ;)

P.S. Pallotuolille löytyi ostaja ja tuoli pääsi tänään uuteen kotiin! Aika tehokas tämä blogi :) Myynnissä olisi muuten myös Ikeasta vuonna 1998 ostettu kokovartalopeili. Mustat alumiinikehykset. Seisoo omilla jaloillaan, ts. tuki takana. Ollut varastossa viimeiset 4 vuotta tarpeettomana. Ei kukaan haluaisi/tarvitsisi...?

 

Hamsteri

On mukavasti mennyt melkein koko viikko sisustaessa ja tavaroita järjestäessä, eikä vielä edes ole lähellekään valmista. Käsittämätöntä, miten paljon sitä ympärilleen kerää tavaroita, jotka a) ovat ihan turhia ja b) vievät tuhottomasti tilaa.

Tänään mm. siivosin pari eteisen kaappia, ja niin vain sain kaksi muovikassillista UFF:ille. Toiseen laitoin mm. pipoja ja kaulaliinoja, joita ei ole tullut käytettyä noin kolmeen vuoteen ja toiseen suunnilleen yhtä kauan kaapissa lojuneita, ihan hyväkuntoisia kenkiä. Olisivathan nuo saattaneet kirpparillakin mennä, mutta juuri nyt ei ole mahdollisuutta lähteä kirpparille. Joten jotta ainakaan nuo turhat tavarat eivät jäisi tänne nurkkiin lojumaan ja aiheuttamaan harmia, pistin ne menemään paikkaan, josta joku niitä tarvitseva varmaan jotain löytää.

Kaappien siivous tuntuu kyllä olevan ikuisuusprojekti. Kun kuitenkaan kaikki kaapeissa oleva ei ole tarpeetonta. Mutta jos kaapit pursuavat, jotain pitää tehdä. Meillä tosin tämä kaappien siivous on kuin nousisi perse edellä puuhun - tai jotain. Jotta koko touhu olisi yhtään järkevää, pitäisi aloittaa siivousurakka autotallista. Sitten kun se on saatu siivottua (lue: tyhjennettyä turhasta roinasta), pitäisi siirtyä verkkokomeron siivoamiseen. Kun siellä on tehty sama kuin autotallissa, voisi viimein siirtyä siivoamaan näitä kaappeja. Näin tavara siirtyisi paremmin sinne, missä on tilaa. Nyt, kun aloitan kaapeista, en saa niistä ylimääräistä, mutta säilytykseen kelpaavaa roinaa sijoitettua minnekään muualle, kuin sinne samaan kaappiin. Niinpä tulee pyöriteltyä tavaroita käsissä ja mikään ei kuitenkaan muutu.

Kuka tulisi tyhjentämään meidän autotallin? Tai verkkovaraston?

 

Syksy

Näin sitten siirryttiin syksyyn. Ei tunnu missään - paitsi että aamuisten lämpötilojen perusteella pitänee kaapista kaivaa vähän lämpimämpiä vaatteita. Päiväkodissa monilla lapsilla on jo ihan kunnon syyskelin vaatteet: haalarit tai ainakin takki ja housut sekä pipo. Meidän lapset haluaisivat edelleen mennä viuhottaa sortseissa ja t-paidoissa. Tietenkin.

Huomasin tänään lähtiessäni viemään lapsia päivikseen, että pihassa kallion päällä kasvanut kuusi (se, missä on ihanat jouluvalot) on ihan ruskea latvastaan ja vähän muualtakin. Näinköhän tuo on nyt kuivunut kuuman ja sateettoman kesän jälkeen? Hassua, mutta heti mietin, mihin ihmeeseen talonmies nyt taloyhtiön jouluvalot ripustaa...

Nyt lasketun ajan lähestyessä on iskenyt päähän todella se, että kohta meitä on viisi. Tänne kyllä mahtuu ja autoon kanssa, mutta luonnollisesti lähestyvä synnytys on alkanut jännittää. Kun ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu. Mielessä tietenkin on kuopuksen helppo syntymä, ja totta kai sitä toivoo, että tämäkin tulisi ulos ainakin yhtä helposti. Kuopus oli muuten tässä yhtenä päivänä päiviksessä kuulemma kovasti laittanut pikkuveljeä (nukkea) nukkumaan. :) Ja nyt on alkanut puhua vauvasta hänkin enemmän.

Syksy on kiva vuodenaika, vaikka pimeys jossain vaiheessa vähän tuppaa ahdistamaan. Kynttilät on onneksi keksitty (halogeenivaloista puhumattakaan), samoin kaakao ja Fazerin sininen. Eiköhän niillä pärjää ;)