Rakettien räiskeessä

Kuluva vuosi vetelee viimeisiä tuntejaan täällä, ja maapallon toisella puolella ollaan jo hyvää matkaa vuoden 2013 puolella :) Pikkukaupungin ilotulitus lapsille alkaa kohta, joten ihan otsikonmukaisissa meiningeissä mennään. Ulkona nimittäin paukkuu jo ihan muu kuin pakkanen.

Näin uudenvuoden juhlinnan keskellä tiukkapipo minussa heräilee ja haluaa lähettää terveisiä. Ensinnäkin, koen, että vuodessa on kaksi selvästikin turhaa (ei tosin ehkä remuavien teinien mielestä) juhlaa. Toinen on tämä uusivuosi ja toinen on sitten se keväinen remupäivä, eli Vappu. Onneksi en enää ole kipuileva teini! En millään jaksaisi vaivautua muiden joukkoon "pitämään kivaa". Eikä tarvitsekaan. Ja hyvä niin. Muistan elävästi sen uudenvuodenaaton, kun olin 17,5-vuotias. Hengasin Pikkukaupungin keskustassa ystävieni ja monen muun "kivaa pitävän" ihmisen kanssa. Enkä tykännyt yhtään. Varpaat jäässä piti tietysti kulkea pipoitta, joten pääkin oli nopeasti jäässä. Alaikäisenä en vettä väkevämpään koskenut (babyfacelle eivät kaveritkaan mitään ilojuomia antaneet ;) ) mutta muiden "juhlimista" seurasin aikani. Päätin lähteä kotiin, kun joku järjen jättiläinen ampui väkijoukkoon kolme rakettia ja lisää vilkkuvia valoja saatiin ambulanssin hälytysvaloista. Kiitos ei, juhlin mieluummin järkevästi käyttäytyvien ihmisten parissa, jos juhlin.

Papateista on myös ei niin mieltäylentävä muisto. Elettiin syyskuuta ja jos oikein muistan, olin niinkin nuori kuin yläkoululainen. Ajoin pyörällä ajotien oikeaa reunaa (kuten yli 12-vuotiaiden kuuluukin, jos jalkakäytävää ei ole merkitty pyörällä kuljettavaksi), kun ystäväni kotirivitalon pihaliittymän kohdalla muutama pojanviikari (tunsin heidät kyllä) halusivat räjäytellä edellisestä uudestavuodesta jääneet papatit. Joku heistä keksi mielettömän hyvän idean: sytytetään papatti ja heitetään se pyöräilijän eteen ilmaan. Siinä se sitten räjähti, silmieni edessä ilmassa. Kaaduin ja polveen tulleen nirhauman lisäksi sain  pienen punaisen jäljen poskeeni. Minä pelästyin ja niin pelästyivät pojatkin. He juoksivat auttamaan minut pystyyn ja pyysivät saman tien anteeksi tyhmää käytöstään. Eivätkä sen jälkeen heitelleet papatteja toisten naamalle. Hyvä niin. Mutta nämä kaksi muistoa mielessä en voi sietää rakettien kanssa pelaavia  alaikäisiä kakaroita. Ei kukaan antaisi Bemarinsa tai Mersunsakaan avaimia alaikäiselle ajo-oikeudettomalle, mutta niin vain raketteja ja muita paukkuvia kyllä annetaan. "Kyllä voi antaa, eiväthän lapset muuten ikinä opi rakettien kanssa olemaan."

Tänä vuonna ihailen rakettien loistetta kuten aikaisempina vuosinakin: sisällä tai korkeintaan kotiportilla seisoen. Mihinkään väentungokseen en lähde, enkä lapsiani totuta pienestä pitäen raketteja sytyttelemään. Pitäkää minua tiukkapipona, olen ylpeä siitä.

Toiveidenmukaista uutta vuotta 2013 kuitenkin kaikille :)

Kun kinkku ei enää riitä

Joulu vuonna 2012 lähenee loppuaan. Jos jouluksi lasketaan siis vain nämä kolme päivää: jouluaatto, Joulupäivä ja Tapaninpäivä. En kuitenkaan ole hätäinen. Joulukuusta ei riisuta ja viedä ulos ennen Nuutinpäivää. Kynttilöiden polttaminen jatkuu. Glögiä juon vielä pitkään (koska se vain on niin hyvää). Ulkona on ihana jouluinen sää, eikä yhtään haittaa, että viimeisten kolmen päivän aikana lumitöitä on tehty oikein urakalla. Kinokset pihalla vain kasvavat päivä päivältä isommiksi.

Nyt, kun viimeisetkin lahjat on avattu ja lapset ovat kavereittensa kanssa lahjoista keskustelleet, alkaa valitus ja vinkuminen. Kun "kaikki muut" saivat omat tietokoneet ja uudet puhelimet ja muut hilavitkuttimet, niin kuulemma ihan tylsiltä tuntuvat ne lahjat, joita pukki tänne meidän matalaan majaamme lapsille toi. Eikä kinkkuakaan haluta syödä, kun se ja etenkin joululaatikot ovat niin pahanmakuisia.

Jälleen vannon, että ensi vuonna lasten lahjat voi laskea yhden käden sormin, jos ollenkaan. En minäkään mitään lahjoja saanut, enkä valita, joten miksi minun pitää kuunnella kiittämättömien lasten valitusta.

Yritän kuitenkin kynsin hampain pitää kiinni jouluntunnelmasta. Nyt, kun jouluaattokestitykset sekä joulupäivän vierailut on hoidettu (ja oikein mukavaa oli, ei siinä mitään), olen vakaasti päättänyt viettää Tapaninpäivän nauttimalla joulukuun lumihangista ja pakkasista sisätiloista käsin (ulkona näyttää tosi kauniilta!) neulomalla ja rentoutumalla. Saatan jopa vähän lukeakin jotain. Tyhjennän hiljalleen konvehtirasiaa ja piparkakkupurkkia ja sormiani lämmittelen tarvittaessa kuuman glögimukin ympärillä. Ja kun tulee nälkä, käyn jääkaapilla hakemassa kinkkua, joululaatikoita ja rosollia lautaselle ja syön annoksen nautiskellen. Tämäkin joulu loppuu pian, ja arki koittaa nopeammin kuin toivoisinkaan. Huomenna autonnokka suunnataan kohti Inkoota, ja siirrymme ruokinemme sinne siivoamaan vapaa-ajan lepopaikkaamme remontin jäljiltä.

Joulun aikaa rauhaisaa

Joulu on ihanaa aikaa. Tykkään polttaa kynttilöitä ja kuunnella joululauluja. Tunnelma on kohdallaan etenkin iltaisin, kun ulkona on pimeää ja jouluvalot (ja etenkin joulukuusen valot) loistavat, kynttilöiden liekit lepattavat ja saa vain olla ja möllöttää. (Plussaa tulee aina siitä, jos lapset ja mies ovat nukkumassa ja saan olla omassa rauhassa glögimuki yhdessä kädessä ja läjä piparkakkuja ja suklaata toisen käden ulottuvilla sohvalla telkkarin edessä ;) )

Lapsena oikeasti laskin päiviä jouluun. Ja aattona nautin koko olemuksellani jouluaatosta. Ruokien suhteen olin melko kranttu, mutta herkuista en ole koskaan kieltäytynyt ;) Ja se oleminen ja kaikenlainen tekemättömyys joulua edeltävän hääräämisen jälkeen oli ja on yhä jotain ihan mahtavaa.

Toisaalta, näin aikuisena joulunajan kiire tunkee hieman hämmentämään tilannetta. Vaikka yritän aina olla ajoissa, niin tänäkin vuonna sain joulukortit postiin edullisemman postimaksun viimeisenä päivänä. Ostin jo marraskuun lopussa piparikakkutaikinan pakastimeen odottamaan sopivaa leipomishetkeä, jota minulle ei ole vielä tullut. Onneksi lapset sentään ensimmäiset pikkujoulupiparit siitä taikinasta leipoivat. Lahjoja olen peräti ajatellut. Jotain pientä on jo hankittunakin, mutta niin vain ne itsetehdyt lahjat saavat jäädä ensi jouluun...

Ammatistani johtuen joululoma on onneksi minulla pidempi kuin vain ne pyhäpäivät. Itse asiassa joululoman aloitan maanantaina. Siinähän on kokonainen viikko saada koti ja mieli joulukuntoon :) Kyllä sitä viikossa ehtii lahjojakin sekä tehdä että ostaa ja vielä paketoidakin. Mikäs kiire tässä siis enää on?