Periaatteesta toiseen

Tämän reilun vuoden aikana, mitä olemme nyt vanhempieni kanssa asuneet, olen joutunut miettimään useitakin asioita kasvatuksellisesta näkökulmasta ehkä tarkemmin kuin muuten olisin tehnyt. Osa asioista ärsyttää, osasta en jaksa välittää. Suurimmasta osasta en halua vanhemmilleni mitään sanoa, kun ovat ystävällisesti antaneet meidän asua täällä, ja viimeistään kahden kuukauden kuluttua taloutemme eroavat.

Ärsyttävimmäksi asiaksi on muodostunut se, miten isäni antaa lapsille herkkuja lähestulkoon joka päivä ja poikkeuksetta aina juuri ennen ruokaa. Pahinta ehkä on, että lapset hyväkkäät ovat oppineet herkkuja jo pyytämään. On aika vaikea pyrkiä pitämään kiinni karkkipäivistä, kun pappa livauttaa selkänsa takaa (tai siis minun selkäni takana - joskus jopa ihan nenäni edessä) lapsille suklaapalan tai lakun. Vielä vaikeammaksi tekee, kun lapset jo tietävät papan jemmat, ja osaavat itse käydä niissä heti, kun valvovan aikuisen silmä välttää. Pappahan perustelee herkkupalojen antamista sillä, etteivät lastenkaan suut tuohesta ole. Eivät ole, niin, mutta lapset eivät myöskään vielä oikein osaa sitä käytäntöä, että vaikka herkkuja syödään ennen ruokaa, niin ruualle jätetään silti riittävästi tilaa. (Minähän osaan tuon taidon oikein hyvin, voisin jopa väittää sen olevan tavaramerkkini ;) )

Toinen suuresti ärsyttävä asia on se, että tämän vuoden aikana lapsilta on hämärtynyt keittiön käsite. Kun mummi ja pappakin syövät olkkarissa, niin tokihan lapsetkin sinne menevät syömään. Ja äiti (eli minä) siivoaa jäljet. Harvoin onneksi he lautasia olkkariin kantavat (se vielä puuttuisi!), mutta kaiken sen napostelun he kyllä hoitavat muualla kuin keittiössä. Ja ai että meillä napostellaan. Vesirinkeliä, banaania, omenoita, valkokaalia, porkkanoita, satsumia, näkkäriä, paahtoleipää... Niitä ei mitenkään voi syödä keittiön pöydän ääressä, vaan nimenomaan olohuoneen (rumalla) sohvalla. ARGH.

Mutta arvatkaa mitä: minua ei yhtään tippaa ärsytä se, että lapset katsovat paljon televisiota. Kuopus on jopa oppinut Kaaposta Piippolan vaarilla oli talo -laulun, ja oikein sujuvasti rallatelee Nalle Puhin tunnaria. Usein telkkarin katsomisen ohella leikitään nukeilla tai legoilla, eli telkkari itsessään on ikään kuin taustalla. Lastenohjelmien suhteen meillä siis ei ole puolen tunnin tai tunnin ruutuaikaa, mikä eri keskustelupalstojen keskustelujen mukaan tuntuu olevan normi perheessä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Minusta on itse asiassa oikein mukavaa laittaa lapsille jokin lastenohjelma pyörimään ja istahtaa itsekin siihen sohvalle sitä katsomaan ja neulomaan :) Muistan lapsuudestani, miten mukavaa oli, kun iltaisin harrastuksista tullessani vanhemmat olivat kotona ja katsoivat olkkarissa töllöä. Heidän viereensä oli mukava mennä istumaan ja vain olla. Ehkä siitä syystä en pidä televisiota pahana tai haitallisena siinäkään määrin, mitä se meillä on päällä.

Sen sijaan pleikalla ja tietokoneella pelaamista on pitänytkin rajoittaa rankalla kädellä. Jos esikoisen ja keskimmäisen päästää pelaamaan, he eivät halua lopettaa. Siksi meillä ei juurikaan pelata - paitsi hyvin harvoin ja hyvin lyhyitä aikoja kerrallaan (ja silloinkin saa kuulla kiukuttelua sekä ennen että jälkeen pelaamisen, huoh).

Mitä periaatteisiin tulee, niin kunhan tästä päästään omaan talouteen jälleen, niin tuon syömisen suhteen kyllä muuttuu ääni kellossa. Television käyttö sen sijaan saa puolestani jatkua silloinkin :)

Järkeviä päätöksiä(kö?)

Menivät sitten viisaat miehet lakkauttamaan Tammisaaren synnytysosaston. Niin, rahat eivät riitä kaikkeen. Harmi vain, jos tuon seurauksena koko sairaala lakkautetaan. Siellä nimittäin isovaari sai asiantuntevaa ja tarpeellista hoitoa keväällä 2007 saatuaan aivoinfarktin. No, infarkti uusiutui, ja isovaari nukkui pois, mutta hoito oli silti hyvää sen ajan, kun hän sitä sai.

Synnytysosaston pehmeät arvot saivat meidätkin harkitsemaan sinne asti ajamista kakkosen odotusaikana. Kävimme siellä jopa tutustumassa, ja reissulla esitin valmennusta pitävälle kätilölle mm. kysymyksen veteen synnyttämisestä. (Hän tosin tyrmäsi ajatuksen täysin vedoten siihen, että koska synnyttäjä on siinä isossa altaassa ihan yksin, eivät kätilöt pääse auttamaan syntymän hetkellä, ja siksi suosittelevat, että altaassa ollaan vain avautumisen ajan, mutta ponnistamaan tullaan kuivalle maalle.)

Saimme tutustua myös Tammisaaren kodinomaisiin perhehuoneisiin, joissa oli ihan oikeat parisängyt. Ihan toista kuin Jorvin sairaalasängyistä yhteenkyhätyt perhehuonesängyt. Eniten ehkä surettaa se, että päättäjät vakuuttavat pehmeiden tapojen siirtyvän HUS:in muihin synnytysyksikköihin ja että Kätilöopistolla niitä jo käytetään. Satunpa vain tietämään, että Kättärillä on pulaa työntekijöistä, ja kun on kova kiire, ne pehmeät ja synnyttäjän huomioonottavat käytännöt jäävät kiireen jalkoihin.

No, kun keskimmäinen sitten päätti syntyä, niin olimme miehen kanssa tosi tyytyväisiä, ettemme lähteneet sittenkään ajamaan Tammisaareen, vaan kurvasimme Jorvin parkkikselle. Olisi kakkonen nähnyt päivänvalon varmaankin siellä kuuluisalla Karjaan Shellillä, sen verran nopeasti hän silloin putkahti maailmaan.

 

Laiskat mammat sohvalla lepäämässä

Paikallislehden nettisivuilla on ollut kuumaa keskustelua lastenhoidon kuntalisästä. En voinut olla hiukkasen provosoitumatta, kun nimimerkki Marju kirjoittaa asiasta näinkin asiantuntevasti:

"Tuollainen lisä pelkästään edistää sitä mahdollisuutta, että huonosti koulutetut ja työhön haluttomat voivat nauttia ruhtinaallisesti vapaa-ajasta kotona lukemalla sohvalla naistenlehtiä sekä katsomalla telkkaria. /--/ Kun olen pitkät päivät töissä, samalla tulolla, tarvitsen myös illalla ja viikonlopulla vähän lepoa, mutta kun minulla ei ole päivällä aikaa kotitöihin, joudun siivomaan, pesemään pyykkiä, käymään kaupassa viikonloppuisin sekä iltaisin.

Nuo kunnan rahoilla elävät äidit saavat hoitaa siivoukset, vaatteiden silitykset, ruokaostokset silloin kun muut ovat ansiotyössä ja puolet päivät heille jää ainakin aikaa harrastuksiin punttisalilla, telkkarin katseluun tai naistenlehtien lueskeluun, nettissä surffailuun."

Uskon, että kolme vuotta yhteen menoon kotiäitinä oltuani (ja sitä ennen kaksi kertaa 1,5 vuotta) minulla on ehkä hieman erilainen tuntuma kotiäidin työnkuvaan kuin ylläolevan kommentin jättäjällä. (Enkä minä edes saanut mitään kuntalisiä, niih.)

Jos minulle olisi jäänyt aikaa harrastuksiin punttisalilla tai naistenlehtien lueskeluun, niin kuka niitä lapsia olisi sillä aikaa vahtinut, ulkoiluttanut ja ruokkinut? Joku kodinhoitaja vai? Ja totta helkkarissa siivosin silloin, kun lapset leikkivät nätisti sisällä yhdessä. Työtä sekin oli, etenkin kun selkäni takana sotkettiin nopeampaa kuin mitä ehdin siivota. Harmi vain, että lempipuuhaani vaatteiden silitykseen ei vain aika enää riittänyt, joten puhtaat pyykit menivät - ja menevät edelleen, vaikka olenkin jo ansiotyössä - suoraan narulta viikattuina kaappiin. Nettisurffailun ja telkkarin katsomisen hoidan yhä edelleen pääasiassa illalla lasten (ja miehen) jo nukkuessa. Niin joo, ja punttis tai naistenlehdet eivät ole mun juttuni. Lehtimyyjillekin aina sanon, että kolmen lapsen kotiäitinä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa lukea lehtiä, niin ei niihin huvita rahaakaan laittaa.

Jos nyt saan olla ihan rehellinen, niin huomattavasti enemmän tulee lepäiltyä sohvalla ja laiskoteltua nyt, kun olen siellä ansiotyössä :) Katsos, kun työn raskaan raataja tarvitsee lepoakin välillä, toisin kuin 24/7 työvuorossa oleva kotiäiti, joka siis vain siivoaa ja lukee naistenlehtiä (missä ihmeessä ne lapset ovat silloin? Vai onko tässä nyt vain sotkettu keskenään kotiäidit ja ns. house wives?).

Juu, en ottanut osaa nettikeskusteluun.

Aika kuluu ja paineet kasvaa

Meillä on jälleen juhlakausi avattu, kun pari viikkoa sitten vietimme kuopuksen 3v-synttäreitä. On muuten yllättävän vaikea tajuta, että mun vauva on nyt jo 3v. Mihin tämä aika on oikein hävinnyt?? En tunnusta kärsiväni vauvakuumeesta (sillä nykyinen elämäntilanne on liian ihana laitettavaksi tauolle vauvavuoden ajaksi mm.), mutta kyllä sellainen pikkuinen nyytti rinnalla tuhisemassa saa mielen helläksi vaikka mitä tekisi. No, onneksi käly on lisääntymispuuhissa, ja loppukeväästä onkin odotettavissa ainakin lyhyitä sylittelyhetkiä pikkuvauvan kanssa ;) Myös monet muut vanhat ystävät ja perhetutut kasvattavat huollettavien joukkojaan, ja niitä uutisia on aina kovin mukava kuulla.

Mitä työhön tulee, niin pahimmat stressihetket ovat toistaiseksi jääneet taakse. Luovat hommat on hoidettu, enää on jäljellä se raaka työ, mitä tulee, kun pitää joulujuhlatanssit opettaa oppilaille. Voiton puolella ollaan ja nyt voi vähän huokaista, mutta annas kun marraskuun puoliväli koittaa, alkaa taas kireys tuntua. Päätyöpaikassani juhlitaan kolmeakymmentä toimintavuotta (ja voitteko kuvitella, 27 vuotta sitten aloitin siellä itse pienenä baletinoppilaana), ja näytökset ovat normaalista aikataulusta poiketen jo marraskuun lopulla. Koska kyse on juhlanäytöksestä, olisi tanssienkin hyvä olla hyviä ja hienosti esitettyjä.

Lisäksi tässä on samalla itselläkin tilaisuus päästä vielä kerran lavalle tanssimaan :) Vanhan tanssiporukan kanssa ollaankin lämmittämässä tanssia, joka esitettiin täällä ensimmäisen kerran tasan 19 vuotta sitten. Hauskaa tässä on lisäksi se, että ensiesityksessä mukanaolleet ovat myös tässä lämmitetyssä versiossa mukana :D Ryhmätanssista en ole huolissani, se menee hienosti kyllä. Enemmän hermostuttaa se, että tanssikoulun rehtorille ilmoitin esittäväni myös soolotanssin samassa juhlassa. Kääk. Nyt alkaa tuntua siltä, että tuo jälkimmäinen pitää perua. Olen ollut 8 vuotta tanssimatta varpailla, ja nyt, kun tuosta ajasta on kilojakin 5 enemmän eivätkä harjoitukset  (kokonaista kolme) ole tähän mennessä olleet kovin lupaavia, meinaa mennä sisu kaulaan. On tosi vaikea uskoa, että vain viidessä viikossa saan kurottua kahdeksan vuoden tauon kiinni. Toisaalta, mahdoton voi osoittautua ihan mahdolliseksi, mistäs sitä etukäteen voi tietää :)

Suunnitelmissa (heti syysloman jälkeen) on siis treeniä, treeniä ja vielä kerran treeniä (sekä vähän käsitöitä ja muita bisneksiä). Toivottakaa onnea :)