Kukkien vuoro

Maltoin antaa sisustustarran "tasaantua" huoneenlämmössä sängyn alla peräti reilun vuorokauden :D Koska tänään juhlittiin eskarilaisen 6-vuotissynttäreitä, oli eilen siivouspäivä, ja samalla huitaisin ihanan gerberatarran kiinni olohuoneen valkoiseen seinään. Tällä kertaa pesin seinän laimennetulla Tolulla. Ja johtuikohan siitä vai kenties tarran koosta (suuri yhtenäinen pinta), niin tämän asentamisessa ei nokka pahemmin tuhissutkaan otsahiestä puhumattakaan.

Olen tähänkin tarraan ihan rakastunut eikä mieskään tästä murjota :)

Näitä meille tulee taatusti vielä lisää!

Kuvia seinällä

Tässä jokunen viikko sitten kyllästyin täysin puhtaanvalkoisiin seiniin. Ne ihan tarkoituksella maalattiin valkoisiksi, että voidaan sitten väreillä muuten sisustaa, mutta ajattelin, että kyllähän me nyt niitä vanhoja taulujakin seinille harkiten ripustellaan tässä vielä. Aikaa on kulunut ja useampi litra vettä Vantaanjoessa virrannut, eikä vieläkään ole seinillä taulun taulua. Ne kun ovat yhä vain edelleen "väliaikaissäilytyksessä" maalla, sopuisasti pahvilaatikossa odottamassa. Niin että minulla meni sitten hermo. Pinna katkesi. Enkä suostunut odottamaan enää. Joten... surffasin itseni sisustustarrasivuille. Klik, klik, kliketi klik. Ja eilen tuli kotiin paketti, jossa tilatut tuotteet olivat.

Onneksi paketti tuli aamupäivällä, ja lähtö töihin oli vasta myöhään iltapäivällä. Kärsimättömänä ihmisenä heti paketin avaamisen jälkeen pistin hösseliksi. Luin enkunkieliset (saksa olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta koska se on hieman heikompi näin monen vuoden opiskelemattomuuden jälkeen, turvauduin tuohon tutumpaan) ohjeet ja ryhdyin tuumasta toimeen. Ajattelin homman hoituvan kädenkäänteessä. Piece of cake, niin sanotusti, ja nuolaisin ennen kuin tipahti.

Sisustustarra oli kiinni taustapaperissa, ja tarran päällä oli kontaktimuovi. Ideana oli kiinnittää tarra kontaktimuovin avulla seinään niin, että ensin irroitetaan se taustapaperi jolloin kuva jää kontaktimuoviin kiinni. Sitten muovi kiinnitetään yläreunastaan seinään ja kuva painellaan muovin läpi kiinni seinään, ja lopuksi muovi irroitetaan varovasti pois. Kuulosti helpolta ja yksinkertaiselta. Pyyhin seinäkohdan puhtaaksi pölystä ja muusta, ennen kuin lähdin kuvaa siihen kiinnittämään.

Oli muuten hieman hankalampaa kuin olin kuvitellut! Tuossa vaiheessa olin hikoillut kuvan kanssa reilut puoli tuntia. Eivät nuo yksittäiset (!) tarrat niin helposti tarttuneetkaan seinään. Tai kun tarttuivat, niin kuoriutuivat irti sitä mukaa, kun muovia irroittelin toisaalta. Kraah!

Tajusin sitten, että painava muovi haittaa työtä, ja leikkasin pois jo irroitetun osan. Homma helpottui heti. Valitettavasti tässä vaiheessa olin ahertanut kuvan kanssa tunnin verran hiki otsalla helmeillen. Vielä en sentäs kiroillut :)

Ja aherrus palkataan aina - niin nytkin :) Tekniikka tuossa ähretäessä kirkastui, ja puolitoista tuntia aloittamisen jälkeen kuva oli nätisti paikallaan. Nyt meillä paistaa aina aurinko :)
Vasta kuvan kiinnittämisen jälkeen luin ohjeet tarkemmin, ja siellä sanottiin, että ennen kuin kuvan kiinnittää, kannattaa sen tasoittua 1-2 vuorokautta, jotta lämpötilanvaihtelut eivät niin vaikuta. Hups. Toivotaan nyt, ettei tuo kuoriudu tuolta itsekseen alas. Siinä oliskin sommitteleminen, kun jokainen sakara koostuu kahdesta erillisestä tarrasta. Yhteensä 72 tarraa. En halua laittaa noita yksitellen uudelleen, kiitos vain.

Pari muutakin sisustustarraa on vuoroaan odottelemassa. Kannatti aloittaa tästä vaikeammasta ;) Ne muut nimittäin ovat yhtenäisiä, ilman erillisosia. Ja niiden annan tasoittua vähintään tuon suositusajan. Jos sitten saisin ne seinään hieman nopeammin kuin 1,5 tunnissa.

Mutta parasta kaikessa on se, että mieskin tykkää tuosta auringosta!

Mamma marttyyri

Joskus teininä ja vähän myöhemminkin sain hupia siitä kyltistä, jossa luki "Siivoa jälkesi, äitisi ei ole täällä töissä." Heh heh, niin varmaan joo. Olin tosin hyvin tunnollinen teini ja ehkä hieman omituinenkin myös siksi, että pidin jo silloin siivoamisesta, hyvästä järjestyksestä sekä - ette ikinä usko - vaatteiden silittämisestä. Siis sen lisäksi, että nautin läksyjen teosta sekä kokeisiin lukemisesta. Ja ihan täysijärkinen ja normaali aikuinen minustakin tuli ;)

Niin, se siivoaminen. Äitini ei taas tykännyt siitä yhtään, vaan oli aina tosi kiukkuinen siivouspäivinä, eli noin kerran kahdessa viikossa. Muuten hän oli ja on edelleen todella leppoisa tyyppi :) Ehkä tuo kiukkuisuus sai meidät lapset hoitamaan hieman enemmän kuin omat osuutemme, mene ja tiedä. Sen kyllä tiedän, että omat likapyykkimme aloimme pestä hyvinkin nuorina. Syy tällaiseen järjestelyyn oli siskoni "mikset sä ole vieläkään pessyt mun farkkuja" -kitinä eräänä päivänä, jolloin äiti tuumasi, että nyt on juuri oikea aika tutustuttaa tyttäret ja pyykinpesukone toisiinsa. Siitä alkoikin sitten suhde, jonka loppua ei näy ;)

Olen siisteyttä rakastava ihminen. Haavekodissani jokaisella tavaralla on oma paikkansa, lattiat on hiekattomat ja pölyttömät, keittiön pinnat kiiltävät eikä tiskialtaassa ikinä ole sinne "likoamaan" jätettyjä likaisia astioita. Ehdottomasti myös olisi riittävästi säilytystilaa niin, etteivät tavarat kinostuisi pöydille, kaikki kaapit ja laatikot olisivat vimpan päälle järjestyksessä ja kaikki tarpeeton jossain muualla kuin meillä. No, haaveet ne on hiirelläkin... Nimittäin nämä asuinkumppanini, joita perheeksenikin kutsun, eivät jaa kanssani tätä haavekuvaa. Jos totta puhutaan, he eivät edes huomaa jättävänsä tavaroita levälleen tai kantavansa hiekkaa sisään. Eikä heitä kuulemma haittaa, että likapyykkiä lojuu sohvalla ja sohvan alla tai että imuria on viimeeksi käytetty pari kolme viikkoa sitten. On varmaan aika selvää, miksi minä haaveilen ikiomasta yksiöstä, jonne kukaan muu ei pääsisi sotkemaan.

Tykkään edelleenkin siivoamisesta. Olen siinä myös pirun hyvä. Varmaan paljosta harjoittelusta johtuen. Minulla ei mene kauaakaan, kun imuroin tämän meidän kolmen kerroksen lukaalimme ja pesen lattiat ja pyyhin pinnat pölyistä. Lisäksi pyykit pesee tätä nykyä Upo kera kumppaninsa Upon, joten ainoa vaivalloinen osuus on ensin koneiden lataaminen ja sitten pyykkien ripustaminen kuivumaan. Siinä olen kyllä tullut järkiini, etten enää vaatteita silitä, mutta lakanoiden silittämisestä en ole luopunut. Enkä luovu! Mutta siinä tulee raja vastaan, kun ne neljä muuta samojen seinien sisällä asuvaa henkilöä odottaa minun raivaavan ja vievän paikoilleen heidän levälleen jättämänsä tavarat. Eijeijei! Voin hoitaa yleissiivoukset, hinkata vessat ja saunan pesuhuoneineen säännöllisesti kiiltäviksi ja raikkaiksi, laittaa pyykit koneeseen, naruille ja kaappiin, jopa tiskata ruuanlaittovälineet vaikken ole mitään kokannutkaan, mutta toisten tavaroita en raivaa. Piste. Joten olen ryhtynyt marttyyriksi. Siivoan vain omat tavarani ja imuroin muiden jättämien romukasojen ympäriltä. Ja murjotan. On se nyt hittolainen, jos täällä pitää vielä muita palvella!

Siivouslakkoa on kestänyt nyt kolmisen viikkoa. Ja huonotuulisuuteni on kasvanut samaa tahtia. Tuntuu, ettei suklaakaan enää auta. Ja se on jo huolestuttavaa. Mutta vielä eivät ole muut havahtuneet. Yhä edelleen jäävät astiat levälleen likapyykeistä puhumattakaan. Murjotus jatkuu, ja pelkään, että ihan kohta on ruvettava nalkuttamaan ääneen...

Historian havinaa

Tässä jokin aika sitten (ei kun hetkinen, on siitä jo ainakin vuosi. Miten aika kuluukaan nykyään nopeasti!!)... No, oli miten oli. Niin, kaivauduin arkeologisiin kerrostumiin, jotka löysin vanhan huoneeni - nykyään siis esikoiseni huoneen - kaapista. Ei sitä nyt poikaystävän kanssa yhteen muuttaessa tullut mieleenkään ottaa mukaan koko maallista omaisuutta lapsuusvuosilta, joten muistot saivat marinoitua rauhassa melkein parikymmentä vuotta kaapin hämärässä. Tietenkin :)

Vietin tovin jos toisenkin selaamalla vanhoja postikortteja! Ilmeisesti minussakin asuu pieni tavarahamsteri, kun löysin täyteen pakatusta vanhasta kenkälaatikosta itselleni osoitettuja synttärikortteja (Onnea 7-vuotiaalle!) sekä ystäviltä ulkomaanmatkoilta saatuja postikortteja. Olivatpa ystäväni matkustelevaisia! Loppujen lopuksi pelkkä selaaminen ei riittänyt, vaan kaikki kortit piti lukea läpi. Muutama pieni paketillinen nessuja meni siinä hommassa... (enkä voi edes hormoneja syyttää, pöh).

Kaiken muistelemisen jälkeen päädyin pakkaamaan kortit tyhjien maitotölkkien sisään ja viemään pahvinkeräykseen. Jepulis. Kuka niitä vanhoja kortteja jaksaa kymmenen vuoden välein lukea? Kiitän siis hyvää muistiani ja korttien herättämiä muistoja hyvistä hetkistä ja jatkan elämääni :)

Löysinpä myös vanhat päiväkirjani. Olin kova tyttö pitämään päiväkirjaa nuorempana. Kyllä vain! Pöydällä oli auki viikkomuistio, jonne tunnollisesti kirjoitin joka päivälle muistiin päivän tapahtumia. Salaisempaan päiväkirjaan sitten tilitin teinitytön ajatuksia. Huh huh, kylmä hiki nousi otsalle ja myötähäpeän aalto pyyhkäisi ylitseni, kun niitä sivuja selasin ja luin. Kokkoon vain! Kiitos ja näkemiin!  Yhtään en sure menetettyä kansanperintöä ;) Säästin päiväkirjoista ainoastaan kaksi: toiseen olin kirjoittanut Lontoossa vietetystä ajasta lähinnä koulukuulumisia ja koti-ikävää, toiseen esikoisen odotusajalta raskausjuttuja. Ne voin jättää jälkipolville kyllä :)

En kuitenkaan taida olla yhtään kokemuksesta viisastunut. Nimittäin kesän alennusmyynneistä ostin itselleni peräti kaksi uutta päiväkirjaa! Koska historia oli yksi lempiaineitani koulussa ja koska historia on kirjoitettu pääasiassa miehisestä näkökulmasta (sodat ja muut, mitä muuta ne ovat kuin testosteronia täynnä), ajattelin, että kyllä nyt pitää jotain herkkää ja vaaleanpunaistakin saada jätettyä jälkeen kun minusta joskus aika jättää. Ajattelin, että voisin kirjoittaa ylös kauniilla kymmensormijärjestelmän rapauttamalla käsialallani omaa historiaani. Lapsuus- ja nuoruusjuttuja, omista vanhemmistani ja isovanhemmistani tietämiäni asioita, ajatuksia äitinä olemisesta ja naiseksi kasvamisesta. Heh. Toistaiseksi olen vain haaveillut loogisesta järjestyksestä ja kirjoittanut mitä mieleen tulee. Viimekertainen päiväkirjamerkintä taisi koskea tätä jääkaappimagneetin julistamaa totuutta:

Täytyy varmaan tsempata ja todellakin kirjoittaa niitä lapsuus- ja nuoruusmuistoja, ettei omille lapsille jää sellaista mielikuvaa, että naisena olemista inhosin. Koska sehän ei pidä paikkaansa. Naisena on kiva olla, jos ei tarvitsisi koko ajan tehdä niin kamalasti asioita ;)

Geenit

Minulla on ehdotus geenitutkijoille. Asia tuli mieleen luettuani uutisen tästä geenitutkimuksesta, joka sinällään oli ihan mielenkiintoinen. Nimittäin vaikuttaisi siltä, että minulla ja miehelläni on jossain historian hämärässä (n. 10 000 vuoden takaa) sama esivanhempi. Yllätys yllätys! :)

Valitettavasti siisteys- ja järjestyksenpitogeeni puhumattakaan en hukkaa tavaroitani -geenistä ei ole siirtynyt samalla tavalla sukupolvelta toiselle. Ei edes suoraan alemmalle sukupolvelle, jos meidän lapsiin on uskominen. Olen nähnyt paljon vaivaa saadakseni niin sanotusti vanhan koiran oppimaan uusia temppuja. Esimerkiksi ulko-oveen (tosin lasten silmien korkeudelle, siinäköhän vika piileekin?) olen askarrellut hienon muistutuksen avaimien ja puhelimen mukaanotosta, kun ovesta ulos kulkee.

Siitä huolimatta mies lähti tänään aamulla töihin niin, että kännykkä jäi kotiin. VAIKKA olin noin viisi minuuttia aikaisemmin muistuttanut vielä suullisestikin luurin mukaanotosta. K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N T Ä !!!! Aikoinaan sain tarpeekseni siitä, että noin kuukauden välein jouduttiin hankkimaan herralle <3 uudet kotiavaimet, kun edelliset vain hävisivät aina jonnekin, joten ostin housuihin kiinnitettävän avainketjun, jonka ansiosta avaimien katoaminen väheni minimiin. Olen yrittänyt ehdottaa samaa systeemiä tuohon puhelimeenkin, mutta kuulemma se ei olisi katu-uskottava...

Nyt lapsetkin ovat kunnostautuneet tällä samalla saralla. Esikoisen uusi puhelin hävisi viikon käytön jälkeen - hups vain. Sitä on etsitty kissojen ja koirien kanssa niistä paikoista, missä se esikoisen mukaan "ihan varmasti voisi olla". Eipä ole löytynyt. Jätän mainitsematta, monesko kerta tämä oli. (Ja samalla käytän tilaisuuden hyväkseni hehkuttamalla simpukkapuhelinta, joka oli niin hyvää tekoa, että kun yhtenä keväänä löytyi lumikasan peittämän puupinon alta vietettyään siellä koko talven eli useamman kuukauden, se latauksen jälkeen toimi moitteettomasti. Kunnes kohtasi surullisen loppunsa menemällä hajalle lopullisesti puoli vuotta ihmepelastumisensa jälkeen.)

Jatkuvalla syötöllä puhelimien lisäksi myös avaimet ovat hukassa. Ja kummallakin koululaisella on samanlaiset avainketjut kuin isällään. Eilen etsittiin tokaluokkalaisen avaimia samoin kuin tänä aamunakin. Tultiin siihen lopputulokseen, että ne ovat todennäköisesti takin taskussa. Ja takki jäi eilen illalla kaverille. Viidesluokkalainen ihmetteli, mihin kummaan hänen pöydälle jättämät avaimet olisivat voineet hävitä. Kysyin, mitä ne pöydällä tekivät, kun pojalla oli farkut jalassa, ja farkuissa hyvät taskut sekä vyönlenkit, joihin avainketjun saa näppärästi kiinni. Sain vastaukseksi olankohautuksen. Huoh.

Siisteysgeeni on myös asia erikseen. Olen surullisena todennut, että vaikka sinisilmäisyys ja vaaleatukkaisuus onkin periytynyt minulta ja mieheltä lapsille, on todennäköisesti siisteysgeeni kuitenkin DNA:ssa niin heikko, että jää epäjärjestysgeenin yliajamaksi mennen tullen. Käytännössä tämä useamman vuoden empiiristen havaintojen tuomalla varmuudella tarkoittaa sitä, että epäjärjestysgeeniä kantava ihminen ei huomaa jättävänsä paikkoja epäjärjestykseen. Annan esimerkin: Ruokailu. Kaikki tietävät, että kun menet keittiöön ja otat jääkaapista itsellesi - sanotaan nyt vaikka - jugurtin, niin sen syömiseen tarvitset lusikan. Ja jugurtin syötyäsi viet lusikan astianpesukoneeseen ja kipon sekä sen alumiinisen kannen roskikseen. Eikö niin? Niinhän sitä luulisi! Valitettavasti ne ihmiset, joilla epäjärjestysgeeni on voimakkaampi kuin siivousgeeni, jättävät hyvin suurella todennäköisyydellä tyhjän purkin, sen kannen ja käytetyn lusikan niille sijoilleen ja poistuvat tyytyväisinä paikalta. Tai hoitavat siivouksen puolittain viemällä kyllä purkin roskikseen, mutta jättävät lusikan tiskipöydälle ja unohtavat kokonaan, että purkissa oli kansi, joka myös kuuluisi roskikseen. Eikö olekin raivostuttavaa? Minusta on. Kas näin:

Vetoankin siis tutkijoihin: voiko tällaiseen "geenivirheeseen" vaikuttaa mitenkään muuten kuin nalkuttamalla, paasaamalla ja muistuttamalla? Täällä nimittäin alkavat keinot olla vähissä...

Hyvä työ

En ajatellut kirjoittaa päivän hyvästä työstä, vaan omasta työstäni. Siitä, mistä palkka minulle maksetaan. Kai sekin on "hyvä työ" siinäkin mielessä, että se saa myös muut kuin itseni hyvälle tuulelle ja iloiseksi. Ainakin mitä oppilaita on uskominen ;)

Työssäni on monta hyvää puolta. Ensinnäkin työaika. Aamut ja päivät saan viettää miten haluan, ja iltaisin sitten hypin ja hillun tanssisalilla 4-5 tuntia kerrallaan. Iltavirkun unelmajobi ;) Työ on kuitenkin kaksiosainen. Aamulla ja päivällä hoidan suunnittelun ja illalla sitten sen suunnittelun toimeenpanon. Suunnittelussa on hommaa kyllä. Musiikit tulevat cd-levyiltä ja jokaiseen liikesarjaan pitää valita tunnelmaltaan, tempoltaan ja rytmiltään sopiva musiikki. Ja mielellään riittävän pitkä tai sopivan lyhyt. Käytännössä siis yhden tanssitunnin suunnitteluun menee n. puolitoistakertainen aika. Ihan itse voi kukin laskea, kuinka paljon suunnittelua vaativat ne 17 viikottaista opetustuntia ;) Ei se kuitenkaan niin kamalaa ole, kuin tuo antaa ymmärtää, nimittäin lähestulkoon samoilla suunnitelmilla mennään 3-4 viikkoa.  Jos olisi se pianisti tunnilla, ei tarvitsisi musiikkia niin miettiä, vaan voisi suunnitella hieman vapaammin. Mutta jos jossitellaan, niin lehmätkin lentää...

Toisekseen työn laatu. Töissä ei juurikaan istumaan ehdi. Käytännössä tulee liikuttua vähintään tuo 17 tuntia viikossa. Ei tahti joka viikko tai joka tunti ole sellainen, että hiki opettajaltakin lentää, mutta jos olisi askelmittari, niin siinä kyllä numerot vaihtuisivat rivakkaan tahtiin :) Varmaan ymmärrettävää, että liikkuva työ vaatii rauhalliset harrastukset :D Viikonloppuisin ja lomilla mieluiten vain olisin ja löhöäisin, jos saisin valita. Kolmen aktiivisen lapsen äitinä valinnanvapaus on tosin harvinainen käsite. Niinpä olen onnellinen rauhallisista aamuista ja päivistä, kun saan olla rauhassa kotona lasten ollessa koulussa ja eskarissa. Jos en silloin tunteja suunnittele, niin mukavasti menee aika sohvalla tai ompelukoneen ääressä istuessa. Eikä harmita yhtään :)

Kolmanneksi on ihan pakko mainita ne opettajien kutsumuskuukaudet, kesä- ja heinäkuu. Loma-ajat ovat ihan samat kuin koululaisilla. Viikon syysloma, mukavan pitkä joululoma, viikon talviloma, pääsiäisvapaa, vappuna sekä aatto että päivä vapaat ja kaiken kruununa kymmenen viikon kesäloma. Mutta tässä loma-asiassa on myös se varjopuolensa: löhöilyyn ei ole aikaa, kun muukin perhe on lomalla ja vaatii yhteisiä aktiviteetteja. Olen useamman kerran miettinyt, miksi yhteistä aikaa ei voisi viettää myös sohvalla loikoilemalla, vaan aina tekemällä jotain aktiivista yhdessä...

Neljäntenä ja viidentenä tulevat sitten ihanat oppilaat ja upea työympäristö. Ei haittaa, että toimipisteitä on useampi, kun jokaisessa niissä tuntee olevansa kuin kotonaan ;) Tunne tosin saattaa tulla myös siitä, että samoissa saleissa hengasin nuoruusvuosinani useamman tunnin viikossa...

Kaikkea tätä hyvää tasapainoittavat sitten ne ei niin kivat puolet. Matala palkka näyttäisi olevan pysyvä ja muuttumaton osa taiteellisella alalla toimivien työtä. Niin, ja sosiaalinen elämä on kutistunut huomattavasti ja tapahtuu pääosin verkossa. Kun itse on kaikki arki-illat kiinni töissä ja ystävät vuorostaan työskentelevät päivisin, ei tapaamisiin juurikaan jää aikaa. Onneksi sentään on netti! Ilman sitä olisi varmasti vieläkin yksinäisempää.

Yhtään syyllisyyttä en pode kuitenkaan siitä, että NAUTIN päivistä yksin kotona. Tai siitä, että nyt on miehen vuoro hoitaa lapset iltaisin. Onhan se nyt paljon helpompaa, kun lapset ovat kouluikäisiä kuin mitä oli silloin, kun talo oli täynnä alle kouluikäisiä ja he olivat kotiäidin - eli minun - vastuulla ja hoidossa koko päivän heräämisestä nukkumaanmenoon. Kun ekat 7 vuotta ne hommat hoidin minä, niin en suostu syyllistymään siitä, että nyt on miehen vuoro. Hänhän on ollut pääasiallisessa hoitovastuussa nyt vasta 3,5 vuotta. Kyllä siihen vielä muutama vuosi mahtuu ;)

Remontti jatkuu

Muutto vanhaan omakotitaloon reilut 4 vuotta sitten oli varma merkki siitä, että aika ei asukkailla käy pitkäksi. Aloitimme remontoinnin heti, kun vanhempani, siis talon entiset asukkaat, saivat uuden talonsa valmiiksi ja muuttivat sinne. Joka vuosi on tehty jotain sillä saralla, ja nyt olemme päässeet jo siihen pisteeseen, että yläkertaan rakennetaan kolmatta makuuhuonetta viikon kuluttua 6-vuotta täyttävän eskarilaisen iloksi. Tähän astihan hän on saanut jakaa toisen yläkerran (isoista) makuuhuoneista veljensä kanssa, ja yhteiselo ei aina ole ollut kovin auvoista eikä sopuisaa. Mutta kohta siihen tulee muutos :)

Viikko sitten mies ja isäni aloittivat homman:

Uudesta makkarista tulee selvästi pienempi kuin mitä ne kaksi aikaisempaa ovat. Näin saatiin säilytettyä lasten olkkari ja minun työtilani - joka juuri tällä hetkellä on remonttivarastona, joten saan töitä tehdä "evakossa". Hmph. Huoneeseen mahtuu kyllä sänky, vaatekaappi ja kirjoituspöytä, ja vapaata lattiapintaa jää n. 1,5 neliön verran. Mutta pikkuneidille se kuulemma riittää, ja hyvä niin. Ja ainahan on mahdollisuus vaihtaa jomman kumman veljen kanssa huonetta. Ei mihinkään kiveen ole hakattu, kuka missäkin huoneessa majailee :)

Saman viikonlopun aikana miehet saivat uuden seinän levytettyäkin:

Eilen mies kittasi ruuvienpaikat ja saumat, ja tänään olisi tarkoitus pohjamaalata tuo uusi seinä, jos illalla  aika riittää. Itse olen töissä, enkä pääse maalausurakkaan osallistumaan. Voi harmi.

Kun huone on jossain vaiheessa (ennen joulua) saatu valmiiksi, alkaa portaidensiirto-operaatio. Alkuperäinen idea oli vaihtaa portaat uusiin niin, että niiden kulkusuuntakin vaihtuisi. Tarjouksiakin uusista portaista ehdittiin pyytää, kun isäni keksi, että siirretään portaita vain vähän "taaksepäin" niin, että ylös tulee tasanne ja alas tulee tasanne. Vanhat portaat siis tuunataan uusiksi. Ja tämä toki sopi meillekin. Kyllä siinä muutaman euron säästää ;) Toistaiseksi siis talonväki mahtuu tuosta kapeasta portaiden ja uuden seinän väliin jääneestä raosta kipittelemään, mutta kohta ei tarvitse enää vetää vatsaa sisään, kun tasanne kasvaa kokoa. Ja saman operaation jälkimainingeissa saan vihdoinkin kauan kaipaamani siivouskaapin portaiden alle.

Melkein voisi sanoa, että ennen kuin pitää aloittaa uusi remonttikierros, viimeisiä viedään. Kesän ulkomaalauksen jälkeen seuraavat maalit vedetään laudoitukseen joskus 10-15 vuoden kuluttua, joten sillä saralla saamme hengähtää. Sisällä remonttia kaipaavat tämän urakan jälkeen vielä vessat sekä ylhäällä että alhaalla. Ja tietysti se kellarin tyhjennys, joka tuntuu olevan läpipääsemätön urakka...

Askel kerrallaan siis, kun ei ole vaihtoehtoja :) Ottaen huomioon, että edelleen osa tavaroista on "väliaikaissäilytyksessä" (hah, kenelle yritän tuota uskotella!), homma on sujunut ihan hyvin. Seinät ovat edelleen paljaat, kun kaikki taulut, valokuvat ja muut on muuttolaatikossa jossain, mutta siihen tulee pian muutos. Tilasin nimittäin seinille piristystä sisustustarroja myyvästä nettikaupasta. Meinasi mopo karata käsistä, mutta onneksi tarrojen hinnat olivat sitä luokkaa, että se vähän hillitsi naksuttelua :)

Valmista tulee, vaikkakin hitaasti.

Rytmi geeneissä

Kyllä tämä elämä on ihmeellistä! Ja kiitän onneani siitä, että olen valinnut ammatin, jossa työt tehdään puoliksi kotona ja se toinen puoli työpaikalla illalla. Iltavirkulle järjestely sopii kuin nenä päähän, nääs. Olen antanut itselleni kertoa, että iltavirkkuus/aamuvirkkuus on geeneissä. Rytmiä voi toki hieman muuttaa, mutta silloin, kun siitä ei tarvitse kynsin hampain pitää kiinni, se luisuu siihen, mikä on kenellekin luontaista. Minulle siis se, että iltapäivällä klo 15 aikaan alkaa elämä luistaa :)

Raskasta tästä kuitenkin tekee se, että koululaiset pitää herättää usein jo klo 7 aamulla, että ehtivät kahdeksaksi kouluun. Eskarikin alkaa niin, että viimeistään puoli kymmeneltä ollaan siellä jo täydessä vauhdissa. Käytännössä unet jäävät tällä äidillä väkisinkin lyhyiksi, kun peti kutsuu vasta keskiyön paremmalla puolella, mutta herätyskello kiskoo sängystä ylös kukonlaulun aikaan.

Päiväunet eivät ole minua varten. Siitäpä vasta riemu syntyisikin, jos nukkuisin päivällä, kun olen yksin kotona vapaa-aikaani viettämässä! Valmiiksi valtavirran näkökulmasta myöhäinen rytmini menisi taatusti entistä enemmän sekaisin, ja aamuisin ei enää valokynäkään peittäisi mustia silmänalusia ja alati kasvavia silmäpusseja. Sellainen luonnollinen rytmi olisikin minulle niinkin lupsakka, että aamulla herätys olisi klo 10 ja illalla vetäisin peiton korviin 1-2 aikaan. Tulisi nukuttua mukavat 8-9 tuntia, herääminen olisi rennon letkeää ja virkeimmät tunnit käyttäisin töitä tehden tanssisalilla oppilaita ohjaamassa ja kannustamassa. Mutta ei. Koulumaailman kellon mukaan tässä on elettävä niin pitkään, että rakkaat lapsoset oppivat itse heräämään ajoissa, hoitamaan aamiaispuuhat ja lähtemään ajoissa kouluun - niin hiljaa, etten minä herää ulko-oven kolahdukseen :) Ihan kamalan luottavainen en ole siitä, että tämä ihanneolotila tulisi saavutettua ennen kuin esikoinen on lukioiässä. Ja jos merkit paikkansa pitävät, niin silloinkin se olen minä, joka huolehtii aamuherätyksistä. Esikoinen tosin on enemmän aamuvirkku kuin illanvirkku, mutta keskimmäinen on tullut enemmän minuun, kun jo kymmenen aamuina herääminen klo 9 tekee tiukkaa (ja jo nyt, vaikka vielä on mukavan valoisaa, kun kello soi), samoin kuin eskari-ikäinen kuopuskin. Joten kai se on jälleen äidin mukauduttava muun perheen tarpeisiin... Niin että mitä täällä enää hereillä hillutaan? Nukkumaan mars, niin sitä ehtii ainakin 6,5 tuntia nähdä kauniita unia.

Muutto

Tervetuloa uudet ja vanhat lukijat :)

Hyppäsin Vuodatuksesta nyt kokonaan Bloggerin puolelle turhamaisuussyistä: täällä on paremmat sivupohjat :D

Kuvia vanhoihin kirjoituksiin palautan sitä mukaa kun ehdin - eli aika pian ;)