Onkohan kukaan vielä tätä ajatellut...?

Iltapalapöydässä keskimmäinen alkoi puhua omien sanojensa mukaan hienosta pleikkapelistä. Se olisi kuulemma samanlainen kuin Lego-Batman tai Lego-Indiana Jones, siis ne hahmot olisivat legoukkoja. Mutta tämä peli olisikin Lego-humalaiset.

Pelin ideana olisi keskimmäisen sanoin "hillua jokaisen hahmon kotona, räjäytellä kaljapulloilla paikkoja ja oksennella joka paikkaan".

Enää herää kysymys, mistä kummasta keskimmäinen, himpun vajaat 6 vuotta, on saanut peli-idean nimenomaan humalaisista? Ne kun eivät kuulu lähipiiriimme millään tavalla. Pitäisikö nyt huolestua vai ei?

Unelmien joulu

Vaikka otsikko muuta lupaa, tämä mennyt ei ollut sellainen :)

Kivaa oli kuitenkin, Inkoossakin oli sen verran lunta, etten ole niin paljon sitä siellä nähnyt näiden 12 vuoden aikana, kun ollaan miehen kanssa yhtä pidetty. Päästiin lasten kanssa pulkkamäkeen joka päivä. Jäälle emme uskaltautuneet, mikä oli varmasti ihan viisasta.

Jouluiloa vähän todellakin latisti tämä asumistilanne. Olisin jo nyt niin kovin mielelläni tehnyt oman joulun, kun tähän asti ollaan jouluja vietetty muiden nuottien mukaan nämä 34 vuotta. Toivottavasti ensi vuonna päästään siihen paneutumaan sitten oikein kunnolla.

Minulla unelmien jouluun kuuluu touhuaminen. Lahjoja tykkään tehdä itse (lämpimäisiä neulottuna ja paistettuna ;) ), samoin siivoaminen on yksi mieleisistä puuhistani. Vieläkin mukavampaa olisi, jos muutkin oppisivat arvostamaan työnjälkeä, eivätkä sotkisi nopeampaa kuin mitä siivoan :-P Laittaisin koristeita harkiten esille jo ensimmäisestä adventista alkaen. Samoin soittaisin joululauluja (ehkä enemmän itseni iloksi kuin muiden...) joulukuun alusta. Tunnelmallisuutta loisin kynttilöillä - sekä oikeilla että sähkö- tai paristokäyttöisillä. Esillä ei olisi mitään ylimääräistä (kuten tänä vuonna, kun sulassa sovussa sohvapöydällä joululiinan kanssa majailivat pihdit ja vasara ja kourallinen verhoilunauloja). Kuusen kantaisin sisään ja koristelisin myös hyvissä ajoin. En ehkä ihan Lucianpäivän tienoilla, mutta aikaisemmin kuin mitä nyt tehdään (eli aatonaattona tai aattoaamuna). Leipoisin piparit ja tortut ja maustekakun myös hyvissä ajoin. Muut ruuat voisin kyllä ihan hyvällä omallatunnolla ostaa valmiina kaupasta :)

Aattona sitten en hötkyilisi. Nauttisin joulutunnelmasta ja leppoisasta oleskelusta. Illan hämärtyessä kävisin pikaisella kävelyllä korttelin tai parin ympäri ja silmäilisin naapuruston joulunviettoa ;) Joulupäivänä käpertyisin sohvannurkkaan syömään suklaata ja lukemaan lahjakirjaa tai vaihtoehtoisesti neulomaan jotain ihanaa. Ja katsoisin telkkariohjelmia sydämeni kyllyydestä kaikessa rauhassa! EN lähtisi vastahakoisten lasten kanssa flunssaisena lumihankeen kahlaamaan ja munuaisiani tärvelemään töyssyiseen pulkkamäkeen, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa...

Tänä vuonna joulufiilis hiipi hiljaa mieleen, kun ajoimme Inkooseen keskellä öisen lumisen maiseman 22. päivän iltana. Kuuntelin joululahjaksi itselleni ostamaa Rajattomien Best of -levyä ja katselin ulos auton ikkunasta. Olin siivonnut talon edellisen käyntimme lopuksi, joten perillä oli mukavan siistiä. Aatonaattona tein rosollin valmiiksi, ja koristelin piparkakkukodan. Varsinaiseen joulun tunnelmaan pääsin kuitenkin vasta jouluaattona imuroidessani anopin ja miehen käydessä haudoilla. Oli ihan pakko saada kuitenkin siivota vielä vähän, kun en sitä ollut kotonakaan tehnyt ;D Sen jälkeen rauhoittuminen joulunviettoon kävi kuin itsestään.

Kohta koittaa muuttopäivä, ja heti, kun ovi sulkeutuu vanhempieni jälkeen, ryhdyn repimään tapetteja irti seinistä. Uusi vuosi siis tietää remontointia ja sitä kautta uudistumista. Kiva kiva :)

Jouluahdistusta

Teenpä historiaa, kun näin tietääkseni ensimmäistä kertaa olen k**** otsassa kolme päivää ennen joulua. Kaikki mahdollinen (ja mahdoton) ottaa päähän, eikä mikään huvita. Lisämausteita soppaan tuo päälle puskeva flunssa, tunnollisen työntekijän syndrooma.

Uusi talo on jo hyvällä mallilla, ja isäni 60-vuotissynttäreitä olisi tarkoitus juhlia siellä Loppiaisviikonloppuna (viikko oikeiden synttäreiden jälkeen tosin). Mutta siihen asti yhteiseloa (ja kaikkien muiden sotkujen siivoamista ja jatkuvaa kaaoksen kestämistä) jatkuu, ja se jos mikä juuri nyt kuormittaa tämän pienen äidin mieltä. Pientä tyyneyttä mieleeni saan, kun yritän kuvitella vanhan talon alakertaa ihan tyhjänä (vanhempieni!) tavaroista. Hetki on yllättävän lähellä mutta kuitenkin niin kovin kaukana...

Olen sisimmältäni jouluihmisiä, ja nautin joulusiivouksesta ja koristeiden laittamisesta esille ja rauhallisesta tunnelmasta. Tämä joulu menee näiden osalta ihan penkin alle - tai siltä ainakin nyt tuntuu. Vietämme joulun Inkoossa, talossa, joka on ollut kylmillään syyskuusta lähtien. Kun sinne huomenna menemme, alkaa talon lämmitys. Ja siivous, ja koristelu ja ruokien tekeminen. Kaikki ihan viime tingassa. Täällä en ole jaksanut tehdä mitään, kun ei sitä tekemistä kukaan kuitenkaan arvosta eikä huomioi. Kaikki tavarat pitää roudata ensin Inkooseen ja sitten joulun jälkeen takaisin tänne. Ja tietysti kolmen lapsen kanssa juostaan ainakin kahdessa eri kyläpaikassa joulunpyhinä, kun mieli tekisi vain rauhoittua olemaan. Mies on itsekin noita meneviä ihmisiä, eikä hän ymmärrä kaipuutani lööbailuun. Harmi sinänsä.

Positiivista tässä hetkessä on kuitenkin se, että maa on ihan valkoinen. Lunta on viimeisten parin päivän aikana satanut ihan varmasti ainakin puoli metriä. Ihanaa on, kun ulos katsoessa näkee mustan sijasta valkoista :)

Mut just nyt olo on sellainen, että joulu voisi olla jo ohitse. Ei tällaista juhlintaa kukaan jaksa...

Täydellinen äiti meets paskamutsi

Netissähän nuo kohtaavat päivittäin milloin missäkin keskustelupalstalla. Meillä nuo törmäilevät toisiinsa harva se päivä myöskin. Joko olen vakavasti jakomielitautinen tai sitten vain inhimillinen. Tiedättehän, erehtyminen on inhimillistä ;)

Tiedän täyttäväni monia niistä täydellisen äidin kriteereistä, joita etenkin vauvavuoden äitiyteen liitetään. Olen synnyttänyt (kolme kertaa) ilman lääketieteellistä kivunlievitystä, olen imettänyt (pitkään) jokaista lastani, olen kantanut (pitkään) kantoliinassa jokaista lastani, olen jakanut sänkyni (pitkään) en vaan mieheni vaan myös lasteni kanssa, olen pukenut lapseni kestovaippoihin (ja kamalaa, tykännyt niiden pesemisestä!). Ai niin, olen ollut (verrattain pitkään) kotiäitinä. Saanko nyt sen sädekehän, mielellään kullatun, kiitos? Olen tehnyt valintoja, joita olen pitänyt meille (minulle, lapsilleni ja miehelleni) oikeina ja joihin olen ollut tyytyväinen. Ja joihin mieskin on ollut tyytyväinen. Hänestä on ollut hienoa, että rahaa ei ole kulunut kertakäyttövaippoihin, lastensänkyihin, korvikkeisiin tai rattaisiin (mutta kenties sitäkin enemmän kantoliinoihin, kestovaippoihin ja kankaisiin, joista olen ommellut itselleni imetyspaitoja - mutta mitä mies ei tiedä, se ei voi häntä satuttaa ;) ). Muistan, miten minua hymyilytti, kun mies eräälle ensimmäistä lastaan odottavalle kaverilleen kerran kertoi, miten hienoa on, kun lasta imetetään pitkään. Kakka ei haise niin pahalle, eikä yöllä tarvitse isän herätä vauvaa rauhoittelemaan :) Ai niin, ja perhepetiäkin hän kehui siinä samalla. Kaveri kuunteli vieressä hieman epäuskoinen ilme kasvoillaan ;)

Olen omilla valinnoillani ehkä kenties vaikuttanut myös joidenkin ystävieni valintoihin. Osa heistä on pitkään imettäneitä, kantoliinoihin ihastuneita ja kestovaippoja lapsillaan käyttäviä :) Tietysti he voisivat tehdä tuota kaikkea, vaikka minä en olisi niin tehnytkään, mutta on mukava ajatella, että omilla teoillani saattaa olla jokin vaikutus myös ystäviini.

Sitten se paskamutsiosio: en jaksa askarrella lasteni kanssa. En myöskään tykkää keksiä heille viihdykettä (keksikööt itse). Olen antanut lasteni leikkiä pihalla ilman välitöntä valvontaa melko nuoresta lähtien. Lapset eivät ole nukkuneet päiväuniaan juuri koskaan vaunuissa pihalla, vaan sisällä sängyssä. Kotiäitivuosieni jälkeen koen viikonloppupuistoilun lievänä rasitteena. Kaipaan omaa aikaa ja omaa rauhaa. En pidä ruuanlaitosta (enkä juurikaan sen syömisestä). Pidän kovaa kuria, josta en yleensä saa kuulla mairittelevia sanoja ;) Suutun lapsilleni ja korotan ääntäni, jälkimmäistä tiedän tekeväni liian usein. En jaksa välittää, onko lapsilla päällä "kauppavaatteet" vai "pihavaatteet", kun joskus lähdemme koko perhe ruokaostoksille. Pakotan lapset siivoamaan huoneensa ja viemään likapyykkinsä pyykkikoriin. Annan lasten katsella televisiota selvästi enemmän, kuin mitä ammattilaiset suosittelevat. Käytän kasvatusmetodeina muun muassa uhkailua ja lahjontaa. Kiristän onneksi harvemmin.

Ai mitä, enkö saakaan sitä sädekehää? No höh.

 

Jalalla koreasti

On jälleen se aika vuodesta, kun ammattini puolesta saan jännätä esiintyjiä. Tanssikoulujen joulunäytösten aika siis. Omista ryhmistäni yksi esiintyi viime viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina. Tytöt, iältään 10-11 -vuotiaita, olivat aika tytinöissään. Itse olin ahertanut näytöksen eteen koreografian tekemisen ja ohjaamisen lisäksi puvustusrintamalla. Kuudentoista sifonkisen kietaisuhameen tekemiseen vierähti tunti jos toinenkin, onneksi tunnit olivat palkallisia.

Tyttöjen esitykset menivät hyvin, ja täytyy tässä samalla puolella sanalla kehua myös vähän itseä. Tanssikoulu täytti 30v, ja kolmen näytöksen ryppäästä ensimmäisessä esiintyi myös koulun vanhoja oppilaita. Kuinka ollakaan minäkin pääsin lavalle vielä "vanhoilla päivilläni" esiintymään. Saatiin ryhmä kasaan, ja lämmitettiin tanssi vuodelta 1990. Ah, sitä nostalgian ryöppyä, mikä yllemme puski kenraaliharjoituksissa puoli tuntia ennen näytöksen alkamista!! Huiman hauskaa, uskotteko :)

Itse tanssiminen ei jännittänyt yhtä paljon kuin uusi aluevaltaus: juontaminen. Pomoltani olin pari viikkoa aikaisemmin saanut tehtävän juontaa tuo nostalgianäytös. Niinpä löysin itseni lavan reunalta mikrofonia puristamassa. Onneksi juonnot olin kirjoittanut etukäteen valmiiksi, niin ei tarvinnut sanoissa takellella. Ja hienosti ne menivät :)

Niinhän sitä luulisi, että nyt voi pikku hiljaa rauhoittua joulua odottamaan. Kattia kanssa. Toisessa työpaikassa näytökset ovat vasta edessä. Tanssin suhteen homma on paketissa, kaikki 17 tanssijaa (3 lasta ja 14 aikuista) osaavat hommansa ja tanssi näyttää hienolta. Harmaita hiuksia, ryppyjä ja tummia silmänalusia aiheuttaa puvustus. Vaihtoehto a) on ommella itse kaikki 17 esiintymispukua, kun vaihtoehto b) on pyytää jokaista tuomaan kotoaan valkoisen t-paidan ja verkkarit. As it happens, vaihtoehto b on oikeasti poissuljettu, sillä balettia ei tanssita t-paidassa ja verkkareissa. Olen siis käyttänyt aikaani tehokkaasti vaihtoehdon a kimpussa. Aluspukuja on valmiina 6, hameita ei vielä yhtäkään. Esitys on kymmenen päivän kuluttua. Ei muuta kuin puku kerrallaan. Stressiä en vielä tunnusta.

Esiintymisen myötä heräsi muuten jälleen valtava kaipuu tanssisaleille. Siis itse treenaamaan. Sehän on vain järjestelykysymys, ja nyt pohdin, jaksanko ryhtyä asiaa järjestelemään heti joululoman jälkeen...