Ain laulain työtäs tee

En voi olla hehkuttamatta arkea! Ihanaa, kun työt ovat pitkän kesäloman jälkeen alkaneet! Ihanaa, kun lapset käyvät päivisin koulussa!

Pari ekaa työviikkoa meni toimistohommissa, ja se oli oikein mukavaa vaihtelua normaalille iltatyörytmille. Yhtään en sure enkä harmittele sitäkään, että kaikki kolme lasta ovat nyt koululaisia. Kyllä se kuulkaa vain helpottaa elämää, kun ei tarvitse ketään viedä eikä hakea. Ja meidän koulutiensä aloittanut pikkuneiti on itsekin tosi onnellinen siitä, että vihdoinkin hän pääsee yksin menemään kavereille. Aikaisemmin - ehkä koska sitä ajattelee, että alle kouluikäinen nyt vain on niin pieni - hänet aina vietiin ja haettiin, ellei kyse ollut ihan naapurissa asuvasta kaverista. Nyt hän on saanut ihan rauhassa mennä parin korttelin päähän yksin ja vielä pyörällä! Kyllä me ollaan nyt hurjiksi heittäydytty ;)

Ja koska ensimmäinen viikko toimintakautta on takana, olen saanut huomata, että aloittaneista balettioppilaista on todella paljon sellaisia, joiden isosiskoja olen jo opettanut. Tai joiden äidit ovat omia lapsuudenystäviäni. Ihan kuin tuttuja opettaisi :) Parasta on, että kroppa on kestänyt hienosti tämän kauden aloituksen. Vatsalihakset eivät ole moksiskaan edes nauramisesta, ja portaitakin pääsee kiipeämään ilman että etureidet tuntuvat repeävän. Jotain on siis tullut opittua, minunkin ;)

Kyllä taas kelpaa ahertaa.

Iloa ja vähän haikeuttakin ilmassa

Kesäloman viimeiset päivät ovat käsillä. Kuulemma vielä pitäisi mökille ehtiä ennen ensi viikon työhönpaluuta. Onhan tässä aikaa...

Ennen kuin työt vievät mennessään ehdin tänään kipaista ostoksilla. Ensin yksinäni ja vähän työjuttuja, kuten uudet kengät ja useita uusia vihkoja (mikä siinä on, että kirjakaupan paperiosastolla menetän itsehillintäni ja kontrollini täysin ja alan himoita erilaisia vihkoja, kyniä ja kansioita ihan simona??!), sitten pikkuneidin kanssa koulujuttuja. Kyllä, koulujuttuja! Mihin ihmeeseen nämä vuodet, kuukaudet ja päivät ovat oikein hävinneet, kun nuorimmaiseni, lähes vastasyntyneen, kohta 7 vuotta täyttävän pienokaisen kanssa kävin ostamassa koulurepun? Valinta tehtiin äärettömän huolellisesti. Suostuin ostamaan vain sellaisen repun, jossa on kunnollinen ja kestävä pohja (isoveljien ekaluokan repuista pohjat hiutuivat lähes läpinäkyviksi ekan luokan aikana, ja virheistähän kyllä oppii) ja toimivat vetskarit. Tuleva ekaluokkalainen halusi repussa olevan myös sopivasti blingblingiä. Kun nämä speksit yhdistettiin, löydettiin Pikkukaupungin marketista juuri sopiva reppu, johon budjettikin riitti :) Win-win -tilanne, kaikin puolin. Siitä sitten kassalle, mars, ja kun olin kuvettani kaivanut, sai neiti heittää selkäänsä ihka uuden koulutulokkaan reppunsa. Ja sitten pyörällä kotiin.

Vaikka olikin niin ihana asia kuin oman repun valitseminen, stressiäkin on selvästi ilmassa. Illalla nukkumaan mennessä tyttö itkeskeli, kun kouluunmeno jännittää niin kovin. Yritin helpottaa tilannetta kertomalla, että koulun alkuun on vielä monta päivää. Itku laantui, kun isoveli, kuudennen luokan aloittava, tuli kertomaan omia muistojaan koulunaloituksesta. Ou jee, hetken kuluttua jokaisen lapsen huoneesta kuului rauhallinen unituhina.

Vaikka tiedän vanhenevani lasten mukana samaa tahtia, ei sitä oikein suostu tajuamaan. Nyyh. Ja hiphei :)