Uno - ykkönen!

Esikoinen on innostunut korttipeleistä. Tosin ei mistä tahansa, vaan nimenomaan Uno-pelistä. Yllättäen olemme pelanneet paljon Unoa :)

Pelisessiot ovat aika hauskoja. Kun kortit jaetaan, esikoinen levittää ne eteensä pöydälle (kaikkien nähtäville). Hän myös ennakoi, mitä laittaa seuraavaksi, ja jos esim. väri vaihtuu, voivat pasmat mennä sekaisin. Lisäksi hän tykkää pantata kortteja. Parhaita pantattavia "pahojen tilanteiden varalle" ovat värinvaihtokortit. Jos hänellä ei ole mitään muuta sopivaa korttia kuin värinvaihtokortti, hän mieluummin nostaa uuden kortin pakasta kuin laittaa sen värinvaihtokortin peliin. Selitykset siitä, että tarkoituksena on päästä korteista eroon, eivät tässä auta.

Edellämainitusta huolimatta esikoinen alkaa jo olla aika hyvä taktikko: nostokortit löytävät hienosti paikkansa. Ja ai että minua naurattaa silloin, kun ne osuvat kolmannen kerran miehelle :D

Vaikka itse sen sanonkin, niin olen aika haka Unossa. Ei se turhaan ollut yksi lempipeleistäni noin kaksikymmentä vuotta sitten ;) Olenko törkeä, kun minusta on ihan kiva voittaa - myös silloin, kun pelaan lasten kanssa?

Jomottaa

Hitto vie, kun suu on kipeä! Ihan kuin oikomishoidon aikana joskus nuoruudessani. Nyt vain ei ole niitä koristeita hampaissa. Ja silti sattuu.

Syynä jomotteluun, pakotteluun ja kiristykseen on suuhygienisti ja hampaiden aamulla saama käsittely. Kävin poistattamassa hammaskiveä. Eipä ole tuokaan toimenpide aikaisemmin näin sattunut. Teki mieli kirkua ja tiristää pari kyyneltäkin (jälkimmäinen taisi tapahtua, ensimmäistä yritin välttää). Reikiä nolla, joten hammaslääkärin poraa en ole edes nähnyt, mutta nyt sattui todellakin yhtä paljon kuin silloin, kun hammasrautoja kiristettiin. Kele.

Suuhygienisti yritti lohduttaa, että normaalisti hammaskiven poisto ei satu. Nyt sattui, kun on ientulehdus päällä. Sanoi vielä, että suu voi olla hellänä viikonkin. Kide vaan. Mitäs sitä söisi? Jätskiä varmaan, kun pureminen ei oikein innosta.

Aikaisemmin olen - en nyt ehkä tykännyt mutta melko hyvillä mielin käynyt ronkittavana. Viimeisimmän kokemuksen jälkeen en tiedä, uskallanko enää. Näinkö helposti hammaslääkärikammo syntyy?

No onkos tullut kesä...

Tänään tuossa ulkona tajusin, miksi tällainen keli on niin tuttu. Ei siksi, että sitä on kestänyt jo pari viikkoa eikä siksi, että tällaista on joka talvi jonkun aikaa. Vaan siksi, että tällaista oli Lontoossa, kun siellä aikoinaan asuin. Kolmen vuoden aikana Lontoossa satoi lunta muistaakseni noin kolme kertaa. Tosin joululomat (2-3-2 viikkoa) vietin kotona Suomessa, eikä niiltä ajoilta ole tietoa Lontoon lumitilanteesta :) Oli mukavaa kävellä lähi-Sainsbury's:tä kotiin pienen kirkkopuiston läpi, ja ihastella kukkivia ruusuja - tammikuussa. Niin, ja muistaakseni joulukuussa vuonna 1995, hieman ennen joululomaa, lähdimme tyttöporukalla Equinox-klubille tanssimaan. Toki ilman takkia ja bilevetimet päällä, matka ei kokonaisuudessaan ollut kovin pitkä (kävellen Angelilta King's Crossille ja siitä tuubilla Leicester Squarelle, jonka poikki vielä kävellen klubin ovelle), eikä siinä nyt niiiin kylmä ennättänyt tulla. Kuinka ollakaan Leicester Squrella oli pieni joukkio suomalaisia tyttöjä, ja siitä ohi kävellessämme kuulin jonkun heistä sanovan, ettei täällä nyt ihan noin lämmin sentään ole. Hymyilin sisäisesti :)

Mistä moinen muistelo? No kun kävin tänään ostoksilla ja kuuntelin samalla joululauluja kaupan kaijuttimista. Tuli hyvin kansainvälinen olo, kun laulujenkin kieli oli englanti :)

Seuraavana ohjelmassa jouluvalojen laittaminen. Normaalisti teen sen ensimmäisenä adventtina, mutta nyt haluan valot pystyyn ja päälle ennen esikoisen synttäreitä. Ja ne ovat lauantaina.

 

Gallupintynkää hiekkalaatikolla

Tämänaamuisen ulkoilun puheenaiheet pihan muiden äitien kanssa koskivat - yllätys yllätys - lapsia. Minua henkilökohtaisesti kiinnosti tietää, miten muut äidit hoitavat tämän lastenhuoneensiivoushomman. Meillä se nimittäin takkuilee ihan kybällä.

Muutama kuukausi takaperin kerroin meidän uusista säännöistä, jotka diktaattorin ottein ajoin läpi. Ne säännöt eivät oikein toimineet, koska meillä niin harvoin käy vieraita. Lelut kyllä pysyvät lastenhuoneessa, ja osaan edelleen vetää oven kiinni, jos kaaos häiritsee. Mutta lasten mielenkiinto siivousta kohtaan on hyvin satunnaista. Mies päätti sitten muuttaa sääntöjä joiltain osin. Suurin muutos on se, että lastenohjelmia ei katsota ennen kuin lastenhuone on siisti. Siinä on hieman enemmän porkkanaa, kuin tuossa vieraiden tulemisessa.

Pienellä, neljän äidin otannalla toimivin keino hoitaa lastenhuoneen siivous on kiristys (tai lahjonta - riippuu varmaan näkökulmasta). Niin kuin meilläkin. Eräs äiti kiristää ulkoilulla ja nukkumaanmenolla. Ei toimisi meillä. Jos sanoisin, että ulos lähdetään vasta, kun lastenhuone on siisti, olisimme varmaan sisällä viikkojakin yhtä soittoa. Ja jos sanoisin, että nukkumaan ei mennä ennen kuin lastenhuone on siivottu, nämä meidän mukulat kukkuisivat hereillä puolille öin ihan varmasti - ja nukahtaisivat (tosin ilman hampaiden harjausta ja iltasadun lukemista) ennen kuin lastenhuone on siivottu.

Sitten on vielä se hyväksihavaittu keino, että kerätään levällään olevat lelut jätesäkkiin ja viedään säkki varastoon. Usein siinä vaiheessa, kun äiti alkaa lappaa leluja pussiin, lapset innostuvat siivoamisesta. Aina ei vain itse jaksaisi aloittaa tuota lelujen keräämistä, vaan pienessä mielessään sitä toivoisi, että lapset hoitaisivat homman ensimmäisen, normaalilla äänellä esitetyn pyynnön jälkeen.

Sattuu ja muisteloita

Mistä aloittaisin? Edellisen postauksen jälkeen tapahtui erinäisiä asioita, ja kovasti tekisi mieleni sanoa: "Mitäs minä sanoin!". Sitä en kuitenkaan tee.

Lauantai-ilta jatkui mukavana Pelasimme useamman erän Unoa. Sitten oli tarkoitus alkaa tehdä banaanirahkaa iltapalaksi, kun sattui: Kielloista huolimatta ("Älkää juosko sisällä!", "Kävelkää!", "Ulkona voi juosta, sisällä ei." "Nyt riittää tuo riehuminen!!") esikoinen ja keskimmäinen leikkivät kilpajuoksua pienessä asunnossamme. Leikki loppui siihen, kun keskimmäinen kaatua mäiskähti mahalleen ja löi päänsä johonkin (itse näytti lyöneensä päänsä ovenkarmiin). Tuloksena noin tuuman mittainen ja melko syvä haava keskellä otsaa. Rahkan tekeminen loppui alkuunsa, kun mies lähti vertavuotavan (laitettiin laastari) lapsen kanssa Peijaksen sairaalan päivystykseen. Noin tunnin kuluttua tulivat kotiin. Tikkejä ei ollut tarvittu, vaan "lääkärisetä" oli liimannut haavan umpeen. Epäilen syvästi, oppivatko lapset tuosta mitään... *huoh*

Eilen illalla - itse asiassa samaan aikaan, kun keskimmäinen oli paikattavana Peijaksessa - satuin tsekkaamaan telkkariohjelmat teksti-TV:stä. Pysähdyin, kun huomasin uutisen Juice Leskisen kuolemasta. Olen aina tykännyt Juicen biiseistä, vaikka olenkin hieman liian nuorta ikäluokkaa, kai. Viidestoista yö oli eka biisi, jonka opin soittamaan kitaralla :) Sen jälkeen tulivat tutuiksi mm. Syksyn sävel, Kaksoiselämää, Marilyn, Sika ja Juankoski Here I Come. Niitä en kaikkia tosin kitaralla soittanut, mutta lauloin mukana, kun niitä radiosta kuulin. Jossain vaiheessa menin ja ostin Juicen tuotannon (öh, pintaraapaisu vain) kokoelmalevyn, ja sitä olen satunnaisesti kuunnellut. Niinhän se on, että jokainen meistä kuolee aikanaan, ja muistot vain jäävät.

Tuossa kun äsken luin Hesaria, huomasin, että tänään tulee Teemalta Matthew Bournen "Pähkinänsärkijä". Satuinpa sen näkemään vuonna 1995 Sadler's Wells -teatterissa erään ystäväni kanssa. Istuimme piippuhyllyllä ja nauroimme niin, että meinasimme pudota penkeiltä. Erittäin hauska - ja toki paikoin myös erittäin taidokas - baletti :) Jos miesten esittämä "Joutsenlampi" on yhtään tuttu, niin kerrottakoon, että "Pähkinänsärkijä" oli ensin. Tyyliltään nuo baletit eivät välttämättä ole sellaisia, että niistä kaikki pitäisivät. No, eiväthän kaikki nyt voi mitenkään kaikesta pitää... En minäkään noita suoranaisesti ylistä, mutta niin kuin missä tahansa baletissa, noissa on paljon sekä hyvää että huonoa. Meillä ei ole Teemaa (kun ei ole digiboxiakaan), joten jää tänään Pähkinänsärkijä väliin. Joutsenlammen olen nähnyt sekä livenä että tallenteena, ja livenä se oli huomattavasti parempi. Ihmettelen suuresti niitä kuvausohjaajia, jotka tykkäävät kuvata vain tanssijoiden kasvoja tai jalkateriä. Kokonaisuus se on, mikä pitää näyttää! Huonosti kuvattua balettia on äärettömän turhauttava katsoa, mielestäni.

Olisikin mukavaa päästä pitkästä aikaa balettiin! Tai teatteriin. Tai elokuviin. Ehkä joskus taas... 

Lauantaipäivää

Harmaa lauantai. Jee.

Esikoinen ja keskimmäinen mm. maalasivat vesiväreillä, juoksivat ympäriinsä, söivät namia, leikkivät Geomag-magneeteilla, katsoivat lastenohjelmia, piirsivät, leikkivät pikkuautoilla ja tappelivat ennen kuin mies päätti, että nyt riittää, ja ohjasi lapset hellästi mutta jämäkästi pihalle :)

Minä olen istunut koneella lähes koko päivän. Melkein häiriöittä olen saanut pakertaa. En kerro mitä :) Työn alla on myös tuplalapaset, ja niistä tulee todella hyvät. Pukinkonttiin vain! Noita tehdäänkin muutamat vielä lisää...

Huomenna saatettaan lähteä maalle. Esikoinen olisi halunnut sinne jo tänään, koska siellä on kerrossänky. Kovasti tänne kotiinkin hingutaan kerrossänkyä, miksiköhän... ;)

Täytyy käydä pikaisesti vielä kaupassa. Ilta kaipaa siideriä ;)

No niin

Mitäs tässä ollaan oltu jo hereillä... jotain puolitoista tuntia, ja jo olen saanut tarpeekseni. Esikoisen kuumeesta ei ole tietoakaan, ja meno on sen mukaista. Haasteena onkin nyt saada nuo kaksi pyörremyrskyä pihalle. Siellä on tilaa juosta, riehua ja huutaa. Kun ei oma pää kestä tätä menoa sisällä. Kaikki, mitä noille sanoo, valuu pois kuin vesi hanhen selästä. Menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kaikuu kuuroille korville. Ei siis mene jakeluun sitten millään.

Lisää ei-niin-hyviä uutisia: esikoisen eilisiltainen kuume teki sen, että eivät leikkaa kitarisoja maanantaina, niin kuin oli tarkoitus. Tylsä juttu. Epäilen, tokko esikoinen koskaan on niin terve, että saavat operoitua...

Tästä jatketaan.

Ihana talvi kaikkine lieveilmiöineen

Marraskuu vetelee viimeisiään, ja lumet sulivat jo. Hauskaa. Vesisade joulun alla piristää valtavasti. Harmaus on ankeaa, eivätkä lapsetkaan viihdy pihalla omien sanojensa mukaan ("Äiti, pihalla on tosi tylsää"), vaikka pian sinne päästyään tuota ei kyllä uskoisi. Lumettomuudessa on se ikävä puoli, että vaatteet kuraantuvat. Siis lasten. Vaikka kuinka on ReimaTeciä, niin kuraantuvat ne silti. Eli kurahousut ovat jälleen käytössä. Niiden likaantuminen noin viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapset ovat ulko-ovesta päässeet pihalle, ei ole niin ikävää.

Olin tykkänään unohtanut, miten mälsää (ihan totta, käyttääkö kukaan enää tuota sanaa??) talvessa on se, kun joku on koko ajan kipeänä. Mieletön tsäkä, että tällä hetkellä meidän huushollissamme ei ole yhtäkään kaksijalkaista, joka ei niiskuttaisi, yskisi, kähisisi tai muuten vain voisi hieman heikosti.

Kovin olin kuvitellut ääneni käheytymisen johtuvan siitä, että joudun usein turhankin kovaäänisesti opastamaan esikoista ja keskimmäistä. Äänihuulet ovat edelleen kyhmyttömiä: flunssa se on, mikä äänen käheyttää. Kuuma juotava on totisesti tehnyt kauppansa. Teen, kaakaon ja glogin voimalla saan edes jotain pihinää aikaiseksi. Yritä siinä sitten kuulostaa uskottavalta, just.

Esikoinen aloitti yskimisen tiistaina. Tänä iltana hän iltaruuan jälkeen ilmoitti menevänsä nukkumaan (!). Syy oli harvinaisen selvä: korkea kuume ja pääkipu. Näin. Maanantaina olisi luvassa se kitarisaleikkaus, joka siirtynee hamaan tulevaisuuteen. Juuri tätä varten se leikkaus oli tarkoitus tehdä, muun muassa. Kökkö tsägä.

Keskimmäisen nuha alkaa olla helpottamaan päin. Se ei tosin estä yskänkohtauksia eikä käheä-äänisyyttä. Mikään noista ei luonnollisesti menoa haittaa. Haittaisikin, edes vähän.

Vauvaa minun käy jo sääliksi. Toinen räkis menossa pienellä. Kovasti rohisee jossain syvällä, mutta mitään ei vain tule ulos. Rohina ei haittaa niin pitkään, kun hän saa olla pystyasennossa. Jälleen ylistän kantoliinaa :) Heti, kun vauvan kallistaa vaakatasoon (ts. nukkumaan muualle kuin liinaan), hän herää - väsyneenä - ja rohina on tosi kovaa. Tämä tietää mukavia öitä keinutuolissa... *haukotus* Ei ole kivaa, kun noin pieni on nuhainen. Onneksi syöminen onnistuu, joten siitä ei ole huolta.

Jos hyvä tuurini jatkuu, niin taudit helpottavat joskus keväällä - viimeistään. Tämä puoli talvesta ei totisesti ole lempparini.

Shokkihoitoa

Vauvanhoitoa ja vauvan kanssa olemista olen tässä jonkin aikaa pohtinut. Kun on niitä vauvanhoito-oppaita ja vauvakirjoja, ja sitten on niitä vauvoja, jotka eivät ole kyseisiä kirjoja lukeneet. Opetukset ja oppilaat eivät siis aina käy yksiin...

Sekä esikoinen että keskimmäinen olivat molemmat kantoliinalapsia. Esikoinen enenevässä määrin sitten, kun olin tajunnut, ettei ole mitään järkeä lykkiä tyhjiä vaunuja pitkin maita ja mantuja, kun vauva viihtyy kantoliinassa ja tekee selväksi, että sinne hän myös haluaa. Kun olin ennen esikoisen syntymää kuullut ja lukenut niistä vauvoista, jotka vain nukkuvat ja syövät, olivat ensimmäiset 6-12 viikkoa esikoisen syntymän jälkeen melkoista shokkihoitoa: vauvani ei käyttäytynyt ollenkaan siten kuin kirjoissa kerrottiin! Tai no, kyllä hän nukkui, mutta pääasiassa minussa kiinni. Jos yritin laittaa häntä nukkumaan vaunuihin/pinnikseen/jonnekin muualle, hän heräsi noin viiden minuutin kuluttua kiukkuisena kuin ampiainen. Onneksi oli kantoliina! Keskimmäisen kanssa en edes yrittänyt vaunuja/pinnistä, vaan hän sai olla ja nukkua kantoliinassa. Kantaminen tosin väheni dramaattisesti heti sen jälkeen, kun hän oppi kävelemään kahdeksankuisena. Eikä siinä vaiheessa tarvinnut enää toista nukuttaakaan liinaan :)

Tämä kuopus on jälleen täysin liinavauva. Päiväunet vetelee sujuvasti kyydissä, yöunille myös nukahtaa liinaan. Vaikka tämän tiesin (siis 9kk mahassa, toiset 9kk sylissä), niin melkoista shokkihoitoa tämä on silti. Onneksi en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Liinailu on asennekysymys. Jos henkisesti hyväksyy sen, että liina on päällä suurimman osan vuorokaudesta, että vauva on liinassa suurimman osan vuorokaudesta, että vauva liinassa voi käydä vessassa/tehdä ruokaa/neuloa/surffata netissä/askarrella joulukortteja, niin kaikki menee hienosti. Kyllä se kantaminen jossain vaiheessa loppuu :)

Muutamat tuttavat ovat kummastelleet sitä, ettei vauva viihdy oikein missään muualla kuin liinassa. Minulle eivät ole ääneen sanoneet näitä kantamiseen (ja miksei muuhunkin vaistovanhemmuuteen liittyviin juttuihin) niitä klassisia: opetan vauvan liian hyvälle (onko se edes mahdollista kohtuolon jälkeen?), se ei ikinä opi itsenäiseksi (en usko, kahden aikaisemman liinavauvan kokemuksella), hajoitan selkäni jatkuvalla kantamisella (höpö höpö, saavatpa vatsalihakset hyvää treeniä, sillä niillä minä itseni ryhdissä pidän, en selkälihaksilla), syliä ei riitä kahdelle muulle lapselle (puppua tämäkin, kyllä riittää, kun panen riittämään - ja jäähän tässä kädet vapaiksi), vauva ei ikinä opi itse liikkumaan, kun sitä aina vain kannetaan (hah, ovat nuo aikaisemmatkin oppineet liikkumaan - ja vielä keskimääräistä aikaisemmin).

Myönnän kuitenkin, että ne hetket, kun saa olla ilman vauvaa iholla, ovat luksusta :) Viikon kohokohta tuntuukin usein olevan se, kun pääsen kauppaan/roskikselle/pyykkitupaan ilman vauvaa. Toisaalta, onhan se mukavaa olla tarvittu ;)

Mikä on oikea ikä?

Meillä on keskimmäisen iltasatukirjana parhaillaan sellainen kirja, joka on selkeästi seitsemänkymmentäluvulta. Kirjan nimeä en juuri tähän hätään muista, mutta siinä on lyhyitä lukuja, joissa on usein pääosassa Antti 3v ja Anu 4v. Antilla on vanhempi veli, Seppo, joka on jo koulussa. Antin äiti on kotiäitinä ja isä käy töissä. Antti ja Anu asuvat kerrostalossa, ja kirjan kannesta päätellen taloyhtiö voisi ihan hyvin olla tämä meidän :)

Hyvin monessa tarinassa Antti ja Anu ovat keskenään. Joko pihalla tai jomman kumman kotona, kun äiti/äidit ovat kaupassa tai pyykkituvassa tai jossain. Sellaista se varmaan oli 70-luvulla, ja vielä 80-luvullakin. Itse muistan käyneeni lähikaupassa varsin nuorena, alle kouluikäisenä. Minulla oli kauppalista, jonka annoin tutulle kassatädille, ja hän sitten keräsi koriin ne muutamat ostokset, jotka listalla oli.

Esikoinen on vajaan kahden viikon kuluttua viisi, ja keskimmäinen nyt 2v8kk. Esikoista en vielä päästäisi yksin kauppaan, vaikka lähikauppa onkin tosi lähellä. Nyt pohdinnan alla on se, uskallanko päästää keskimmäisen pihalle leikkimään ilman aikuisen valvontaa. Kovasti mietin, onko hieman alle kolmivuotias jo "valmis" leikkimään pihalla ilman, että minä tai mies seisomme siellä mukana. Esikoinen alkoi olla yksin pihalla sinä kesänä, kun hän oli 2,5-vuotias. Ensin muutamia minuutteja kerrallaan, sitten yhä pidempiä aikoja. Nykyään ei ole ollenkaan outoa, että hän on pihalla yksin (siis ilman aikuista, kavereita siellä usein on samaan aikaan) pari-kolmekin tuntia kerrallaan. Piha on suojainen, neljän talon ympäröimä. Parkkipaikka on yhden talon takana, päättyvä tie samoin. Autot harvoin tulevat pihaan asti. Leikkialue on hyvä ja toimiva. 70-luvulla ei olisi varmaankaan ollut yhtään outoa päästää alle kolmivuotiastakin tuohon ilman aikuista. Kun pihaan on kuitenkin näkö- ja kuuloyhteys keittiön ja makkarin ikkunoista. Silti emmin.

Nyt tuota pihallaoloa on harjoiteltu. Viimeeksi tänään. Esikoinen ja keskimmäinen olivat ensin kahdestaan, vähän myöhemmin pari muuta viisivuotiasta tuli pihaan myös leikkimään. Seurasin touhuja ikkunasta, ja hienosti näytti sujuvan. (Mitä nyt keskimmäinen oli jossain vaiheessa kiskonut hanskat pois käsistä, mutta se on pientä.) Siitä huolimatta tunsin syyllisyyttä: vain huono äiti laittaa alle kouluikäiset keskenään pihalle leikkimään.

Mikä olisi se oikea ikä olla pihalla ilman aikuista? Mikä olisi oikea ikä päästää lapsi kauppaan lyhyen ostoslistan kanssa? Jälkimmäiseen taitaa olla vielä aikaa, mutta ensimmäistä voisi varmaan jatkaa tästäkin eteenpäin. Nyt kun on pää avattu... 

Kaksi takana, kolme edessä

Juhlaurakka on lähes puolivälissä. Tai no, miten määritellään puoliväli tässä tapauksessa? Anyway, vauvan ensimmäinen juhla on nyt vietetty. Hääräämisen puolelle meni meikäläisellä, mutta niinhän se aina tällaisissa tilaisuuksissa. Onneksi oli äiti ja sisko auttamassa, niin hommat sujuivat hieman joutuisammin. Siis kun juhlan piti alkaa klo 13 ja vielä varttia vaille oli täytekakku koristelematta, minä ilman meikkiä ja juhlavaatteita, kastepöytä laittamatta ja imuri esillä eteisessä.

Koska mies ei kuulu kirkkoon eikä juurikaan halua kirkossa käydä, olemme päätyneet siihen, että lapset kastetaan kotona. Kuinka ollakaan vauvan kasteen suoritti sama pappi, joka esikoisenkin otti seurakunnan jäseneksi. Hän kun sattui molemmilla kerroilla olemaan päivystäjänä.

Vaikka päivä olikin touhuja täynnä ja melkoisen rankkakin, itse juhlat menivät todella hyvin. Vauva oli hereillä ja tyytyväinen kastetoimituksen ajan, ja lähinnä katseli ympärilleen. Vieraita tällä kertaa oli noin parikymmentä, ja nyt ruokaakaan ei jäänyt niin paljon yli kuin kolme viikkoa sitten.

Nyt voinkin sitten alkaa miettiä esikoisen viisivuotissynttäreitä. Niitä juhlitaan kahden viikon kuluttua. Onneksi silloin riittää, että hommaan tarjottavat. Itseäni minun ei onneksi tarvitse koristella millään tavalla.

Ihmiskokeita

Esikoisella taitaa olla meneillään jonkin sortin tahtokausi. Tai muuten vain testailee, mitä me miehen kanssa olemme miehiämme. Tai harjoittelee sosiaalisia taitoja. Tai jotain. Ei siinä mitään, harjoitelkoon ja testatkoon, mutta hieman alkaa jo väsyttää tämä jokapäiväinen (tai lähinnä -iltainen) rumba.

Ensimmäinen koe: Taustatiedoiksi kerrottakoon, että en liiemmin viihdy keittiössä kokkailemassa. Meillä myös on ruoka-ajat (ei tosin kovin tiukkasti kelloon sidotut), myös tuosta edellisestä johtuen. Sääntö on, että jos poistuu pöydästä (leikkimään) kesken ruokailun, on se merkki minulle, että ei haluta enää syödä, ja voin korjata ruuat pois. Seisovaa pöytää en ala pitää. Nyt useampana iltana - kun kaikki olemme sopivasti väsyneitä - esikoinen on aloittanut mystiset kokeensa. Ensin hän kiittää ruuasta ja vakuuttaa masun olevan täynnä. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin, kun ruuat on jo korjattu pois, hänellä onkin ihan kuolemannälkä ja ruokaa pitäisi saada heti nyt. Vaikka siinä tilanteessa, kun toinen huutaa kuin hinaaja "Mul on nälkä!", yrittää selittää, että ruoka-aika meni jo, niin eipä tuo tajuntaan mene. Niinpä meillä naapuritkin kuulevat, kun joku on "kuolemassa nälkään". Hieman noloa. Usein tämä tapahtuu iltapalalla, ja yleensä juuri ennen hammasten pesua ja nukkumaan menoa. En välittäisi kilpailla siitä, kumpi tilanteen voittaa. Siitä huolimatta olen erittäin tyytyväinen siihen tapaan, millä olen näistä kokeista selvinnyt. Siis rauhallisesti, matalalla äänellä puhumalla, samaa yksinkertaista asiaa hokemalla. Supernanny ja Keijo Tahkokallio saisivat olla minusta ylpeitä, niin hienosti olen pitäytynyt itselleni asettamissani rajoissa :) (Vaikka olenkin Tahkokallion kanssa eri mieltä siinä, että aikuisen kuuluu voittaa kaikki ottelut. En minä ainakaan jaksa otella jatkuvasti, yhteispeli on huomattavasti mukavampaa.)

Toinen koe: Esikoinen testaa, toimiiko seuraava kuten hän on ajatellut. Kun pyydän häneltä jotain, hän sanoo tekevänsä "kaiken mitä sä äiti pyydät" jos teen ensin mitä hän pyytää. Lähes poikkeuksetta hän pyytää sellaista, mitä en voi antaa, kuten uusia leluja, erivapauksia (namia ennen ruokaa - vaikka ei sekään ole kovin paha juttu) tai ööh... periksi. Tämäkin koe on kannaltani katsottuna erittäin onnistunut, esikoisen kannalta ei-niin-onnistunut. Ihan niin johdonmukainen en ole, kuin mitä kasvatuspsykologit ehkä neuvovat, sillä jos perustelu on järkevä, niin miksi en saisi muuttaa kantaani. Siinä sitä lapsikin oppii, että joistain asioista voi aina vähän joustaa ;)

Kun esikoinen tänä iltana oli jo makkarissa ja kiljui vuoron perään "Mul on nälkä!" ja "Mä haluun iltasadun!", toimin kuin esimerkillinen vanhempi konsanaan. Menin huoneeseen ja kerroin Opettavaisen Tarinan auringosta, tuulesta ja miehestä. Haluatteko kuulla? Ei se mitään, kerron sen silti :)

Aurinko ja tuuli näkivät miehen kävelevän maantiellä paksu pomppa päällään. Tuuli haastoi auringon kilpaan siitä, kumpi saa nopeammin riisuttua mieheltä pompan pois. Tuuli aloitti varmana voitostaan. Jos puhallan tarpeeksi kovaa, miehen on ihan pakko riisua takkinsa pois, tuuli ajatteli. Tuuli puhalsi ja puhkui, mutta pomppa ei lähtenyt miehen päältä pois, vaan sen sijaan mies kietoi vaatekappaletta yhä tiukemmin päälleen. Aikansa puhkuttuaan tuuli myönsi tappionsa, ja niin oli auringon vuoro.  Aurinko aloitti kepeästi, ja lämmitti ensin vain vähän. Pikku hiljaa se lisäsi lämmön määrää, ja lämmön lisääntyessä mies ensin avasi takkinsa kunnes oli niin kuuma, että hänen oli se riisuttava. Aurinko oli voittanut kisan. :)

(Jos tarinan opetus ei ihan auennut, sitä voi kysellä tarkemmin kommenttilootassa. Esikoisen tuo tarina ainakin sai mietteliääksi ;) )

Kirjain kerrallaan

Esikoinen opettelee lukemaan. Tai niin epäilen. Hän kyselee monta kertaa päivässä, millä kirjaimella mikäkin sana alkaa. Tyyliin: "Äiti, millä kirjaimella alkaa 'kakka'?" Kun vastaan, että koolla, niin seuraavaksi esikoinen luettelee liudan muitakin koolla alkavia sanoja. Lisäksi hän tapailee kovasti kirjaimia myös kirjoittamalla. Olikin erittäin hellyttävää lukea isänpäiväkortista miehen nimi esikoisen omin käsin kirjoittamana :) Ja nimen vielä tunnisti :) Omassa nimessään hänellä onkin haastetta, kun siinä on kirjaimia vaikka muille jakaa. Mutta sekin sujuu.

Lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi hän ilmeisesti opettelee laskemaan. Yksinkertaiset yhteenlaskut sujuvat jo hienosti, samoin vähennyslaskut. Ja osaa myös laskea, monta palikkaa on rivissä tms. triviaalia :) Keskimmäinen yrittää kovasti perässä, ja luettelee erittäin kovalla äänellä: "yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kuusi, viisi..." :)

Hassua, miten ylpeäksi sitä voikaan itsensä tuntea, kun omat lapset oppivat uusia juttuja :)

Kisassa mukana

Tämä oli jälleen niitä päiviä...

Keskimmäinen oli aamulla kuumeinen, joten ennustelin sisäpäivää. Ja senhän tietää, mitä siitä tulee, kun näiden kanssa on koko päivän sisällä. Ei yhtään mitään.

Esikoinen ohjeisti jo aikaisemmin, että kun sanon: "Kello löi jo kuusi!", hän lopettaa riehumisen siihen paikkaan. Näin kuulemma on tapana päiväkodissa sanoa. Kun olin käyttänyt tuota fraasia noin sata kertaa, kyllästyin siihen totaalisesti ja kieltäydyin enää käyttämästä sitä. Toin erittäin painokkaasti esille sen, että olisi kovin mukavaa, jos asia menisi perille ilman mitään koodikieltä. Eipä olisi varmaan kukaan ulkopuolinen keskimmäisen touhuista huomannut, että toinen on kipeä. Tai sitten siitä menosta kaikki olisivat arvanneet voinnin oikean tilan. Tämä päivä ei ainakaan millään muotoa edistänyt kurkkukipuni häviämistä. Hyvä, että ääni vielä kulkee...

Olen siis edelleen - toiveistani huolimatta - mukana maailman huonoin äiti -kisassa. Kun olisi paljon tehtävää eikä rauhaa tehdä niitä asioita, joita pitäisi siis tehdä, niin pinna kiristyy helposti. Ja yllättäen jostain kumman syystä juuri niinä päivinä lapset ovat erittäin taitavia saamaan minut kiihtymään nollasta sataan noin sadasosasekunnissa. Käsittämätöntä.

Onneksi tämä päivä on melkein ohi (ja mieskin juuri kotiutui).

Käsittämätöntä tuubaa

Suomalaiset ovat Jumalaa pelkäävää ja kovin auktoriteettiuskollista kansaa. Harmi sinänsä. Harmi siis siksi, että lähes kaikki, mitä valkotakkiset suustaan päästävät, otetaan totuutena ilman sen suurempia perusteluja. Onhan nyt hyvänen aika lääkärillä paras tieto asiasta x, jos hän sanoo sen telkkarissa!

Mistä moinen puuskahdus? No ihan vain siitä, että Ylen Aamu-tv:n aamutohtorissa haastateltu lastentautien erikoislääkäri (joo, titteli ei tässä asiassa kerro mitään kyseisen henkilön tiedoista niinkin marginaalista ilmiötä kuin imetystä koskien) kehtasi pokerinaamalla väittää, että puolen vuoden imetys on lapsille riittävä, että tietyssä vaiheessa äidinmaitoon eivät vasta-aineet enää siirry ja että äidinmaito laimenee, kun imetystä on jatkunut puoli vuotta. Aivan käsittämättömiä väitteitä, ja vielä lääkärin suusta!!! Olen tyrmistynyt!!!

WHO:n suositus on täysimetystä puoli vuotta ja sen jälkeen osittaisimetystä muun ruuan ohella ainakin kaksivuotiaaksi ja senkin jälkeen, mikäli äiti ja lapsi niin haluavat. WHO ei tietääkseni ole mikään pilipalilaitos, vaan perustaa suosituksensa useisiin oikeisiin tutkimuksiin - vaikka ne onkin muualla kuin Suomessa tehtyjä, vaikka eräskin lääketieteen ammattilainen kehtasi väittää, että muunmaalaiset tutkimukset eivät päde täällä koto-Suomessa - eikä siten suosittele mitään, mitä ei ole kunnolla ja perusteellisesti tutkittu. STM on hieman samoilla linjoilla, ja suosittelee täysimetystä ensimmäiset puoli vuotta ja osittaisimetystä muun ruuan ohella kunnes lapsi on vuoden ikäinen. Ja nyt tämä ihminen menee ja päästelee suustaan niin isoja sammakoita, etten ymmärrä, miten se on edes mahdollista!

Eikö lääkäreillä ole mitään vastuuta sanomisistaan? Voivatko lääkärit puhua puuta heinää, vaikka tutkimukset kertovat ihan eri juttua? Missään lukemassani imetyskirjallisuudessa en ole vastaaviin väitteisiin törmännyt, ja olisikin erityisen mielenkiintoista kuulla, mihin lähteisiin tämä kyseinen ekspertti väitteensä perustaa. Epäilen kyseisiä tutkimuksia tuskin löytyvän...

Todella surullista, että tilanne on se, ettei keneenkään "ammattilaiseen" voi luottaa. Paska juttu niille, ketkä eivät tietoa saa mistään muualta kuin näiden ammattilaisten suusta.

 

Mr. Murphy ja isänpäivä

Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Aika totta tuo.

Kun edellisessä postauksessa hehkutin, miten hienosti kaikki sujuu ja miten ihanaa elämä on, niin eikös Mr. Murphy tullut heti seuraavana päivänä käymään. Niinpä niin. Perjantai oli katastrofi.

Esikoinen ja keskimmäinen yrittivät ilmeisesti listiä toisensa. Tappelu alkoi heti, kun saivat silmänsä auki ja jatkui siihen asti, kunnes nukahtivat illalla yöunille. Historiallisesti tappelua ei keskeyttänyt edes ulkoilu, vaan pihalla mätkintää tehostivat puukapulat. En tykkää huutamisesta, mutta syystä tai toisesta perjantaina normaaliäänellä sanotut asiat eivät menneet lainkaan perille - tuskin siltä mäiskimiseltä edes kuulivat puhettani -  ja ennen iltaviittä ääneni oli ihan käheänä. Kun raja tulee vastaan, se tulee vastaan. Kuudelta minulle riitti. Puin vauvalle ja itselleni ulkovaatteet, lykkäsin vauvan liinaan ja lähdin pihalle. Ovensuusta huikkasin, että menen ulos, tehkää mitä haluatte. Pihalla oli eräs toinen äiti lastensa kanssa, ja hänelle pääsin suoraan tilittämään elämän epäoikeudenmukaisuutta. Mikä ihme siinä on, että kakarat eivät osaa pitää näppejään toisistaan erossa? Miksi pitää koko ajan olla toisen kimpussa? En ymmärrä. Yhtään ei auttanut se, että mies teki jälleen megalomaanisen pitkän työpäivän. Ilmeisesti parempi on vain tilittää niistä kurjista jutuista kuin kertoa, miten kivaa tämä elämä on. Jos siis valittamisella välttää Mr. Murphyn ei-toivotut vierailut.

Isänpäivää vietettiin sitten tänään täälläkin. Tuona samaisena katastrofiperjantaina olin lasten kanssa askarrellut miehelle isänpäivälahjan: lasten kädenjäljet valkoisen poolopaidan rinnuksiin. Emme käyttäneet kangasvärejä, vaan joskus ostamiani silityskuvapapereita. Tai tarkemmin yhtä paperia. Paidasta tuli hieno (vaikka itse sanonkin) ja mieskin oli siihen ilmeisesti tyytyväinen, kun puki sen heti aamulla päälleen. Jännityksellä odotan, mitä kuvalle tapahtuu ensimmäisessä pesussa...

Mitä päivään tulee, niin se vietettiin kyläilemällä. Ensin käytiin appiukon luona, sitten vanhempieni luona. Appiukko tarjosi lounaan, vanhempani muut ruuat. Eipähän minun tarvinnut keittiössä häärätä :)

Olen vain tässä miettinyt, mikä mahtaa olla isänpäivän - tai äitienpäivän - funktio? Onko se se, että päivänsankari lepää ja ottaa iisisti vai se, että päivänsankari häärää ja järjestää ja puuhaa? Jotenkin tuntuu, että isänpäivänä on ihan oikeus ja kohtuus, että isä on lasten kanssa ja äiti (tai joku muu) hoitaa ruuat sun muut tarpeelliset. Äitienpäivänä taas, etenkin kun lasten kanssa tulee muutenkin oltua ja ruuat ja muu jää usein äidin tehtäväksi, sitä toivoisi nimenomaan omaa aikaa. Aikaa tehdä juuri sitä, mitä juuri silloin tekee mieli tehdä. Jäänkin odottamaan toukokuuta - enkä vähiten äitienpäivän takia.

 

Elämä rullaa

Ai että, kun on hyvä olo ja mieli :) Vauva nukkuu liinassa ja aurinko paistaa. Mahtavaa. Käsittämätöntä, miten vauhdilla päivät nykyään menevät. Vauva on yli viisiviikkoinen ja jouluun on reilu kuukausi.

Kantoliinasta: ilman liinaa ei tämä perhe pyörisi ollenkaan. Tai tältä äidiltä menisi hermot tai jotain :) Vauva on iholla (lue: liinassa) kaiket päivät paitsi silloin, kun on autossa turvakaukalossa, hoitopöydällä vaipanvaihdossa, rinnalla imemässä, isänsä sylissä tai yöllä perhepedissä kainalossa. Kun on vauvaa kantanut liinassa 12 tuntia noita pieniä väliaikoja lukuunottamatta, on ihan mukava antaa vauva isänsä syliin. Tukkoinen nenä tekee sen, ettei päiväunet makuuasennossa luonnistu viittä minuuttia kauempaa. Parempi liinassa masumasua vasten. Minusta on tullut krooninen heiluja: heilutan tai hytkytän itseäni jatkuvasti. Sillä saa vauvan rauhalliseksi ja jatkamaan uniaan. Tosin heilunta ja hytkyntä ovat aika tehottomia ja saanevat minut näyttämään melko typerältä silloin, kun vauva ei ole liinassa...

Vessajutuista: Vauvan kanssa olemme aloittaneet vessahätäviestinnän, tosin maltillisemmin kuin keskimmäisen kanssa. Toistaiseksi käytän vauvaa pissalla/kakalla vain vaipanvaihtojen yhteydessä. Hyvin se näyttää toimivan niinkin, sillä lähes joka kerta tulee jompi kumpi, kun vadin päälle vauvan nostaa ja vähän suhisee :) Kestovaipat toimivat kuin häkä tämänkin vauvan kanssa. Mieskään ei niitä vierasta - ei ole vierastanut koskaan, mikä on erittäin hyvä juttu.

Vaatteista: vanhat housut eivät edelleenkään mahdu vielä päälle, ja äitiyshousut ovat kaikki jo aivan liian isoja. Ongelmana on, mitä pukea päälle. Onneksi ulkoilu hoituu toppahousuissa, mutta jos ostoksilla pitää käydä, meneekin miettimiseksi. Yhdet housut odottavat ompelua, mutta vauva liinassa se on sen verran haasteellista, etten ole vielä jaksanut siihen ryhtyä. Vielä haasteellisempaa on lähteä vaatekauppaan housuja ostamaan, joten sinnittelen kahden housuparin voimalla. Ristiäiset on puolentoista viikon kuluttua. Toivon, että mahdun johonkin juhlamekkoon, joita on tullut tehtyä muutama. Siis sellaisia, joissa imetys onnistuu ilman, että koko kolttua pitää riisua.

Liikunnasta: Esikoinen ja keskimmäinen tykkäävät edelleen käydä Liikkarissa. Lisäksi esikoinen haluaisi alkaa pelata sählyä. Seurakin on jo katsottuna, mutta mietitään vielä. En haluaisi noille liikaa harrastuksia tässä vaiheessa. Suuri kysymys on oma liikkumiseni. Pihalla seisominen ja hytkyminen eivät ole kovin tehokasta liikuntaa. Olen harkinnut sauvakävelysauvojen hankkimista, että pääsisin vaikka iltakävelyille (vauva liinassa, luonnollisesti), mutta harkinnan asteelle tuo on jäänyt. Lisäksi kovasti jo tanssijalkaa vipattaa, ja himoitsen suuresti päästä treenitunnille. Harmillisesti tunteja on vain vähän huonoon aikaan: joko aamulla klo 10 tai illalla klo 18. Kumpikaan ei oikein sovi - ellen mene treenaamaan vauva liinassa. Ei se olisi ensimmäinen kerta. Kun esikoinen oli vauva, pidin joitain sijaisuuksia niin, että hän keikkui liinassa kun minä opetin piruetteja :) Hyvin toimi. Nyt vain kerään rohkeutta, että uskallan. Vauva treeneissä voi häiritä joidenkin muiden keskittymistä, enkä haluaisi olla häiriöksi.

Life is life, tiesi jo 90-luvun alussa joku artisti (jonka nimi on juuri nyt paennut mielestäni - syytän imdeä).

 

Hei, me viikataan!

Esikoinen on liikuttavan innostunut kotitöistä. Lastenhuoneen hän haluaa imuroida päivittäin, enkä minä suinkaan estele :) Lisäksi jostain kumman syystä hän myös haluaa pitää lastenhuoneen siistinä, siis niin, etteivät lelut ole pitkin poikin. Mahtavaa!

Eilen tingin periaatteestani mankeloida tai silittää lakanat ennen kuin siirsin ne liinavaatekaappiin. Sen sijaan pyysin esikoista apuun vetämään lakanoita. Hän innostui lakanoiden viikkaamisesta niin paljon, että halusi ehdottomasti viikata lasten lakanat ja kaikki tyynyliinat. Näytin ensin yhdellä mallia, ja sen jälkeen hän sai jatkaa. Kaikella rakkaudella tämä seuraava: liinavaatekaappi näyttää nyt aika mielenkiintoiselta :) Omakehuna pitää kertoa, että maltoin mieleni enkä myöhemmin viikannut lakanoita uudelleen ja omalla tavallani (joka usein on se oikea, vaikken sitä ääneen sanokaan ;) ).

Tänään ollaan kirjoitettu lahjatoivelistoja. Esikoisen synttärit on noin neljän viikon kuluttua ja joulu melko pian sen jälkeen. Helpottaa lahjojen hankkimista, kun tietää, mitä toinen toivoo. Tosin varoittelin, että kaikkea saa toki toivoa, mutta kaikkea ei silti välttämättä saa... 

Ne pienet asiat

Tämä päivä on mennyt jälleen lasten kanssa ja lasten ehdoilla eläen. Kyllä ovat sunnuntait muuttuneet siitä, kun oli lapseton!

Tuolla ulkona kun seisoin ja hytkyttelin vauva liinassa ja katsoin, kun isommat lapset laskivat pulkkamäessä, muistelin niitä sunnuntaipäiviä aikana ennen lapsia. Mihinkään ei ollut kiire. Mitään ei tarvinnut tehdä, jos ei huvittanut tai jaksanut. Oli ihan mahdollista maata koko päivä sohvalla, katsoa telkkaria ja syödä suklaata. Ei ollut kovinkaan harvinaista sekään, että koko päivä meni pyjama päällä hengatessa.

Välillä todella kaipaan noita aikoja. Sitä, että saa vain olla. Tiedän, että tuollainen ajanvietto on jossain vaiheessa tulevaisuudessa jälleen mahdollista, mutta yllättäen on näitä päiviä, kun - kliseisesti - ruoho näyttää paljon vihreämmältä aidan toisella puolella. Aina ei vain jaksaisi tehdä ruokaa, pukea lapsia, olla ulkona valvomassa leikkejä, toimia erotuomarina riitatilanteissa, pyyhkiä toisten neniä (pepuista puhumattakaan), kuunnella jatkuvaa mekastusta ja kestää riehumista, keskeyttää omia puuhiaan heti kun joku kutsuu. Tähän fiilikseen saattaa vaikuttaa sekin, että mies kutsuttiin töihin näin sunnuntaina. Eipä arki ja viikonloput siis juurikaan eroa toisistaan. Valitettavasti.

No, aika aikaansa kutakin. Kunhan saan vähän Fazerin sinistä nassuun, niin eiköhän tämä tästä ;)

 

Karkki tai kepponen!

USA:sta tuttu Halloween-juhlinta on siirtymässä tänne Suomeenkin aika vauhdilla. Ainakin, jos kauppojen sälätarjontaa on uskominen. Tällä kertaa siitä sälästä oli jotain iloakin, nimittäin eräs naapuri järjesti - lähinnä lasten iloksi - tänään Halloween-juhlat.

Juhliin oli kutsuttu seitsemän lapsiperhettä tästä meidän taloyhtiöstä. Tai no, kolme perheistä on jo muuttanut muualle, mutta yhteyttä kuitenkin pidetään, kun niin pitkään tuli tuossa pihalla aikoinaan yhdessä hengailtua. Naapuri oli omien lapsiensa kanssa askarrellut kunnon rekvisiitan juhliin. Oli lepakkoa, kurpitsalyhtyä, haamuja, hämähäkinseittejä ja kaikkea. Tunnelmavalaistus ja kynttilälyhtyjä kaikkialla. Syömiset hoidettiin nyyttäriperiaatteella, ja tuhottiin kolmen kattauksen vuoroissa: ensin lapset, sitten naiset ja viimeisenä miehet :)

Eilen käytiin lasten kanssa ostamassa Etolasta naamiaispuvut tämäniltaisiin juhliin. Esikoinen esiintyi dinosauruksena ja keskimmäinen liihotteli lepakkona. Mukana juhlimassa oli myös mm. pikkupiru, prinsessa ja Superman :) Seitsemässä perheessä lapsia riitti. Alle konttausikäisetkin mukaanluettuina alaikäisiä juhlijoita oli yhteensä 15. Metelin määrä oli melkoinen - etenkin jälkiruuan ja sitä seuranneen sokerihumalan jälkeen.

Jännä muuten, miten alkujaan pakanallinen juhla (kekri) on jälleen muuttumassa, jos ei ihan pakanalliseksi niin ainakin kaupalliseksi juhlaksi. Pyhäinpäivänä tunnettu juhla on alunperin ollut uuden vuoden alun juhla. Pikku-uusivuosi ilmeisesti nykyisin - tai sellaiseksi muuttumassa. Oli miten oli, illan juhlissa oli oikein mukavaa.

Let's talk about weather!

Lunta, jäätä, liukasta, tuulta...

Kesä (kuuma, hiostava, raivostuttava, ihastuttava, aurinkoinen) on lopullisesti takana. Toisaalta kiva, että on vaihtelua, toisaalta tylsää, että jälleen paleltaa. Tänä aamuna sisälläkin oli vain 19,5 astetta lämmintä, ja kun on tottunut siihen, että lämpöä piisaa, piti patterit kääntää päälle. Historiallista. Sitä muuten väsyneenä palelee helpommin, tällainen empiirinen huomio on tullut tehtyä.

Aikoinaan Lontoossa asuessani ja opiskellessani skotlantilainen opiskelukaverini kysyi, sataako Suomessa talvella lunta. Kun olin kertonut vyötäröön asti ulottuvista kinoksista (etenkin aurauksen jälkeen), seuraava kysymys oli: "Käytetäänkö teillä lumiketjuja autojen renkaissa?" Ei käytetä. Kerroin talvirenkaista ja teiden aurauksesta.

Välillä tosin tuntuu, että lumiketjut voisivat olla paikallaan. On jotenkin käsittämätöntä, että sääolosuhteet tuntuvat joka ikinen talvi yllättävän autoilijat (ja muutkin ulkona kulkijat) kautta maan. Ihan kuin olisi pakko ajaa suurinta sallittua nopeutta, vaikka tie on kauttaaltaan sohjon/jään/lumen peitossa. Sitten ihmetellään, kun peltiä menee ruttuun tai ojan pohjaan tutustutaan autosta käsin. Ihmettelen myös, ovatko nykyajan junat ja niihin liittyvät vempaimet niin teknisiä hienouksia, etteivät lumipyryä kestä. Yllättäen meininki on kuin Brittein saarilla konsanaan: valtakunta pysähtyy, kun taivaalta leijuu lunta maahan.

Lapsia sää ei juurikaan haittaa. Sateella leikitään pihalla, tuli taivaalta sitten vettä, räntää, lunta tai rakeita. Lähinnä kyse on oikeasta pukeutumisesta. Kun on varusteet kunnossa, ulkoilukin maittaa. Mistä pääsenkin kertomaan, että tilaamani kalvopuku (ts. gore-tex -kalvoinen kevyttoppapuku) viipyy vielä matkallaan, ja että tiistaina menin ja ostin lahjarahoilla itselleni laadukkaat ja melko lämpöisetkin gore-tex -kengät. Jalkineiden puolesta minua ei pysäytä enää mikään: eteisen kaapista löytyvät niin huopikkaat kuin kumpparitkin ja muutama muu pari siltä väliltä. Tulisi vielä se kalvopuku.

Vaikka joku saattaisi ammattini perusteella päätellä, että olen jonkin sortin masokisti ;), myönnän, että kurjalla kelillä parasta tekemistä on viltin alle kääriytyminen, kuuman kaakaon ja herkkujen syöminen sekä töllön katsominen tai neulominen. Samalla voi välillä vilkuilla ikkunasta, kun lumi/räntä/sade hallitsee ulkona. No, pienten lasten äitinä tuosta rauhallisesta sisälläolosta voi vain haaveilla...

 

Vielä kerran :)

Tämänviikkoisen valokuvatorstain haaste oli niin houkutteleva, että on pakko osallistua. Tässä kuva sanasta valmis:

Valmis monessakin mielessä: kakku valmis syötäväksi (ja hyvää oli!) ja minä valmistunut koulusta, valmiina siirtymään ihan oikeasti ja kunnolla työelämään - sitten joskus.

 

Neuvolassa

Kävimme vauvan kanssa neuvolassa. Oman th:n lisäksi paikalla oli myös th-opiskelija, joka - yllättäen (not) - kysyi heti ensimmäiseksi: "Onko maito riittänyt?". Meinasin tokaista, että mistäs minä sen tietäisin, kun en ole vauvaa muutamaan viikkoon punninnut*, mutta en sitten viitsinyt. Sanoin maidon riittävän hienosti. Toinen kysymys - myös erittäin tyypillinen terveydenhoitajille oman suppean kokemukseni mukaan - oli: "Miten teillä menee yöt?". Mitäs tuohon nyt voi vastata. Hienosti. Kaikki nukkuvat ainakin osan aikaa. Kerroin toki vauvan tukkoisesta nenästä ja keinutuolissa nukkumisesta. Jos vaikka joku toinenkin äiti saisi tuosta helpotusta neuvolassa käydessään.

On muuten kovin mukavaa, kun omaa lasta kehutaan :)

* Se, saako vauva riittävästi maitoa näkyy varmimmin siinä, että vauva kasvaa normaalisti. STM:n neuvoloille antamassa suosituksessa (s.116) sanotaan alimman riittävän kasvun olevan 500g/kk, kun taas La Leche League puhuu 170g/vko kasvutahdista riittävänä (terveelle täysiaikaiselle vauvalle). Kotona voivat vanhemmat sitten seurata kakka- ja pissavaippojen määrää. Kakkoja olisi hyvä tulla 2-5 kertaa vuorokaudessa silloin, kun vauva on alle 4-6 -viikkoinen. Sen jälkeen kakkatahti saattaa monilla harventua dramaattisestikin, mutta jos kasvu on senkin jälkeen ok, ei ole syytä huoleen. Pissavaippoja olisi hyvä tulla 5-8/vrk; vähemmän, jos käytössä kertavaipat, enemmän, jos kestoillaan. Meidän vauva on neljässä viikossa kasvanut huimat 1300g, joten on päivänselvää, että hän saa riittävästi maitoa :)