Kommunikointia

Kuopus on ollut hieman hidas mitä puhumiseen tulee. Liikkumisen suhteen tyyppi on edennyt melkein valonnopeudella - on siinä  tainnut tulla äitiinsä ;) Mutta nyt on alkanut sanojakin tulla.

Pääsiäisenä oppi sanomaan "pappa". Ja pappa tykkäsi :) On se jännä nähdä, miten aikuinen mies on kuin sulaa vahaa pienen neidin edessä, kun tämä hokee "pappa"... Ennen tuota maagista taikasanaa oli suusta jo tullut jokusen kerran sana "kukka", ja nyt sanavarastoon kuuluu myös hyvin hyödyllinen "kakka". Kohteliaskin tämä kuopus on, sillä aina tavaraa antaessaan tai ottaessaan sanoo "tiitti". Eläimistä tyyppi tuntee ainakin hevosen. "Ih-hah-haa, ih-hah-haa" tulee aina nuotilleen, kun hevosen näkee tai siitä kuulee puhuttavan.

Elekielikin pelaa loistavasti. "Ei" on tarmokas päänpudistus. Ja sitten, jos vain päästään, juostaan karkuun *huoh*. Kun kuopus haluaa ammaa, hän öhkii ("öh, öh") ja jos yltää, taputtaa minua vaativasti rinnuksille :D Itse asiassa kaikki sellainen, mitä pitää saada, tuodaan ilmi öhkimällä ja osoittelemalla.

Puheen ymmärtäminen on sekin hyvällä mallilla. Kun jokin asia kielletään, kiellolle irvistellään ilkikurisesti - ja nauretaan päälle. Lelut löytävät tiensä hienosti lelulaatikkoon, kun pyydetään. Toppahaalarin kuopus pukee päälle (yleensä), kun se ensin leväytetään vetskari auki lattialle ja kehotetaan istumaan sen sisään. No, siihenkin kuuluu karkuun juoksemista ja muuta, mutta kaikkea ei voi saada... Ja kun on ruoka-aika ja siitä tyypille mainitsee, hän on salamana keittiössä kiskomassa syöttötuolia hollille. Toistaiseksi myöskään uniaika ei ole tuottanut suuria ongelmia. Päiväunille mennään hienosti, ja pää painuu tyynylle "aa-aa":n säestämänä heti, kun vihjaankin siihen suuntaan. (Vaikka ihan heti ei unille rauhoituta, vaan ensin otetaan ammaa.)

Pienillä lapsilla on ihana puheääni. Ihan erilainen kuin silloin, kun äänellinen kommunikointi tapahtuu vain öhkimisten, vinkumisten ja muiden vastaavien äänteiden kautta. Nyt innolla odotan, koska kuopus oppii sanomaan "äiti". (Ja mummi odottaa, koska tyyppi oppii sanomaan "mummi". :) )

Lumihiutale ja sen kaveri

Lensi maahan hiutale, pimpeli pompeli pom...

Kenen idea tämä järkyttävä lumipyry nyt taas oikein oli??

Olin jo asennoitunut siihen, että ilmat lämpenevät ja lunta nähdään seuraavan kerran jokusen kuukauden kuluttua, niin eikös sitten joku keksinyt tämän takatalven. On se kumma, miten silloin, kun lunta ja pakkasta toivoisi (esim. joulun tienoilla ja tammi-helmikuussa), saa toivoa ihan turhaan, mutta sitten, kun talvi jo piisaisi, lunta ja pakkasta riittää. Pöh.

Lapsethan ovat ihan onnessaan tästä säätilasta. Pulkat kaivettiin sadannen kerran esille, samoin lumilapiot. Kuopuksella oli tosin aamu-ulkoilun aikaan hieman vaikeuksia kävellä puolisääreen ulottuvassa hangessa, mutta eipä tuo ihan hirveästi menoa haitannut.

Minä olen kyllästynyt lumeen ja kylmään. Eteiseenkään ei mahdu mitään, kun sen nyt täyttävät talvivermeet. Ja se pukemisen määrä! Jos vaikka tämän rykäisyn jälkeen talvi olisi sitten tässä. Pliis.

Akkuja ladattu

Aah, onpa mukava olla kotona jälleen! Ja tässä sitä taas istutaan, koneen ääressä, vaikka kello on jo mitä ja huomenna aikainen herätys. Mutta mikäs on istuessa, kun on viimeiset neljä päivää tullut levättyä. Ja peräti kahtena aamuna sain nukkua vähän pidempään, kun mies otti lapset hoitaakseen. Ne kun innostuivat heräämään puoli seitsemältä - lomalla!

Kun kiirastorstaina olin ollut hermo piukassa ja tippa linssissä, niin siitä eteenpäin olikin oikein seesteistä. Mitä nyt jouduin ruuanlaittajaksi mökillä, mutta kun vastapainoksi sain levätä ja neuloa minkä kerkesin, niin eipä tuo kokkaaminen tavallista isommalle porukalle ottanut liikaa kunnon päälle. Pappa ja mies huolehtivat lasten liikuttamisesta ja viihdyttämisestä suurimmaksi osaksi aikaa. Ja mikä oli liikkuessa, kun normaali mökkipiha oli laajentunut potenssiin n: Kutemajärven jää kantoi hienosti.

Kun maisema keittiön ikkunasta täällä kotona oli ollut tällainen:


...niin oli ihan hauskaa vaihtelua päästä lumen ja jään keskelle:


Kuten näkyy, moottorikelkallakin mökillä ajeltiin. Ja sitten hiihdettiin järven jäällä moottorikelkan jäljissä. Minäkin n. pari kilsaa (ja kyllä tuntui nivusissa seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, ai ai). Neljävee hiihti jo hienosti murtsikkaa, ja kuusiveekin veteli, tosin laskettelusuksilla. Kävivät nuo miehen kanssa ihan rinteessäkin, kun kerran siellä asti oltiin.

Nyt saakin kevät kunnolla tulla. Eikös niin tapaa tapahtua pian pääsiäisen jälkeen...?

Rauhaa

Ovat nämä päivät taas sellaisia, että tekisi ihan tosissaan mieli laittaa 4v kokopäiväpaikalle päiväkotiin ja lähteä töihin tai jonnekin, missä saisin olla rauhassa.

Mikä ihme siinä on, että kaikki, mitä sanon aiheuttaa joko itkupotkuraivarit tai ei uppoa tajuntaan sitten millään?? Tänään olin ihan voipunut jo klo 10 aamulla, kun ties monesko raivari oli keskimmäisellä menossa, enkä ollut itse vielä ehtinyt pukeutua saatika tukkaani kammata. Kuopuskin yltyy kamalaan vinguntaan, kun keskimmäinen on ensin näyttänyt vähän mallia.

On muuten tosi vaikeaa pysytellä itse rauhallisena, kun neljävee makaa maassa selällään ja kiljuu, ettei haalari lähde päältä pois. Ei jumankavita kiljumalla lähdekään, käsiä siinä pitää käyttää...

Meno sen kun yltyy, kun esikoinen tulee kotiin eskarista. Eivät nuo kaksi ehdi olla kuin pari minuuttia yhdessä sisällä, kun keskimmäinen jo parkuu, että esikoinen satutti. Kuusveelläkin on ilmeisesti jotain häikkää kuullun ymmärtämisessä tai muisti on tajuttoman huono, kun yhä vain pitää muita satuttaa. Niin, enhän ole kuin noin sata kertaa päivässä sanonut, että jos pitää muihin koskea, niin se tapahtuu nätisti halaamalla tai silittämällä, ei suinkaan tukasta, korvasta, kädestä, vaatteista tms. repäisemällä, potkimalla, läpsäisemällä tai muuten satuttamalla. Kymmenen tuntia päivässä lasten kanssa on sellainen linko, että sen jälkeen pitää vetää henkeä seuraavat viitisen tuntia.

Pääsiäislomalta odotan paljon. Jos vaikka Etelä-Savon raikkaassa ilmanalassa nuo höyrypäät saisivat riehuttua tarpeeksi ilman, että minun täytyy koko ajan toimia erotuomarina, olisin enemmän kuin tyytyväinen.

Sulle vitsa, mulle palkka

Vietettiin sitten Palmusunnuntaita eilen. Esikoinen oli perjantaina käynyt eskarin kanssa palvelutalolla virpomassa mummoja ja pappoja, joten pitihän sitä nyt oikeana päivänä päästä myöskin virpomaan. Olin taktisesti onnistunut aikatauluttamaan oman kokopäivämenoni eiliselle, joten vitsojen teko ja virpominen jäivät miehen organisoitavaksi *rakastava hymy*

Kun illalla tulin kotiin, vastaani ryntäsi kolme sokerihumalaista lasta suu suklaassa. Kaksi noista oli omaa, kolmas naapurilta lainassa. Kuopuskin ryntäsi vastaan, mutta ilman humalaa ja suklaata - onneksi sentään. Ja virpomassa olivat olleet. Vitsat oli haettu aamupäivällä ja koristeltu saman tien, ja sitten kirkonmenojen jälkeen olivat lähteneet kierrokselle. Esikoinen oli pukeutunut Batmaniksi, keskimmäinen oli ekalla kerralla Spiderman ja tokalla kerralla pupupäinen luuranko (hieman nälkiintynyt pääsiäispupu siis kyseessä :) ) ja naapurin lainalapsi virpoi dinosauruksena. Minne olivatkaan hävinneet ne oman lapsuuteni trullit pisamineen ja punaisine poskineen luuta ja kahvipannu kädessään...?

Kuinka ollakaan, tänä aamuna seitsemän aikaan siivosin (miehen leväperäisyyden) jälkiä: lastenhuoneen lattia oli kuorrutettu Mignon-munan kuorilla, suklaamunien foliokääreillä, Kinder-munan palasilla, ohjelippulappusilla, kreppipaperinpalasilla, vitsoista irronneilla pajunkissoilla ja vaikka millä. Tuli herätettyä ilmeisesti myös naapurit imurin vienoon ääneen...

Muistin myös, miksi en ole aikaisemmin päästänyt lapsia virpomaan. Melkoista kerjäämistähän se on. Etenkin, kun kuulin, että lapsilta olivat oksat loppuneet ja olivat parin naapurin virponeet "sormilla". Siinä sulle vitsa, missä mun palkka - tosiaankin. Olisi ihanaa, jos eilisen virpomisreissu olisi sekä se ensimmäinen että se viimeinen.

Mitä opin tänään?

Kävinpä tänään hammaslääkärissä.

Hirveällä kiireellä ja tohinalla keitin aamulla puuron, syötin lapset ja lähetin esikoisen eskariin. Sitten pukeuduin, kampasin tukkani ja pesin hampaani ennen kuin huikkasin miehelle ja kotiin jääville keskimmäiselle ja kuopukselle heit ja ryntäsin autolle. Olin kolmisen viikkoa sitten varannut itselleni ajan hammaslääkäriin, kun olin hampaita pestessäni huomannut, että yksi takahampaista oli ilmeisesti haljennut (tai siltä se kieleen tuntui ja peilistä kurkkiessa näytti). Ajoin vanhasta muistista terveysasemalle vain todetakseni, että se oli muuttanut osoitteeseen x. Ei kun jalan uuteen paikkaan. Läähättäen pääsin hammashoidon ilmottautumispisteeseen vain kaksi minuuttia oletetun hammaslääkäriaikani alkamisen jälkeen. Istuin odotushuoneessa tovin toivoen, että olisivat vähän myöhässä myös siellä toisella puolella. Kun muita huudettiin sisälle toimenpidehuoneisiin ja olin istunut samalla paikalla jo kymmenisen minuuttia, katsoin parhaimmaksi kävellä infoluukulle kysymään, olinko parin minuutin myöhästymisellä menettänyt aikani.
Olin hyvin hämmästynyt (ja nolo) kuullessani, että olin myöhästynyt peräti kolme vuorokautta ja pari minuuttia: hammaslääkärini oli odottanut minua jo tiistaina aamulla!

Ei muuta kuin uutta aikaa varaamaan.

27 euroa (sakkomaksu käyttämättömästä ja peruuttamattomasta ajasta) köyhempänä (noloudesta puhumattakaan) olin oppinut ainakin yhden asian: tästä lähtien varaan lääkäri- tms. aikoja silloin, kun lapset eivät ole jaloissa pyörimässä. Onneksi haljenneesta (?) hampaasta ei ole mitään kipuja. Se vielä puuttuisi.

Kerran vuodessa

Naistenpäivä tuli ja meni, ja vietin sen lähes yksinomaan naisten parissa. Mies lähti kahden vanhemman lapsen kanssa maalle, ja minä jäin kuopuksen kanssa kotiin. Päivä meni hyvässä seurassa kokoustaessa, joten käyhän se näinkin :)



Aiheesta on Petra blogannutkin kivasti jo. Ja minä ajattelin vähän jatkaa :)
Kotiäitinä sitä huomaa kotona vallitsevan epäjärjestyksen huomattavasti helpommin kuin silloin, kun työskentelee kodin ulkopuolella ja käytännössä käy vain kotona nukkumassa. Koska koti on työpaikkani, haluan luonnollisesti, että tavarat on järjestyksessä ja pois lattioilta niin, että pääsen kävelemään ympäriinsä kompastumatta. Mies on tätä "siivousvimmaani" säännöllisin väliajoin ihmetellyt, enkä tiedä, tajuaako asiaa yhtään sen paremmin, kun vertaan kotia hänen työpaikkaansa. Kyllä sielläkin siivooja kutsutaan paikalle, jos joltain kahvit kaatuvat lattialle. Mutta jos oma työpiste on kuin hävityksen kauhistus, niin tokkopa se samainen siivooja sitä hoitaa kuntoon. Yllättäen täällä meillä ei ole siivoojaa - ainakaan sellaista, joka saisi tehdystä työstä palkkaakin. Niinpä oletuksena on, että jokainen siihen kykeneväinen siivoaa omat sotkunsa pois muiden tieltä.

Valitettavasti ilmeisesti samasta syystä kuin lapsissa ei ole off-nappia, ei myöskään muissa perheenjäsenissä ole sellaista default-nappia, jota painamalla tuo yllämainittu oletus toteutuisi. Harmi sinänsä. Tässä taas eräänä päivänä uhosin jättäväni muiden sotkut viikoksi siivoamatta, jos vaikka sitten oppisivat huolehtimaan yleisestä siisteydestä hekin. Itseni tuntien vaan ei taida tuo onnistua: jos pitää muiden sotkujen keskellä toimia parikin päivää, niin minusta tulee niin v-mäinen ämmä, etten itsekään nahoissani viihdy.

Onneksi tuolta Petran blogi-entryn kommenteista sain korvan taakse parikin hyvää vinkkiä, jos tilanne ihan epätoivoiseksi muuttuu :) Rakastavana vaimona ja äitinä voin tilanteen niin vaatiessa painokkaasti osoittaa siivoamisen tärkeyden ja välttämättömyyden yleisen viihtyvyyden puolesta mm. keräämällä kaikki likaiset vaatteet lattialta esim. parvekkeelle. Näin viimeistään siinä vaiheessa, kun alusvaatelaatikot huutavat tyhjyyttään, veikkaan, että omista vaatteista aletaan pitää hieman parempaa huolta kuin mitä tähän asti on tehty.

Onneksi sentään kerran vuodessa huomio on naisissa. Ne loput 364 päivää vuodessahan me olemme melkoisen näkymättömiä, tai enemmänkin itsestäänselvyyksiä. Tai siltä se ainakin välillä tuntuu.

Nyt tuli mitta täyteen

Tällä hetkellä on sellainen fiilis, että sisäoppilaitosjärjestelmä ei olisi ollenkaan hullumpi täällä Suomessakin. Sen verran etenkin tuo 4v kiristää vannetta tämän äidin pään ympärillä. Kun jokaisesta asiasta pitää vinkua. Kun kaikki siirtymiset tuntuvat niin tuskaisen vaikeilta. Kun kaikki pyynnöt kaikuvat kuuroille korville. Kun kaikkeen, mitä 4v keksii toivoa, pitäisi suostua ilomielin ja riemulla. Ei onnistu, sori muru.

4v aloitti kerhouransa vuosi sitten. Ja nyt näyttää siltä, että se loppuu tämän päivän jälkeen. Olen niiiiin lopen kyllästynyt tappelemaan kerhoon lähtemisestä kaksi kertaa viikossa, että vihellän pelin poikki. Pohja se on minunkin säkissäni, enkä äidiksi halunnut vain siksi, että saan jatkuvasti nostattaa verenpainettani ja kähistä yhteenpuristettujen hampaitteni välistä, kun vituttaa niin saatanasti (pardon my french).

Vuoden olen touhua katsellut, ja jos minun pitää joka ikinen kerta kantaa 4-vuotiasta kainalossani osan kerhomatkaa ja vetää kädestä perässäni loput matkasta, niin kiitti mulle riitti. Seuraavan kerran 4v pääsee kerhoon, kun ruoho jo vihertää. Ja koska täällä on tällä hetkellä ainakin 20 senttimetrin lumipeite joka puolella, tuohon seuraavaan kertaan voi vierähtää jokunen tovi.

Että tällaista tänne tänään...

(Ohjaajien kanssa sovittiin, että kerhopaikka pysyy, mutta pidämme taukoa jokusen viikon. Jos tämä elämä tästä taas rauhoittuisi, ettei joka päivä olisi sellainen olo, että tekisi mieli vetää ranteet auki, noin niin kuin kuvainnollisesti.)