Uusi blogi

Olen suurella mielenkiinnolla lukenut yhtä Hernekepin majoittamaa blogia "Tekele ja tuunaus". En vähiten siksi, että suurin osa tuohon blogiin kirjoittajista on vanhoja tuttujani *vilkuttaa* :)

Tuo blogi on siinä mielessä kiva, että siinä kirjoittajat kertovat käsitöistään. Joka kerta juttuja lukiessani muistan, että minulla on yksi virkattu verhokappa viimeistelemättä, samoin kuin esikoiselle villapaita - joka taitaa kohta olla jo liian pieni - puhumattakaan niistä lukemattomista ompelutöistä, jotka odottavat tekijäänsä.

Tänään taas kuljin kuin huomaamatta sisään Eurokankaan ovista. Oli toisaalta ihan oikea syykin: piti ostaa vyötärökuminauhaa proggikseen tarkoitettuun vannealushameeseen sekä kunigattarelle vaalean liilaa organzaa viitaksi. Kuinka ollakaan kangaskaupassa kului reilu tunti, ja kotiin toin yllämainittujen lisäksi myös kankaat pikkujouluhameeseen ja toppiin. Suuret ovat suunnitelmat, mutta saa nähdä, kaatuuko toteutus ajanpuutteeseen.

Aikoinaan olin kova virkkaamaan ja neulomaan. Pari villasukkia syntyi yhdessä illassa, tai korkeintaan puolessatoista. Mummo opetti minut virkkaamaan noin kuusivuotiaana, ja sen jälkeen on virkkuukoukku hyvin kädessäni pysynyt. Bravuurini virkkauksen saralla lienee täysmittainen päiväpeitto, jonka virkkasin Lontoon vuosinani. Tarkemmin sanottuna viimeisen vuoden aikana, kun ajeltiin pitkin Britanniaa kiertueella. Muitakin isoja virkkuutöitä on tullut tehtyä, mm. pari isoa pöytäliinaa. Miljoonista pikkutöistä puhumattakaan. On muuten mukava nähdä aikoinaan lahjaksi virkkaamani mansetit edelleen käytössä :) Neulonut olen lähinnä villasukkia. No, pari villapaitaa on tullut neulottua, mutta syystä tai toisesta eivät ole sitten kuitenkaan olleet mieleisiä. Esikoiselle raskausaikana neuloin paljonkin, mutta lämminverisenä vauvana niitä tekeleitä ei tarvittu, vaan ne jäivät kaapin kätköihin.

Äitini on ollut kova ompelemaan. Minä en niinkään - kunnes jostain syystä siitäkin touhusta innostuin oikein kunnolla. Sain jopa mieheltä sekä ompelukoneen että saumurin synttärilahjaksi, ja aika paljon vaatteita olenkin näiden parin vuoden aikana ommellut. Takkeja on syntynyt pikaisella laskutoimituksella laskettuna kuusi, iltapukuja ja juhlamekkoja pari enemmän ja imetyspaitoja reilusti yli kymmenen. Nytkin on kangasta varattuna kolmeen imetyspaitaan ja kahteen juhlamekkoon, jos tämänpäiväiset ostokset lasketaan mukaan. Hellittäisivät vain nämä koulukiireet, että pääsisin taas surruttelemaan.

Ihan uusin innostuksen aiheeni on korttien askartelu. (Tässä tekemäni isänpäiväkortit, harjoitelmat tosin ammattilaisiin verrattuna...)

 Kädet täristen innosta kiersin tänäänkin Tiimaria, kun suunnittelin tämän vuoden joulukortteja :) Olen suuntautunut leimailuun ja kohokuviointiin - tänä vuonna *tiedoksi tuleville korttiensaajille ;)*, ja hamstraan itselleni erilaisia leimasimia ja kohokuviointilevyjä. Jälleen pahin viholliseni on aika. Jos vain olisi sitä aikaa, niin tekisin vaikka mitä! No, juuri tällä hetkellä ei aikaa ole - nytkin pitäisi olla nukkumassa - joten pitää vain kärsiä ja surkutella. Voi vinde, miten paljon onkaan tekemistä sitten, kun olen eläkkeellä ;D

 

Lasten leikkejä

Mukava huomata, että esikoinen ja kuopus leikkivät yhä enemmän keskenään ilman, että noin kymmenen sekunnin leikin jälkeen jompi kumpi itkee. Saa äitikin vähän hengähtää, kun ei tarvitse koko aikaa olla erotuomarina ja komentelemassa. Voi vaikka lukea päivän lehteä, tiskata tai lukea sähköpostit :)

Lapsilla näyttäisi olevan pari hittileikkiä. Eläinleikit ovat saaneet suosiota. Lähinnä siten, että kuopus on eläin, jota esikoinen komentaa :) Ei ole harvinaista nähdä kuopusta konttaamassa pallo suussaan, jolloin esikoinen tulee kertomaan, että kuopus on koira. Todisteeksi kuopus silloin pudottaa pallon suustaan ja sanoo "hau, hau", ennen kuin leikki voi jatkua ;) Harvemmin tämä leikki toimii niin päin, että esikoinen olisi koira...

Toinen erittäin suosittu leikki (ja tosi hyvin keksittykin!) on "lehtipuhallin". Se menee niin, että jompi kumpi lapsista laittaa selkäänsä pienen repun, ja toisen olkaimen alta pujottaa keittiöharjan niin, että harjapää juuri ja juuri yltää lattiaan. Sen jälkeen kävellään ympäriinsä ja pidetään julmettua meteliä. Ihan ilmiselvä lehtipuhallin, siis :) Onneksi tuo lehtipuhaltimen ääntä muistuttavaa meteliä on verrattain vaikea pitää yllä kovin pitkään, joten tämä leikki on ns. välileikki: tätä leikitään vain isompien leikkien välissä.

Erittäin pitkään ovat lapset leikkineet isolla paloautolla ja Fisher Pricen bussilla. Niillä ei todellakaan leikitä miten tahansa, vaan niin, että niiden päälle mennään istumaan tai niihin nojataan, ja sitten mielettömän huudon saattelemana niillä mennä huristetaan peräkanaa ympäri asuntoa. Esikoinen luonnollisesti edellä ja kuopus perässä. Kun tämä leikki alkaa, kiitän mielessäni miestä siitä, että hän aikoinaan hankki minulle kuulosuojaimet. Jostain kumman syystä tätä leikkiä lapset jaksavat leikkiä toooosi pitkään *huoh* Jotain positiivista on siinä, että bussi eksyi tässä pari päivää sitten mukaan kylpyyn, eikä enää soi.

Jokaisessa lapsiperheessä pitäisi olla jonkinnäköinen pomppulinna. Jos ei ole, niin sänky voi ihan hyvin toimittaa sekä pomppulinnan että trampoliinin virkaa. Lapset siis rakastavat pomppia sängyssä. Ja mikä on pomppiessa, kun sänky on erittäin matala ja leveyttä sillä on n. 240cm. Mahtuu useampikin lapsi pomppimaan. Se, että nuo pomppivat sängyssä, ei juurikaan haittaa. Ikäväksi leikki muuttuu sitten, kun aletaan hyppiä alas vähän mistä sattuu, kuten esim. vessanpytyn kannelta, sohvalta, syöttötuolin askelmalta tai parhaimmassa tapauksessa ikkunalaudalta. Siitä onneksi tosin istualteen. Ja ihan totta, kuopuskin tekee tätä. Meidän Vaahtosammutin tai Hukkapätkä. Vauva. Kun tämä leikki alkaa, tulee kiire keksiä jotain mukavampaa ja vähemmän vaarallista tilalle.

Onneksi on niitä rauhallisempiakin leikkejä. Kuopus on nyt innostunut junaradasta. Sitä tykkää kasata ja sillä ajella - lähinnä pikkuautoilla. Duplotkin on aika kivoja, paitsi koska niitä on verrattain vähän, niistä tulee helposti riitaa. Sisäsählypelejä pitää vähän rajoittaa, kun korkean mailan käsite ei ole kummallekaan vielä täysin selvä, vaikka muuten pelaisivatkin ihan rauhallisesti. Esikoinen jaksaisi kuunnella satuja maailman tappiin asti. Tämänhetkinen suosikkikirja on Mauri Kunnaksen "Hui, kummitus!". Kuopuskin tykkää lukea kirjoja, tosin omaan tahtiinsa ja mielellään kovaan ääneen juuri silloin, kun esikoisellekin luetaan. Lukeminen noissa olosuhteissa alkaa muistuttaa enemmän kilpalaulantaa.

Vielä kun olisi se leikkihuone, jossa saisivat lapset rauhassa noita leluja levitellä. Oma siisteyskäsitykseni ei kovin hyvin veny, jos kolmatta päivää olohuone on kuin hävityksen kauhistus lelujen, kirjojen ja vaatteiden ollessa pitkin poikin ja hujan hajan. Jostain kumman syystä tuo epäjärjestys haittaa lähinnä minua...

 

Valkoinen maa

Vihdoinkin saatiin tänne lunta! Tunnelma on ihan eri, eikä väsymyskään niin paina - tosin siihen saattaa olla osuutensa n. 12 tunnin yöunilla.

Oltiin lasten kanssa jo eilen pulkkamäessä. Esikoinen on vanha tekijä, ja laskee Stigallakin tosi hienosti. Ja muistaa sekä jarruttaa että ohjata. Kuopus ihmetteli hetken sitä valkoista tavaraa, mitä oli maassa, mutta hyvin nopeasti tajusi, mitä pulkalla oli tarkoitus tehdä. Voi sitä iloa ja riemua, kun pulkka sai vauhdin alleen ja lapset liukuivat pienen mäen ylhäältä alas! Kun reilun tunnin mäenlaskun jälkeen tuli aika lähteä sisälle syömään, sain käyttää kaikki diplomaatin taitoni saadakseni etenkin kuopuksen sisälle.

Tänään ovat ulkona miehen kanssa, ja pulkkamäkeen olivat jälleen menossa. Kuopuksenkin saa pukemaan reippaasti, kun kertoo, että lähdetään pulkkailemaan :) Harmi, että säätiedotus lupaa plussaa jo ensi viikon alkuun. Hei hei sille lumelle, siis.

Ensimmäisen adventin kunniaksi päätin tänään laittaa jouluvalot parvekkeelle. Ihan kirjaimellisesti jouluvaloiksi en niitä miellä, vaan ylipäänsä piristykseksi tuonne marraskuun pimeyteen. Onkin ollut mukava tulla iltaisin harkoista kotiin, kun vähän joka puolella on noita valoja näkynyt. Itse tykkään niistä perinteisistä keltaisista valoista, enkä suoraan sanottuna ymmärrä etenkään vilkkuvia värivaloja. Mutta kukin taplaa tyylillään. Naapuritalossa on nyt jo kova kilpavarustelu meneillään, ja tuntuu, että joka ilta parilla parvekkeella valot vain lisääntyvät. On poroa, valopalloa, lumihiutaletta ja vaikka mitä. Meillä perinteiset jouluvalot, ne keltaiset pienet lamput, kiedotaan appiukolta lahjaksi saadun muovikuusen ympärille ja kuusi laitetaan parvekkeelle (ei muovikuusta sisälle meille, kiitos vain). Yksinkertainen on kaunista, sano :)

 

Tein testin :)

You are an Iris: You are logical, analytical, dignified, and wise.
You are studious by nature and may prefer books
to people. You tend to be a serious person but
are capable of making others laugh with your
dry sense of humor. Friends always benefit from
your advice. Symbolism: Over the centuries the iris has come to
symbolize faith, wisdom, hope, and promise in
love.

Which Flower are You?
brought to you by Quizilla

Totta se on!

Tänään sen tajusin: se, mitä on hoettu siitä, että Kehä Kolmosen pohjoispuolella autoilijat ovat ovat huomattavasti kohteliaampia kuin Kehä Kolmosen eteläpuolella, pitää paikkansa. Kouluprojektin myötä olen nyt ainakin kaksi kertaa viikossa käynyt lapsuuden kotikaupungissani, joka siis sijaitsee Kehä Kolmosen pohjoispuolella. Pääkaupunkiseudun autoiluun tottuneena olen oppinut antamaan autojen mennä ensin. Niihin kun ei voi mitenkään päin luottaa. Ja joka kerta, kun käyn "pohjoisemmassa", saan hämmästellä sitä, että ihan oikeasti autoilijat voivat olla kohteliaita ja päästää jalankulkijan suojatielle ilman kuolemanvaaraa.

Nyt kun vielä itsekin tottuisi siihen, että on paikkoja, joissa viidakon lait eivät liikenteessä vallitse, niin olisi mielikin rauhallisempi tuolla pimeässä kävellessäni - toki heijastimet heiluen.

 

Huomenna mennään Korkeasaareen...

Niin ne ajat muuttuvat. Aikaisemmin esikoinen oli ihan hulluna Röllin lauluihin. Etenkin "Tässä tulee hirmuinen Rölli" sai aikaan aina mahtavan tanssin :) Nyt Rölli on menneen talven lumia, kiitos minun ja ostamani uuden lastenlaulu-cd:n. Sen eka biisi on "Huomenna mennään Korkeasaareen" ja sitä meillä nykyään kuunnellaan tauotta. Kun laulu loppuu, esikoinen ryntää soittimen luo ja laittaa saman kipaleen soimaan uudelleen. Mielettömät naurut kirvoittavat ne kohdat, joissa lauletaan "laivan moottori puksuttaa" (kun esikoisen mielestä moottorit aina pörisevät, eivät puksuta  - juu, ei olla vielä kertaakaan oltu laivalla lasten kanssa) ja "katsopa karhua lyllertämässä".

Laulun innoittamana teimme lauantaina pikaretken Korkeasaareen. Lautalla ei päästy, sillä lauttaliikenne eläintarhaan jäi talvitauolle syyskuun lopussa. Menimme sitten Mustikkamaan kautta. Ilma oli raikkaan kirpeä ja lämpötila nollassa. Olimme varautuneet hyvin, ja kaikilla oli päällä toppavaatteet pipoista ja villasukista puhumattakaan. Korkeasaaren portista astuimme sisään klo 13 iltapäivällä, joten meillä oli hienot kolme tuntia aikaa kävellä ympäriinsä ja ihmetellä eläimiä.

Ensin kävelimme Karhulinnan luo. Lasten iloksi ulkona löntysteli kaksi kontiota. Niitä oli hauska katsoa. Kuopus istui harteillani ja pulisi koko ajan jotain. Seuraavaksi suuntasimme kulkumme sorkkaeläinten aitauksia kohti. Näimme laamoja, biisoneita ja ... ööh... joitain pienempiä peuran näköisiä eläimiä. Saksanhirviä (joita esikoinen kutsui poroiksi) oli paljon, ja yhdellä uroksella oli aivan upea sarvikruunu. Se tuli vielä ihan aidan viereen niitä esittelemään, ja lapset olivat innoissaan. Toisaalta, puussa hypellyt oravakin sai ilahtuneita kiljaisuja osakseen... ;)

Hyvästä pukeutumisesta huolimatta kylmä alkoi nipistellä poskia ja neniä, ja päätimme käydä katsastamassa vielä isot kissat. Ilvekset olivat menneet sisälle lämmittelemään, mutta tiikeri otti rennosti ja oli ruokalevolla kallion päällä. Vähän se päätään nosti, kun jäimme sitä katsomaan, mutta jatkoi sitten pötköttämistään. Leijona oli omassa häkissään vielä syömäpuuhissa, eikä jaksanut paljon innostua yleisöstä. Söikin vielä selkä meihin päin. Lumileopardilla oli ihan selvästi kylmä, kun se ravasi aitauksessaan puolelta toiselle. Tunsin suurta sympatiaa sitä kohtaan, kun itsekin vaihdoin painoa jalalta toiselle ja koitin saada veren kiertämään.

Varttia vaille neljä olimme jälleen autolla, ja kaikilla oli kiljuva nälkä. Ei kun Kulosaaren Kotipitsaan syömään. Yllättävää kyllä, pitsa maistui molemmille lapsille. Kuopuskin söi yhden siivun perhepitsasta kuin vanha tekijä!

Kun pääsimme autoon ja lähdimme ajamaan kotia kohti, kävi niin kuin siinä laulussakin: "unesta täyttyy pienet silmät ja pää". Ei kestänyt kauaakaan, kun takapenkiltä kuului tasainen kuorsaus :)

Olimme miehen kanssa sitä mieltä, että kyllä nyt vähintään kerran vuodessa pitää käydä Korkeasaaressa :)

 

Mainos kadulla

Harkoista tullessani näin katumainoksen. Sanoma oli: "Tupakka rumentaa". En voisi olla enempää samaa mieltä.

Noin vuosi sitten esikoinen innoissaan ensimmäistä kertaa kertoi minulle menvänsä "kukakalle". Minä ihmettelin, että mihin ihmeen "kukakalle". Aika pian selvisi, mitä se tarkoitti, kun näin esikoisen olkkarin verhon takana punainen väriliitu suussaan. Kun mummikin käy parvekkeella _tupakalla, niin hänkin haluaa. Juu, ei halua, vakuutin.

Vielä välillä esikoinen ja kuopus leikkivät "mennään kukakalle" -leikkiä. Minusta se on typerä leikki, ja olen sen sanonutkin (ja sen jälkeen kerään aina väriliidut pois). Tupakointi tekee ihmisestä ruman, oli ihminen muuten miten kaunis tahansa. *yök*

Esimerkin voima on mahtava. Näin siis mallioppiminen toimii. Turha tulla selittämään mitään "tehkää niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen", kun ei se toimi kuitenkaan.

Enkelivisa

Tulevan kätilön innoittamana menin ja tein enkelivisan :) Eipä savua enää nouse korvista.

Gabriel.
You're most like the ArchAngel of
Communication, in charge of things like
telephones, libraries, internet, and the 411
phone menu. You're organised and are not shy
about inflicting that organisation on others.

Which ArchAngel are you most like?

 

Hesarista luettua - jälleen

Kyllä otti aamulla päähän, kun silmäilin Hesaria ja luin uutisen Vantaan kaupungin päättäjien toimista.

Nyt ne hyväkkäät ovat menneet ja poistaneet kotihoidon kuntalisän yli kaksivuotiailta lapsilta kokonaan! Lisäksi yli 19kk ikäisten lasten lisä vähenee 50 euron verran. No, antoivat päättäjät sentään jotain: alle 19-kuisten lisä nousee peräti kolme (!) euroa. Sillä ilmeisesti yritetään näyttää, että kyllä, me täällä Vantaalla todellakin välitämme nuorimmista asukkaistamme *ivallista naurua*

Käsittämätöntä kehitystä, en paremmin sano. Savu nousee korvista, kun vain ajattelenkin asiaa. Tällä leikkauksella säästöä tulee Vantaan kokonaisbudjettiin peräti 1,2 miljoonaa euroa. No, käteen siitä tuskin mitään jää, jos perheet päättävät laittaa nuo kaksivuotiaat kunnalliseen päivähoitoon. Yhden lapsen hoitaminen päiväkodissa kun maksaa n. 13 000 euroa vuodessa. Lasketaanpa... jos tuon suuremman jakaa tuolla pienemmällä, saadaan määrä, joka on 92,3. Eli jos 93 yli kaksivuotiasta nyt laitetaan kunnalliseen päivähoitoon, tarkoittaa se tuon "säästön" menetystä. Tosin jos ajatellaan, että nuo 93 perhettä maksavat enimmäismaksun päivähoidosta, niin Vantaan kassaan kilahtaa peräti 204 600 euroa. Miljoonan euron verran kuitenkin tuota rahaa palaa noihin päivähoitokustannuksiin. Puhumattakaan siitä, että uusia päiväkoteja tulee rakentaa, sillä nykyisetkin ovat jo ihan täynnä. Hieno homma, onnittelut päättäjille upeasta päätöksestä. Lisää tätä, niin Vantaalta muuttavat lapsiperheet pois. Sitten voidaankin purkaa koulut ja leikkipuistot ja keskittyä vain palvelemaan niitä lentomatkustajia, jotka kiitävät päivittäin Helsinki-Vantaan lentoaseman läpi kohteenaan joko ulkomaat tai tämä kotimaa - mutta jokin muu paikka kuin Vantaa.

Sanottakoon kuitenkin, että vihreät, vasemmistoliitto, keskusta, kristillisdemokraatit ja Pro Vantaa olivat tuen säilyttämisen takana. Leikkaus meni läpi äänin 41-26. Vantaalaiset, valitkaa seuraava kunnallisvaaliehdokkaanne noiden ryhmien joukosta *suosittelee*.

 

Pitkä

Seuraa pitkä viesti. Lukekoon se, ken jaksaa :)

Yrjö

Kuopuksesta se alkoi. Kun tiistai-iltana tulin taloyhtiön hallituksen kokouksesta (käsittelyssä mm. pihan leikkialue, josta ei päästy yksimielisyyteen, kun puheenjohtaja pitää nykystandardeja ihan huuhaana, kun "ihan hyvin lapset silloin seitkytluvullakin selvisi satuttamatta itseään") kotiin, kuopus oli ihmeen voipunut. Mittasin kuumeen, ja mittari näytti 38.3 kainalosta mitattuna. Se selitti siis voipumisen. Vauva (se mikään vauva enää ole, kohta 2v!, mutta millä muulla häntä nyt kutsuisin...?) tuli rinnalle ja söi aikansa. Lopetettuaan katsoi minua hetken - ja oksensi. Suoraan syliini. Kyseessä oli onneksi lähinnä suuri pulautus, kun ei ollut iltaruoka juuri maistunut. Mentiin siitä sitten nukkumaan, ja miehen kanssa päätettiin, että vuorottelemme kotihoitoa. Eihän kuumeista lasta nyt voi päiväkotiinkaan viedä. Sovittiin, että minä olen lasten kanssa aamupäivät, ja mies iltapäivät. Minulla kun oli koulua ja proggista iltapäivisin.

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen kuopus oksensi uudelleen. Tällä kertaa mukavaa, maidon ja kaurapuuron sekoitusta. Kuume oli kyllä jo laskenut, mutta ärtymys oli sitäkin suurempaa. Puolen päivän jälkeen vaihdettiin hoitovuoroja ja minä lähdin kouluun (kaksi opintoviikkoa napsahti siltä luennolta *naps* :) ). Kun alkuillasta tulin kotiin, sain kuulla kuopuksen oksentaneen uudelleen päikkärien jälkeen. Eteisessä seisoessani ihmettelin kuopuksen halua päästä vessaan. Hän seisoi vessan suljetulla ovella ja kiljui erittäin äänekkäästi. Minä hoin: "potta on tuossa, mene siihen pissalle", mutta eihän se mitään auttanut. Ei tietenkään, sillä noin kahden sekunnin kuluttua siitä tuli jälleen oksennus - lattialle. Ja se jo sai äitiinkin vauhtia ja kiidätin kuopuksen salamana vessaan oksentamaan. Kun sitten kuopus oli jo mennyt yöunille, hän heräsi kiljumaan noin tunnin kuluttua nukahtamisestaan. Mies oli onneksi ajan tasalla, ja ehti nostaa kuopuksen vadille, jonne senkertainen oksennus sitten päätyikin. Jotain hyvää siinä, että toinen etenkin kipeänä syö suuria määriä äidinmaitoa: iso "pulautus" on miellyttävämpi siivota, ja osa syödystä äidinmaidosta on ennen ulostuloaan ihan varmasti ehtinyt jo imeytyä.

Torstaina olin jälleen aamupäivän lasten kanssa kotona. En edes tarjonnut kuopukselle kaurapuuroa, sillä hän ehti oksentaa juuri ennen aamupalaa (tällä kertaa pyttyyn, kun olin tarpeeksi valpas ja nopea). Iltapäivällä mies tuli kotiin, että pääsin proggiksen harjoituksiin. Siellä kerroin ohjaavalle opettajalle, miten meillä on ensimmäinen oksennustautitapaus sitten esikoisen syntymän. Taisin vähän naureskellakin siinä. Kun illalla tulin kotiin, kävimme saunassa. Mies kertoi, että hänen kotonaoloaikanaan kuopus ei ollut oksentanut kertaakaan. Luulimme, että pahin oli ohitse. (Juu, ei pitäisi ikinä luulla mitään...) Tein saunan jälkeen iltapalaksi lettuja, ja söimme niitä hyvällä ruokahalulla. Kuopuskin söi peräti puolikkaan letun. Enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Nukkumaanmenoaikaan lapsia nukuttaessamme mies vähän valitteli voipunutta oloaan. Pisti sen tosin täysin työtahdin piikkiin. Noin tunnin nukuttuaan kuopus heräsi kiljumaan. En ollut tarpeeksi nopea, joten ensimmäinen satsi oksennusta (tällä kertaa letun ja maidon sekoitusta) tuli sänkyyn, loput saatiin pyydystettyä vatiin. Mies lähti suihkuttamaan kuopusta puhtaaksi ja minä aloin vaihtaa lakanoita. Kiitos villafleece-peiton, vain lakana joutui pesuun. Kuopuskin nukahti suihkuttelun jälkeen yllättävän helposti.

Ja siitä se sitten alkoi. Noin kello kaksi yöllä havahduin siihen, että mies säntää kiireellä ylös sängystä ja vessaan. Kuului oksennuksen ääniä. Sitä se hänen voipunut olonsa teetti. Olin itse tyytyväinen siihen, että oma oloni oli vielä ihan normaali. Jostain kumman syystä uni ei kuitenkaan tullut silmään, ja syykin selvisi noin tuntia myöhemmin. Oli minun vuoroni syleillä pyttyä. Vessassa vierailinkin sitten ahkerasti loppuyön. Jossain vaiheessa esikoinenkin alkoi päästellä kummia ääniä. Mies osoitti jälleen saalistajan valppautensa, ja suurin osa oksennuksesta saatiin vatiin. Osa valitettavasti meni esikoisen päälle (eli esikoinen suihkuun) ja osa sänkyyn (eli lakanan vaihto). Esikoinen oksensi yön aikana vielä kahdesti. Mies selvisi sillä yhdellä oksentamisella - hyväkäs.

Minä olin niin kipeä, kuin olla voi. Perjantaiaamuna oli tarkoitus olla proggispalaverissa. Seitsemän jälkeen laitoin ohjaavalle opettajalle tekstiviestin esteestä osallistua palaveriin. Sitä se naureskelu teetti. Samalla ilmoitin, etten todennäköisesti voi myöskään osallistua proggisharjoituksiin samana iltana. Koko perjantaipäivän makasin sängyssä ne välit, kun en ollut oksentamassa vessassa. Päätä, selkää, vatsaa ja ihoa särki. Otin kuopukselle tarkoitettuja maitohappobakteereja - ja oksensin ne muutaman minuutin kuluttua ulos. Join mehua pienin kulauksin ja toivoin, että edes se pysyisi sisällä. Rajuin oksenteluvaihe kesti noin kymmenen tuntia. Mikään ei ole niin inhottavaa kuin oksennustauti!

Kun mehu alkoi pysyä sisällä, minulle tuli nälkä - ja hirmuinen mehukeittohimo. Mies, vaikka olikin paremmassa kunnossa, ei ollut ylen innokas lähtemään kauppaan. Niinpä minä (juu, marttyyri mikä marttyyri ;) ) vaivalloisesti pukeuduin, puin myös lapset (kuopus oli jälleen elämänsä kunnossa, esikoinenkaan ei ollut oksentanut puolen päivän jälkeen), ja raahauduimme yhdessä kauppaan. Raitis ilma vähän helpotti. Kaupasta kannoin kotiin yhteensä viisi (!) litraa mehukeittoa. Hyvä, etten yhtä purkkia avannut jo kotimatkalla. Kotiin päästyämme ryystin mehukeittoa pari isoa lasillista, riisuuduin ja menin takaisin sänkyyn. Vähän myöhemmin heräsin siihen, että kivut olivat poissa. Kuume oli tullut tilalle. Yöunilla olimme kaikki jo noin seitsemän aikaan illalla.

Lauantaina eli eilen elämä alkoi jälleen hymyillä. Huono olo oli poissa, samoin kuume. Selkää vielä vähän särki, mutta sekin kipu hävisi päivän mittaan. Minua ei oksettanut, miestä ei oksettanut, esikoista ei oksettanut puhumattakaan kuopuksesta, joka oli jo perjantain ollut suht kunnossa. Eilen hän oli myös oma iloinen itsensä sen kiukkuisen vauvan sijasta. Sairastelu sotki kuitenkin aikataulut täysin. Lähinnä minun aikatauluni. Vielä eilen kolme suurta esseetä odottivat kirjoittajaansa. Palautuspäivä huomenna *huoh*

Isänpäivä

Sairastelu sotki myös isänpäivänviettosuunnitelmat. Esikoisen kanssa ehdimme onneksi askarrella kortit (isälle, papalle, isopapalle, ukille, isoukille ja isovaarille) ja sain ne postiin torstaina. Lahjaa isälle emme ehtineet saada valmiiksi. Olimme myös puhuneet kakun leipomisesta, mutta sekin jäi. Nyt mies on lasten kanssa maalla ja minä koitan epätoivon vimmalla saada esseet kirjoitettua. Kaksi niistä onneksi on jo lähes valmiita, ja kolmaskin on loppupuolella (ja tässä välissä oli pakko pitää tämä bloginkirjoitustauko :). Omaa tyhmyyttähän tämä on, kun ei ajoissa jaksanut/viitsinyt/ehtinyt niitä kirjoittaa. Kun tyypillisesti pitää kaikki jättää aina viime tinkaan. Jos kuitenkin saisin pitsan tehtyä siihen mennessä, kun tulevat illalla kotiin. Hmm... vesi herahti kielelle pelkästä ajatuksesta *nam* ;)

Mutta siis oikein rentouttavaa ja leppoisaa isänpäivää kaikille isille tasapuolisesti!

Josta tulikin mieleeni lehdestä luettua: Isiltä oli kysytty, mitä nämä kaikista mieluiten haluaisivat saada isänpäivälahjaksi. Eräs haastateltu isä toivoi sänkyyn tuodun kahvin ja korvapuustin sijasta aamuolutta kera sinapilla ja ketsupilla voidellun kabanossin :D Aamulla pahoittelin miehelle, että jäi ne kabanossitkin hankkimatta. Hän ei ollut asiasta moksiskaan ;)

Hesarista poimittua

Ilmeisesti isänpäivän kunniaksi myös valtakunnan suurinlevikkinen päivälehti on täynnä juttuja isistä, perheistä ja kodeista. Sivulla D3 on juttu otsikolla "Arjen sankarit". Juttu alkaa näin:

"Onko arkisempaa asiaa kuin likapyykki? Eipä juuri. Ja asiaan kuuluu, että arkista pyykkikoria kanniskelee useimmiten nainen. Syykin on selvä. Pyykki on miehelle mysteeri. Mies pelkää sekä pyykkäämistä että sen seurauksia. Vaatteiden huoltaminenhan on ollut perinteisesti naisten vastuulla, ja jos mies ryhtyisi pyykkäriksi, miesten ja naisten töiden rajat hämärtyisivät lopullisesti. Eikä keskivertomies edes osaisi pestä pyykkiä oikein, sillä hänellä ei ole sitä tietoa, jonka nainen on vuosien mittaan kerännyt perheen vaatekappaleista. Nainen osaa lajitella pestävät pesuohjeita katsomatta: kirjava kuuskymppinen koneeseen, farkut ja muut väriä päästävät seuraavaksi, neljässäkympissä pestävät tummat ja vaaleat omiin kasoihinsa, valkoisen kuuskymppisen voi jättää huomiseksi ja hienopesua vaativa pusero on nopeinta pesaista käsin. Ei siis ihme, että naiset käyttävät pyykin pesemiseen kaksi tuntia viikossa, miehet 14 minuuttia."

Kä-kääk!!! Minä tulisin hulluksi, jos lajittelisin pyykit tuolla tavoin. Meillä likapyykit lajitellaan tummiin ja vaaleisiin. Tummat pestään neljässäkympissä ja vaaleat kuudessakympissä. Lisäksi joskus pestään villa- ja villasekoitepyykkiä (kun tuulettaminen ei enää tehoa toivotulla tavalla). Vaippapyykki lukeutuu kuudenkympin pyykkiin. Punaiset pestään tummien kanssa sekaisin neljässäkympissä. Koska tilaa on vain yhdelle pyykkikorille, on tämä karkea lajittelu ihan perusteltua. Ja minusta jo ajankäytönkin takia.

Siitä huolimatta veikkaan, että tuo kaksituntinen ainakin menee myös minulta viikoittain pyykin käsittelyyn. Ei pesemiseen, sillä siitä huolehtii Upo Pesukarhu, vaan nimenomaan käsittelyyn. Koneeseen laittaminen ei siis kauaa meillä kestä (ja mieskin tekee sitä silloin tällöin). Enemmän aikaa vie pyykin ripustaminen kuivumaan sekä pyykin siirtäminen kuivattuaan narulta kaappeihin. Tai ylipäänsä pois naruilta, jotta uusi satsi pyykkiä mahtuisi kuivumaan. Ja kyllä, ottaen huomioon miehen innostuksen ensinnäkin ripustaa pyykkiä kuivumaan ja toisekseen kuivan pyykin poistamisen narulta, tuo 14 minuuttia viikossa kuulostaa sekin erittäin oikealta määrältä. Vieläkin enemmän aikaa minulta menisi, jos edelleen silittäisin lähes kaiken pyykin. Onneksi esikoisen syntymän jälkeen tulin järkiini, ja lopetin turhan kotkotuksen. Vaikka toisaalta, vaatteiden silittäminen on siitä mukavaa, että kun se on näennäisesti erittäin hyödyllistä, antaa se myös sen varjolla omaa aikaa funtsia asioita tai vaikka katsoa telkkaria samalla. Tosin, nythän minulla ei juuri ole aikaa kumpaankaan, joten saa se silittäminenkin mennä.

Kuka keksisi keinon saada mies hoitamaan pyykin jälkikäsittelyn useamminkin kuin kerran neljännesvuodessa? Ja mikä estää miestä oppimasta sitä naisen jo tietämää tietoa perheen vaatekappaleista ja siitä, miten niitä kuuluu pestä? Eivät miehet nyt niin tyhmiä ole...

 

viherpeukalo keskellä kämmentä

En siis todellakaan ole mikään viherpeukalo. Yritystä on, mutta ei sitten sitä taitoa. Kirjahyllyssä on jopa muutama kirjakin viherkasvien hoitamisesta, mutta ilmeisesti laiskanlainen kasveista huolehtiminen ei oikein toimi.

Ennen esikoisen syntymää tilanne oli kasvien kannalta paljon parempi. Ne elivät ja voivat verrattain hyvin. Kotikin muistutti pienoisviidakkoa, kun joka puolella oli vihreää. Joka päivä tunnustelin ruukkujen pinnalta mullan kosteutta, ja jos multa tuntui kovin kuivalta, lurautin ruukkuun pienen tilkan vettä. Kerran viikossa hinasin kaikki kasvit vuorollaan kylppäriin ja suihkuttelin ne viileällä vedellä. Jo piristyivät, jos sitä ennen olivat hieman nuupahtaneita. Kuivat lehdet ja oksat poistin myöskin kerran viikossa, ja joka kevät vaihdoin mullat täysin oppikirjan mukaisesti.

Voisinkin puhua kasveista aikajaksolla ennen ja jälkeen esikoisen syntymän. Se nimittäin oikeasti koitui meidän kodin viherkasvien rajapyykiksi. Esikoisen syntymän jälkeen kohdistin hoivausenergiani luonnollisesti vauvan hoitoon ja hellittelyyn. Kun viherkasvit olivat silminnähden nuupahtaneita, kiersin ne läpi kastelukannun kanssa. Sitten taas unohdin ne noin kolmeksi viikoksi, jolloin oli uuden kastelukierroksen aika. Yksi kerrallaan jouduin siirtämään kasveja ruukusta kompostiin. Kompostointivauhti vain kiihtyi, kun esikoinen pääsi jaloilleen 10kk iässä. Silloin tosin viherkasvin tie kompostiin vei lattian kautta. Kuvaavaa on, että onnistuin tappamaan jopa reunustraakkipuun, joka oikeasti on sisukas kasvi. Tällä kertaa sekin sitten kohtasi "voittajansa", ikävä kyllä.

Uusi viherkasvibuumi valtasi minut viime keväänä. Ostin pari uutta tulokasta erittäin niukaksi kutistuneeseen joukkoon. Nyt meillä on kotona yhteensä seitsemän ruukkukasvia, ja sekin taitaa olla hoitoaikakapasiteetilleni liikaa. Appiukolta saatu vanha mesikasvi - joka aikoinaan oli iso kuin mikä - vetelee viimeisiään. Samoin anopilta istutettuna saatu viherkasvi, jonka nimi juuri pakeni mielestäni. Sen sijaan aikoinaan 22-vuotissynttärilahjaksi ystäviltäni saatu Hienohelma on edelleen hengissä ja voi tilanteeseen nähden suhteellisen hyvin, vaikka onkin useampaan kertaan elämänsä varrella kohdannut vihennespunkkien hyökkäykset. Hienohelman taistelutahto vakuutti minut niin, että ostin sille kaverin :) Ikivanha joulukaktus voi myös hyvin - ja kastelun puutteessa kukkii myös säännöllisesti. Kun vain muistaisi ne pudonneet kukat sitten kerätä lattialta pois kuopuksen ulottuvilta... Uusi on myöskin Kultaköynnös, jonka ostin kahden lajitoverinsa tilalle. Toistaikseksi se elää ja voi hyvin makuuhuoneessa. Seinissä on vanhat naulat köynnöksille edellisten jäljiltä. Tulevaisuus sen osalta näyttää siis hyvältä.

Olen vakavasti harkinnut silkkikasveihin siirtymistä, kun en viitsi kokonaan kotia viherkasveista riisua.

 

Päivähoito- ja koulukuulumisia, osa 3

Enää reilu kuukausi, ja koulun virallinen syyslukukausi on lopussa. Nyt onkin hyvä aika kertoa välikuulumisia :)

Lapsilla sujuu päiväkodissa oikein hyvin. Miehen kanssa sovittiin, että pyritään viemään lapset päiväkotiin klo 9 ja 10 välillä. Ei tule eroitkuja, kun kuopuskin pääsee suoraan pihalle muiden lasten kanssa leikkimään. Esikoinen vain ryntää isojen puolelle, hyvä jos ehtii lähtöhalin antaa :) Aiemmin hoitajat kertoivat, että kuopuksella kaikki siirtymät (ulkoa sisälle, syömästä nukkumaan, sisältä ulos) saivat aikaan itkun. Ei kuulemma enää. On ilmeisesti päiväkodin rutiinit tulleet niin selviksi, ettei niitä tarvitse enää "pelätä". Joskus käy niin, että päiväruoka ei oikein kuopukselle maistu. Niinä päivinä hän on hyvin tomerasti jo ennen kahta (jos on jo herännyt päikkäreiltä siihen mennessä) oven luona seisomassa ja hokemassa "kuokaa!" eli ruokaa pitäisi jo saada :) Esikoinen on ruokien kanssa oikein hyvä: kun haettaessa kysyy, miten on päivä mennyt, hän selostaa tosi tarkkaan senpäiväisen ruokalistan. Italiansalaatit, kanapastat sun muut tulevat kuin kaupan hyllyltä. Ja loppuun hän aina kehaisee, miten joko söi lautasen tyhjäksi tai vaihtoehtoisesti otti x kertaa lisää. Samanlaisia ovat lapset siinä mielessä, että heille tuntuu 1,5-3 vuoden iässä riittävän n. 4 ateriaa päivässä - ja kuopukselle sitten tietysti äidinmaito siihen päälle. Jos nimittäin aamupala on maistunut, ei päiväruoka niin maistukaan, jolloin taas välipala maistuukin, mutta iltaruoka vähän huonommin ja iltapala sitten taas paremmin. Tai jos aamupala ei ole ollut mieleinen, niin silloin syövät kunnolla päiväruokaa, jolloin välipalalla ei ole niin nälkä, mutta jonka seurauksena iltaruoka on suosiossa, eikä iltapalaa enää niin paljon masuun mahdu. Että semmosta.

Koulu menee taas vähän paremmin. Lähinnä siitä syystä, että se inhokkikurssi loppui viimein viikko sitten. Eipä sen kahden opintoviikon takia jää maisterin paperit saamatta, vaikka hetken jo näyttikin siltä. Nyt koulukoulua on kahtena aamuna viikossa. Muina päivinä kirjoittelen esseitä ja suunnittelen opinnäytetyötäni sekä alustavasti jo vuodenvaihteen jälkeen alkavia harjoittelujaksojani. Sen lisäksi katselen tiettyjä tansseja videoilta tarkoituksenani oppia ne pystyäkseni opettamaan ne muille. Olen nimittäin mukana opintoihin kuuluvassa produktiossa, joka toteutuu koulun ulkopuolella. Esitykseen on viisi viikkoa aikaa (tänään tasan) ja harjoituksia on torstaisin ja perjantaisin. Tämä produktio on oikeasti vanhan tanssikouluni joulunäytös, johon balettioppilaat tekevät n. puolen tunnin mittaisen teoksen. Olen mukana assistenttina ja sen lisäksi sain "kenkäroolin", eli pääsen kuitenkin näyttämölle. Assarointiin kuuluu mukanaolo harjoituksissa kaksi kertaa viikossa (tekee viikossa 8x45min) sekä muutama harjoituskerta ilman pääopettajaa. Noina kertoina harjoitan solisteja. Harjoituksissa vastaan solistien osuudesta sekä ryhmätansseissa olen "yleisapuna". Ja kun saadaan teos näyttämövaiheeseen, olen siis sekä kertojamummo että paha haltijatar :)

Tämä produktio on tosi antoisa, ja etenkin sen ansiosta olen täysin vakuuttunut siitä, että olen tismalleen oikealla alalla. Nostalgiaa tuo se, että kyseessä siis on se tanssikoulu, jossa aloitin tanssiharrastukseni ja josta lähdin Lontooseen opiskelemaan alaa, ja että pääopettajana on minun vanha opettajani (joka oikeasti ei ole ollenkaan vanha). Harjoitussalit ovat ne samat, joissa itse aikoinaan harjoittelin, ja osa tanssinumeroista (etenkin nuo solistien numerot) olen itsekin aikoinaan esittänyt. Muutaman kyyneleen olenkin tirauttanut esitysvideoita katsellessani. Itselleni olen kovasti selittänyt kyyneleiden johtuvan näistä imetyshormoneista, mutta tuota en oikein usko itsekään... ;) Oudolta tuntuu ajatella, että siitä on jo 11 vuotta, kun tuolta koulusta lähdin maailmalle. Enkä tuolla salissa ollessani koe kuitenkaan olevani tuota yhtätoista vuotta vanhempi. Mihin ihmeeseen tämä aika onkaan mennyt?

Produktio karruttaa opintoviikkosaldoani peräti seitsemällä, joten kun ynnään kaikki tämän syyslukukauden opintoviikot yhteen, tulee niitä yhteensä 13. Ihan hyvä määrä. Ja pari saattaa vielä tulla lisää, jos pääsen mukaan parille vapaavalintaiselle kurssille joulukuun alussa. Kevätlukukaudelle opintoviikkoja jää hieman enemmän, n. 17, joista 12 tulee kahdesta harjoittelusta ja opinnäytetyöstä. Ihan en pääse maisterinjuhlia viettämään keväällä, mutta ensi syksynä tähän aikaan olen jo melko varmasti pesunkestävä tanssitaiteen maisteri. Ja kun koulu on vihdoinkin ohi, pääsen tekemään sitä, mitä haluankin :)

 

Näkymättömät ihmiset

Eilen illalla ajelin jälleen autolla. Ulkona oli pimeää kuin säkissä, ja kun tiet vielä olivat hieman märät, ne imivät sen vähäisenkin valon, mikä katulampuista ja autonvaloista lähti. Tien näki ja vastaantulevat autot, mutta ei sitten muuta.

Jännä juttu, miten suuresti luotetaan omaan näkyvyyteen syksyn ja talven pimeydessä. Kuvitellaan, että katuvalot ovat sitä varten, että autoilijat näkevät jalankulkijat. Suositaan tummia vaatteita, jotta ei varmasti erotuttaisi ympäristön pimeydestä. Eipä siinä autoilija ehdi tehdä juuri mitään, kun yhtäkkiä pimeydestä pomppaa auton valokeilaan ihminen, joka on juuri lähtenyt ylittämään tietä.

Olen joka syksy miettinyt asiaa myös bussikuskin näkökulmasta. Taajamissa hallittu pysähtyminen pysäkille onnistuu vähän paremmin, vaikka pysäkillä seisovaa ja bussin kyytiin haluavaa ihmistä ei näekään kuin melkein vasta silloin, kun on ohi ajamassa. Tilanne on aivan toinen, kun bussi ajaa vähänkin isompaa tietä, esim. Hämeenlinnan väylää. Siellä saa bussipysäkillä olla viuhtomassa hurjasti, jos toivoo bussikuskin ensinnäkin näkevän ja toisekseen pystyvän pysäyttämään kahdeksaakymppiä kiitävän bussin turvallisesti. Tosin useimmat eivät viuhdo, vaan ikään kuin noloina nostavat vähän oikeaa kättään pois taskusta ja olettavat kuskin huomaavan merkin.

Iltakävelyllä saa varoa pyöräilijöitä, jotka pimeästä suihkaisevat ohitse. Mitään ei jalankulkija näe eikä kuule. Liian usein pyöristä puuttuvat etuvalo ja soittokello. Itse aikoinaan luulin, että etuvalo pyörässä on vain sitä varten, että pyöräilijä näkee ajaessaan eteensä. On se sitäkin varten, mutta vielä tärkeämpikin tehtävä sillä on: muut näkevät, että pyörä on tulossa. Lapsetkin osaavat väistää kiitävää pyöräilijää, jos näkevät sen tulon. Yksi onnettomuus vähemmän - pyörän alle ei ole kiva jäädä.

Aikoinaan Lontoossa asuessani sain kuulla humoristisia huomautuksia lumiukkoheijastimestani. Itse puhuin henkilökohtaisesta bodyguardistani, enkä mitenkään valehdellut. On Lontoossakin pimeää ja märkää, eivätkä sielläkään autoilijat näe sen paremmin kuin täällä Suomessa. Nykyään joka takissani roikkuu taskusta heijastin. Oikeasti niitä pitäisi olla enemmän kuin yksi, mutta on yksikin parempi kuin ei mitään. Kova houkutus on ostaa heijastinnauhaa ja ommella pienet kaistaleet takkien hihoihin sekä eteen että taakse.

Eivät taida ihmiset omaa elämäänsä juurikaan arvostaa, kun tieten tahtoen pyrkivät törmäyskurssille autojen ja pyörien kanssa. Liikenneturvakeskuksen sanoin: käyttäkää hyvät ihmiset heijastinta!