Näin, kypsyysnäyte annettu. Viimeinen koulutehtävä ennen valmistumista - toivottavasti. Suunnittelija sanoi laittavansa kopiot opinnäytteen tarkastajien lausunnosta vielä postitse ennen OTN:n kokousta, ja jos on niin harvinaisesti käynyt, että tarkastajat eivät voi suositella opinnäytteen hyväksymistä, niin silloin en vielä valmistu.
En nuolaise ennen kuin tipahtaa, mutta hurraan jo sisäisesti :) TaM. Kuulostaa aika hienolta ;)
Itse aina ihan hämmästyy, miten mielialat niin seilaavatkin laidasta toiseen yhden päivän aikana. Ja miten ulkopuolisesta varmaan ihan mitätön juttu saa kiehumaan ja raivon partaalle. Muistelen kuopusta odottaessani näihin samoihin aikoihin raskautta ajaneeni samaa vuoristorataa. Ja vielä synnytyksen jälkeenkin.
Esikoisen kanssa menee nykyään ihan kivasti. Kuopuksen, tuon 2,5-vuotiaan kanssa taas tuntuu, että on joka päivä sukset ristissä. Lähinnä siitä, että hän haluaa syliin, enkä minä jaksa enää kantaa. Matka päiväkodilta kotiin on usein yhtä tuskaa - minulle. Vaikka yli puolet matkasta tullaankin bussilla. Päiväkodilta bussipysäkille kuopus kävelee ihan mielellään, mutta bussipysäkiltä kotiin onkin ihan järkyttävää. Toinen heittäytyy maahan makaamaan ja kiljuu "syliin". Siis klassinen itkupotkuraivari. Yritä siinä sitten olla rauhallinen ja hokea kuin rikkinäinen gramofoni, että ei äiti nyt jaksa kantaa, mutta ota kädestä kiinni niin kävellään yhdessä. Eilen, kun kuopus esitteli raivoamistaitojaan, lähetin esikoisen edeltä kotiin (matkaa n. 100 m) katsomaan lastenohjelmia, ja itse jäin kuopuksen viereen. Kyykistelin siinä ja katselin ja kuuntelin, kun lapsi raivosi. Ajattelin, että ei tässä mikään kiire kotiin olekaan, laskin hitaasti kymmeneen (useamman kerran) ja hengittelin syvään. Puhelin myös samalla, että ollaan sitten tässä, äiti odottaa. Aika pian kuopus tokeni, ja nousi seisomaan. Vaikutti lupaavalta. Normaalilla äänellä sitten pyysin jatkamaan matkaa. Ei ihan onnistunut: kuopus lähti toiseen suuntaan. Silloin napsahti. Näin punaista, sähisin kuopukselle, että voisi joskus totella, nappasin hänet kainalooni ja aloin marssia kotia kohti. Kuopus ulvoi kainalossani. Tunsin muiden ihmisten katseet selässäni. Puolet matkasta pikamarssittuani kuopus ulvontansa lomasta kiljui "anteeks, anteeks", jolloin laskin hänet alas. Halattiin, ja jatkettiin matkaa kotiin käsi kädessä. Kun hetki aikaisemmin olisin ollut valmis lykkäämään kiljuvan kakaran vastaantulijan huollettavaksi, niin nyt teki vain mieli itkeä omaa tyhmää käytöstäni ja vielä tyhmempiä ajatuksiani :(
Ei millään jaksaisi mitään mielenilmauksia - puolin tai toisin. Yleensä asiat selviävät juttelemalla, mutta etenkin tällä hetkellä tuntuu, että päiviä, jolloin ei vain jaksa jutella, on huomattavasti enemmän. Olisi niin mahtavaa, jos asiat menisivät sutjakasti ilman, että niistä pitää sanoa useamman kerran. Kuten esimerkiksi ulkoa kotiin iltapuuhiin tuleminen. Tai pöydässä käyttäytyminen. Eniten ärsyttää oma käytös noissa tilanteissa. Ja ehdottomasti se, että jos joltain palaa pinna, se olen minä. Mies pysyy kylmän rauhallisena ja ihailtavan tyynenä. Epäreilua. Toisaalta, hänellä ei ole liitoskipuja, ei tällaista painavaa pömppövatsaa, joka on koko ajan tiellä eikä hänen ole temppu eikä mikään kääntää kylkeä nukkuessaan. Ilmeisesti raskauden ärsyttävin vaihe on alkanut...
Kyllä tämä sisustaminen on yhtä tuskaa. Yhdestätoista asti olen koonnut yhtä pirkuleen kirjahyllyä, ja nyt olen pattitilanteessa. Hylly on yksinkertainen koota, kun on Lundia, mutta kokoamiseen vaikuttaa hyvin paljon se, mitä tavaroita ja miten ne haluaa hyllyyn sijoittaa. Lisäksi pähkäilen vielä, laitanko hyllyn pitkälle seinälle, jolloin saan kaikki kolme moduulia yhteen (ja kuten se oli ennen remonttia), vai laitanko hyllyn lyhyelle seinälle, jolloin moduuleita mahtuu kaksi, ja yksi pitää sitten sijoittaa makkariin. Jos hylly on lyhyellä seinällä, olkkari on mukavan vaalea ja avara. Toisaalta, makkarista tulee vieläkin ahtaampi, jos sinne änkeää vielä yhden hyllyn. Ja makkariin hyllyyn menisivät sitten kaikki mapit ja muu sälä, ja olkkariin kirjat ja valokuvat ja muu ei-niin-sälä.
Pitäisi päättää aika pian, sillä kello raksuttaa ja lapset pitää hakea päiväkodista noin kolmen tunnin kuluttua. Kyllä tekisi mieleni ottaa musta jätesäkki ja viskata sinne kaikki sälä, joka ei hyllyyn järkevästi mahdu. Äh.
Edit n. kaksi tuntia myöhemmin: Soitin miehelle töihin ja kysyin hänen mielipidettään tässä hyllyasiassa. Rohkaisunsa ansiosta päätin laittaa kirjahyllyn kaksi moduulia lyhyelle seinälle, ja jäljelle jäävä moduuli menee sitten makkariin. Sälä käydään läpi ankaralla kädellä ja kaikki tarpeeton heitetään roskiin/viedään kierrätykseen. Onpas meillä kaunis ja vaalea (ja iso) olohuone nyt :)
P.S. Ei ketään kiinnostaisi ostaa rottinkista pallotuolia, halkaisija 120cm? Päällispehmustekangas: valkoisella pohjalla lehdenvihreitä kuvioita, jotain saniaisenoksan tapaista ja kai kurkia tai jotain. Yrittää olla kiinalaisvaikutteista.
Vieläkin riittää raportoitavaa. 76 neliön remontointi ei suju ihan käden käänteessä (vaikka kyseessä on vain kosmeettinen pintaremontti ilman keittiökalusteiden ja sanitettitilojen uusimista), etenkin, kun remppaa tehdään huone kerrallaan ja yritetään samalla asuakin asunnossa. MUTTA loppusuoralla ollaan jo!!
Viikonloppu meni vauhdilla. Lapset viihtyivät mummolassa (olivat heräämisestä nukahtamiseen pihalla riekkumassa, mitä nyt välillä kävivät sisällä syömässä), ja me miehen kanssa aherrettiin kotona. Perjantai-iltana, kun oltiin lapset saatu mummolaan, ajettiin takaisin tänne ja tapetoitiin ne pari seinää sillä tasoitetapetilla. Jälleen meni reilut kolmisen tuntia, ja kun päästiin takaisin mummolaan, lapset olivat jo nukkumassa. Esikoinen oli vielä kuulemma itse sanonut, että hän lähtee nyt nukkumaan ja kiivennyt yläkertaan _omaan sänkyynsä_. Oltiin miehen kanssa niin rätti poikki, että pikaisen iltapalan jälkeen mekin siirryimme yläkertaan nukkumaan. Kello oli silloin jo yli puolen yön. Kuopus nukkui rauhallisesti sivuvaunussaan ja esikoinen omassa sängyssään. Vasta viideltä hän kömpi miehen ja minun viereen. Lauantaina herätys oli kasilta, ja kymmeneltä oltiin takaisin remontoimassa. Appiukko tuli samoihin aikoihin auttamaan maalaamisessa. Kolmeen mennessä oltiin saatu maalattua seinät ja katto kahteen kertaan. Appiukko lähti kotiin, mies alkoi kiinnittää listoja ja minä näpersin pikkuosien maalauspuuhissa. Viiden aikaan päästiin sitten irroittelemaan maalarinteippejä ja suojapapereita lattioilta. Siinäkin oli oma hommansa. Mummolaan ja saunaan lähdettiin puoli kahdeksan jälkeen. Olin niin poikki seisomisesta ja kyykistelystä, että jalat eivät tahtoneet kantaa. Lapsilla päivä oli jälleen mennyt hienosti, ja saunan jälkeen iltakymmeneltä olimme kaikki neljä jo sikeässä unessa :) Sunnuntaina tulimme jälleen miehen kanssa jatkamaan remonttia. Ajatuksena oli saada kämppä kuntoon, eli viimeistelyt tehtyä ja huonekalut omille paikoilleen. No, se jäi ajatuksen tasolle. Yllättävän paljon aikaa menee muuten valaisimien kiinnittämiseen ja muuhun tärkeään näpertämiseen. Ennen kuin iltaseitsemältä lähdimme hakemaan lapsia kotiin, olimme onneksi saaneet eteisen ja olohuoneen lamput paikoilleen ja kaikki työkalut kannettua partsille odottamaan järjestämistä ja siivousta. Kun sitten illalla pääsimme kotiin ja saimme lapset kannettua nukkuvina sänkyyn, toimme olohuoneeseen sohvan ja telkkarin. Ainoat huonekalut, joita en tänään olisi yksin saanut kuljetettua.
Nyt aamusta olen ollut ahkera ja imuroinut ja pessyt lattiat (niillä olikin inhottava kävellä, kun hienoa kivipölyä betonikaton poraamisen jäljiltä jäi ikävästi jalkapohjiin kiinni). Seuraavana ryhdyn sisustamaan, eli järjestelemään tavaroita paikoilleen. Siinä taitaakin mukavasti vierähtää koko loppupäivä. Tavoitteena on saada olohuone kuntoon ennen kuin haen lapset päiväkodista. Jossain välissä pitäisi sitten myös ehtiä vielä lukea opinnäyte läpi, että osaan keskiviikkona vastata "oikein" kypsyysnäytteen kysymyksiin (siis että mitä tulikaan tässä taannoin kirjoitettua ;) ).
Ihan tänäänkään ei remontti taida valmistua. Keittiöstä puuttuu edelleen kattolamppu samoin kuin lastenhuoneestakin. Sieltä lamppu siirrettiin olohuoneeseen toiseksi valopisteeksi. Lisäksi keittiön ja makkarin pistorasiat ovat edelleen irti seinistä, mutta niitä mies pääsee kiinnittämään vasta, kun nyt keittiössä ja makkarissa olevat olohuoneen tavarat on siirretty omille paikoilleen. Eli ehkä ensi viikolla :) Toivottavasti.
Jippii, remontti sen kun jatkuu!
Tänään heti kun sain lapset vietyä päiväkotiin aloitin repimisen. Todella tyydyttävää saada repiä tapettia, mistä lie johtuukaan. Eilen olin tyhjentänyt olohuoneen niistä huonekaluista, joita vielä jaksoin siirtää, ja mies viimeisteli olohuoneen tyhjennyksen. Kaiken tämän tavaran roudaamisen perusteella sanoisin, että me ilmeisesti edelleen mahtuisimme kaksioon, kun ei tunnu olevan temppu eikä mikään saada yhtä huonetta tyhjäksi.
Kohta lähden hakemaan lapsia päiväkodista, ja suuntaamme saman tien vanhempieni luo. Lapset viettävät siellä viikonlopun, ja me käymme miehen kanssa siellä vain nukkumassa. Tänä iltana olisi vielä tarkoitus katsoa, ehditäänkö tapetoida pari seinää tasoitetapetilla, vai jääkö se huomiselle. Listat on jo maalattu (huomenna toiseen kertaan). Voi olla, että appiukkokin tulee vielä huomenna auttamaan maalaamisessa - mikäli ehdimme tänään tapetoida.
Ainoa huono puoli tässä remontoinnissa on se, että tämän jälkeen ei oikein huvittaisi tehdä reikiä seiniin, ts. kiinnittää tauluja. Kun seinät on saatu sileiksi, haluaisi pitää ne sellaisina. Toisaalta, kun tähän asuntoon seitsemän vuotta sitten muutimme, sijoitimme taulut ja muut edellisen asukkaan jättämiin paikkoihin, ja pahimmassa tapauksessa peitimme kuvalla useamman reiän seinässä.
Jos ensi viikon aikana sitten saisi kaikki tavarat paikoilleen...
P.S. On muuten mainio ajankohta remontoida, kun raskautta on jäljellä keskimäärin viitisen viikkoa. Mitä muuta sitä tässä vaiheessa oikein tekisi kuin remontoisi, kysyn vain ;)
Näin lapsiperheessä sitä tutustuu kaikenlaisiin turvavehkeisiin ja -välineisiin. Enkä nyt tarkoita vain kondomia ;) Lähinnä siis erilaisia juttuja, joilla on tarkoitus ehkäistä vakavia vahinkoja, kuten lastenistuimet autossa ja pyöräilykypärät. Porttia rappusiin emme ole täällä kotona tarvinneet, kun ei ole niitä rappusiakaan - ainakaan sisällä huoneistossa. Konttauskypärä on meille myös tuntematon kapine. Kun ei noilla ipanoilla ole vauvoina pysyneet edes pipot tai hatut päässä, niin ei tullut edes mieleenkään kokeilla konttauskypärää.
Tässä päivänä muutamana satuin näkemään mielenkiintoisen jutun tuolla tiellä. Henkilöautossa, joka ajoi ohi, oli etupenkillä naisen sylissä vauva turvakaukalossa. Tuon viritelmän turvallisuudesta en uskalla mitään sanoa. Vähän tosin suhtaudun skeptisesti. Samoin kuin siihen, että turvavyöt päällä istuvan aikuisen sylissä istuu lapsi. Paljonpa aikuisella on voimaa pitää lapsi paikoillaan, jos sattuu kolari tulemaan.
Lasten myötä tunnustan tulleeni tarkaksi muun muassa turvavyön käytön suhteen. Se on aina kiinni, jos autolla matkustetaan. Ja lapsilla on aina asianmukaiset istuimet käytössä, tai sitten kävelemme tai menemme julkisilla. Öh, tai ei ihan aina. Kerran olen tuosta joutunut tinkimään, ja se oli USA:n reissullamme, kun esikoinen oli 2,5v ja kuopus 6kk. New Yorkin keltaiset taksit kun eivät turvaistuimia tunne. Niinpä esikoinen oli takapenkillä turvavyössä, ja kuopus kantoliinassa sylissäni. Turvavyön kiinnitin kuopuksen ja minun välistä. Sillä kertaa ei matkustustavalle ollut vaihtoehtoja, kun lentokentälle piti päästä ja oli hieman kiire.
Toinen, mistä en nykyään tingi, on pyöräilykypärän käyttö. Lapsilla kypärä on aina päässä, kun pyöräilevät, potkulautailevat tai skeittaavat. Siitä ei yksinkertaisesti neuvotella. Itselleni hankin kypärän, kun esikoinen alkoi pyöräillä. Pokka ei antanut periksi pyöräillä ilman kypärää. Toisin sanoen en keksinyt mitään järkevää perustelua sille, että pääni muka kestäisi esikoisen päätä paremmin yllättävän lähikontaktin asfaltin tai muun kovan kanssa. Nykyään pyöräilen aina kypärä päässä, myös silloin, kun lapset eivät ole mukana. Vaikka koskaan en ole pyörällä pahasti kaatunutkaan (en edes lapsena - tai en ainakaan muista). Liukumäessä tosin kaaduin talvella niin, että äitini luuli pääni haljenneen ja ryntäsi soittamaan lääkärille. Onneksi se, mikä halkesi, oli jää liukumäen päällä :)
Itse olen lapsena ollut tavattoman altis onnettomuuksille. Olen mm. kaatunut syöttötuolin kanssa suoraan avonaisen kattilan päälle, ja takaraivoon tuli kaunis hymyn muotoinen haava. Niinpä, mitäs kiipesin selkänojaa pitkin, vaikka oli kielletty. Lisäksi onnistuin päiväkotiaikoina tekemään reiän päähäni noin aukileen kohdalle (ja olin n. viisivuotias). Se paikattiin laastarilla, vaikka verta tuli hurjasti. Muistan, että laastari oli tosi inhottava irroittaa tukasta *auts* Kuoppa päälaella tuntui melkoisen pitkään, vielä tokalla luokalla. Ai niin, ja keinussakin sattui ja tapahtui. Sanon vain, että seisaalteen keinuessa keinusta ei kannata yrittää hypätä pois. Minä hyppäsin ja sain yläetuhampaani (maitohampaat, onneksi) mustiksi. Meidän lapset eivät ole vielä kokeneet yhtä kovia. Vaikka lempipuuhaa onkin puihin kiipeily ja skeittilaudalla hurjastelu mahallaan syöksylaskutyyliin. Eivät ole edes saaneet polviaan auki, niin kuin minä lapsena. Joka kesä molemmat polvet jatkuvasti laastaroituna. Käsittämätöntä ryynäystä ilmeisesti. Ja kyllä olikin kiva sitten kulkea lyhyessä mekossa...
Mitäs muita turvavehkeitä niitä nyt onkaan (kondomin lisäksi, siis :) )? Tuossa varmaan ne tärkeimmät. Tai ainakin meidän perheessä tärkeimmät.
Noin, nyt on kaikki maalattu kahteen kertaan: seinät, katto, listat ja levyt :) Minä painun suihkuun, jos se ketään kiinnostaa ;)
Illalla, kun mies tulee kotiin, alamme sitten siivota ja laittaa tavaroita paikoilleen. On muuten ollut mielenkiintoista, kun lastenhuone on ahdettu täyteen sänkyä ja ruoka nautitaan parvekkeella. Onneksi on iso parveke. Ja nyt tiedetään, että sinne mahtuu isompi pöytä kuin se, mikä meillä on ollut (tosi pieni pyöreä pöytä, halkaisija jotain 70cm). Ostoslistalla siis isompi pöytä partsille.
Huomenna kaiken pakollisen menon jälkeen alkaakin sitten olohuoneen hyllyn purkaminen. Ihan on muuttofiilikset, kun tarkoitus on sulloa irtainta tavaraa myös pahvilaatikoihin. Tämä viikko menneekin sitten järjestellessä: tavaraa takaisin makkariin ja keittiöön ja pois olkkarista ja eteisestä. Voi vinde, tuntuu, että sitä pääsee ihan uuteen kotiin :)
P.S. Ystäväni lähetti liitteenä valokuvan, jossa maalausurakkaan (todennäköisesti ilman vanhempien lupaa) olivat osallistuneet n. 3 ja 1 -vuotiaat pojat. Tuloksena hervoton maaliläikkä olohuoneen parkettilattialla, maalia vaalealla nahkasohvalla ja taulutelkkarin päällä sekä yltä päältä maalattu pikkuveli ja vain hieman maalissa oleva isoveli. Juuri tuon takia minä haluan maalata silloin, kun lapset ovat joko unten mailla tai ulkona. Ei vielä pikku apulaisia tähän touhuun mukaan, kiitos.
Niinhän se on, että kaikki ei mitenkään voi mennä suunnitelmien mukaan, eihän. Ei sillä, remontti etenee kyllä, mutta on niitä yllätyksiäkin tullut, vaikka tarkoituksena oli vain tehdä pieni pintaremontti. Ensinnäkin, perjantaina, kun revin vanhoja tapetteja keittiön seinästä, tuli vastaan ensimmäinen ylläri. Seinässä oli reikä. Todennäköisesti tullut jo talonrakennusvaiheessa reilut 30 vuotta sitten, kun se oli ihan pokkana peitetty palasella samaa tapettia. Reikä oli sen kokoinen, että kaksi nyrkkiä (minun, aika pienet) mahtuivat siitä sisään. Kipsilevy on aika mukava paikattava...
Toinen ylläri: remontti lasten kanssa vie enemmän aikaa kuin remontti ilman lapsia. Äh, tuo oli kyllä tiedossa, mutta ei ehkä tarpeeksi tiedostettuna. Lauantaina lasten hereilläoloaikaan remontti eteni harvinaisen hitaasti. Mies purki mm. listoja ja paikkasi koloja seinistä, minä hengasin lasten kanssa pihalla. Turhautuneena, kun en päässyt remontoimaan. Hommaa ei yhtään helpottanut esikoisen harvinaisen mahtava kiukuttelupäivä. Olin helpottunut, kun sain lapset nukkumaan vähän jälkeen yhdeksän.
Kun lapset olivat unten mailla, oli miehellä ja minulla rauhallista aikaa jatkaa remonttia. Aloitimme iltapalan ja funtsimisen jälkeen hommat klo 23 ja nukkumaan kaaduimme klo 2. Kolme tuntia tapetoimme. Ensin luonnollisesti leikkasimme vuodat oikean pituisiksi. Sitten tapetoimme. Lasikuitutasoitetapettia on tosi ikävä käsitellä ilman hanskoja, ja vaikka oli hanskat kädessä, niin käsivarsia vähän pisteli, kun hommat lopetimme. Oli kuitenkin harvinaisen tyydyttävää katsoa työn jälkiä, kun kolme seinää (tai oikeasti 2,5, kun se yksi on puolikorkea) oli tapetoitu ja liiman kuivuttua valmiita maalattaviksi.
Eilen sitten maalasimme. Appiukko oli auttamassa maalaamisurakassa, ja naisystävänsä lapsenvahtina pihalla. Vajaassa kolmessa tunnissa saimme kaksi huonetta maalattua kahteen kertaan. Tai no, keittiön se "puolikas" seinä jäi maalaamatta, kun mies halusi kitata siitä tapetin saumat piiloon. Lisäksi se maalataan eri värillä - luovuimme periaatteestamme pitää seinät maalarinvalkoisina ja sisustaa väreillä.
To do -listalla oli illalla vielä listojen maalaus (täällä on vanhat harmaat muoviset jalkalistat, jotka maalataan valkoisiksi), ovien yläpuolisten levyjen maalaaminen väreillä sekä tuo yksi seinä. Niiden kimpussa häärimme miehen kanssa jälleen lasten mentyä nukkumaan. Uniaika koitti taas kahdelta. Lisäksi mies kiinnitti uudet valkoiset puiset jalkalistat kahdelle seinälle. Emme siis saaneet huonekaluja kannettua takaisin paikoilleen eilen, vaikka optimistisimman suunnitelman mukaan niin olisi ollut tarkoitus tehdä. Tänään päivällä, kun lapset ovat päiväkodissa, vetelen listat toiseen kertaan valkoisella, ja kun mies tulee töistä kotiin, hän kiinnittää valaisimet ja verholistat, ja sitten pääsemme roudaamaan tavaroita paikoilleen.
Ensi viikonloppuna on vuorossa olohuone ja eteinen. Tapettien repimistä, listojen irroittamista, reikien paikkausta, tapetointia, maalausta ja listojen kiinnittämistä siis luvassa. Tällä kertaa tahti lienee hieman reippaampi, kun lapset ovat mummolassa. Jos siitä selvittäisiin kolmessa päivässä...
P.S. Tämän yhden otoksen perusteella sanoisin, että reilut 30 vuotta sitten harjakaisiaan juhlinut kerrostalo on harvinaisen juosten kusten rakennettu. Se huono puoli tässä on, että tekisi mieli laittaa ihan kaikki uusiksi, kun näkee, miten hommat on aikoinaan tehty. Onneksi järjen ääni puuttuu peliin tässä kohtaa :)
Lähden maalaamaan.
Reilut puoli vuotta tätä on pyöritelty, ja nyt ryhdyttiin tuumasta toimeen: me remontoimme!
Melkoista suunnittelua remontointi vaatii, kun aiomme asua täällä remontin keskellä. Tosin tarkoituksena on "vain" laittaa pinnat kuntoon: tasoitetapettia muutamaan seinään ja sitten maalaus (seinät ja katto). Kuulostaa mahdottoman helpolta, mutta kun esivaiheita on monta, itse remontti ei kuitenkaan suju käden käänteessä. Ensinnäkin pitää tavarat siirtää jonnekin. Päätimme tänä viikonloppuna tehdä keittiön ja makkarin, joten sänky kannettiin lastenhuoneeseen (jonka minä ensin siivosin - pyhistä periaatteistani huolimatta) ja ruokapöytä partsille. Varsinainen keittiöremontti, jossa kiinteät kalusteet uusitaan, on vuorossa joskus tulevaisuudessa, kunhan ensin päätämme, minkälaisen keittiön haluamme.
Niin, kun huoneet on tyhjennetty, on seuraavana vuorossa vanhan muovi/lasikuitutapetin poisrepiminen. Kivaa hommaa, johon lapsetkin ihan varmasti innolla osallistuvat, kunhan ensin päiväkodista kotiutuvat :) Keittiöstä maalataan kaksi seinää (tai paremmin 1,5, kun se toinen on puolikorkea), ja sen puolikkaan seinän vanhan tapetin revin juuri pois. Tapettien poistamisen jälkeen on vuorossa paikkaus: reiät ja raot umpeen. Sen mies tekee tänään ensimmäisen kerran ja ilmeisesti yöllä tai huomenna aamulla toisen kerran. Sitten hiotaan. Sen jälkeen liimataan tasoitetapetti. Sen pitää antaa kuivua vajaan vuorokauden, jonka jälkeen, laskujeni mukaan sunnuntaina, päästään heiluttelemaan maalisutia. Appiukko on tulossa sunnuntaina auttamaan, joten minä voin hengata lasten kanssa vaikka pihalla ja pitää ne kaukana maalipöniköistä :)
Viikon kuluttua otetaan käsittelyyn olohuone ja eteinen. Lapset menevät vanhempieni luo, joten kaiken tämän tavaramäärän kärrääminen olohuoneesta muihin huoneisiin on verrattain helppoa. Sängynkin päälle voidaan roinaa latoa, sillä tarkoitus on meidänkin ajaa mummolaan yöksi.
Ajatella, kaksi viikonloppua ja sitten se homma, josta olen miehelle puhunut viimeiset viisi vuotta, on valmis! En olisi kyllä ikinä uskonut! Seuraava projekti onkin sitten tuo keittiö. Siitä olen puhunut viimeiset seitsemän vuotta ja toivon kovasti, että se saadaan aikaiseksi tämän vuoden aikana - ainakin alulle (eli suunnitelma). Toivossa on hyvä elää...
Kun mies tulee lasten kanssa kohta kotiin, syödään pitsat ja sitten hän kurvaa K-rautaan ja minä ja lapset alamme repiä seinistä tapettia :) Laatuaikaa lasten kanssa ;)
Heräsin klo 5, kun ensin salamoi ja sitten jyrähti. Kuulin myös sen mahtavan sateen kohinan - ja ryntäsin laittamaan ikkunoita kiinni. Meille kun helposti sataa sisään. Kukaan muu ei tainnut herätä, ei ainakaan näyttänyt siltä. Harvinaisen sikeäunista sakkia :)
Hieman oudolta tuntuu, kun "takapihan" suuret koivut jo tiputtelevat keltaisia lehtiään. Kuivuivat ilmeisesti sen verran pahasti helteiden aikaan. Ihan on syksyinen olo, kun partsilta ulos katsoo.
Myrskyä on odotettavissa ilmeisesti muutenkin, kun miehen kanssa yritämme alkaa remontoida tätä asuntoa. Huomattavasti helpompaa se olisi, jos talo ei olisi täynnä tavaraa (joka nyt pitää huone kerrallaan ahtaa jo remontoituun lastenhuoneeseen) ja jos ei olisi lapsia. Ainakin nämä meillä majailevat yksilöt ovat sen verran innostuneita "auttamaan", että saa nähdä, mitä tästäkin tulee...
Mitä tekee kotiäiti silloin, kun ei ole mitään tekemistä? Menin äsken sohvalle neulomaan (ja yritin samalla tsempata itseäni lähtemään hoitamaan asioita mm. koululle - unohdin allekirjoittaa opinnäytetiivistelmän) ja laitoin television päälle. Ykköseltä tuli tekstiteeveen uutisia ja jotain radiojuttuja, kakkoselta jokin tv-peli samoin kuin neloselta ja subiltakin. Kolmoselta tuli sitten Ostoskanava. Jäin katsomaan sitä.
Viime viikolla satuin näkemään myyntipuheen käänteentekevästä imurista, joka toimii pienellä akkulaturilla ja joka harjaksilla harjaa roskat pois lattialta ja matoilta. On kuulemma kätevämpi kuin moppi, harja tai tavallinen imuri yhteensä. Ja mahtuu pieneen tilaan. Ajatella, että hetken jo kuvittelin tilaavani sellaisen meille. Onneksi ajatus vain käväisi mielessä - ja tuon laitteen sijasta käytiin sitten lauantaina ostamassa meille uusi Philipsin imuri :) (Johon olen erittäin tyytyväinen, sanoinko sen jo?)
Kaikenlaista tavaraa ostoskanavilla myydäänkin: on käänteentekeviä kuntopyöriä (kaikki suunnilleen samanlaisia), hampaiden valkaisua, kuumavahaa (jonka ei pitäisi sattua ja jota voi vaikka syödä), puhdistusaineita sun muita. Mitään en ostaisi, mutta ihan viihdyttävää noita mainoksia on katsoa jonkin aikaa. Huvinsa kullakin ;)
Kun ei tunne minkäänlaista intohimoa ruuanlaittoon, on tosi vaikea välillä ryhtyä koko puuhaan. Silti tunnollisesti pyrin tekemään ainakin iltaruuan joka päivä, vaikka ei yhtään huvittaisi. Jos eläisin yksikseni, en varmaan koskaan tekisi ruokaa.
Mikä siinä on, että kotona nuo kaksi ovat tosi ronkeleita ruuan suhteen? Mikäli ruokalistalla on siskonmakkarasoppa, kalapuikot tai makaronilaatikko, niin menestys on taattu. Esikoinen on ruuan suhteen krantumpi kuin kuopus, joka syö tai ainakin maistaa lähes mitä tahansa. Esikoinen ei edes halua maistaa. Tästä huolimatta kuulemma päiväkodissa maistuu ruoka oikein hyvin, oli sitten mistä tahansa kyse. Samoin mummolassa. En oikein tiedä, ottaako tätä henkilökohtaisena loukkauksena kokkaustaitojani kohtaan vai ei. Mies kyllä aina muistaa kehua, miten hyvää ruokaa teen. (Skeptisenä tietysti ajattelen, että kun on kova nälkä, sitä syö vaikka pieniä kiviä. Ja aika harvoin tuo itse häärää hellan ääressä, joten varmaan on hyväkin kehua, että edelleen ruokaa tulee pöytään.)
Keittokirjoja kirjahyllystä löytyy useampi, ja aina välillä niitä selailen inspiraation toivossa. Yleensä ihan turhaan. Jos joskus sattuukin innostus iskemään, niin aika hyvin sen lapset lyttäävät kommenteillaan. "Pahaa, en syö", on aika yleinen kommentti - ja se sanotaan ennen kuin ruokaa on edes maistettu.
Tuntuu, että joka viikko meillä syödään aina samaa ruokaa. Ja että joka päivä se olen minä, joka sen ruuan tekee. Kokki olisi kyllä kiva ylläri tähän talouteen :)
Olipa mukava havaita, että ulkona satoi. En muista, koska viimeeksi olen sateesta ollut näin hyvilläni ja innostunut :) Nyt ei tosin enää sada, mutta maa on vielä märkä. (Ja ihan kiva, ettei enää sada, sillä olen juuri lähdössä hakemaan lapsia päiväkodista - pyörällä.)
Kun sade alkoi, avasin kaikki mahdolliset ikkunat. Sain mukavan läpivedon ja niin vain sisälämpötila laski noin viisi astetta. Makuuhuoneessa on vielä 25 astetta, mutta olohuoneessa ihan varmasti sen alle. Mieletöntä! Ei hikeä otsalla eikä kainaloissa (eikä muuallakaan). Ah, tätä ihanuutta :) On toivottavaa, että lätäköt pihan kallioilla eivät ihan heti kuivu, niin pääsevät lapset läträämään vedellä. Kyllä kesä kuivaa sen minkä kastelee :)
Eilen aamulla heräsin kuuden aikaan massiiviseen suonenvetoon vasemmassa pohkeessa. Sitä kun venyttelin auki seinää vasten nojaten, tunsin nenässäni voimakkaan savun hajun. Hetki meni, ennen kuin tajusin savun tulevan Venäjältä. Ehdin jo miettiä, onko keittiössä hellanlevy päällä tai jollain naapurilla nuotio partsilla. Tupakansavu ja sen haju ovat tuttuja, kun niitä tulee sisälle alakerran naapurien tuprutellessa partsilla. Tällä kertaa haju ei liittynyt tupakkaan.
Bussissa kolmisen tuntia myöhemmin matkalla rautatieasemalle ehdin miettiä kaikenlaista. Erityisesti sitä, onko bussikuskeilla vaikeuksia siirtyä bussin automaattivaihteiden ääreltä keppivaihteisiin. Siis mikäli oma kulkupeli ei ole automaattivaihteistolla varustettu. Itse olen sen verran hyvin tottunut ajamaan automaattivaihteilla, että keppivaihteisen auton kuskinpukille istuessani joudun aina hetken miettimään, mikä virka on sillä mystisellä kolmannella polkimella :) Myös mäkilähdöt keppivaihteilla tekevät välillä tiukkaa, mutta veikkaan, että kyse on täysin tottumuksesta kuin osaamattomuudesta ;)
Eilinen päivä Lappeenrannassa sujui hyvin. Menomatkalla juna oli lähes tyhjä, ja istumapaikka sijaitsi kaksikerroksisen vaunun ilmastoidussa alakerrassa. Kyllä kelpasi neuloa. Tulomatka ei ollut yhtä viihtyisä: juna tupaten täynnä, ja istumapaikka vanhanaikaisessa vaunussa, jossa ei puhettakaan ilmastoinnista. Olin erittäin helpottunut, kun pääsin junasta ulos. Bussikin tuntui sen jälkeen viileämmältä.
Miehen ja lasten päivä oli sujunut kuulemma hienosti. Olivat käyneet uimassa ja kummallakin ipanalla oli uudet Battle B-Daman -lelut. Saa nähdä, kuinka pitkään kuulat pysyvät tallessa...
Mitä leluihin tulee, niin aikaisemmin lanseeraamani viisi sääntöä ovat aika hyvin toimineet. Muutama yksittäinen lelu on silloin tällöin pyörinyt lastenhuoneen ulkopuolella, mutta siitä en stressaa, kun suurin osa leluista (ja leikeistä) pysyy lastenhuoneen sisäpuolella. Sekaistahan siellä vielä on, mutta kestän sen kyllä :)
Ai niin, kyllä on mukava siivota, kun on uusi pölynimuri :) Tekee mieli imuroida joka päivä, kun homma sujuu kuin tanssi ;)
Olo alkaa tuntua norsulta. Lisäksi liitoskivut ilmoittelevat itsestään. Ihanan myöhään tosin verrattuna kahteen edelliseen raskauteen. No, ei ole tullut treenattuakaan samoin kuin aiemmin, kun on pitänyt vain pitää sormet näpyttelykunnossa.
Painavuutta päiviin lisäävät lasten tappelut. Mikä kumma siinä on, että ovat toistensa kurkuissa kiinni heti, jos sille etäisyydelle pääsevät? Myönnetään, että joskus leikkivät ihan mukavasti yhdessä, mutta suurin osa yhteisistä leikeistä päättyy tappeluun. Hermo menee silloin.
Painavana tuntuu myös miehen työtahti. Hän lähtee aamulla klo 8 töihin - tosin päiväkodin kautta - ja on kotona reilut 12 tuntia myöhemmin. Onneksi sopivasti lapsia nukuttamaan. Annankin hänen sen tehdä oikein mielelläni, vaikka en ole ihan varma siitä, kuinka mielellään hän tuon tekee *mairea hymy* Omapahan on valintansa, kun haluaa tehdä töitä kellon ympäri. Minä sitten haen lapset päiväkodista (pyörällä toistaiseksi - esikoisen pyöräilyvauhti ei vielä päätä huimaa, joten kykenen vielä polkemaan samaan tahtiin, vaikka kuopus istuukin kyydissä), teen ruuan, kuuntelen tappelua, toimin erotuomarina ja kökötän pihalla ruuan ja iltapalan välisen ajan. Onneksi on kesä ja lämmin ja voi samalla neuloa :)
Ärsytyskynnys ylittyy joka kerta, kun eräs ilmeisen hyvätahtoinen naapuri näkee minut pihalla, ja tulee kysymään, onko kaikki mennyt hyvin ja koskas se vauva nyt sitten syntyykään. Juu, ihan hirveä on ollut tämä raskaus ja supistelee ihan kamalasti, mutta silti hengaan täällä pihalla ja poljen pyörällä. Voi elämän kevät, mitä kysymyksiä!! Ja joka ikinen kerta!! (nähdään ainakin kaksi kertaa viikossa) Mikä ihme siinä on, että pinna kiristyy päivä päivältä tiukemmalle? Ehkä tämä on harjoitusta tulevaan, kun vauva on syntynyt ja hengaan pihalla vauva liinassa ja pidän jöötä kahdelle vanhemmalle. Ja mies on töissä. Jees.
Huomenna menen Lappeenrantaan. Lähden aamujunalla ja tulen iltajunalla. Yhteensä 5 tuntia rauhaisaa neulomisaikaa, ja viitisen tuntia perillä mielenkiintoista keskustelua :) Jaksaa taas tuon jälkeen, toivottavasti.
Paras mennä nukkumaan, etten nuku pommiin ja myöhästy junasta.
Kyse ei ole supisteluista, vaikka yhdet synnytyskivut ovat tässä juuri päättyneet: opinnäyte on vihdoinkin valmis. Tehty. Kirjoitettu. Ja kaiken lisäksi viety vastaavalle suunnittelijalle neljänä kappaleena tiivistelmineen toimitettavaksi tarkastajille. En suuresti edes epäile sitä, etteikö se menisi läpi. Opetus- ja tutkimusneuvoston kokous on syyskuun puolivälissä. Kokouksessa tuo tekeleeni sitten hyväksytään tarkastajien lausunnon pohjalta. Todistuksen saan viikon kuluttua kokouksesta. Ainoa, mikä minun tulee enää hoitaa, on kypsyysnäytteen antaminen ennen tuota OTN:n kokousta. Jännitys tiivistyy: kumpi tulee ennemmin, todistus vai vauva? ;)
Näin siis pääsin äitiyslomalle. Nyt onkin aikaa sitten tapettavana. Vaikka onhan niitä hommiakin, mm. neulominen ja ne valokuvat, jotka ovat tosin jo nelisen vuotta odottaneet pääsyään kansioon. Jos ei myöhään niin ei milloinkaan :)
Mies ehti jo ehdottaa pientä juhlimista opinnäytteen valmistumisen kunniaksi. Täytyy miettiä, miten haluaisin juhlia. Virallisia maisterisjuhlia en kuitenkaan pidä ennen kuin todistus on tiukasti kourassani. Tekisi mieleni mennä syömään johonkin hyvään ravintolaan ja sen jälkeen vaikka stand up -paikkaan nauttimaan showsta. Vielä onnistuisi, kun olen yhtenä kappaleena.
Ei muuta kuin sohvalle makaamaan ja kattoon sylkemään :)
Erästä mainosta mukaillen siis...
Totaalisesti kyllästyin siihen, että lastenhuone on aina kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Ensin käskin lapset siivoamaan sen, sitten hetken asiaa mietittyäni laadin (ja hyväksytin) uudet säännöt:
1) Lastenhuoneessa leikitään. Jos se on liian sekainen leikkeihin, ei voi mitään. Sen voi silloin siivota tai olla siivoamatta. Minua ei kiinnosta.
2) Lelut pysyvät lastenhuoneessa. Kaikki ne lelut, jotka sieltä tuodaan pois (koska siellä ei mahdu leikkimään), minä omakätisesti kerään muovipussiin ja vien varastoon.
3) Jos leluja menee rikki huonon pidon takia, ne heitetään roskikseen, eikä uusia leluja tule.
4) Jos leluja on hukassa, asia ei ole minun ongelmani. Koska niitä ei ole tuotu pois lastenhuoneesta, niiden on pakko olla yhä siellä, ja ne löytyvät, kun lastenhuone siivotaan.
5) Mikäli huone on sekaisin, kavereita ei tule meille kylään.
Lapset ovat leikkineet huoneessaan nyt kaksi tuntia, ja huone on kuin hävityksen kauhistus. Yritän olla ihan rela asian suhteen. Jos sekasotku alkaa ahdistaa, vedän tyynesti huoneen oven kiinni. Tai näin ainakin olen suunnitellut.
P.S. Tänään on taas kotipäivä, kun lapsilla oli aamupäivällä hammaslääkäri, enkä halunnut viedä heitä sen jälkeen päiväkotiin, kun siellä olisivat melkein jo olleet päiväunilla. Hammaslääkäri oli erittäin tyytyväinen molempien hampaisiin, ja ihme kyllä, kuopuskin meni hammaslääkärin tuoliin pötköttämään hymyssä suin. Vähän häntä jännitti, kun niin kovasti puristi minua sormesta :) Seuraava käynti pitäisi varata puolentoista vuoden päähän. Hammaslääkärin jälkeen kävimme kirjastossa. Esikoinen halusi lainata Pekka Töpöhäntä -kirjoja. Kirjastosta pyöräilimme lähipuistoon, jossa lapset leikkivät vajaan tunnin. Sen jälkeen olikin kiire kotiin syömään. Kyllä on muuten mukavaa viedä lapset taas huomenna päiväkotiin... :)
Mitä ikävää pitkät unet voivatkaan tehdä, kysyn vain. Eilen illalla menin samaan aikaan lasten kanssa nukkumaan. Eli klo 21. Tänä aamuna heräsin klo 8.30. Kiukkuisena kuin ampiainen. Käsittämätöntä. Luulisi, että pitkät unet tekisivät minusta hyväntuulisen ja leppoisan, mutta ei. Ärsyttää joka ikinen asia. Korvat eivät kestä lasten metelöintiä. Sisällä on jälleen ahdistavan kuuma. Missään asennossa ei ole hyvä olla, kun vauva melskaa masussa kuin viimeistä päivää. Nenä on jälleen tukossa - tai pitäisikö sanoa että edelleen, kun koko raskaus on mennyt sen osalta samoissa merkeissä. Todella ärsyttävää!
Tällä viikolla on tullut nukuttua n. 6 tuntia yössä. Kun olen saanut lapset nukahtamaan, olen linnoittunut sohvalle, ottanut puikot käteen ja kaukosäätimen lähietäisyydelle ja antanut mennä. Neuleet etenevät huimaa vauhtia, mikä on erittäin miellyttävä juttu. Eilen olin seitsemän aikaan illalla jo niin kuolemanväsynyt, ettei tullut mieleenkään jäädä sohvalle neulomaan lasten mentyä nukkumaan. Olisi vain pitänyt jäädä, niin ehkä tältäkin ketutukselta olisin säästynyt...
Onneksi mies lähti juuri äsken lasten kanssa ulos. Ihana rauha ja hiljaisuus! Vaikka pitäisi imuroida ja pestä pyykkiä, taidan kuitenkin mennä tuohon sohvalle ja jatkaa neulomista. Jos vaikka mielialakin vähän paranisi, ettei olisi kuin myrskyn merkki lopun päivää.
Kesäloman loppumisesta on vasta kolme päivää, mutta nyt jo meininki on sama, kuin ennen lomaa. Lähinnä miehellä, siis. Suuresti välillä hiljaa mielessäni ihmettelen, eikö ihmiselle riitä se lakisääteinen 7,5 tuntia töitä päivässä, kun töitä tehdään myös kotona yötä myöten.
Maanantai ja tiistai menivät oikein hyvin, ja mieskin oli säädylliseen aikaan kotona (kuuden aikaan illalla). Eilen hän kyllä vei ja haki lapset, mutta ennen kuin lähti töihin, oli jo kotona tehnyt hommia pari tuntia ja heti, kun pääsi ovesta sisään, istahti työpöydän ääreen ja jatkoi työntekoa - myöhään yöhön. Ei tuohon viitsi mitään enää sanoa, kun ei se tilannetta paranna. Onneksi sentään kuukauden loman aikana hän ei pitkällä tikulla koskenutkaan duunijuttuihin. Se olisi vielä puuttunut!
Eniten minua risoo se, että hän tulee töistä kotiin vain ilmeisesti tekemään töitä lisää. Jäisi sitten sinne töihin, kun ei hänestä täälläkään mitään iloa ole. Aamuisinkin hän aloittaa työnsä kotona, kun "tämä homma pitää saada valmiiksi tänään". Menisi töihin tekemään töitä.
Luulen, että jos en olisi raskaana, minulla olisi pahemman luokan PMS. Sen verran tilanne juuri nyt ärsyttää.
Esikoinen tänään ruokapöydässä kertoi, miten linnut syntyvät:
"Otetaan kananmuna ja lämmitetään sitä sylissä tarpeeksi, niin sitten kuuluu riksriks ja kuori menee rikki ja poikanen syntyy."
Minä yritin väliin, että nämä kaupasta ostettavat kananmunat ovat kyllä sellaisia, että niistä ei synny poikasia. Esikoinen ei uskonut. Sanoi vain, että kyllä syntyy, jos tarpeeksi lämmittää.
Niin se sitten alkoi, arki. Tätä kirjoitan koululla. Päätin tulla heti ekana päivänä ilmottautumaan, niin ei tarvitse täällä sitten myöhemmin ravata.
Lapset vein aamulla päiväkotiin. Vaikka esikoinen oli odottanut ekaa päiväkotipäivää loman jälkeen innolla, hän oli kuitenkin tosi vaisu, kun mentiin ovesta ulos. Kuopus oli hyvin itkuinen jo silloin, kun mies lähti töihin. Pahalta tuntui viedä hänet päiväkotiin, ja itkemäänhän hän jäi, kun sieltä koululle lähdin :(
Tämä päivä meneekin itselläni lähinnä asioiden järjestelyyn kuin opinnäytteen kirjoittamiseen. Ilmottautumisen lisäksi ajattelin piipahtaa lankakaupassa ;) Lisäksi pitänee hoitaa kaikki opiskelijakorttiasiat sun muut.
Kovin mielelläni olisin kotiäitinä. Tunnustan kuitenkin, että 100-prosenttista kotiäitiyttä en jaksaisi. Jos vaikka saisi lapset pari kolme kertaa viikossa kerhoon, joka kestää pitempään kuin 1,5 tuntia kerrallaan. Tai ennemminkin puistotädille pariksi tunniksi kolme kertaa viikossa. Juuri tällä hetkellä (ja myöhemminkin, kun tarkemmin ajattelen) pihalla ja puistossa seisottu aika menee täysin hukkaan. Tai no, nythän pystyn vielä neulomaan pihallakin, mutta villatumput kädessä talvipakkasilla se on huomattavasti vaikeampaa. Voisin todellakin maksaa jollekin lasteni "ulkoiluttamisesta". Kotikaupunkini vain ei tunne sellaista palvelua kuin puistotädit, harmi kyllä. Kerho on siinä mielessä tyhmä, että siellä ollaan sisällä. Sisällähän nuo saavat leikkiä aina kun haluavat. Ei siis enempää sisälläleikkimistä - ei edes maksusta. Siinä myös päiväkodin hyvä puoli: siellä ulkoillaan kaksi kertaa päivässä sisäleikkien lisäksi. Ja ruokaakin saa :)