Kuuluuko vihellystä?

Joulu tulla jolkottaa, ja tuntuu, että vähän niin kuin varkain. Apua, viisi yötä jouluun!! Tässä arjen pyörityksessä aika kuluu niin nopeasti (ja päivät ovat kaikki samanlaisia), ettei päivistä oikein osaa pitää lukua. Lumeton maa ei myöskään muistuta joulusta. Onneksi on jouluvaloja siellä täällä. Ne sentään yrittävät tuoda joulumieltä ainakin minulle.

Keskimmäisen leikkikoulu jäi joululomalle eilen. Esikoisella on koulussa vielä huomenna aamulla kynttilähetki, ja sen jälkeen todistusten jako. Siitä alkaa joululoma, joka kestää kaikilla miestä lukuunottamatta Loppiaiseen saakka. Jollei jouluna ole lunta, pelkään, että oma pääni hajoaa päivien samankaltaisuuteen tai vaihtoehtoisesti jokapäiväiseen kaaokseen. Eivät lapset tuolla kurassa ja sateessa viihdy, enkä minäkään, ei sen puoleen. Nyt jo saa iltapäivisin kuunnella kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä (ja saisiko pelata tietokoneella, ihan vähän aikaa vain...). Pimeys ei ole minua varten. Kynttilätkään eivät juuri nyt lohduta, sillä täällä niitä ei polteta. Vanhempieni talo (vielä toistaiseksi), ja heidän sääntönsä. Kynttilöistä tulee nokea, siksi niitä ei sisällä polteta. Niin.

Jotain hyvääkin sentään. Lahjat - ne muutama hassu - on hankittuina. Paketointia vailla, mutta se on se pienempi paha. Joulukortit ehdin lähettää edullisemmilla merkeillä varustettuna. Tänään leivoin keskimmäisen kanssa pipareita, joista tosin suurin osa on jo syöty. Siivonnut olen vähän sieltä ja vähän täältä. Sen verran, mitä olen ehtinyt. Nyt kun vielä se joulumieli löytäisi perille asti, ja asettuisi taloksi. Mahtaako jättää viime tinkaan? Miksi joulut tuntuvat väljähtyvän ja hupenevan nopeammin joka vuosi?

Seitsemän

Kuka viisas sitä sanoikaan, että ajan kulumisen huomaa parhaiten siitä, miten (omat) lapset kasvavat. Itse en tunne itseäni juurikaan vanhemmaksi kuin mitä olin esikoisen syntymän aikaan, mutta todellisuudessa olen seitsemän vuotta vanhempi. Niin, ja esikoinen on seitsemänvuotias. Ekaluokkalainen. (Esiteini, ja sen kyllä välillä huomaa...)

Oikea syntymäpäivä oli joulukuun alussa, mutta juhlimaan päästiin vasta viime lauantaina. Kutsuvieraslistalla oli nimiä peräti 19 kappaletta (joista kaksi kuuluivat pikkusisaruksille). Esikoinen halusi kutsua synttäreitään juhlimaan kaikki luokkansa pojat (yhteensä 14 kpl - tähän suostuttiin, sillä miehen kanssa olimme molemmat sitä mieltä, että sosiaalisten suhteiden vahvistaminen näin muuton jälkeen on ihan perusteltua) sekä kolme "vanhaa" kaveria. Selvää oli, ettei tänne meille tuollaista määrää lapsia olisi mahtunut millään, joten marraskuun puolivälissä tartuin puhelimeen. Viime vuonna eskarilaisen synttäreitä juhlittiin HopLopissa kahdeksan vieraan voimin (kaksi vieraista oli oman perheen lapsia), ja tällekin kerralle oli tarkoitus saada jotain, jossa lapset saisivat ihan rauhassa purkaa ylimääräistä energiaa. Täältä pikkukaupungista löytyikin siihen juuri sopiva paikka: Spurtti liikuntakeskus, joka järjestää toiminnallisia synttäreitä. Sinne siis.

Lienee turha kertoa, että menoa ja meininkiä riitti. Temppurata oli suosikki, eivätkä lapset olleet vastaan alku- ja loppuleikkejäkään. Punaposkisina kaikki vieraat ja synttärisankari itse tulivat toiminnallisen osuuden jälkeen napostelemaan herkkuja. Kymmenestä litrasta mehua jäi kotiin kuljetettavaksi pari litraa. Suolatikut ja piparit tekivät kaikki kauppansa sen puolituntisen aikana, mitä syömiseen oli aikaa varattu. Ja useampikin vieras kuului vanhemmilleen juhlien jälkeen sanovan, että oli tosi kivat synttärit.

Ensi vuonna, kun talo on vain meidän käytössä, kahdeksanvuotissynttäreitä juhlitaan pienimuotoisemmissa merkeissä. Ja juhlijoiden määrääkin pyritään rajoittamaan sellaiseksi, että se vastaa päivänsankarin ikää vuosissa. Harmi, että sää joulukuun alussa voi olla mitä vain. Olisi kiva juhlia synttäreitä pulkkamäessä lämmintä mehua hörppien. Se ei vain onnistu, jos vettä tulee kuin aisaa ja maa on lumeton.

Seuraavaksi juhlitaan joulua ja vuoden vaihtumista. Keskimmäisen synttäreihin aletaan valmistua heti vuoden vaihtumisen jälkeen. Siihen hiljeneekin meidän juhlakausi ja reilut puoli vuotta meneekin sitten voimien keräämiseen ;)

Hyvä idea

Mies oli saanut kutsun erään nimeltämainitsemattoman suuryrityksen pikkujouluihin. Menimme sinne koko perhe lauantaina, sillä kuulemma jo 30 vuotta on pikkujouluja vietetty koko perheen voimin. Kaikki toiminta oli suunnattu lapsille: parkkihallissa oli useampi Suomen Tivolin pikkulapsille tarkoitettu laite, popkorn- ja karkkitarjoilua, pelimasiinoita (moottoripyöräpeli, flippereitä yms.) ja autorata. Toimistokerroksia oli käytössä kaksi, joissa ensimmäisessä oli erilaisia puuhahuoneita teemoittain (Nalle Puh, Muumit, Lego...) sekä pallomeri, pieni karuselli ja ongintaa. Toisessa kerroksessa oli leffateatteri (Rottatuille), onnenpyörä-peli (karkkipalkinnot), kasvomaalausta ja portaisiin tehty mieletön liukumäki, jota laskemalla pääsi takaisin ensimmäiseen kerrokseen.

Tarjoilupuolikin oli lasten mieleen: limpparia, karkkia, pipareita ja jätskiä :) Ruokasali oli ihan varmasti lasten taivas. Pöydillä tasavälein karkkikulhoja kukkuroillaan irtokarkkeja, katto täynnä ilmapalloja (joista sai viedä kotiin yhden per lapsi). Esiintymisalueella esiintyi StepupDancers kolme kertaa lapsia viihdyttävällä biisillä, jossa eri satuhahmot tulivat vierailemaan. Esitys kesti n. 20min. Esitysten väleillä samalla alueella kaksi pellepukuista miestä teki pitkulaisista ilmapalloista miekkoja, sydämiä, puudeleita ja vaikka mitä.

Aikaa pikkujouluille oli varattu yhteensä viisi tuntia. Meidän perhe viihtyi tuolla peräti kolme ja puoli - ja kuulemma lapset olisivat halunneet olla vieläkin pidempään.

Idea on mielestäni aivan loistava! Kun isä tai äiti on muutenkin paljon pois perheensä luota, niin tällä tavalla firma hyvittää edes osan niistä poissaoloista. "Tulkaa lapset isin/äidin työpaikalle huvittelemaan!" Ja isi/äiti saa vakuuttaa, ettei sellaista ole siellä aina, vaan vain kerran vuodessa... ;)

Koko homma pyörii talkoovoimin. Työntekijät hoitavat kaikki hankinnat ja järjestelyt, ja kaiken huipuksi ovat siellä myös tarjoilemassa limpparia ja popkornia, huolehtimassa onginnasta ja liukumäestä ja autoradasta (tivolin laitteilla oli omat huolehtijansa), ja valvomassa teemahuoneissa, että järjestys pysyy. Poislähtiessä sai hakea lahjan. Niinpä meillä on nyt kolme Tikru-pehmoa :)

Uskoisin, että tästä puhutaan vielä pitkään. Ainakin autossa esikoinen sanoi keskimmäiselle "Sit kun me tullaan tänne ens vuonna, niin..."

P.S. Imetyksen tuki ry on samoilla jäljillä, ja järjestää koko perheen pikkujoulut sunnuntaina 7.12. Malmilla. Kannattaa tulla mukaan, vaikkei olisi (vielä) jäsenkään ;)
Joo, ja joulukalenteria voi seurata myöskin.

Ei lusikalla vaan kahmalokaupalla

Tämä jos mikä on ihanaa!!
Sunnuntainen myräkkä ei todellakaan harmittanut tätä kotiäitiä. Maanantainen lumipyry ei sekään, vaikka sainkin tehdä lumityöt kahteen kertaan ja yhtä monta kertaa kaivaa autonkin lumen alta ajokuntoon. Eilen tiistaina lapset leikkivät punaposkisina kaksi tuntia pihan upottavissa kinoksissa (ja minä työntelin lumikolaa - yllätys yllätys :) )

Lumi on ihanaa, talvi on ihanaa, pulkkamäessä on ihanaa :) Olen päättänyt nauttia tästä harvinaisesta herkusta täysin rinnoin, kun kohta sitä kuitenkin saa tarpoa nilkkoja myöten loskassa. Tai näin säätiedotuksessa pelotellaan. Muuten, on selkeä ero siinä, asuuko Kehä kolmosen etelä- vai pohjoispuolella. Täällä n. 30 kilometriä Helsingistä pohjoiseen lunta edelleen riittää, samoin kuin pikkupakkasta. Jos kutinani on oikea, aikaisemmassa asuinpaikassa vain 18 kilometriä Helsingistä pohjoiseen ja Kehä kolmosen sisäpuolella ei todennäköisesti ole yhtä auvoisat maisemat. Harmi sinänsä.

Lasten kanssa ollaan nyt otettu ilo irti tästä veden mukavasta olomuodosta oikein koko rahan edestä. Pulkkamäet on koluttu, ja kuopuskin kieltäytyy nykyään enää laskemasta äidin pulkan kyydissä. Oma on saatava ;) Innosta hihkuen neiti sitten viilettää mäkeä alas, ja minun tehtäväkseni jää vain laskun jälkeen muistuttaa pulkan vetämisestä takaisin mäen päälle. Välillä on pakko päästä itsekin laskemaan, ja silloin tylysti kaappaan tytön mukaani pienistä protesteista huolimatta. Lapset ovat mainio tekosyy silloin, kun tekee mieli laskea pulkalla :)
Esikoinen ja keskimmäinen eivät perinteisestä pulkkakyydistä välitä, vaan kikkailevat minkä ehtivät. Uusinta muotia on laskea pulkalla kuin surffilaudalla ikään, seisten. Hyvää esimerkkiä pienemmille, niin.

Maisemat muuttuivat täysin, kun lumi satoi maahan. Ei enää ole pilkkosen pimeää, vaan ihanan sinisen hämärää. Tässä vielä tunnelmia keittiön ikkunasta aamukahdeksalta:

Sataa rapaa ropisee

Eivät nämä talvet ole enää entisenlaisia, eivät. Sadekeli tuntuu entistäkin ikävämmältä silloin, kun takapihan savimaata on myllätty pikkukaivurilla kolmen miehen voimin, ja kotiäidistä tuntuu, että kaikki se takapihan savi kulkeutuu sisälle saappaissa, lahkeissa, hihansuissa, takinhelmoissa pipoista ja hanskoita puhumattakaan. Lisäahdistusta tilanteeseen tuo se tosiasia, että ainoa paikka, jossa kuraiset vaatteet voi huuhdella, on saunan pesuhuone kellarissa. Vaihtoehtoinen paikka olisi yläkerran suihku, mutta en ole vielä niin hullu, että ulkovaatteita kantaisin talon läpi yläkerran kylppäriin. Niinpä saunaan käy tieni, ja siellä käsisuihkun voimin suihkuttelen lasten ulkovaatteita ravasta puhtaiksi. Ja sen jälkeen saankin pestä pesuhuoneen lattian, jee. Ihan oikeasti alkaa olla jonkinlaista kuraeteistä ikävä.

Tämän aamun pakkanen piristi kummasti sateen ropinan turruttamaa mieltä. Oli ihana kävellä ulko-ovelta autolle, kun jalkojen alla ei litissyt eikä lotissut. Sain tosin myöhemmin kuulla, että ilo olisi lyhytaikainen, ja huomenna sää palautuisi taas normaaliin. Toivottavasti ei, tai sitten se kosteus voisi taivaalta tulla lumena alas.

Taloprojektikin etenee, hitaasti mutta suht varmasti. Kuvat lähtivät tehtaalle puolitoista viikkoa sitten, ja nyt pitäisi ennen tammikuun talopakettitoimitusta saada perustukset tehtyä. Ei mikään kiire, onhan tässä hyvänen aika sentään ainakin kuusi viikkoa aikaa, niin. Ja kun vanhempani miettivät taloprojektiaan, minä suunnittelen uutta sisustusta kaikessa hiljaisuudessa. Seinät maalataan, lattiapinnat vaihdetaan (inhoan, siis inhoan muovimattoja!!), keittiöstä tehdään toimiva ja tilava. Ah, tulisi jo toukokuu, että päästäisiin hommiin.

Sitä ennen pitää kuitenkin kestää tämä pimeys ja rapa. Mitään jouluvaloja en viitsi alkaa ripustella tai kynttilöitä poltella, kun isäni ei niistä tykkää. Ja tämä nyt kuitenkin vielä on hänen talonsa. Mutta ensi vuonna sitten! Vuoden sitä jaksaa ihan varmasti vaikka tangonnokassa ;)

Avaran tilan kaipuu

Yhteisasumista vanhempieni kanssa on kestänyt kohta kolme kuukautta. Yllättävän kivuttomasti aika on mennyt, toki lasten riehuminen välillä rasittaa vähän kaikkia - paitsi lapsia, yllätys yllätys. Rankkaa on ollut se, että oma omaisuus on lähestulkoon kokonaan jossain ihan muualla. Tieto siitä, että se myös saattaa tämän välisäilytyksen aikana kärsiä sekä kosteus- että muita vaurioita, ei yhtään lohduta. Tuntuu ihan oudolta, että vaikka neliömäärä edelliseen asuntoon verrattuna yli tuplaantui (itse asiassa triplaantui, jos kellari lasketaan mukaan), niin siitä huolimatta on ahdasta eikä säilytystilaa ole nimeksikään. Yläkerran aulan seinustalla ollut laatikkopino tuntuu kasvaneen joka kerta, kun siihen vilkaisen. Kaapit pursuavat tavaraa, eikä yhtään laatikkoa voi enää purkaa. Voi, miten haluaisinkaan jo päästä remontoimaan ja sisustamaan! Sekään ei tule olemaan helppoa, sen verran erilaiset mieltymykset minulla ja miehellä on. Eikä hän tyydy siihen, että kaikki hoituu kun vaimo sisustaa. Toivotaan vain, ettei se kamppailu muutu veriseksi...

Maalla käyminen ei helpota avaran tilan kaipuutani mitenkään. Sielläkin sekä vanha että uusi talo on ahdettu täyteen erilaista tavaraa. Muun muassa sitä meidän omaisuuttamme, joka ei tänne mahdu. Tuntuu toivottomalta edes yrittää pitää yllä minkäänlaista järjestystä, kun siivoaminenkin on vain tavarakasojen siirtämistä nurkasta toiseen. Toisen suru on toisen onni: ainakin eräät tykkäävät siitä, että on paljon tavaraa ja niiden mukana kivoja piiloja ja kätköjä. Enkä nyt todellakaan puhu meidän kolmesta koheltajasta.



Tällaiset pikku "söpöläiset" ovat vallanneet paikan.
En minä muuten, mutta kun niitä papanoita on niin ikävä imuroida sängyiltä ja lattioilta pöydistä puhumattakaan. Eikä se pissanhajukaan mitenkään mieltäylentävää ole.

Sori vain, Apodemus flavicollis, mutta talo on meidän ja sota on näin ollen julistettu. Eilen illalla varustimme kriittiset paikat (ts. ne, joissa metsähiiren oli nähty vilahtavan) loukuilla. Seuraavan kahden tunnin aikana (katsoimme miehen kanssa telkkaria hämärässä olohuoneessa) loukut napsahtelivat niin, että mies sai kantaa viisi elotonta jyrsijää pihalle syrjäiseen kukkapenkkiin haudan lepoon. Ei varmasti mikään mieltä ylentävä viimeinen matka... Ai niin, ja yksi, laskuissamme se kuudes, löytyi vessanpöntöstä hukkuneena, kun saavuimme paikalle. Ei sekään mikään hieno tapa mennä,  mielestäni. Kuusi pois, tuntematon määrä jäljellä. Metsästys jatkuu vielä ainakin viikon. Jos vaikka saisimme napattua ne "läskeimmät", jotka miehen teorian mukaan ovat tiineinä. (Toivottavasti eivät!) Loukkujen lisäksi varustimme taloa kynnyksillä. Ovat ovelia nuo hiiret, kun ovat jyrsineet hiirenmentäviä koloja kokolattiamattoihin ovien kohdille. Talossa kun ei ole ollut kynnyksiä pyörätuolikäyttäjän etenemistä helpottamaan. Nyt on jälleen, ja hiiret ainakin viime yönä pysyivät poissa makuuhuoneesta ja vessasta. Pieni voitto sekin.

Konkreettisten tilojen lisäksi myös pääkoppa kaipaisi tuuletusta. Ihmettelen suuresti, missä kummassa kaikki pikkukaupungin kotiäidit päivisin hengaavat, kun ei niitä puistoissa näy. Tai sitten me olemme aina väärässä puistossa. Juttuseura olisi nyt kova sana - ja sen puutteen huomasin todella selvästi käydessämme vanhan talon pihalla aikaisemmin tällä viikolla. Tulin puhuneeksi kuin papupata erään vanhan kotiäitinaapurin kanssa lasten leikkiessä suht sopuisasti siinä ympärillä. Jos jotain kerrostaloasumisessa kaipaan, niin sitä pihaa ja niitä muita kotiäitejä siellä. Seuran puutteesta lie johtuu, että kovasti kaipailen jo töihin. Tekemään muutakin kuin ulkoilemaan puistoissa kaksi kertaa päivässä, kokkaamaan vaihtelevalle määrälle ihmisiä useamman kerran päivässä, tappelemaan vaatteiden pukemisesta alamittaisten kanssa ainakin miljoona kertaa päivässä. Tuli varmaan selväksi. Vaikka tuskin se ruoho vihreämpää on aidan toisella puolella. Mutta olisihan se kiva käydä kuitenkin tarkistamassa...

Vuodet ne vierivät

Meidän perheessä todellinen juhlakausi käynnistyy aina näin lokakuun alussa. Kuopus ja rakas siskoni ovat syntyneet samana päivänä, joten synttärijuhlilla syödään kakkuja kaksin kappalein (ja kaksin käsin ;) ). Kuopus, tuo 2v äidin kulta (ei ole tumma mutta sitäkin tulisempi ainakin välillä) on armoton Nalle Puh -fani. Toiveistaan en ottanut liiemmin selvää ennen juhlia, vaan ihan itsekseni päätin, että kaksivuotiskakku on Nalle Puh. Ohjeen löysin netistä ja ei muuta kuin tuumasta toimeen. Tällainen siitä tuli:



Maku oli raikas ja appelsiini-mangoinen :) Tosin synttärisankari itse keskittyi syömään suolatikkuja, eikä kakkuun koskenutkaan. No, jäipä vieraille vähän enemmän herkuteltavaa.
Hedelmäsoseiden ja tuorejuuston käyttö täytekakussa oli positiivinen tuttavuus. Olen kermakakun ystävä, mutta kelpuutan tämän kokemuksen jälkeen tällaiset muunnelmat mielelläni kakkuvalikoimaani mukaan. Seuraavalla kerralla vain lisään kuorutteen määrää joko yhdellä mangososepurkilla tai sadalla grammalla appelsiinituorejuustoa.

Siskoni toivoi kakukseen juustokakkua. Mikäs siinä, tehdään sellainen. Eikä yhtään hidastanut se seikka, että en ollut ikinä aikaisemmin juustokakkua tehnyt. Tämänkin ohjeen löysin netistä, ja tekstissä esiintyvä maininta maailman parhaasta juustokakusta vakuutti minut täysin ;) Kakku oli todellakin hyvää, mutta omaa tyhmyyttä saan syyttää siinä, että keksipohja oli hieman höttöinen. Mitäs aloin tehdä hyydytettävää kakkua vain muutama tunti ennen pirskeiden alkamista. (Lienee turha mainita, että seuraavana päivänä kakku oli vieläkin paremman makuinen oltuaan jääkaapissa yön yli. Pohjakaan ei enää ropissut pois, vaan oli juuri oikeanlainen.) Tärkeintä varmaan, että päivänsankari - sekä tietysti ne vieraat, ettei itse tarvinnut koko kakkua syödä - piti kakusta.

Seuraavaksi juhlakalenteriin on merkitty 1v-hääpäivä (jee!), miehen 30+ -synttärit, joulukuun alussa esikoisen 7v-synttärit, joulu, uusivuosi ja papan synttärit ja ennen lumien sulamista vielä keskimmäisen 5v-synttärit. Sitten voikin taas vetää henkeä, sillä kesällä on vain kahdet synttärit, äitini ja omani. Täytyy myöntää, että juhlakunto voisi olla parempi, mutta ehkä se tästä vielä petraantuu, kun vauhti kiihtyy.

Minkä taakseen jättää...

Kotiäidin irtiotto, ja kaivattu sellainen: kävin Tampereella :) Ihan yksin, ilman yhtään lasta tai miestä. Lähdin eilen iltapäivällä, ja tulin tänään illalla kotiin. Pääsin vanhan ystäväni (*vilkuttaa*) hellään huomaan ja sain lainata vierashuoneen sohvaa yön yli. Oli ihana nähdä, pitkästä aikaa! Tämä päivä tosin meni kurssittaessa, mutta kivaa se oli sekin.

Väsyneenä tavaroiden raahaamisesta saavuin sitten kotiin iltakahdeksalta. Ihanaa oli päästä lähes heti saunaan. Saunanraikkaana ja vähän virkistyneenä sitten katselin ympärilleni - ja mitä enemmän näin sitä vähemmän hyvää tuulta oli jäljellä. Loppujen lopuksi olin aika vihainen.
Mikä ihme siinä on, että silloin kun olen jossain poissa, on kuin pommi olisi räjähtänyt? Niin tälläkin kertaa: lasten käytettyjä vaatteita pitkin poikin lattioita, leluja joka puolella lojumassa, keittiössä pöydillä vielä aamupala-astiatkin. Siinä menikin sitten mukavasti reilu tunti paikkoja raivatessa, kun ensin olin saanut kuopuksen (jolla erittäin voimakas eroahdistus näköjään päällä - sekin vielä) nukkumaan. Mielialaa ei todellakaan nostanut se, että mieskin meni lasten kanssa yhtä aikaa nukkumaan. Ei puhettakaan siitä, että joku muu voisi siivota sotkut, joihin minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa.

No, nyt kiiltävät paikat. Kukas sen kissan hännän, ja niin edelleen.
Yksi ikävä seikka tässä on: olen pikku hiljaa tajunnut, että keskimäärin viisi tuntia unta vuorokaudessa ei nyt sitten kuitenkaan ihan riitä. Tämä selvisi puurokattilaa tiskatessa, kun meinasin nukahtaa seisaalleni. On siis selvästi aika painua pehkuihin, kun jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin huomenna on minun puuronkeittovuoroni. Hoitihan mies sen tänään, kun olin aamulla poissa kotoa. Kyllähän nämä tällaiset kotityöt pitää nyt jakaa kristillisesti tasan, niin.

Eipä hirveästi huvita vähään aikaan poistua kotoa tuntia pidemmäksi ajaksi, kun sen jälkeen sitä näköjään saa edelleen kotiin tultua järjestellä muiden tekemää sotkua. Ja se jos mikä on ihan epäreilua.

Rikastumisia

Kokemukset rikastavat elämää. No, olen jälleen yhtä kokemusta rikkaampi, ja ilmeisesti elämänikin on sen suhteen paremmissa kantimissa kuin ennen tätä viikonloppua oli.

Nyt, jos ei kiinnosta lukea kirppisahdistusta, niin kannattaa siirtyä lukemaan vaikka Iltalehden nettisivuja :)

Kun on ollut tämä muutto ja lapsetkin jälleen jokusen sentin kasvaneet, oli minun taas aika raahata kaikki pieniksi käyneet vaatteet ja muut kaapeista löydetyt ja sinne unohdetut vaatteet kirppikselle. Tällä kertaa olin varannut pöydän koko viikonlopuksi. En ajatellut liiemmin rikastuvani, vaan lähinnä vaatimaton toiveeni oli, että nämä vaatteet löytäisivät uudet kodit ja uudet käyttäjät. Olin ennen kirppikselle menoa jo käynyt myytävät vaatteet läpi tarkasti: pienikin tahra vaatteessa ja vaate siirrettiin suoraan UFF:in pinoon. He kuulemma ottavat myös lievästi tahraisia vaatteita, jos vain ovat ehjiä. Rikkinäiset vaatteet laitoin toiseen pinoon, joka olisi tarkoitus viedä energiajakeeksi Sorttiin tai vastaavaan. Karsinnasta huolimatta sain kirppikselle vietäväksi kymmenen isoa muovikassillista vaatteita. Aika paljon, sanoisin.

Intoa puhkuen lähdin lauantaiaamuna kahdeksalta matkaan. Yhdeksältä avautuivat kirppiksen ovet, ja pääsin laittamaan tavaraa pöytään ja rekille. Jokunen ostajaehdokas kävi jo siinä katselemassa, mitä olin aikeissa myydä. Lauantaina kauppa kävikin ihan kivasti, tänään vuorostaan oli ihan kuollutta, vaikka porukkaa piisasikin. Aikuisten vaatteista suurin osa oli siskoni peruja: takkeja, liivejä, housuja, hameita (sekä minejä että pitkiä), kauluspaitoja. Kaikki erittäin siistejä ja hyväkuntoisia. Lastenvaatteista tarjolla oli vauvojen bodeja ja vähän isommille lapsille erilaisia paitoja, jokunen takki ja haalari, muutama mekko, usea huppari ja pari potkaria. Vaatteiden lisäksi tarkoitus oli päästä eroon myös vanhoista koruista, joita olin löytänyt vanhan huoneeni kaapin perältä. "Ihania" olkapäälle asti riippuvia korviksia (joista tykkäsin paljon n. 15 vuotta sitten) ja muita pukukoruja.

Jokunen lastenvaate teki kauppansa, aikuisten vaatteista myin lähinnä siskoni takit ja kengät. Korviksia ostettiin myös muutama, samoin hajuvesiä jonkin verran. Silti tuntui, että pöytä rekistä puhumattakaan ei vain tyhjentynyt millään.

Opin, että hyväkuntoinenkin vaate (vaikka olisi niin uusi, että siinä on laput vielä kiinni), ei oikeasti saisi maksaa kahta euroa enempää. Vielä parempi olisi, jos vaate ei maksaisi mitään. Tämän opetuksen sain useaan kertaan:

Nainen 1: On muuten tosi ihana body! (pitkähihainen ns. "mansikkasuklaa-raita" -väritys). Just sopivan kokoinen ja ihanat värit! Paljon sä pyydät tästä?
Minä: Seitkyt senttii olin ajatellut.
Nainen 1: On tää kyl aika huonossa kunnossa... (laskee bodyn käsistään levälleen pöydälle ja sivelee bodyn pintaa, jossa hivenen pesunukkaa). Et yhtään halvemmalla myy?
Minä: No, nelkyt senttii sit.
Nainen 1: (Miettii pitkään ja sivelee bodyä, kääntää sen ympäri ja sivelee jälleen. Nostaa sen ylös ja katsoo valoa vasten). Okei, voin mä neljälkymmenel sentil.


Nainen 2: (puhuu miehelleen samalla kun selaa vaatteita rekillä)... Hei, tää. (Kysyy:) Paljon tää maksaa? (näyttää aivan uutta, täysin käyttämätöntä Tuttan vaaleanpunaista "lappuhaalaria", jossa laput vielä kiinni. Haalarin ovh on 18.50e)
Minä: Viis euroo.
Nainen 2: Niin kallis! Et myis neljällä eurolla?
Minä: En. Ton ovh on 18.50 ja mä pyydän siitä viis euroo.
Nainen 2: Joo, ymmärrän. (Miettii, katsoo mieheensä, joka katsoo takaisin.) No, jos mä otan tän.


Nainen 3: (Plärää bodypinoa pöydällä) Ihanaa, kun sulla on näin hyväkuntoisia ja neutraalin värisiä bodeja! Niitä on nykyään niin vaikea löytää, kun kaikissa on jotain kuvioita tai muita tai sit ne on ihan oudon värisiä.
Minä: Joo.
Nainen 3: Nää sopii tosi hienosti liivimekon alle. (On kerännyt eteensä 3 bodyä ja etsiminen jatkuu)
Minä: Ihan totta. Eikä pieni kuva edessä haittaa, kun se jää sinne mekon alle. Mäkin näitä puin mun tytölle just liivimekkojen kanssa.
Nainen 3: (On poiminut käteensä Loggin trikoisen puolihameen kokoa 80 cm, väri luonnonvalkoinen). Tääkin on kiva, paljon sä tästä pyydät?
Minä: Euron olin ajatellut.
Nainen 3: Okei. (Jatkaa bodyjen valikoimista, on ottanut erilleen noin viisi bodyä.) Mites olis tällainen setti? (Naisella kädessä se Loggin puolihame sekä kuusi erittäin siistiä bodyä.)
Minä: Neljä euroa?
Nainen 3: Jaa. (laskee bodyt hujan hajan käsistään pöydälle.) Jos mä kuitenkin otan vain tämän hameen. Euroko se oli?
Minä: Joo, euron.
Nainen lähtee ja minä viikkaan siistit bodyt takaisin pinoon. Harmittaa vähän.


Nainen 4: Kivoja paitoja sulla. Paljon sä näistä pyydät?
Minä: Euron kappale, mut jos löytyy paljon kivoja, niin mietitään joku pakettihinta :)
Nainen 4: (ottaa kaksi paitaa käteensä) Et näitä myis eurolla yhteensä?
Minä: En mä kyl ihan niin halvalla ajatellut myydä... Puoltoista euroa?
Nainen 4: Emmä tiiä... Euro ja kymmenen senttiä?
Minä: Ok. (Alistuneesti)


Ihan oikeasti, mikä ihmisiä riivaa???
Kaupassa vedellään tavaraa kärryyn tai koriin oikealta ja vasemmalta hintaa sen kummemmin ihmettelemättä, mutta kirppiksellä, jossa hinnat on muutenkin halvat, aletaan vääntää senteistä. Ja hyväkuntoisesta tytön mekosta kun kehtaa pyytää kolmekin euroa - ja kun tietää, että kaupassa samasta vaatteesta saa maksaa liki parikymppiä - se on monelle ihan liian paljon. Käsittämätöntä!!

Vai olenko minä nyt ihan ymmärtänyt väärin kirppisperiaatteen? Ekologisuus ennen kaikkea, hinnoista viis. Hyväkin tavara pitäisi ilmaiseksi saada, huonosta puhumattakaan. Tai entä jos vika onkin siinä, että minulla on niin alhaiset lähtöhinnat, ja kun tinkiäkin pitää, niin sitten tingitään, vaikka ei oikeasti olisi varaa tinkiä?

Olisin ikionnellinen, jos joku vähän valoittaisi tätä hommaa, että tiedän seuraavalla kerralla pyytää lastenvaatteista käypäsen hinnan tinkivaralla...

(Niin, niistä kymmenestä muovikassillisesta vein viisi UFF:ille heti tänään kotimatkalla. Ne sisälsivät lähes yksinomaan siskoni vaatteita. Harmitti hieman, kun tiedän, että pian niitä myydään UFF:in nettikaupassa todella kalliilla verrattuna kirppishintoihin, mutta eipä juuri nyt tuota tilaakaan ole säkkikaupalla meille turhia vaatteita säilyttää. Lastenvaatteet vielä toin kotiin, sillä toivon saavani ne kaupaksi vaikka sitten nettikirppisten kautta. Ei se vaatteiden postituskaan herkkua ole, mutta sillä tavalla niistä voi saada vähän enemmän rahaa kuin jokusen kymmensenttisen.)

Tämän olen aina halunnut tietää

Keskimmäinen on kyllä ihana, kun hän aina osaa kertoa, mistä mikäkin on tehty tai muuta yhtä hienoa :)

Tänään ruokapöydässä tuli puhetta ketsupista ja siitä, miten sitä tehdään. Tässä keskimmäisen versio ketsupintekoprosessista:

Tonne pulloon laitetaan tomaatti, sit se valkoinen ja sit toi korkki, ja sit ravistellaan lujaa. Ja sit saadaan ketsuppia!
Äiti, me voidaan itsekin tehdä ketsuppia!!

Ä: On kyllä kuule varmaan helpompaa, että käydään jatkossakin ostamassa ketsupit kaupasta.

Joo, ne tädit tekee ketsuppia siellä kaupassa noin :)

* *

Niin että jos jokin asia askarruttaa, nelivuotiaalla on siihen aina oikein käypänen vastaus valmiina :)

Sopeutumista kerrakseen

Esikoisella on koulua takana huimat 2 ja puoli viikkoa ja jo tuntuu, että hän on ollut ekaluokkalainen useamman kuukauden. Kavereita on löytynyt niin, että joka iltapäivä koulun ja läksyjenteon jälkeen esikoisen näkee seuraavan kerran iltaruuan aikaan. Myös koulumatkat hoituvat kaveriseurassa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun muistan, miten huolissani olin siitä, ettei hän tuntenut täältä ketään ikäistään silloin, kun koulu alkoi. Vanhempainillassa pääsin näkemään kavereiden vanhempia ja verestämään muistoja vanhan ala-asteeni luokassa istuen. (Esikoisen opettaja opetti rinnakkaisluokkaa silloin, kun itse olin pikkukoululainen.)

Esikoisella siis pyyhkii hyvin, mutta keskimmäisellä vähän heikommin. Rankkaa on, kun on tottunut leikkimään isoveljen kanssa, eikä se enää niin onnistukaan. Eivät ekaluokkalaiset halua neljävuotiasta omiin leikkeihinsä, joten kun esikoinen lähtee kaverin luo leikkimään, jää keskimmäinen kotiin pahoilla mielin. Ymmärrän hyvin, miksi kiukuttaa, riehututtaa ja vingututtaa, mutta ei se juuri tällä hetkellä auta minua jaksamaan tilannetta yhtään sen paremmin. Toivonkin, että ensi viikolla alkava leikkikoulu toisi jotain helpotusta tilanteeseen. Harmi vain, että leikkikoulu on aamupäivisin yhtä aikaa esikoisen koulun kanssa, sillä iltapäivät lienevät ihan yhtä vaikeita kuin nytkin. Itsepä halusin aamupäiväksi toimintaa, tyhmä minä.

Omakotitaloasujana muutoksia on todellakin tullut. Suurin niistä varmaan on leikkipihan (ja sen myötä juttukavereiden) puuttuminen. Onhan tässäkin pihaa - vielä, ennen kuin uusi talo nousee takatontille - mutta se ei hirveästi anna virikkeitä näille meidän alaikäisille. Toisin kuin "kaikkien muiden" pihat, joissa on trampoliinit, keinut, liukumäet sun muut hilavitkuttimet (jos lasten puheisiin on uskominen). Meistä on siis tullut leikkipuistojen suurkuluttajia. Ei siinä mitään, saa keskimmäinenkin yleensä leikkikaverin aamupäiviksi, mutta minua tilanne rasittaa siksi, että en ole voinut enää neuloa ulkoilujen aikana. Puistoissa lapsia pitää koko ajan vahtia. Lisäksi kun kuopus opettelee kuivaksi ja olen rohkaistunut jättämään häneltä vaipan kokonaan pois päivisin, saan noin tunnin välein huolehtia siitä, että hän saa tilaisuuden käydä pissalla. Ettei tarvitse housuja alkaa puistossa vaihtaa kuiviin. Olen siis täten liittynyt niiden vanhempien joukkoon, jotka puistoissa seisovat siellä täällä tyhjin katsein miettien syntyjä syviä.
Yllättäen työpäiväni on myös pidentynyt. Lapset vaativat ei vain huomiota vaan myös viihdytystä ja leikkiseuraa koko hereilläoloaikansa, ja sen lisäksi minun huolekseni on tullut siivoaminen, kokkaaminen ja pyykkääminen. Myös poliisina ja erotuomarina toimiminen on lisääntynyt huomattavasti, joten vähintään 12 tunnin työpäivän jälkeen olo on aika loppu. Silti valvominen on kohdallani lisääntynyt, sillä pitää ne akut jotenkin ladata, että jaksaa tätä härdelliä päivästä toiseen. Yhä enemmän olen alkanut haaveilla töihinpaluusta: olisi ainakin jokunen tunti päivässä sellaista aikaa, ettei tarvitsisi tehdä viittä asiaa yhtä aikaa eikä kuunnella tappelua tai vinkumista. Se olisi luksusta - ja siitä vielä maksettaisiin :)

Kuvittelin, että tokihan tämä yhteisasuminen vanhempieni kanssa sujuu siinä sivussa, mutta rankempaa tämä on ollut kuin mitä osasin pelätä. Koska olen päivät kotona, on minulle langennut (luonnostaan - ei kai?) talon siivoaminen, pyykkien pesu, ruuanlaitto ja yleisen järjestyksen pitäminen. Sen lisäksi suurin osa tutuista tavaroista on edelleen pakattuina laatikoihin tai viety väliaikaissäilytykseen tai yhä entisessä asunnossa. Ei ole täällä omaa tuttua sohvaa, keittiön pöytää, veitsiä, saksia, juustohöylää. Sängytkin myin alta, ja nyt nukumme kämäsillä patjoilla lattialla. Toisaalta sen voi laittaa myös saamattomuuden piikkiin, kun emme vielä ole saaneet aikaiseksi hakea omaa sänkyämme vanhasta asunnosta tänne. Vaikka kyse on lapsuudenkodistani, ei tämä silti tunnu siltä oikealta kodilta, kun täällä on kaikki vanhempieni huonekalut ja tavarat. Odotankin yhä kasvavalla innolla rakennusprojektin todellista alkamista (valitettavasti tämä valmistautumisprosessi on osoittautunut erittäin aikaa vieväksi ja turhauttavaksi vaiheeksi), joka uhkaa siirtyä keväälle, kun mitään ei vieläkään ole tapahtunut. Yhden asian viivästyminen kumuloituu ikävästi, sillä me emme pääse asettumaan taloksi ja tekemään tästä omannäköistämme ennen kuin saamme vanhempieni tavarat siirrettyä uuteen taloon. Enkä minä oikeasti jaksaisi enää odottaa...

Voi, toivottavasti hommat alkaisivat luistaa vauhdilla. (Ja voi, jos vain saisin omaa aikaa edes sen tunnin päivässä, ettei tarvitsisi pikkutunneille asti valvoa ja nauttia hiljaisuudesta.)

Ihmettelen...

Muuttoa varten pakatessani sain kuin sainkin jonkin verran vaatteita ja tavaroita lajiteltua säilytettäviin ja kierrätettäviin. Heti muuton jälkeen vuokrasin pöydän uudelta itsepalvelukirppikseltä ja innosta puhkuen vein lähinnä hyväkuntoisia lastenvaatteita sinne myyntiin. Vaatteet eivät ole hinnoilla pilattuja, kun mm. vauvan sukkia myyn kymmenellä sentillä pari, bodyjä puolesta eurosta euroon kappale ja joitain isompien lasten ja aikuisten vaatteita eurosta kahteen euroa kappale.

Itsepalvelukirppis on minulle ihan uusi juttu, vaikka tavallisilla kirppiksillä olenkin viime vuosien aikana ollut useampaan kertaan myymässä meille jo tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Suunnilleen joka toinen päivä olen käynyt pöytääni siistimässä ja täydennyksiä viemässä. Tai aluksi vein, nyt en ole sitä tehnyt. Ei ole mitään järkeä, kun ei tavara pöydältä mihinkään liiku. Olen hämmentynyt ja hieman pettynytkin. En todellakaan myy mitään "rätei tai lumpui", vaan oikein siistejä ja käyttökelpoisia vaatteita. Enkä usko, että hinnatkaan ovat ongelma. Miksi vaatteet eivät käy kaupaksi?

Sen ymmärrän, että itsetehdyt äitiys- ja imetysvaatteet eivät kelpaa kenellekään edes eurolla, vaikka materiaali on laadukasta ja työn jälki siistiä, mutta että teollisesti valmistetut, yhdellä lapsella hetken aikaa käytetyt vaatteet eivät kenellekään kelpaa, saa mielen hieman mustaksi. No, sen verran on tavara omistajaa vaihtanut, että pöytävuokran saan tuotoilla katettua, mutta muuten menee hyväntekeväisyyden puolelle.

En kuitenkaan luovuta ihan vielä: syyskuussa menen joku viikonloppu ihan live-kirppikselle ip-pöydältä jääneitä vaatteita myymään. Jos vaikka silloin pääsisin niistä eroon ja saisin muutaman pennosen taskunpohjalle kotiäidin toimeentuloa hieman kohtentamaan. Tai haluaisiko joku ostaa vaatepaketin, jossa on erilaisia bodyjä, housuja, paitoja ja sukkia vauvakokoa? Anyone?
(Vaikka eivät nuo vaatteet ole Huuto.netissäkään menneet, kun taitavat olla liian tavallisia...)

Muutosten tuulia

Muutto on pääpiirteissään suoritettu. Tavaroita on hajasijoitettu pariinkin eri paikkaan, vielä kun saisi huonekalut jonnekin mahtumaan. Niin, ja sen vanhan asunnon myytyä. On jotenkin tavattoman ihanaa asua jälleen lapsuudenkodissa, ja toisaalta myös hieman outoa. Tiedoksi, asumme tällä hetkellä "kimppakämpässä" vanhempieni kanssa. Toistaiseksi kaikkien hermot ovat kestäneet ainakin julkisesti. Muutto uudelle (vaikkakin suht tutulle) paikkakunnalle, kavereiden jääminen "vanhaan pihaan", koulun alku ja muu hässäkkä ovat luonnollisesti vaikuttaneet siihen, miten lapset ovat käyttäytyneet. Ja aikamoista meno onkin välillä ollut, huh huh.

Esikoinen oli ensimmäistä päivää koulussa eilen. Siinäkin oli säätämistä, että hänet saatiin tähän maantieteelliseen lähikouluun, jonne matkaa on n. 300 metriä. Kovasti oli rehtori häntä laittamassa noin 1,5 kilometrin päässä sijaitsevaan kouluun pedagogisiin syihin vedoten, mutta sitkeästi ja asiallisesti jankkaamalla esikoinen pääsi kuin pääsikin samaan kouluun, jossa minä olen pulpettia kuluttanut viisi vuotta elämästäni :) Eka koulupäivä oli kuulemma mennyt "ihan hyvin". Vähän oli ekaluokkalaista harmittanut se, ettei kukaan luokkakaverista ollut ennestään tuttu, mutta suurin osa asuu tässä lähellä samalla alueella, joten on odotettavissa ystävyyssuhteiden syntymisiä.
Ekaluokkalaisen äitinä en voinut olla vuodattamatta kyyneltä silloin, kun pikkuiseni marssi luokkaansa uusi (pääkallo)koulureppu selässään keikkuen. Voi minua... Itkeä tirautin hiljaa itsekseni myös silloin, kun esikoinen ekat "läget" tehtyään lauloi miehelle ja minulle uudesta aapisestaan aakkoslaulun. Nyyh.

Harrastustoimintaa lapsille olemme myös ehtineet puuhata. Kaksi vanhinta menee pelaamaan jalkapalloa (harkat maanantaisin ja torstaisin, esikoinen pääsi ihan joukkueeseen, keskimmäinen menee vielä jalkapallokouluun), nuorimman vien tiistaisin tanssitunnille ja itse käyn keskiviikkoisin joogassa. Menevät viikot mukavasti, kun on joka ilta jotain menoa :-P
Mies haluaisi isommille lapsille vielä jotain musiikkiin liittyvää, mutta saa kyllä sitten itse hoitaa lasten viemiset soittotunneille. Joka tapauksessahan hänen tehtäväkseen jää harrastustoimintoihin kuljettaminen ensi syksynä, kun minä lähden takaisin työelämään. Tanssinopettaja kun työskentelee iltapäivisin ja iltaisin. Toisaalta, sitä on turha murehtia ihan vielä.

Kerrostalosta omakotitaloon muuttaminen tuo mukanaan kaikenlaisia muutoksia. Portaita ei enää juurikaan tarvitse ravata, kun tullaan ulkoa sisälle. Se on hyvä. Omalla pihalla voi kirmata vaikka nakuna. Sekin on hyvä (etenkin lasten mielestä). Kavereita taas ei pihalta yhtä helposti löydy, ja se on vähän tylsää. Onneksi naapurustossa on paljon lapsia, joten paljon ehtii vielä tapahtua kaverisuhteiden osalta. Ja se on hyvä.
Jätteiden kierrätys on huomattavasti vaikeampaa nyt, kuin aikaisemmin. Paperinkeräys on n. sadan metrin päässä samoin kuin lasin- ja pienmetallinkeräyskin. Kartongin lähin keräyspaikka on n. 700 metrin päässä kaupan parkkiksella. Biojätteelle ostin viime viikolla kompostorin, kun en kestänyt ajatusta perunankuorista ja ruuantähteistä sekajätepussissa kaatopaikalla metaania tuottamassa. Ja vielä ennen keittiöremonttia pitää oikeasti improvisoida, mihin kaikki kierrätyskelpoinen jäte lajitellaan kuljetusta odottamaan.
Kierrätyksestä puheenollen varasin pöydän itselleni uudella itsepalvelukirppiksellä. Tavoitteena on päästä eroon hyväkuntoisista lasten-, äitiys- ja imetysvaatteista sekä käytöstä poistuneista naistenvaatteista (lähinnä siskon kaapeista) ja muista tavaroista. Äitinikin asiasta innoistui ja varasi oman pöydän. 25 vuoden aikana on tuota tavaraa tännekin kertynyt, ja siitä määrästä hän nyt on innokkaasti hankkiutumassa eroon. Hieman paremmalla tuurilla kuin minä, valitettavasti. Näyttäisi nimittäin siltä, että tavara kelpaa paremmin kuin vaatteet. Ihmettelen suuresti, miksi hyväkuntoiset lastenvaatteet eivät kenellekään kelpaa. Hinnan ei pitäisi olla ongelmana, kun esim. bodyjä myyn alle eurolla kappale. Äitiys- ja imetysvaatteiden osalta ymmärrän kyllä nihkeän kelpaamisen, kun suurin osa niistä on itsetehtyjä. No, onneksi on Fida ihan kirppiksen vieressä. Voin sinne kantaa myymättä jääneet vaatteet puolentoista viikon kuluttua, kun pöytävuokra loppuu.

Kaiken kaikkiaan fiilikset ovat kuitenkin korkealla. Nyt odotellaan, että vanhempani saavat rakennusprojektinsa kunnolla vauhtiin. Joka päivä yritämme lasten kanssa myös tutustua tämän uusivanhan asuinpaikkakuntamme leikkipuistotarjontaan. Sade hieman haittaa toimintaa, mutta onneksi vain hieman.  Kyllä se siitä, uskoisin. Eihän tässä olla asuttu kuin vasta reilu viikko.
(Ja tupareita ei muuten järjestetä ennen kuin tämä yhdessäasuminen päättyy. Epävirallisesti saa toki tulla kylään, vinkiksi vain ;) )

Vesipetojen klaani

Ihanaa, kun on ollut aurinkoista ja lämmintä. En valita säästä (vaikka lämmin ilma tarkoittaakin enemmän ötököitä ulkona ja kuumuutta sisällä), kun näitä lämpöisiä päiviä on kuitenkin sen verran vähän vuodessa. Ja mikäs täällä maalla on ollessa, kun meri on tuossa vieressä, jonne tarpeen tullen pääsee vilvoittelemaan :)

Lapset käyttävätkin vettä vilvoitteluun useamman kerran päivässä. Matalassa rantavedessä on kiva polskia ja leikkiä - vaikka pulkilla (!), eikä se, että pintaveden lämpötila on 20 asteen paremmalla puolella, haittaa yhtään. Niin kuin viime kesänäkin, olen jo alkanut odottaa, koska lapsille kasvavat kidukset. Sen verran paljon päivittäinen elämä on siirtynyt rannan suuntaan.

Kaikki kolme tenavaa ovat innokkaita vesipetoja. Nuorimmainenkin, jonka mielestä parasta on päästä hyppimään laiturilta veteen. Toki niin, että joko minä tai mies pidämme taaperoa käsistä kiinni ja sitten "dippaamme" hänet veteen. Sitä saakin tehdä ihan hiki hatussa väsymiseen asti. Ennemmin aikuinen tuossa touhussa väsyy kuin tuo vajaa kaksivuotias. Ei laiturilta veteen hyppiminen ole esikoisesta ja keskimmäisestäkään yhtään tyhmää, päätellen hyppyjen määrästä ja riemunkiljahduksista ja naurun pyrskähdyksistä hyppyjen jälkeen. Esikoinen oppikin jo viikonloppuna hyppäämään laiturilta pää edellä. Keskimmäinen vetelee sujuvasti mahalleen tai pommilla, ja kellu-uikkarit takaavat sen, että tyyppi nousee pintaan kuin korkki :) Koiraa uivat molemmat ihan sujuvasti, sukeltavat kuin hylkeet ja esikoinen jo harjoittelee rintauinnin vetoja. Ja jos kuopus isoihin sisaruksiinsa tulee, niin jo ensi kesänä on hän mukana hyppyjoukoissa - kellu-uikkarit päällä.

Lienee sanomattakin selvää, että sauna lämpiää joka ilta, ja sellainen mukava saunaan, uimaan, saunaan, uimaan -rundi toistuu useita kertoja.

Perhanan paarma ja muita kuulumisia

Olo on kauniista ilmasta ja rennosta mielestä huolimatta tällä hetkellä hieman alavireinen. Tästä fiiliksestä saan kiittää sitä perhanan paarmaa, joka perjantaina puolen päivän jälkeen nappasi kiinni oikean polveni sivuun. Jumankekka, miten jalka onkaan kipeä! Pohje turposi ja oli eilen ihan kivikova, punainen ja kuumottava pölkky. Housujenkin kosketus sattui, käveleminen tuntui inhalta ja voi sitä kutinan määrää...
Antihistamiineista ei ollut mitään apua, hydrokortisonivoide auttoi hetken. Särkylääke vei pahimman jomotuksen pois, mutta pakko oli aloittaa antibioottikuuri. Nyt, reilut 12 tuntia kuurin aloittamisesta tuntuu hieman paremmalta. Turvotus on jonkin verran helpottanut eikä kipuakaan tunnu. Käveleminen on kuitenkin vielä hieman hankalaa, kun "nahka venyy" tosi ikäväntuntuisesti.

Olenkin nyt pari päivää kysellyt, kuka hiivatti oli niin fiksu, että keksi paarmat. Niistä ei ole mitään hyötyä, syövät vain ihmistä.

No, menevät ne hellepäivät näinkin, sisällä paarmoja ja itikoita paossa lääkkeitä syöden...

* *


(Parlamenttitalo ja Big Ben)


(Serpentiini-järvi Hyde Parkissa)

Vähän iloisempiin kuulumisiin: Lontoon reissu tuli, oli ja meni - ja kivaa oli :) Näin vanhoja luokkakavereitani pitkästä aikaa. Nautin Lontoon humusta ja kävelin siskoni kanssa ympäri ämpäri Covent Gardenia, join hyvää viiniä ja paransin maailmaa. Kolme päivää ja kaksi yötä menivät kuin hujauksessa. Tällä kertaa tuntui, että reissu olisi kyllä voinut olla hieman pidempi, mutta parempi tuokin kuin ei mitään.

* *

Kesäloma on mennyt mökkeillessä ja muuton parissa. Pikku hiljaa ollaan kaappeja tyhjennetty ja viety tavaroita väliaikaiseen säilytykseen sen, mitä ollaan mökkeilyltä ja lomailulta jaksettu.
Näin kivat järvimaisemat oli Kutemajärvellä tämän viikon puolivälissä (kun aurinko suvaitsi paistaa eikä satanut):



Mökkeily jatkuu vielä vajaan viikon, ja sitten elokuun ekana viikonloppuna muutamme ihan oikeasti. Saa nähdä, miten yhteiselo kolmen sukupolven yhteistaloudessa sujuu...

Menneiden kaivelua

Tein tänään hätkähdyttävän löydön. Siivosimme miehen (ja lasten) kanssa ns. vanhaa taloa Inkoon kesäpaikassamme. Talo on sotien jälkeen rakennettu rintamamiestalo, jossa asui miehen vaari vanhempiensa ja siskonsa kanssa ennen kuin rakensi tämän uuden talon. Viimeiset 30 vuotta talo on toimittanut lähinnä varaston virkaa. Nyt kun meillä on se muutto edessä ja osa tavaroistamme kaipaa välisäilytystilaa, päätimme raivata tuolta yhden huoneen käyttöömme. (Haaveissa on jossain vaiheessa remontoida talosta ainakin kesäasuttava. Sähkö saadaan sisälle asti, samoin vesi. Harmaan veden osalta myös viemäröinti on kunnossa, ja se riittää meille.) Ei muuta kuin hommiin!

Kävimme päällisin puolin läpi erinäisiä pahvilaatikoita, jotka olivat täynnä vaatteita. Aika huonossa kunnossa, sillä myös hiiret olivat nuo laatikot löytäneet. Suurin osa niistä meneekin kokkoon, kunhan sellainen saadaan rantaan sytytettyä. Lehtiä löytyi myös vinot pinot ja ovat suurimmaksi osaksi vuosilta 1960-1980. Taitavat mennä sytykkeiksi nekin. Rautaa ja muovia tuli esiin kun vähän kaivettiin. Ne lähtevät kierrätykseen, kunhan saadaan peräkärry tyhjennettyä.

Pari kunnon löytöäkin kyllä tehtiin. Vietin ainakin puoli tuntia tutkiessani vanhaa poljettavaa ompelukonetta. Tikkakoski Oy:n tekemä kone oli priimakunnossa. Lankakin oli pujotettuna ja kangastilkku paininjalan alla. Aivan mahtavaa! Mies löysi yhdestä laatikosta kaksi erittäin vanhan näköistä nukkea. Toisella niistä oli posliinista tehdyt pää ja raajat, toisella jostain muovintapaisesta aineesta (guttaperkasta?). Rohkeasti epäilin nukkien olevan aikakaudelta ennen sotia. Pitääkin ottaa selvää, olenko ollenkaan oikeilla jäljillä. Vaatteista hienoin löytö oli aito retropotkupuku 70-luvulta. Trumpettilahkeet ja kaikki :) Sen otin talteen ja pesin.

Olohuoneen nurkasta löytyi pieni valkoinen kaappi. En voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkkasin sinne sisälle. Siellä oli pinoissa vanhoja almanakkoja kuuskytluvulta, Jehovan todistajien kirjoja sekä kaksi matalaa laatikkoa, joissa oletin olevan vanhoja valokuvia. Ei kun penkomaan ;) Arvaukseni meni siinä mielessä pieleen, että valokuvia laatikoissa oli vain kaksi: toinen vaarin isästä ja toinen vaarin äidistä. Molemmat 60-luvulta. Mutta kaikkea muuta mielenkiintoista laatikoissa kyllä oli senkin edestä. Vaarin äidille lähetettyjä kirjeitä oli jokunen, ja niistä selvisi, että uskonnolliset kirjat ja oppaat kaapissa olivat hänen. Loviisa-mummo oli siis ollut Jehovan todistaja! Ihmekös, että vaari ei juurikaan uskonnosta perustanut, sanoi mies kun löydöstäni hänelle kerroin. Löytöni sai minut uteliaaksi: laatikosta löytyneistä eläkepapereista sain selville Loviisan syntyneen tammikuun alussa 1890. Laatikossa oli myös onnittelukortteja 80-vuotispäivän johdosta. Muutama lääkeresepti ja parit silmälasit mallia pullonpohjat. Kaapista löytyi kirjapinon alta myös nippu osanottoadresseja, jotka oli osoitettu Loviisan omaisille.

Tässä vaiheessa tutkiskelua kuopus ilmoitti äänekkään vaativasti kaipaavansa päiväunille, joten pakkasin ottamani tavarat nätisti takaisin kaappiin ja lähdin nukutuspuuhiin. Makkarissa silmäni osuivat vaarin vanhempien hääkuvaan. Kuvassa Loviisalla on valkoinen kaulaan asti napitettu hieman rimpsukauluksinen mekko, utuinen katse kaukaisuuteen ja hyvin 1900-luvun alun aikainen kampaus keskijakauksineen. Nuorena hän oli erittäin kaunis nainen. Vieressä omana kuvanaan on Eljas, joka Loviisasta poiketen katsoo suoraan kameraan, musta puku päällä, ilme totisena mutta hyväntahtoisena. Yhdennäköisyys vaariin on suuri.

Kun kuopus oli nukahtanut, jäin pohtimaan Loviisan ja Eljaksen elämää. He asuivat Viipurin maalaiskunnan Lihaniemen kylässä. Eljas kalasti ja oli ilmeisesti satamassa töissä. Ainakin näin ymmärsin vaarin puheista, kun porukalla viitisen vuotta sitten Lihaniemessä ja Viipurissa kävimme. Kun sota syttyi, Loviisa, Eljas ja heidän kaksi lastaan lähtivät evakkoon ja saivat kalastustilan täältä Inkoosta. Lihaniemen yli marssivat sekä venäläiset että suomalaiset useaan kertaan, eikä kylästä jäänyt jäljelle kuin muutama kivijalka (ja kansakoulusta ulkohuussi ja jostain luokasta saippuateline - vaari löysi sen kun koulun raunioilla kävelimme). Vanha talo nousi paikalleen Eljaksen ja vaarin tekemänä. Ensin tosin oli rakennettu pieni saunatupa. Kun talokin oli pystyssä, tehtiin ulkorakennus. Se oli oikea monitoimihalli. Yhdessä päässä oli liiteri, välissä maitokeittiö, jauhohuone, eteinen josta pääsi ylisille ja yhden hevosen mentävä talli, ja toisessa päässä navetta kolmelle lypsävälle. Maata viljeltiin, merestä kalastettiin. Sitten vaari meni naimisiin ja toi nuorikkonsa taloon. Syntyi lapsi ja sitten toinen. Talon ullakolle tehtiin lapsille huone, toinen puoli jätettiin kylmäksi. Aika kului pelto-, metsä- ja navettatöissä. Vaari teki päivätyötään syväsatamassa lahden toisella puolella, vapaa-ajallaan kalasti ja möi kalat kaupunkiin. Lapset kävivät kylällä koulussa ja auttelivat kotona. Varttuivat, kävivät rippikoulun, kirjoittivat ylioppilaiksi. Moottoripyöräonnettomuus vei toisen lapsista, ja pian toinenkin lähti maailmalle opiskelemaan. Ja sitten, todennäköisesti kesällä -71 puolitoista vuotta 80-vuotispäivien jälkeen kuoli Loviisa-mummo. Eljaksesta en tiedäkään. Taloa jäivät asuttamaan vaari vaimonsa ja siskonsa kanssa. Tytär meni naimisiin ja sai lapsen, joka vietti paljon aikaa mummolassa. Ja sitten 70-luvun aikana vaari rakensi uuden talon lähemmäs rantaa. Vanha talo sai jatkaa varastona, jonne säilöttiin kaikki käytöstä poistettu tavara. Varmaan sillä oletuksella, jos sitä vaikka tarvittaisiin vielä joskus...

Kuopuksen päiväunien aikana uppouduin sukututkimuksen, luovutetun Karjalan ja vanhojen karttojen maailmaan. (Samalla muistelin omaa mummoani, Karjalan evakoita hänkin, Salmin kunnan Palojärven kylästä.) Jos aikamatkailu olisi mahdollista, haluaisin ehdottomasti päästä seuraamaan sekä mummoni että Loviisa-mummon elämää Karjalassa ennen sotia. Nyt täytynee tyytyä vain kirkonkirjoihin, maakunta-arkistoihin, vanhoihin valokuviin ja karttoihin.

Ei vanhasta talosta löytyisi mitään muuta, joka valottaisi Loviisa-mummon elämää hieman enemmän?

Oli kesä, oli loma

Tai siis lomalla ollaan. Ja kelistähän sen huomaa :-P

Rytmit on tällä äidillä täysin sekaisin: menen nukkumaan aamuyöstä 3-5 aikoihin ja nousen päivän puuhiin yhdeksän-kymmenen aikoihin. Mies on ollut paljon lasten kanssa pihalla, ja minä olen ommellut. Vihdoinkin olen saanut tehtyä rästitöitä pois kuleksimasta. Oi, tätä onnea ja autuutta :)

Seuraava suuri projekti on muutto. Se onkin tavallista hankalampaa sorttia, kun tavaroita viedään vähän sinne sun tänne. Pakkaamisen kanssa siis täytyy olla erittäin huolellinen: kyllä ottaa päähän, kun huomaa jotain tiettyä tavaraa etsiessään että se onkin viety n. 100 kilsan päähän toiseen varastoon...
Pakkaamiseen ja tavaroiden roudaamiseen meneekin sitten varmaan tämä loppukuu. Tarkoitus olisi saada nykyinen asunto tyhjäksi kuun loppuun mennessä. Vaikka sille ei vielä olekaan uutta omistajaa löytynyt. Sekin vähän harmittaa.

Miten ihmeessä sitä onkaan näin tajuttomasti tavaraa kertynyt nurkkiin pyörimään?? Huonekaluja on kiitettävän vähän, mutta kaapit ja varastot ovat sitä vastoin pullollaan tavaraa. Aivan käsittämätöntä! Enkä minä voi pakata niitä kaikkia niin, etten yhtään valitse, mikä säilyy ja mikä saa mennä. Ja aikaa kuluu tuhottomasti, mutta toivottavasti siinä vaiheessa, kun n. puolen vuoden kuluttua päästään tavaroita purkamaan, homma osoittautuu vaivan arvoiseksi.

Voi apua, mitä tästäkin tulee...

Matalapainetta vähän joka suunnalla

Ei riitä, että ulkona on pääsääntöisesti kurja ilma (paitsi tänään - aivan mahtavaa!). Myös sisällä ukkospilvet kasautuvat ja välillä salamoi kovastikin. Kesäloma, aivan yliarvostettu juttu.

Esikoinen ja keskimmäinen tekevät kaikkensa saadakseen minut hulluksi. Mitään ei kuunnella, mitään ei totella, mutta kaikki pitäisi saada mielellään heti eikä kohta. Alkaisi jo koulu ja kerho!

Juhannuskin on nurkan takana, mutta minua ei nappaa sekään yhtään. Näillä näkymin ollaan vain oman perheen voimin Inkoossa pitämässä sadetta. Lapset riekkuvat kuitenkin sisällä eivätkä halua mennä pihalle sateeseen ja kylmään. Olisi edes poutaa. Lämmintä saa, kun pukeutuu riittävän hyvin.

Olen salaa alkanut haaveilla jopa töihinpaluusta. Ei tarvitsisi joka päivä koko päivän kuunnella tappelemista, riehumista ja vinkumista. Pääsisi vähän eroon kotiympyröistä ja rentoutumaan (just niin!). Mutta kolikolla on kääntöpuolensakin: kahta työtä en jaksaisi kyllä tehdä, kun kotitöiden hoitaminen jäisi kuitenkin minun kontolleni.
Ei taida ruoho olla sen vihreämpää aidan toisella puolen...

Myyntitykki

Asunnonvaihto on ollut suunnitelmissa jo pitkään. Uusi kotikin on jo katsottuna ja remontoimaan päästään kunhan se ensin vapautuu. Mutta koska emme miehen kanssa ole mitenkään rikkaita, emme voi pitää tätä nykyistä asuntoa, vaan se pitää myydä.

Tuumasta toimeen siis. Kuvia asunnosta räpsittiin urakalla alkuviikosta, isännöitsijätodistus tilattiin ja haettiin loppuviikosta ja perjantaina kirjoitin myynti-ilmoituksen asunnostamme nettiin. Minusta ilmoituksesta tuli hyvä, kuvat ovat onnistuneita ja tekstikin ihan ok. Ja jos kuvien perusteella olisin asuntoa ostamassa, tämä nousisi ihan selvästi kärkikaartiin. Hyvä asunto tämä on, valoisa ja avara. Huoneet ovat nykymittapuun mukaan suuria. Onhan tämä 70-luvun talo. Jos emme niin kipeästi tarvitsisi lisätilaa (sekä ihmisille että niiden tavaroille), niin tokihan me tähän vielä jäisimme. Ihana piha lasten leikkiä, kaikki palvelut lähellä. Mutta kun tila ei vain riitä. Viidelle hengelle yksi vessa on ihan liian vähän. Sauna olisi kiva, samoin oma piha, vaikka ihan pikkuinenkin. Ja esikoinen ihan varmasti kohta haluaa oman huoneen ja pian sen jälkeen keskimmäinenkin. Ja minä haluan ompeluhuoneen, jossa olisi kunnon pöytä ja tilava hyllykkö. Pöydällä saisin pidettyä ompelukoneen ja saumurin "aina valmiina", hyllykössä olisi paikat kangaslaatikoille, ompelulaatikolle ja lankalaatikoille. Kaikki sievästi järjestyksessä yhdessä paikassa. Ja mies haluaisi kotiteatterihuoneen. Niin.

Ensiesittely oli tänään. Mies lähti lasten kanssa Inkooseen jo eilen illalla, ja minä aloitin järjestelyt. Siivosin tavaraa laatikoihin ja laatikoita kaappeihin ja varastoon. Aamulla jatkoin ikkunoiden pesulla, pintojen pyyhkimisellä, vessan ja keittiön siivoamisella. Lopuksi imuroin ja pesin lattiat. Näyttö oli ilmoitettu alkavaksi puoli neljältä. Koti kiilsi ja paperit olivat järjestyksessä keittiön pöydällä kun aloin odotella ovikellon soimista ja ostajaehdokkaiden kysymyksiä. Odotin 45 minuuttia, sen jälkeen kävin poistamassa esittelylaput alaovelta ja kotiovelta ja korjasin paperit keittiön pöydältä.

Vähän harmittaa, ettei meidän hieno kotimme kiinnostanut tänään ketään. Toisaalta nyt saan nauttia aherrukseni tuloksesta vielä hetken, ennen kuin muu perhe kotiutuu ja "pommi räjähtää".

Tiistaina on uusi näyttö, ja tietysti jos joku ottaa yhteyttä, niin sopimuksen mukaan.

Koti odottaa ostajaa...

Pikku Picasso

Keskimmäinen on innostunut piirtämään ihmisiä. Jos joku on meillä kylässä, hän piirtää vieraalle "omakuvan". Ja ne näyttävät suunnilleen kaikki tältä:



Eikö olekin ihan ihmisen näköinen? :)

Tämä taitaa olla mies. Pippelin piirtäminenkin siis onnistuu. Ja koska ihmiset eivät kirmaile nakuina ympäriinsä, piirtää keskimmäinen kaikille miehille pippelin lisäksi myös pikkarit. Ne ovat tuo suurempi "pussi" tuossa pippelin ympärillä ;)

Sotasuunnitelma

Esikoinen on helppo saada ärsytetyksi (kehen lie tullut...?). Naapurinpoika on huomannut saman, ja käyttääkin tilannetta törkeästi hyväkseen: kun riittävästi ärsyttää lällättämällä, sanomalla ettei oteta leikkiin mukaan, nimittämällä vauvaksi tms., niin esikoinenhan suuttuu. Ja läpsii, valitettavasti. Viime viikolla tilanne meni niin pahaksi, että naapurinpojan äiti kielsi lastansa leikkimästä esikoisen kanssa. Näin.

Juttelimme tilanteesta kotona. Kerroin havainneeni, että ärsyttäessään esikoista naapurinpoika siirtää huomion häneen, jolloin oma typerä käytös (mm. meidän pihassa ei ketään saa haukkua ja kaikkien kanssa leikitään) jää huomioitta. Haukut ja toruthan menevät sille, joka satuttaa, ei sille, joka puheilla kiusaa.

Sovittiin sitten esikoisen kanssa, että tästä lähtien joka kerta, kun naapurinpoika aloittaa haukkumisen tai muun typerän käytöksen, asiasta tullaan sanomaan minulle. Minä voin sitten torua aiheellisesti sitä, joka ei osaa itseään hillitä. Ja jos oikein pahaksi haukkuminen ja verbaalinen kiusaaminen menee, ryhdyn perusteellisemmin juttusille naapurinpojan äidin kanssa. Ja siinä sitä onkin niin topakka täti, että oksat pois. (Ehkä siinä on myös osasyy sille, miksi esikoista vastaan tämä toinen niin hyökkää... mene ja tiedä.) Toivotaan, että kiusaaminen loppuu, kun rangaistukset alkavat kohdistua haukkujaan itseensä.

Aamussa päivän alku

Eräs perhe eräänä arkiaamuna:

Vanhemmat heräävät seitsemän jälkeen. Isä menee suihkuun, äiti keittiöön puuroa keittämään. Pian herää taapero, jonka äiti vie potalle. Sitten sängystä kömpivät ylös eskarilainen ja kerholainen. Molemmilla silmät sikkurassa ja tukka pystyssä.

Isä on käynyt suihkussa, pukenut päällensä ja laittaa taaperolle vaippaa. Äiti on saanut puuron lautasille ja pöytään. On aika tulla aamupalalle. Taapero istuu jo syöttötuolissa ja lusikoi puuroa innoissaan. Kahta vanhempaa lasta ei pöytään kuulu. Sohvalla he olla möllöttävät ja katsovat silmät renkaina lastenohjelmia. Äiti kutsuu toisen kerran lapsia puurolle. Ei reaktiota. Kolmannella kerralla kaukosäädin puhuu ja toosa pimenee. Jos nyt vaikka tulisi eloa jälkikasvuun.

Kello raksuttaa ja aika kuluu, ja eskarilaisen kyyti on lähdössä reilun vartin kuluttua. Tyyppi sen sijaan on ihan "kohmeessa". Puurolautanen nököttää pöydällä nenän edessä koskemattomana, vaatteet ovat edelleen pinossa sohvalla. Kohta pitäisi jo mennä pukemaan kenkiä jalkaan.

Ja niinhän siinä jälleen kerran käy, että eskarilaiselta jää puuro puoliksi syömättä ("Äiti, mulla on nälkä!" "No olisit sitten lusikoinut sen puuron suuhusi sen sijaan, että vain istut ja tuijotat!") kun vanhemmat yhteistuumin ryhtyvät kiskomaan vaatteita lapsen päälle. Noin minuuttia ennen määräaikaa eskarilainen saadaan ulos ovesta rappukäytävään.
"Juokse nyt reippaasti sinne autolle, sinua odotetaan."
"Joo joo" - ja eskarilainen lähtee maleksimaan portaita alas.

Lienee turha sanoa, että äidin pinnaa on mukavasti jo aamutuimaan venytetty, eikä isäkään kovin iloisena lähde töihin...

Mikä ihme siinä on, että arkiaamut ovat kuin tahmaa, mutta kun on viikonloppu, lapset riekkuvat hereillä kukonlaulun aikaan, syövät reippaasti aamupalan ja pukevat yhdessä hujauksessa vaatteet päälleen? Ja ennen kuin äiti ehtii kissaa sanoa, ovi käy, ja tulevaisuuden toivot pomppivat pihalla alta aikayksikön.

Onneksi kohta alkaa kesäloma.

Ihan kuin silloin aikoinaan

Tulipa nostalginen fiilis viikonloppuna. Esikoisella ja keskimmäisellä oli tanssikoulun kevätnäytökset, joten teatterilla tuli vietettyä jokunen tovi. Jos joitain hajuja saisi purkkiin, niin minä voisin heti säilöä teatterin hajua. Siis sitä, missä erottaa pölyä käristävän kuuman valonheittimen, puuterin ja ripsivärin, balettitossut ja tanssimaton, varastossa olleet esiintymisvaatteet silitettyinä ja valmiina käyttöön.

Koska ennen esitystä pitää harjoitella näyttämöllä, olin yhden lapsen kanssa kerrallaan mukana harjoituksissa. Autoin vaatteiden vaihdossa ja istuin katsomossa katsomassa läpimenoa. Taputin kiitosten aikana. Pyyhin pari kyyneltä silmäkulmasta. Ja olin erittäin ylpeä jälkikasvustani. Niin, ja muistelin aikaa 10-15 vuotta sitten, kun tuli teatterilla, näyttämöllä ja näyttämön takana vietettyä jokunen tovi. En ole pitkään aikaan hinkunut esiintymään, mutta nyt alkoi tehdä mieli. Olisi kiva kokeilla, osaisinko enää. Tai kestäisikö kantti. Muistan niin hyvin, miltä jännitys tuntui vatsanpohjassa juuri ennen omaa esiintymisvuoroa ja miten se myös helpotti heti, kun musiikki alkoi. Ja aplodit oli aina mukava ottaa vastaan :) Aina esityksen jälkeen kiirehdittiin kotiin katsomaan tanssit heti tuoreeltaan videolta. Nenä kiinni telkkarissa elettiin joka hetki näyttämöllä uudelleen. Naurettiin mokille ja ihailtiin onnistumisia. Kuunneltiin aplodeja ja fiilisteltiin. Suurin osa lavalla eletyistä hetkistä on yhä vieläkin videokaseteilla tallessa. Ja kyllä niitä edelleen kehtaa katsoa :)

Yllättäen alkoi tehdä hirveästi mieli lähteä töihin :-o .

Ilmiöitä

Sainpa tänään makeat naurut Stockkalla. Nauroin tosin sisäänpäin, etten olisi häirinnyt muita asiakkaita ;) Kävin ihan piruuttani nimittäin koruosastolla. Siellähän myös myydään sesonkituotteita eli aurinkolaseja. Vaikka tiedän näyttäväni tosi hölmöltä kehykset päässä (yksi syy, miksi en tykkää silmälaseista vaikka niitä käytänkin), oli ihan pakko kokeilla näitä tämän kevään aurinkolaseja. Siinä sitten hekottelin, kun peilistä katsoi kärpänen. Jotkin mallit peittivät valehtelematta yli puolet kasvoista! Ihan käsittämätöntä. No, löysin pari mallia, jotka olisin voinut itselleni kelpuuttaakin, mutta hinta oli sen verran suolainen, että telineeseen jäivät. Täytyy maalla vähän penkoa laatikoita: muistan nähneeni siellä yhdet ihan autenttiset 70-luvun aurinkolasit. Ne päässä olisin ihan varmasti über cool 8-D

*

Poliisiauto saa osakseen aina varovaista huomiota, missä ajaakaan. Niin tänäänkin. Olen ilmeisen hilpeällä tuulella, kun tilanne, jossa poliisiauton takana ajava jättää liioitellun turvavälin muiden ajaessa sen takana puskurissa kiinni, saa hihittämään. "Kieli keskellä suuta, tuossa menee poliisi."

*

Mikä siinä on, että silloin, kun on kiire, onnistuu kaupassa aina päätymään juuri siihen kassajonoon, joka ei vedä sitten millään? Joko tukkeena on mummeli, joka lataa kahden kympin maksun edestä viiden sentin kolikoita tiskiin tai sitten joku toinen hajamielinen, joka on unohtanut punnita hevi-osastolta pussittamansa tuotteet. Jono ei liiku minnekään, ja minuutit kuluvat. Ärsyttävää.

Miten niin ankeaa elämää?

Kesä lähestyy huimaa vauhtia, ja parhaiten sen huomaa siitä, että lasten harrastuksien kevätjuhlapäivät ovat ihan nurkan takana. Viikon kuluttua keskimmäisen kerhossa vietetään kevätjuhlaa (saas nähdä, mitä siitäkin tulee...), vajaan parin viikon kuluttua on tanssikoulun kevätnäytökset (esikoisen ja keskimmäisen esitykset ovat sopivasti peräkkäisinä päivinä, se siitä viikonlopusta) ja eskarin kevätjuhlia vietetään toukokuun vikana keskiviikkona. Paikasta toiseen roudaaminen ei kuitenkaan siihen lopu (vaikka salaa olin vähän sitä toivonutkin), sillä mies ilmoitti - minun suostumuksellani kyllä - nämä isommat lapset urheilukouluun. Kun nuo tykkäävät muutenkin juosta ja hyppiä ja kiivetä, niin saavat tehdä sitä ohjatusti ja valvotusti kaksi kertaa viikossa tunnin kerrallaan kesäkuun ekalta viikolta juhannusviikolle saakka. Kai sen verran roudaamista kuitenkin vielä jaksan...

* *

Esikoisella on aika paha siitepölyallergia. Vaikka se tiedetään, se kuitenkin pääsee yllättämään. Niin tänäkin vuonna. Nenä vuotaa ja silmät kutisevat. Kun silmiä sitten multaisilla käsillä hangataan, ne turpoavat ja alkavat punottaa - ja kutisevat entistä enemmän. Ja kun samaisilla multaisilla käsillä räkää pyyhitään milloin mihinkin (vaan ei vahingossakaan nenäliinaan), niin nenänalunen ja hyvin usein myös koko naama on kuin nokikolarilla. Ihan käsittämätöntä, miten kaikilla muilla pihan lapsilla kasvot pysyvät suht puhtaina ulkoilun ajan, mutta nämä meidän sankarit tulevat ulkoa sisälle lähes poikkeuksetta naamat niin ravassa, että hyvä että lapsia edes tunnistaa. En ymmärrä - mutta ehkä minun ei tarvitsekaan.
Silmien kutinasta sai alkunsa hyvin perinteinen tapahtumaketju: esikoinen tuli eilen välipalalle. Pyysin käsienpesun jälkeen pesemään naamansakin (ks. yltä syy). Peseytyminen kesti yllättävän kauan, ja ehdin sitä jo ihmetelläkin. Kunnes esikoinen marssi vessasta keittiöön. Sakset kädessään ja tukka kynittynä. Niinpä niin. Otsatukka oli kuulemma ihan liian pitkä ja meni silmiin ja kutitti. Toimeliaana eskarilaisena hän ratkaisi ongelman Fiskarseilla. Nips ja naps, niin eipä mene tukka enää silmille. Mitäs minä siihen muuta, kuin että totesin tukan kasvavan, joten mitään peruuttamatonta vahinkoa hän ei ollut saanut aikaan. Esteettiset vahingotkin jäivät pieniksi. Ja tänään vielä klipperillä viimeistelin sen, mitä tyyppi itse oli eilen aloittanut. Onpas ainakin kesätukka, mukavan viileä ja helppohoitoinen :)

* *

Äitienpäivä tuli ja meni. Ja hyvä niin. Parempi olisi, jos se(kin) peruttaisiin kokonaan. Tai sitten minun pitäisi olla odottamatta mitään erikoista koko päivältä. Joko hormonit vetävät mielen matalaksi, mutta ärsyttävää on, että äitienpäivänä, jonka siis käsitykseni mukaan pitäisi olla juuri se yksi päivä vuodesta, jolloin äitejä hemmotellaan, herätys on puoli kahdeksan ja sen jälkeen päivä rullaa niin kuin mikä tahansa muu päivä. Sain sentään esikoisen tekemän aamiaisen sänkyyn ja ihanat kortit esikoiselta ja keskimmäiseltä. Mutta siinäpä se äitienpäivähuuma sitten olikin. Hieman kirpaisee se, että toisille äideille tarjotaan täytekakkua, pitkää löhöilyä sängyssä, mieluisaa tekemistä ja vapaata keittiöhommista. Minä sain tyytyä ruisleipään, aamupuuron keittoon (miehen jatkaessa makeita uniaan yhdeksään) ja lasten vahtimiseen maalla miehen ja esikoisen leikatessa hehtaaripihalta nurmikkoa. Ruoka tehtiin puoliksi miehen kanssa - sentään - minun ostamistani aineksista. Kyllä teki mieli hurrata, kun päivä oli pulkassa. Onneksi seuraavaan äitienpäivään on vuosi, ei näitä jaksaisi sen useammin. Kauhulla odotan synttäreitä. Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, saan itse tehdä kakun, jos sellaista haluan syödä. Jep jep.

* *

Jotain hyvää sentään: varasin siskolleni ja itselleni matkan Lontooseen. Vanha luokkani pitää tapaamisen Regent's Parkissa heinäkuun puolivälissä, eikä tarvinnut kauaa miettiä, kun mies näytti vihreää valoa. Niinpä siskon kanssa lennetään Lontooseen lauantaina aamulla, yövytään kaksi yötä hotellissa keskustassa (kaikki tärkeä kävelyetäisyyden päässä, nääs) ja maanantai-iltana lennän takaisin kotiin. Sisko jatkaa lomailua interreilillä Euroopassa. Kolme kuukautta vielä pitäisi jaksaa odottaa, ja sitten... London calling! :D
Pitäisikö hommata aamukampa?

Pihatalkoot

Taloyhtiössä asumisen hyvä/huono (riippuu asenteesta) puoli on vuosittain järjestettävät pihatalkoot. Meidän yhtiössä ne pääsääntöisesti järjestetään keväisin, joskus on ollut myös syystalkoita. Tämän vuoden kevättalkoot pidettiin eilen. Tuttuun tapaan ohjelmassa oli pihan kunnostamista, grillaamista ja saunomista. Vaikka vain murto-osa ison taloyhtiön (112 asuntoa) asukkaista oli talkoissa mukana, henki oli hyvä ja hommiakin saatiin hienosti tehtyä. Tänä vuonna taisi paikalla häärätä enemmän lapsia kuin aikuisia, mutta se ei menoa haitannut. Ainakin esikoinen ja keskimmäinen haravoivat, lapioivat ja kantoivat ihan into piukassa :)

Minä otin tehtäväkseni kerätä roskia taloja ympäröiviltä nurmialueilta sekä istutuksista. Pieniä muovipusseja, karkkipapereita, lasinsiruja, tikkarintikkuja ja tupakantumppeja löytyi ihan kiitettävä määrä. Etenkin ruusupuskat pihan sivuilla ovat tupakoijien mielestä ilmeisesti mitä mainioimpia tuhkakuppeja, kun pensaiden alle tumppeja on urakalla heitelty. Siitäkin huolimatta, että joka rapun ovenpielessä on seinään kiinnitettynä tupakkaroskis. (Joiden hankkimisen sain läpi taloyhtiön hallituksessa istuessani. Perusteluna oli se, että rappujen ovenpielissä oli vedellä puoliksi täytettyjä lasipurkkeja, jotka helposti voivat mennä rikki ja joihin lapset pääsivät yhtä helposti käsiksi.) Kun aikani olin tupakantumppeja maasta kerännyt, olin kehittänyt teorian siitä, miksi ne tumpit ovat siellä maassa eivätkä niissä tupakkaroskiksissa: suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä. Ja hyvin monen rapun kohdalla tuo röökiroskis on vasemmalla puolella. Siispä kun tupakoiva asukas tulee kotiin ja tupakka on aika tumpata, se vain heitetään "röökikäden" puolelle maahan. Kun onhan se ihan liian rasittavaa viedä oikea käsi kropan etupuolella vähän ristiin niin, että tupakantumppi yltäisi sinne vasemmalla puolella olevaan roskikseen. Kukkapenkeistä löytyneet tumpit selitin itselleni tuttuakin tutummalla teorialla: poissa silmistä, poissa mielistä.

Kun oltiin touhuttu pari tuntia, alkoivat ensimmäiset jo grillata. Yhtiö tarjosi makkarat ja juomat. Siinä samalla oli mukava turista naapureiden kanssa, ja keskustelu olikin vilkasta ja iloista. Tänä vuonna en käynyt saunomassa, vaan toin kuopuksen nukkumaan. Mies ja kaksi vanhinta lähtivät vielä miesten saunaan. Viime vuonna kävi niin, että mies jatkoi saunasta parin naapurin kanssa lähiökapakkakierrokselle tullen kotiin vasta aamuyöstä. Tänä vuonna kielsin sen ehdottomasti: nyt oli minun vuoroni ;) Niinpä kun mies (vihdoin) tuli saunasta, lähdin takaisin pihalle grillikatokseen. Siellä meitä istui viisi naista melkein puolille öin siideriä ja lonkeroa juoden ja pulisten. Kolme meistä lähti vielä jatkoille. Suuntana yksi kolmesta paikallisesta. Valittiin se, jossa oli karaokea :)

Kolmelta aamulla olin kotona. Ja puoli kahdeksalta oli herätys. Olo oli mitä mainioin, eikä liiemmin edes väsyttänyt. Päiväkin meni ihan normaalisti. Vähän vain ihmettelin sitä, että kun menimme lasten kanssa aamupäivällä ulos, niin siellä, missä olin kerännyt tupakantumppeja, oli jo uusia vanhojen tilalla. Missä välissä ne olivat sinne ehtineet, kysyn vain...

Aatteen hengessä muun muassa

Olipa Vappu!

Opiskelijaelämä on taaksejäänyttä, joten meidän perheessä ei Vappua vietetty hillumalla Helsingissä. Ehei, me lähdimme maalle, Inkooseen. Oli aika hoitaa piha-alueet kesäkuntoon. Säät suosivat rannan siivoajia tänä vuonna ja hyvä niin.

Palasimme Vapun juurille. Se oli meille sekä kevään että työn juhlaa. Viimeeksimainittua ihan kirjaimellisesti, sillä maalla eivät työt tekemällä lopu. Keväästäkin saimme nauttia täysin rinnoin. Jotain kertoo sekin, että kun minä normaalisti käyn luonnonvesissä uimassa aikaisintaan juhannuksena, niin näinpä senkin päivän, jolloin talviturkki jäi meren viileään syleilyyn Vapunpäivänä. Jaiks. Eikä se vesi nyt mitenkään kamalan kylmää ollut. Jos lämpömittari olisi ollut ehjä, olisi se ihan varmasti näyttänyt +10 astetta tai jopa vähän enemmän. Ihan totta. Lapset ainakin tykkäsivät. Heti, kun aurinko alkoi paistaa hiekkarannalle, he kirmasivat nakuina veteen ja takaisin. Esikoinen ja keskimmäinen kävivät jopa hakemassa aurinkotuolit kellarista, ja ilkosillaan paistattelivat päivää niillä lojuen. Eivät sentään vielä ole räkätaudissa, mikä on sekin hyvä juttu.

Mitä työntekoon tulee, niin minäkin sillä alalla kunnostauduin. Haravoin kaisloja ja lehtiä rannalta perjantaina vaatimattomat kahdeksan tuntia. Mieletön flow-kokemus!  Ja sain kuin sainkin rannan siivottua kesäkuntoon:



Kuten kuvasta näkyy, siivoamista riitti. Eikä ranta tuohon kuvan oikeassa reunassa olevaan koivu- ja kuusipöheikköön lopu. Ehei. Siinä on vasta rannan puoliväli. Ja tuo iso tumma kasa vasemmalla yläreunassa on kaikki se, mitä rannalta kasaan haravoin.
Olin ihan varma, että en seuraavana päivänä pääse sängystä ylös, kun saunan jälkeen puristusvoima sormista oli täysin kaikonnut (ilmeisesti haravanvarren kouristuksenomaisen puristamisen takia, mene ja tiedä) niin, että koin hankalana siideritölkin pysymisen kädessä. Perjantai-iltana myös neulomiset jäivät erittäin vähiin, ja kun sitten luovutin ja painuin pehkuihin, kärsin hetken "levottomista käsistä" ennen kuin uni vei voiton - noin kymmenessä sekunnissa. Mutta onneksi seuraavana aamuna vain lihakset lapaluiden välissä muistuttivat edellisen päivän suururakasta, ja niinpä olin jälleen haravoimassa rantaa (olin uimareissulla edellisenä iltana huomannut pari huonosti haravoitua kohtaa) heti aamupalan jälkeen :)

Tuo paikka on oikea eläintarha. Jos haluaa nähdä metsäpeuran tai valkohäntäpeuran, joutsenia, tikan tai vaikka hirviä, niin sinne vain. Kaikki edellä mainitut löytyvät ihan pihapiiristä. Tai ainakin hyvin läheltä. Menomatkalla tien vieressä matkaamme tahditti yhdeksän peuran lauma. Meillä vauhti oli hiljainen, peuroilla kova, ja niin vain ne mennä huiskivat tien yli melkein kosketusetäisyydeltä. Harmi, että kamera oli juuri silloin siinä kassissa, joka oli pakattu ensimmäisenä takakonttiin. Hirvet nähtiin kotiintulomatkalla myöskin erittäin lähietäisyydeltä. Onneksi mies ennätti jarruttaa, ja lapset saivat miellyttävän kokemuksen hirvistä, kun sattuivat näkemään ne noin läheltä. Juoksivat, penteleet, nekin pellolta suoraan auton edestä  tien yli metsään. Olivat - eivät ehkä juuri samat yksilöt - käyneet myös pihassa, eivätkä vain kerran. Sen verran ikävän näköisiksi olivat sekä tyrnipuskat että omenapuut revitty. Ja peuran jälkiä oli myös piha täynnä. Anopin kasvimaata käy sääliksi. Ja meitäkin. Sillä kaikki herkut menevät peurojen ja hirvien suihin. Höh.

Tikka kävi kokeilemassa onneaan sähkötolppaan:



Tolpan metallisesta "hatusta" lähtikin aika kiva ääni, kun tikka sitä nokallaan rummutti. Ei tuo kauaa jaksanut, ja lensikin sitten pois. Joutsenia ui rannan tuntumassa pari ja vähän kauempana lahdella vielä toinen pariskunta. Kun venevalkamassa haravoin kaisloja kasaan, eivät nuo olleet moksiskaan, vaan lensivät kymmenen metrin päästä ohi siivet ujeltaen. Majesteetillisiä lintuja ovat (ja kovia kakkaamaan meidän rannalle).

Joutuipa mieskin pelastustehtäviin:



Lasten kumivene oli päässyt rannalta karkuun kauas kaislikkoon, ja se piti hakea takaisin kotiin. Pari vuotta sitten karkuun lähti (varmaan samalla tavalla) puhallettava krokotiili. Se sai uuden kodin jostain muualta - lasten suureksi harmiksi.

Olimme poissa neljä päivää, ja kotipihaa ei ollut tunnistaa, kun sinne sunnuntai-iltana ajoimme. Lähtiessä ihan paljaat puut olivat vihreitä ja mesiangervot (tai jotkut vastaavat koristepensaat) jo kukkivat. Makuuhuoneen ikkunan alla oleva tuomi on aikeissa kukkia, ja varmaan tekeekin sen heti, kun sää jälleen vähän lämpenee. Sitten saakin tuomen ihanasta tuoksusta nauttia reilun viikon.

Kesää ja lomaa odotellessa...

Mitäs jos...?

Mistä tietää, että on ollut erityisen hyvä päivä?

No tietenkin siitä, kun lähipiirin vauvauutiset (saldo joulun jälkeen: kaksi tyttö- ja kaksi poikavauvaa, lisäksi kaksi masua kasvamassa ja kuukauden sisään "poksahtamassa") saavat mielen niin herkistymään, että iltasella ehdottelen miehelle, josko meillekin vielä se neljäs tulisi...

Ainahan sitä saa ehdotella :)
Ja kyllähän minä sen vauvan ottaisinkin, mutta en usko enää jaksavani kolmatta kertaa organiseerata elämää vauvan ja vanhempien lasten kanssa. Ainakaan alle neljän vuoden ikäerolla.
Kun alkaa tämä elämä olla jo melkoisen leppoisaa: esikoinen on reipas eskarilainen, keskimmäinenkin on reipas kerholainen ja kuopus on hyvää vauhtia tulossa reippaaksi leikki-ikäiseksi, joka jo ihan mielellään pukee (vain vähän autettuna, jos hän saisi päättää) itse, syö itse, käy potalla kiitettävän hienosti (autettuna) ja touhuaa itsekseen (niin hyvässä kuin pahassa).

Kokemuksen melkoisen syvällä rintaäänellä voisin sanoa, että jos tähän leppoisaan eloon nyt vielä vauva tulisi, niin leppoisuus voisi olla elämästä hyvinkin kaukana. (Vaikka siis ihan oikeasti olisi aivan ihanaa olla vielä kerran raskaana ja synnyttää - ja pikkuvauvan äiti.)

Onko ongelma ongelma?

Teenkö kärpäsestä härkäsen? Onko tämä nyt ollenkaan ongelma vai suurentelenko ja kuvittelenko vain?

Pikkumainen tai en, minua häiritsee suuresti eräs asia. Naapurin lapset. Tai itse asiassa naapurin lapset ovat oikeastaan ihan kivoja lapsia, mutta se, miten he käyttäytyvät, välillä ahdistaa. Ei ole vain kerran, kun on tehnyt mieli lallattaa päin naamaa, että "kantelupukki kaakattaa..." Kun joka asiasta pitää tulla oven taakse sanomaan. "Nyt se ja se on pihalla ilman pipoa." "Arvaa mitä, esikoinen kiipesi puuhun." "Siellä se keskimmäinen ajaa pyörällä. Saako se?" Todella ärsyttävää.

Ehkä olen vain lepsu ja selkärangaton äiti ja huoltaja, kun en todellakaan jaksa joka asiasta komentaa. Jos keskimmäinen hilluu ulkona ilman pipoa, niin onko se naapurin lasten asia? Tai jos esikoinen on kiivennyt pieneen pihapuuhun, johon naapurin lapsilla ei ole asiaa, niin pitääkö siitäkin tulla (rangaistuksen näkemisen toivossa) minulle kertomaan? Ikään kuin en näkisi ikkunasta, mitä pihalla nenäni alla puuhataan.

Kantelemiseen liittyvä ainakin yhtä ärsyttävä piirre on "en se minä ollut" -tauti. Homma alkaa siitä, että naapurin lapset tulevat soittamaan ovikelloa ja kun avaan oven, ilmoittavat, että meidän lapset ovat - sanotaan nyt vaikka - näyttäneet kieltä heille, kun ovat olleet keskenään tuossa ikkunan alla pihalla. Kun luonnollisesti kysyn, mitäs itse ovat tehneet, on yleisin vastaus "ei me mitään tehty, ne sen aloitti". Ja voi vinde, kun juuri sillä hetkellä alkaa tilanne ottaa päähän isommalla vaihteella. Juu, eivät naapurin lapset koskaan itse tee mitään, vaan aina nämä meidän perilliset ovat niitä, jotka aloittavat ja tekevät typeriä juttua. Voi kiesus.

Onhan se kiva, että pihalla on lapsille seuraa, mutta kolikolla on aina se toinenkin puoli. (Ja siinä vaiheessa, kun naapurin lasten äiti soittaa ja ilmoittaa jostain yhtä tyhjänpäiväisestä jutusta, jonka lapseni ovat kuulemma tehneet, minun on erittäin vaikea hillitä itseäni ja vain todeta, että pitääpä jutella asiasta sankarien kanssa...)

Satusetä

Keskimmäisellä ei sormi mene suuhun silloin, kun häneltä pyydetään selitystä aiheesta x. Siinä on sellainen satusetä, ettei paremmasta väliä. Ja joka kerta joku muu on tehnyt jotakin, ei hän koskaan itse - fiksua varmaan sekin :)

Olimme viikonloppuna jälleen maalla käymässä. Normaalisti majailemme talon yläkerrassa, mutta lapset tykkäävät leikkiä alakerrassa. Siellä on lämmin, kun on kamiina. Satuinpa käymään siellä tänään. Sotku oli melkoinen. Siivosin nopeasti tavarat paikoilleen, ja kun lapset sitten tulivat paikalle ja pyysin selitystä huoneen kunnosta, keskimmäinen oli heti valmiina: "No kun Jormanka* oli täällä leikkimässä eikä se uskonut kun me sanottiin, että ei saa sotkea. Se Jormanka rikkoi noita nukkekodin esineitä ja sit se halus piilottaa Afrikan Tähden rahat ja sit se sano, että kamiinaan pitää laittaa lisää puita tai muuten tulee kylmä. Ja me kyl sanottiin, että kamiinaan ei saa koskea, mut ei se totellu." (ja tähän viaton ilme ja heiluen selittävät kädet, niin kuva on täydellinen)

Näin.

* Jormanka on keskimmäisen keksimä nimi jollekin. Mielenkiintoinen, vaikkakin monen muun korviin aika epämääräinen.

No jopas taas!

Onpa Iltalehdellä jälleen raflaava otsikko: "Rintaruokinta saattaa lisätä allergiariskiä."

Kyseessä on uutinen perjantaina Helsingin yliopistossa tarkastettavasta tohtorinväitöksestä, jossa tutkittiin 200 lasta 20 vuoden ajan ja etsittiin riskitekijöitä atopian puhkeamiselle. Eipä sekään tuosta lehtijutusta selviä...

Selvästi virheellisesti on monien muiden päivälehtien verkkosivuilla kerrottu, että yli kuuden kuukauden imetys lisäisi huomattavasti allergiariskiä niillä, joilla on allergialle altistava geeni. On toimittajilla mennyt sekaisin imetys yleensä ja täysimetys, joka tarkoittaa, että vauva ei saa mitään muuta ravintoa äidinmaidon lisäksi. No, tästä yli kuuden kuukauden täysimettämisestä ei tarvitsisi olla niin huolissaan, sillä vaikka kuuden kuukauden täysimetys on nykyinen suositus, se vuonna 2005 tehdyn tutkimuksen perusteella toteutuu vain prosentilla puolen vuoden ikäisistä vauvoista. Hyvin harva tarkoituksella jatkaa täysimetystä yli puoli vuotta, ja sittenkin herää kysymys, onko täysimetystä jatkettu yli suositusten siksi, että vauva on jo valmiiksi allerginen eikä mikään muu kuin äidinmaito sovi, vai (tutkimuksen mukaan) siksi, että yli 9kk täysimetyksellä äiti pyrkisi suojelemaan vauvaansa allergioilta.

On todella tympeää, että termejä näin sotketaan ja samalla aiheutetaan huolta, ahdistusta ja pahaa mieltä etenkin imettäville äideille. Voisihan tuon tulkita niinkin, että mitä sitä turhaan imettämään, kun ei se kuitenkaan mitään suojaa...

Mutta on tuossa tutkimuksessa paljon hyvääkin. Ensinnä se, että nykyinen 6kk suositus yksinomaisesta rintaruokinnasta (kuten lehdissä lukee) eli täysimetyksestä on ihan perusteltu suositus. Ja sitten se, että tutkimuksen 200 vauvasta peräti 58% oli täysimetyksellä vielä puolivuotiaana. Tässä sitä näkee, mitä oikea tuki ja miten-tieto voivat vaikuttaa imetyksen sujumiseen.

Kommunikointia

Kuopus on ollut hieman hidas mitä puhumiseen tulee. Liikkumisen suhteen tyyppi on edennyt melkein valonnopeudella - on siinä  tainnut tulla äitiinsä ;) Mutta nyt on alkanut sanojakin tulla.

Pääsiäisenä oppi sanomaan "pappa". Ja pappa tykkäsi :) On se jännä nähdä, miten aikuinen mies on kuin sulaa vahaa pienen neidin edessä, kun tämä hokee "pappa"... Ennen tuota maagista taikasanaa oli suusta jo tullut jokusen kerran sana "kukka", ja nyt sanavarastoon kuuluu myös hyvin hyödyllinen "kakka". Kohteliaskin tämä kuopus on, sillä aina tavaraa antaessaan tai ottaessaan sanoo "tiitti". Eläimistä tyyppi tuntee ainakin hevosen. "Ih-hah-haa, ih-hah-haa" tulee aina nuotilleen, kun hevosen näkee tai siitä kuulee puhuttavan.

Elekielikin pelaa loistavasti. "Ei" on tarmokas päänpudistus. Ja sitten, jos vain päästään, juostaan karkuun *huoh*. Kun kuopus haluaa ammaa, hän öhkii ("öh, öh") ja jos yltää, taputtaa minua vaativasti rinnuksille :D Itse asiassa kaikki sellainen, mitä pitää saada, tuodaan ilmi öhkimällä ja osoittelemalla.

Puheen ymmärtäminen on sekin hyvällä mallilla. Kun jokin asia kielletään, kiellolle irvistellään ilkikurisesti - ja nauretaan päälle. Lelut löytävät tiensä hienosti lelulaatikkoon, kun pyydetään. Toppahaalarin kuopus pukee päälle (yleensä), kun se ensin leväytetään vetskari auki lattialle ja kehotetaan istumaan sen sisään. No, siihenkin kuuluu karkuun juoksemista ja muuta, mutta kaikkea ei voi saada... Ja kun on ruoka-aika ja siitä tyypille mainitsee, hän on salamana keittiössä kiskomassa syöttötuolia hollille. Toistaiseksi myöskään uniaika ei ole tuottanut suuria ongelmia. Päiväunille mennään hienosti, ja pää painuu tyynylle "aa-aa":n säestämänä heti, kun vihjaankin siihen suuntaan. (Vaikka ihan heti ei unille rauhoituta, vaan ensin otetaan ammaa.)

Pienillä lapsilla on ihana puheääni. Ihan erilainen kuin silloin, kun äänellinen kommunikointi tapahtuu vain öhkimisten, vinkumisten ja muiden vastaavien äänteiden kautta. Nyt innolla odotan, koska kuopus oppii sanomaan "äiti". (Ja mummi odottaa, koska tyyppi oppii sanomaan "mummi". :) )

Lumihiutale ja sen kaveri

Lensi maahan hiutale, pimpeli pompeli pom...

Kenen idea tämä järkyttävä lumipyry nyt taas oikein oli??

Olin jo asennoitunut siihen, että ilmat lämpenevät ja lunta nähdään seuraavan kerran jokusen kuukauden kuluttua, niin eikös sitten joku keksinyt tämän takatalven. On se kumma, miten silloin, kun lunta ja pakkasta toivoisi (esim. joulun tienoilla ja tammi-helmikuussa), saa toivoa ihan turhaan, mutta sitten, kun talvi jo piisaisi, lunta ja pakkasta riittää. Pöh.

Lapsethan ovat ihan onnessaan tästä säätilasta. Pulkat kaivettiin sadannen kerran esille, samoin lumilapiot. Kuopuksella oli tosin aamu-ulkoilun aikaan hieman vaikeuksia kävellä puolisääreen ulottuvassa hangessa, mutta eipä tuo ihan hirveästi menoa haitannut.

Minä olen kyllästynyt lumeen ja kylmään. Eteiseenkään ei mahdu mitään, kun sen nyt täyttävät talvivermeet. Ja se pukemisen määrä! Jos vaikka tämän rykäisyn jälkeen talvi olisi sitten tässä. Pliis.

Akkuja ladattu

Aah, onpa mukava olla kotona jälleen! Ja tässä sitä taas istutaan, koneen ääressä, vaikka kello on jo mitä ja huomenna aikainen herätys. Mutta mikäs on istuessa, kun on viimeiset neljä päivää tullut levättyä. Ja peräti kahtena aamuna sain nukkua vähän pidempään, kun mies otti lapset hoitaakseen. Ne kun innostuivat heräämään puoli seitsemältä - lomalla!

Kun kiirastorstaina olin ollut hermo piukassa ja tippa linssissä, niin siitä eteenpäin olikin oikein seesteistä. Mitä nyt jouduin ruuanlaittajaksi mökillä, mutta kun vastapainoksi sain levätä ja neuloa minkä kerkesin, niin eipä tuo kokkaaminen tavallista isommalle porukalle ottanut liikaa kunnon päälle. Pappa ja mies huolehtivat lasten liikuttamisesta ja viihdyttämisestä suurimmaksi osaksi aikaa. Ja mikä oli liikkuessa, kun normaali mökkipiha oli laajentunut potenssiin n: Kutemajärven jää kantoi hienosti.

Kun maisema keittiön ikkunasta täällä kotona oli ollut tällainen:


...niin oli ihan hauskaa vaihtelua päästä lumen ja jään keskelle:


Kuten näkyy, moottorikelkallakin mökillä ajeltiin. Ja sitten hiihdettiin järven jäällä moottorikelkan jäljissä. Minäkin n. pari kilsaa (ja kyllä tuntui nivusissa seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, ai ai). Neljävee hiihti jo hienosti murtsikkaa, ja kuusiveekin veteli, tosin laskettelusuksilla. Kävivät nuo miehen kanssa ihan rinteessäkin, kun kerran siellä asti oltiin.

Nyt saakin kevät kunnolla tulla. Eikös niin tapaa tapahtua pian pääsiäisen jälkeen...?

Rauhaa

Ovat nämä päivät taas sellaisia, että tekisi ihan tosissaan mieli laittaa 4v kokopäiväpaikalle päiväkotiin ja lähteä töihin tai jonnekin, missä saisin olla rauhassa.

Mikä ihme siinä on, että kaikki, mitä sanon aiheuttaa joko itkupotkuraivarit tai ei uppoa tajuntaan sitten millään?? Tänään olin ihan voipunut jo klo 10 aamulla, kun ties monesko raivari oli keskimmäisellä menossa, enkä ollut itse vielä ehtinyt pukeutua saatika tukkaani kammata. Kuopuskin yltyy kamalaan vinguntaan, kun keskimmäinen on ensin näyttänyt vähän mallia.

On muuten tosi vaikeaa pysytellä itse rauhallisena, kun neljävee makaa maassa selällään ja kiljuu, ettei haalari lähde päältä pois. Ei jumankavita kiljumalla lähdekään, käsiä siinä pitää käyttää...

Meno sen kun yltyy, kun esikoinen tulee kotiin eskarista. Eivät nuo kaksi ehdi olla kuin pari minuuttia yhdessä sisällä, kun keskimmäinen jo parkuu, että esikoinen satutti. Kuusveelläkin on ilmeisesti jotain häikkää kuullun ymmärtämisessä tai muisti on tajuttoman huono, kun yhä vain pitää muita satuttaa. Niin, enhän ole kuin noin sata kertaa päivässä sanonut, että jos pitää muihin koskea, niin se tapahtuu nätisti halaamalla tai silittämällä, ei suinkaan tukasta, korvasta, kädestä, vaatteista tms. repäisemällä, potkimalla, läpsäisemällä tai muuten satuttamalla. Kymmenen tuntia päivässä lasten kanssa on sellainen linko, että sen jälkeen pitää vetää henkeä seuraavat viitisen tuntia.

Pääsiäislomalta odotan paljon. Jos vaikka Etelä-Savon raikkaassa ilmanalassa nuo höyrypäät saisivat riehuttua tarpeeksi ilman, että minun täytyy koko ajan toimia erotuomarina, olisin enemmän kuin tyytyväinen.

Sulle vitsa, mulle palkka

Vietettiin sitten Palmusunnuntaita eilen. Esikoinen oli perjantaina käynyt eskarin kanssa palvelutalolla virpomassa mummoja ja pappoja, joten pitihän sitä nyt oikeana päivänä päästä myöskin virpomaan. Olin taktisesti onnistunut aikatauluttamaan oman kokopäivämenoni eiliselle, joten vitsojen teko ja virpominen jäivät miehen organisoitavaksi *rakastava hymy*

Kun illalla tulin kotiin, vastaani ryntäsi kolme sokerihumalaista lasta suu suklaassa. Kaksi noista oli omaa, kolmas naapurilta lainassa. Kuopuskin ryntäsi vastaan, mutta ilman humalaa ja suklaata - onneksi sentään. Ja virpomassa olivat olleet. Vitsat oli haettu aamupäivällä ja koristeltu saman tien, ja sitten kirkonmenojen jälkeen olivat lähteneet kierrokselle. Esikoinen oli pukeutunut Batmaniksi, keskimmäinen oli ekalla kerralla Spiderman ja tokalla kerralla pupupäinen luuranko (hieman nälkiintynyt pääsiäispupu siis kyseessä :) ) ja naapurin lainalapsi virpoi dinosauruksena. Minne olivatkaan hävinneet ne oman lapsuuteni trullit pisamineen ja punaisine poskineen luuta ja kahvipannu kädessään...?

Kuinka ollakaan, tänä aamuna seitsemän aikaan siivosin (miehen leväperäisyyden) jälkiä: lastenhuoneen lattia oli kuorrutettu Mignon-munan kuorilla, suklaamunien foliokääreillä, Kinder-munan palasilla, ohjelippulappusilla, kreppipaperinpalasilla, vitsoista irronneilla pajunkissoilla ja vaikka millä. Tuli herätettyä ilmeisesti myös naapurit imurin vienoon ääneen...

Muistin myös, miksi en ole aikaisemmin päästänyt lapsia virpomaan. Melkoista kerjäämistähän se on. Etenkin, kun kuulin, että lapsilta olivat oksat loppuneet ja olivat parin naapurin virponeet "sormilla". Siinä sulle vitsa, missä mun palkka - tosiaankin. Olisi ihanaa, jos eilisen virpomisreissu olisi sekä se ensimmäinen että se viimeinen.

Mitä opin tänään?

Kävinpä tänään hammaslääkärissä.

Hirveällä kiireellä ja tohinalla keitin aamulla puuron, syötin lapset ja lähetin esikoisen eskariin. Sitten pukeuduin, kampasin tukkani ja pesin hampaani ennen kuin huikkasin miehelle ja kotiin jääville keskimmäiselle ja kuopukselle heit ja ryntäsin autolle. Olin kolmisen viikkoa sitten varannut itselleni ajan hammaslääkäriin, kun olin hampaita pestessäni huomannut, että yksi takahampaista oli ilmeisesti haljennut (tai siltä se kieleen tuntui ja peilistä kurkkiessa näytti). Ajoin vanhasta muistista terveysasemalle vain todetakseni, että se oli muuttanut osoitteeseen x. Ei kun jalan uuteen paikkaan. Läähättäen pääsin hammashoidon ilmottautumispisteeseen vain kaksi minuuttia oletetun hammaslääkäriaikani alkamisen jälkeen. Istuin odotushuoneessa tovin toivoen, että olisivat vähän myöhässä myös siellä toisella puolella. Kun muita huudettiin sisälle toimenpidehuoneisiin ja olin istunut samalla paikalla jo kymmenisen minuuttia, katsoin parhaimmaksi kävellä infoluukulle kysymään, olinko parin minuutin myöhästymisellä menettänyt aikani.
Olin hyvin hämmästynyt (ja nolo) kuullessani, että olin myöhästynyt peräti kolme vuorokautta ja pari minuuttia: hammaslääkärini oli odottanut minua jo tiistaina aamulla!

Ei muuta kuin uutta aikaa varaamaan.

27 euroa (sakkomaksu käyttämättömästä ja peruuttamattomasta ajasta) köyhempänä (noloudesta puhumattakaan) olin oppinut ainakin yhden asian: tästä lähtien varaan lääkäri- tms. aikoja silloin, kun lapset eivät ole jaloissa pyörimässä. Onneksi haljenneesta (?) hampaasta ei ole mitään kipuja. Se vielä puuttuisi.

Kerran vuodessa

Naistenpäivä tuli ja meni, ja vietin sen lähes yksinomaan naisten parissa. Mies lähti kahden vanhemman lapsen kanssa maalle, ja minä jäin kuopuksen kanssa kotiin. Päivä meni hyvässä seurassa kokoustaessa, joten käyhän se näinkin :)



Aiheesta on Petra blogannutkin kivasti jo. Ja minä ajattelin vähän jatkaa :)
Kotiäitinä sitä huomaa kotona vallitsevan epäjärjestyksen huomattavasti helpommin kuin silloin, kun työskentelee kodin ulkopuolella ja käytännössä käy vain kotona nukkumassa. Koska koti on työpaikkani, haluan luonnollisesti, että tavarat on järjestyksessä ja pois lattioilta niin, että pääsen kävelemään ympäriinsä kompastumatta. Mies on tätä "siivousvimmaani" säännöllisin väliajoin ihmetellyt, enkä tiedä, tajuaako asiaa yhtään sen paremmin, kun vertaan kotia hänen työpaikkaansa. Kyllä sielläkin siivooja kutsutaan paikalle, jos joltain kahvit kaatuvat lattialle. Mutta jos oma työpiste on kuin hävityksen kauhistus, niin tokkopa se samainen siivooja sitä hoitaa kuntoon. Yllättäen täällä meillä ei ole siivoojaa - ainakaan sellaista, joka saisi tehdystä työstä palkkaakin. Niinpä oletuksena on, että jokainen siihen kykeneväinen siivoaa omat sotkunsa pois muiden tieltä.

Valitettavasti ilmeisesti samasta syystä kuin lapsissa ei ole off-nappia, ei myöskään muissa perheenjäsenissä ole sellaista default-nappia, jota painamalla tuo yllämainittu oletus toteutuisi. Harmi sinänsä. Tässä taas eräänä päivänä uhosin jättäväni muiden sotkut viikoksi siivoamatta, jos vaikka sitten oppisivat huolehtimaan yleisestä siisteydestä hekin. Itseni tuntien vaan ei taida tuo onnistua: jos pitää muiden sotkujen keskellä toimia parikin päivää, niin minusta tulee niin v-mäinen ämmä, etten itsekään nahoissani viihdy.

Onneksi tuolta Petran blogi-entryn kommenteista sain korvan taakse parikin hyvää vinkkiä, jos tilanne ihan epätoivoiseksi muuttuu :) Rakastavana vaimona ja äitinä voin tilanteen niin vaatiessa painokkaasti osoittaa siivoamisen tärkeyden ja välttämättömyyden yleisen viihtyvyyden puolesta mm. keräämällä kaikki likaiset vaatteet lattialta esim. parvekkeelle. Näin viimeistään siinä vaiheessa, kun alusvaatelaatikot huutavat tyhjyyttään, veikkaan, että omista vaatteista aletaan pitää hieman parempaa huolta kuin mitä tähän asti on tehty.

Onneksi sentään kerran vuodessa huomio on naisissa. Ne loput 364 päivää vuodessahan me olemme melkoisen näkymättömiä, tai enemmänkin itsestäänselvyyksiä. Tai siltä se ainakin välillä tuntuu.

Nyt tuli mitta täyteen

Tällä hetkellä on sellainen fiilis, että sisäoppilaitosjärjestelmä ei olisi ollenkaan hullumpi täällä Suomessakin. Sen verran etenkin tuo 4v kiristää vannetta tämän äidin pään ympärillä. Kun jokaisesta asiasta pitää vinkua. Kun kaikki siirtymiset tuntuvat niin tuskaisen vaikeilta. Kun kaikki pyynnöt kaikuvat kuuroille korville. Kun kaikkeen, mitä 4v keksii toivoa, pitäisi suostua ilomielin ja riemulla. Ei onnistu, sori muru.

4v aloitti kerhouransa vuosi sitten. Ja nyt näyttää siltä, että se loppuu tämän päivän jälkeen. Olen niiiiin lopen kyllästynyt tappelemaan kerhoon lähtemisestä kaksi kertaa viikossa, että vihellän pelin poikki. Pohja se on minunkin säkissäni, enkä äidiksi halunnut vain siksi, että saan jatkuvasti nostattaa verenpainettani ja kähistä yhteenpuristettujen hampaitteni välistä, kun vituttaa niin saatanasti (pardon my french).

Vuoden olen touhua katsellut, ja jos minun pitää joka ikinen kerta kantaa 4-vuotiasta kainalossani osan kerhomatkaa ja vetää kädestä perässäni loput matkasta, niin kiitti mulle riitti. Seuraavan kerran 4v pääsee kerhoon, kun ruoho jo vihertää. Ja koska täällä on tällä hetkellä ainakin 20 senttimetrin lumipeite joka puolella, tuohon seuraavaan kertaan voi vierähtää jokunen tovi.

Että tällaista tänne tänään...

(Ohjaajien kanssa sovittiin, että kerhopaikka pysyy, mutta pidämme taukoa jokusen viikon. Jos tämä elämä tästä taas rauhoittuisi, ettei joka päivä olisi sellainen olo, että tekisi mieli vetää ranteet auki, noin niin kuin kuvainnollisesti.)

Häähullut

Aina välillä viihdytän itseäni katsomalla neloselta Häähullut-ohjelmaa. Siinähän yhdysvaltalaiset morsiamet näyttävät, miten häistä saadaan täydelliset - ja rahaa palaa.

Minäkin aikoinaan ajattelin, että kun joskus menen naimisiin, tapahtuu vihkiminen kirkossa kaikkien sukulaisten ja ystävien läsnäollessa. Lisäksi tiesin, minkälaisen morsiuspuvun haluan. Ja hunnun, tottakai. Ja juhlista ei sitten iloa ja riemua puuttuisi. Olin jopa miettinyt bändinkin valmiiksi. Häävalssista en ollut päättänyt, kun niitä on niin monta hyvää... Unelmoin suurista kirkkohäistä, mutta kuinkas kävikään.

Astuin avioon maistraatissa. Mies kun ei kuulu kirkkoon. Päivä oli ihan tavallinen keskiviikko, ja vihkiminen suoritettiin keskellä päivää. Tilaisuus kesti peräti vartin (ei mitään ylimääräistä), ja morsiusparin (eli miehen ja minun) lisäksi paikalla olivat lapset, kaikki kolme kappaletta, sekä heitä vahtimaan pyydetty ystäväni. Hän sai toimittaa myös todistajan virkaa. Kaasoksi häntä en pyytänyt, kun ei ollut sellaiselle tarvetta. Ei valkoista unelmahääpukua, ei huntua, ei kukkia. Sormus sentään oli hankittuna, vaikka sekin piti viedä vihkimisen jälkeen pienennettäväksi :) Vihkimisen jälkeen kävimme torikahvilassa kahvilla. Herkuttelimme oikein, sillä lapsille tarjottiin letut hillolla ja kermavaahdolla. Häämatka oli yhtä kuin autoajelu Kehä kolmosta pitkin kotiin :)

Rahaa meidän häihin paloi keskimäärin 300e (sormukseen suurin osa). Ja ihan kivat ne häät silti olivat.

Sukulaiset ja ystävät saivat kuulla säädyn muuttumisesta tipoittain myöhemmin, kun muistimme kertoa. Tai kun näkivät sormessani uuden sormuksen - sitten, kun olin saanut sen takaisin oikean kokoisena.

Suunnitelmissa oli vielä ennen joulua järjestää myöhemmin ihan kunnon hääjuhla, mutta se taitaa kuitenkin jäädä. Mitä sitä juhlimaan jälkikäteen. Siinä sitä olisikin rahastuksen makua...

Pientä puuhastelua

Vihdoin ja viimein odottelu palkittiin, kun eilen kävimme hakemassa Lundian liikkeestä "uuden" hyllykkömme. Olihan siinä vanhaakin seassa, mutta pääasia on, että hyllykkö sekä näyttää uudelta että toimii vanhaa paremmin.

Tänään heti aamiaisen jälkeen käärimme hihat ja ryhdyimme hommiin. Ensin tyhjensimme vanhan hyllyn. Esikoinen ja keskimmäinen auttoivat, ja homma kävi sutjakasti. Sitten ryhdyimme kokoamaan uutta hyllykköä. Ja kokosimme ja kokosimme. Ja vähän viilasimme ja säädimme. Ja ihmettelimme ja kummastelimme. Ja lapset venyivät ja vanuivat, mutta ulos ei siltikään voinut lähteä. Sitten vauva meni päikkäreille ja mies rautakauppaan. Oli nimittäin kaiken sen kääntämisen ja vääntämisen jälkeen käynyt ilmi, että seinä on kiero ja lattia vino. Yritä siinä sitten saada kaapinovia asettumaan kauniisti suoraan.

Kahdeksan tuntia (!) myöhemmin homma oli siinä pisteessä, että kahdeksan ovea oli paikoillaan, samoin kaikki hyllylevyt, mutta kaksi liukutaso-ovea menevät vaihtoon. Syy: saranoiden paikat ovessa oli väärin laitettu. Vähän harmittaa, mutta sellaista sattuu.

Kun lapset saatiin untenmaille (ja urheasti uurastanut mies kanssa), ryhdyin jälleen hommiin. Tällä kertaa kannoin kirjoja sun muuta tavaraa takaisin hyllyyn. Käsittämätön määrä erilaista sälää siihen vanhaankin oli saatu mahtumaan, eikä tälläkään kertaa ollut hirveästi aikaa miettiä, mikä säästetään ja mikä ei. Kirjat ja kansiot on nyt laitettu kauniisti ovien taakse, mutta sälä odottaa säätäjän virkeämpää olotilaa.

Täytyy sanoa, että uusi hyllykkö on hieno! Ja ihanat ovet!! Pysyvätpä tavarat piilossa kaikkien (vieraiden) katseilta ja lasten sormilta. Olen tyytyväinen :)