Räkäiset terveiset

Ja niin kuin toivoin, että tältäkin räkätaudilta säästyisin, niin ehei.
Se on täällä tänään. On ollut jo pari päivää, ja merkeistä päätellen on
vielä toiset pari. Plääh. On se kyllä niin mukavaa, kun aivot valuvat
nenän kautta pihalle. Ja korvat on koko ajan ihan tukossa. No, onhan
tuosta se hyvä puoli, että melua ei niin hyvin kuule ;)



Esikoisesta tämä alkoi. Hän onneksi säästyi kuumeelta, mutta nenä vuosi
senkin edestä. Kuopukselle nousi kuume vajaa viikko sitten, ja sen
jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän kuumeisia päiviä - ja öitä *huoh*.
Ja nyt sitten minulla tämä tauti. Ilman kuumetta. Mukavaa, kun lapsilla
on virtaa vaikka muille jakaa, mutta minä kaikista mieluiten köllisin
vällyjen välissä, niistäisin nenän tyhjäksi parin minuutin välein,
lukisin hyvää kirjaa ja joisin litrakaupalla teetä. Ei onnistu, ei.
Pisteenä i:iin päällä on vielä miehen työkiireet. Tällä viikolla hän on
jälleen paiskinut sellaisia mukavia 12 tunnin työpäiviä. Itku meinaa
illalla päästä, kun pää on halkeamispisteessä, eikä miestä vieläkään
näy *nyyh* Inhoan flunssaa!!!



Pitää kertoa vielä tähän loppuun, että vauvauinti on oikeasti ihan hyvä harrastus.

Oltiin vanhempieni luona viime viikonloppuna käymässä. Heillä on
pihassa sellainen pieni suihkulähde. Vesiallas on n. 50cm syvä ja tällä
hetkellä täynnä sulamisvesiä. Se kun talvella siis täyttyi lumesta.
Lapset olivat pihalla miehen kanssa ja innoissaan - luonnollisesti -
läträsivät vedellä. Kummallakin uudet kastelukannut, joita kävivät
altaan luona täyttämässä. Arvaatte varmaan, miten kävi. Niinpä niin.
Yhdellä kannuntäyttökerralla kuopus sitten pyllähti - ja sukelsi
hyiseen altaaseen. Ihan uppeluksiin. Mies nosti jaloista vauvan
rannalle. Pika pikaa sisälle, märät vaatteet pois ja pyyhettä
ympärille. Ainoa, mikä säästyi kuivana, oli harsovaippa (kun ei kuopus
ollut siihen vielä pissannut :) )! Kiitos vauvauinnin, kuopuksen
sukellus sujui kylmästä vedestä ja vaatteista huolimatta ihan
mallikkaasti. Että siinä meidän perheen ensimmäinen talviturkin riisuja.



*Atshii* päätän lausuntoni tähän *huikkaa käytettyjen nenäliinojen takaa*.

koko kylä kasvattaa

Nyt, kun piha on kuiva ja lumeton, alkavat muutkin lapsiperheet tulla tuohon pihalle leikkimään päivisin. Kiva juttu, kun meille kaikille (minä, esikoinen ja kuopus) on ulkoiluseuraa :) Hienosti toimii myös se, että nämä vähän isommat lapset ovat pihalla ilman vanhempiaan, kunhan vain jonkun äiti tai isä on siinä jo valmiiksi. Toisten lapsia katsotaan siinä sivussa. Ja kun tuota mahdollisuutta käyttävät kaikki vuorollaan, ei kenellekään tule sellainen olo, että saa aina seistä tuossa pihalla "puistotätinä". Aivan ihana juttu!

Koska kaikki katsovat kaikkien lapsia, myös tämä "kasvattaminen" hoituu myös yhteistuumin. Näiden pienten lasten kanssa tuo toimii verrattain hyvin. Mutta taloyhtiössä asuu myös jonkin verran esimurkkuja. "Mutta" sen takia, että kun heitä pyytää tekemään jotain, usein ennen kuin pyyntö toteutetaan, käydään siitä jonkinasteista kädenvääntöä.

Muutama esimerkki vuosien varrelta - ja pari ihan tältä keväältä:

Kun esikoinen oli 1,5v, oli kesä ja me viihdyimme pitkään ja hartaasti tuossa pihalla. Nämä isommat lapset keksivät alkaa vesi-ilmapallosotaa. He juoksivat edes takaisin yhden lapsen kodin ja taloyhtiön pihan väliä, täyttivät sisällä vesi-ilmapalloja ja pihalle päästyään heittelivät niitä. Kun sota oli ohitse, oli porukka lähdössä muina miehinä tekemään jotain muuta jonnekin muualle. Ennen kuin ennättivät lähteä, pyysin keräämään ilmapallojen rippeet maasta. Piha oli oikeasti ihan kirjavana ilmapallojen raadoista. Kyllä siinä lyhyt neuvottelu käytiin, ennen kuin alkoivat kerätä leikkinsä jämiä maasta ("Mä heitin vain yhden pallon, niin että mä keräänkin vain yhdet rippeet", "Mä näin, et sä heitit ton sinisen pallon, kerää se pois!", "Mä keräsin nämä kolme, kun mä heitin vain kolme."...) Yritin olla hymyilemättä ;)

Meidän pihalla roskikset on sijoitettu ihan hassusti, eikä grillikatoksessa ole yhtäkään kunnon roskista. Tai on yksi: vanha kurkkupurkki. Tosin se on aina kumollaan penkin alla, joten siitä ei ole juurikaan iloa siinä, mihin se on tarkoitettu. Eräänä kauniina päivänä nostin jälleen tuon purkin pystyyn ja keräsin levinneet roskat sinne takaisin. Nostin purkin myös pöydälle pois uteliaiden pikkuihmisten ulottuvilta. Vähän ajan kuluttua pihalle marssi pari poikaa, n. 10-12 -vuotiaita, jotka alkoivat harjoitella tarkkuusheittoa maalinaan tuo pöydälle nostettu roskis. Toinen osui (hurraa!), ja purkki kaatui. Kun osuma oli tullut, oli pelikin ohi, ja pojat olivat aikeissa jatkaa matkaa. Minähän heti pysäytin pojat, ja pyysin nostamaan roskiksen pystyyn sekä keräämään siitä levinneet roskat. Ihan ystävällisesti pyysin, ja silti toinen pojista punastui :-o Nostivat kyllä roskiksen ja keräsivät roskat - ja häipyivät pihasta aika vikkelään.

Tässä keväällä ennen kuin lumet olivat kokonaan sulaneet, olin jälleen lasten kanssa pihalla. Pihalle tuli myös poikajoukko, ja he aloittivat lumisodan. Meillä on pihassa sellainen 70-luvulta peräisin oleva kiipeilyteline/liukumäki. Olin lasten kanssa sen toisella puolella (siitä näkyy "läpi") ja pojat toisella. Lumipalloja alkoi lennellä huolestuttavasti meitä päin, jolloin ystävällisesti pyysin poikia heittelemään niitä muualle, etteivät osuisi minuun tai näihin pienempiin. Eka vastaus, jonka sain oli: "Joo joo". Ja pari palloa perään. Piti ihan korottaa ääntä ("Ei kun ihan oikeesti, nyt loppui tuo pallojen heittely tänne päin, kun täällä on ihmisiä, jotka eivät halua osallistua teidän lumisotaanne!"), ennen kuin tajusivat, että tämä akka oli tosissaan. Pari pojista yritti vielä jotain jankata ja vääntää, mutta ryhmän painostuksesta hiljenivät aika nopeasti - ja lähtivät etsimään itselleen jotain toista paikkaa vapaalle lumisodalle.

Ja sitten tämä viimeisin. Tänään pihalla. Meillä on pihassa iso hiekkalaatikko. Eräs taloyhtiön alle kouluikäisistä tytöistä tuli ulos parin vähän vanhemman pihakaverinsa kanssa. Kissa oli myös mukana (valjaissa, mutta näytti olevan lähinnä kannettavaa mallia). Menivät kissan kanssa ensin tuohon kiipeilyteline/liukumäkeen, josta kissa ei tykännyt ollenkaan. Kissan ulostuonut tyttö otti kissan syliinsä ja tuli hiekkalaatikolle. Kauniisti pyysin saman tien viemään kissan pois lasten hiekkalaatikolta, sillä se ei ole kissojen paikka. Mitä sain vastaukseksi? "Et sä mua määrää!" Tyynen rauhallisesti (oi, olisittepa nähneet!) kerroin tässä asiassa määrääväni. Lisäksi sanoin, että jos kissa ei hiekkalaatikolta hyvin nopeasti katoa, tulen pitämään huolen siitä, että tyttö saa henkilökohtaisesti kerätä joka ikisen kissan jätöksen, mitä siltä hiekkalaatikolta tulen löytämään. Tytön kaverit olivat jo tässä vaiheessa poistumassa takavasemmalle, mutta kissan omistaja piti pintansa. Pyysin uudelleen viemään kissan pois, vaikka nurmikolle, mutta sain vastaukseksi uhmakasta tuijotusta kulmien alta. Olin jo valmis nostamaan kissan syliini ja viemään sen itse pois, kun ilmeisesti kavereiden hiljaisen painostuksen ansiosta tyttö itse otti kissan syliinsä ja lähti pois hiekkalaatikolta. Näytti, pirulainen, vielä kieltä mennessään :-o Silloin suustani lipsahti: "Eikö äitis ole opettanut sulle käytöstapoja?", johon ihana esikoiseni - joka oli vierestäni seurannut episodia - tokaisi kirkkaalla lapsen äänellään: "No ei ole!".

Niinpä niin, koko kylä kasvattaa.

Robinson Crusoena autiolla saarella

Vähänkö iski paniikki, kun kone pimeni viikonlopun aikana. Valtava huoli siitä, ettei pääsekään virtuaaliselle hiekkalaatikolle, että tämä ennestään supistunut sosiaalinen elämä olisi täysin katkolla ennalta määräämättömän ajan, että en pääsisi lukemaan meilejäni ja ne kasautuisivat niin, että sitten joskus, kun kone taas toimisi, multa menisi kaksi vuorokautta niiden selvittämiseen. Tuskan hiki kohosi otsalle, kun vieroitusoireet alkoivat vaivata. Kääk, olen nettiriippuvainen! Ja onnellinen sellainen ;)

Onneksi, onneksi rakas ihana mieheni tänään illalla istui koneen ääreen ja selvitti umpisolmut sun muut. Ja nyt kone toimii taas. Jippii! Olipa mukava purkaa kolmen päivän viestisuma :)

Viikonlopun aikana oli tarkoitus kirjoittaa mm. kurahousuista, mutta se jääköön toiseen kertaan. Nyt lähden riiviöiden ;) väliin nukkumaan.

pupuset vs. riiviöt

Eipä sitä silloin joskus uskonut, että täällä kotona käydään tiukkaa kamppailua, taistoa, ottelua, elämää. Miksi sitä nyt haluaakin nimittää. Ottelijoina ovat nämä alle metrin mittaiset (tai vähän pidemmät) ja tuomarina, katsojana ja fanina minä, kotiäiti. Siis koko komeuden keskellä :)

Eilen ja tänään pupuset vetivät aika hyvää kaulaa riiviöihin. Kotiäidillä on (valheellinen) oletus siitä, että elämä kotona lasten kanssa on yhtä ruusuilla tanssimista ja leppoisaa yhdessäoloa. Tappelunnujakoita on ollut harvakseltaan - kuitenkin pari joka päivä, mikä on siis ihan tavallista useamman lapsen perheessä - mutta niistäkin on selvitty ilman sen suurempaa numeroa. Lapset syövät ruokansa, nukkuvat, kun ovat väsyneitä ja ulkona kuuntelevat edes auttavasti, mitä sanotaan. No, kuopuksen lempitoimintaa tällä hetkellä on heittäytyä maahan rähmälleen ja ryystää kuravettä, mutta kaikkea ei voi saada ;)

Pointti on, että elämä hymyilee ja pinna venyy, muttei pauku. Lapset ovat ihania ja suloisia ja haluan niitä lisää :D Katsotaan, miten suu pannaan sitten, kun (siis ehdottomasti kun, eikä jos) riiviöt pääsevät tasoihin tai peräti johtoon...

kohteliaisuus kaunistaa

Tänä aamuna, kun lapset kyllästyivät sängyssä lojuviin vanhempiinsa, he päättivät lähteä olohuoneen puolelle leikkimään. Jonkin ajan kuluttua kuopus käveli sängyn viereen ja kiipesi sänkyyn - märkä vaippa kädessään. Koska mies makasi siinä lähempänä, kuopus vei vaipan isälleen hokien "tiitti, tiitti", eli kiitti, kiitti. Eipä siinä miehen auttanut muu, kuin ottaa märkä vaippa (kestosellainen :) ) käteen ja kiittää takaisin :D Kuopus, ylen tyytyväisenä itsestään, palasi nakusillaan olkkariin leikkimään. Minä nauroin (lähinnä sisäisesti) ja käänsin kylkeä, kun mies nousi ylös viemään vaippaa likapyykkiin ja hakemaan kuopukselle kuivaa vaippaa. 

vaatteet kuin aatteet :)

Voi jukra, kun oli ongelmia aamulla valita sopivia vaatteita päälle pantaviksi! Edessä oli koulupäivä pitkästä aikaa, ja yritin löytää jotain sellaista päälleni, joka olisi opiskelijamaista. Pengoin ja pengoin, mutta vaikeata oli. Farkut nyt kuuluvat jokaisen äidin garderoobiin, samoin kuin verkkarit ja toppahousutkin, mutta paitojen kanssa olin ihan sormi suussa. Näemmä kaapissani on vain kesäisiä toppeja tai imetyspaitoja! Ja tällä kertaa en halunnut laittaa kumpaakaan päälleni. Ei kesäisissä topeissa ole mitään vikaa saatika imetyspaidoissa (jotka, jos totta puhutaan, ovat äärettömän käteviä imeväisen kanssa ollessa, etenkin jos tykkää pitää maharöllönsä piilossa vauvan ruokaillessa :) ), mutta tänä aamuna olisin halunnut päälleni jotain muuta, jotain... erilaista.

Kaapin perältä löysin sitten paitapinon, jossa oli vaatekappaleita ajalta ennen ensimmäistä raskautta. Siis auttamattomasti vanhentuneita. Ei käynyt itku markkinoilla, ja siitä pinosta päätin yläosani valita. No, poolopaidat ja neuleet tekevät paluuta ja ovat suurimmaksi osaksi ihan ok, mutta mutta. Kun kiloja on - edelleen - n. 6 enemmän kuin silloin, kun noita paitoja ostelin, ei peilin edessä ollut kiva käydä tarkastamassa, miltä näytin. Kun kuitenkin oli jo kiire bussille, niin taivuin hätäratkaisuun: poolopaita (mallia, valitettavasti, makkarankuori) ja siihen päälle puuvillaneule. Meni täydestä kuin väärä raha :)

Terveisiä vaan koulusta!