Päivänpolttava puheenaihe

Paljon puhutaan kotihoidosta ja päiväkotihoidosta niin, että ne asetetaan vastakkain. Eri tilaisuuksissa ja eri foorumeilla sama vastakkainasettelu jatkuu. Heitänkin kysymyksen: miksi ei voitaisi ajatella, että päiväkotihoito ja kotihoito ovat samalla puolella, hoitamattomuutta (tai välinpitämättömyyttä) vastaan? Tarkoitushan on kasvattaa lapsista kunnon kansalaisia, oli hoitopaikka sitten koti tai "laitos".

Tänään leikkikoulun jälkeen jäin muiden äitien kanssa vähäksi aikaa juttelemaan, kun lapset leikkivät lumikasassa. Tuli puheeksi tämä lasten hoito, yllätys yllätys. Nythän on niin, että keskimmäisen ikäisiä ei juuri täällä kotihoidossa enää ole. Suurin osa n. viisivuotiaista on päiväkodissa, joko osapäivä- tai kokopäiväpaikalla. Ja silti kunnalliset leikkikoulut (kaikki viisi) ovat ihan täynnä. Onhan kolme tuntia kerrallaan kolme kertaa viikossa enemmän kuin ei mitään. Ja se leikkikoulu, missä keskimmäinen on, on tosi huippu. Mutta miksi ei voisi olla tarjolla jotain muuta? Tai edes jotain niille nuoremmille kotona hoidettaville sisaruksille? Leikkikouluun pääsee vasta kolmevuotiaana. Kuopus, n. 2v4kk haluaisi myös mennä leikkikouluun. Hänelle sen sijaan on tarjolla toimintaa vain vanhempien seurassa. Ja nyt joku sanoo, että niin pienen pitääkin olla jomman kumman vanhemman kanssa. Joo, kertokaa se kuopukselle.

Aikoinaan edellisessä paikassa asuessamme isommat lapset olivat päiväkodissa kuopuksen jo synnyttyä. Olin siis kolmena päivänä yksin kotona vain vauvan kanssa, ja minä, itsekäs ja huono äiti, vein vanhemmat lapset kavereiden kanssa leikkimään päiväkotiin. Ei siinä mitään, ihan hienosti meni se kolme kuukautta, jonka nuo äitiyslomani aikana siellä olivat, mutta hieman otti päähän se päiviksen henkilökunnan vihjailu siitä, että lasteni oli niin vaikea päästä viikkotoimintaan sisään, kun olivat vain kolmena päivänä paikalla. Ja tätä kun olin kuunnellut jokusen kerran, alkoivat lapsetkin jo sanoa, että päiviksessä on tyhmää, kun ei kukaan enää leiki heidän kanssaan. Ei muu auttanut, kun ottaa lapset kotihoitoon. Onneksi sain esikoisen kuudeksi tunniksi (2 x 3h) seurakunnan kerhoon. Keskimmäinen sai tyytyä yhteen 1,5 tunnin kerhosessioon viikossa. Muun ajan hengasimme kotipihassa. Satunnaisesti piipahdimme avoimessa pk:ssa, mutta sielläkin oli lähinnä niitä juuri kävelemään oppineita äiteineen.

Ja tuo sama tilanne jatkuu yhä. Puistoissa tuntuu käyvän vain sellaiset alle kaksivuotiaat äiteineen. Niistä ei ihan hirveästi ole seuraa kohta viisivuotiaalle, kun ei hän aina jaksa pikkusisaruksensakaan kanssa leikkiä. Ja koska leikkikoulu on kaupungin toisella laidalla, kaikki leikkikoulukaverit käyvät kotipäivinä ihan muissa puistoissa kuin me.

Mikä sitten olisi ratkaisu tähän tilanteeseen? En minä tiedä! Kunhan ei vain aina tuota ikuista vastakkainasettelua, josta kukaan ei mitään hyödy.

 

Todellista hyötyliikuntaa

Olen tainnut tehdä henkilökohtaisen ennätyksen kävelyssä, kun kahden viimeisen päivän aikana olen kävellyt yhteensä noin kahdeksan tuntia. Auto vietiin huoltoon eilen aamulla ja haettiin tänä iltana, ja keskimmäisen kerhomatkat taittuivat kävellen. Lisähaastetta ja -rasitusta toi koitokseen mukaan kuomurattaiden lykkiminen, kyydissä kuopus ja seisomalaudassa keskimmäinen - jonka tosin laitoin kävelemään kaikki ylämäet, joita kerhomatkalla piisasi.

Sattuneista syistä keskimmäisen kerho sijaitsee suunnilleen pikkukaupungin vastakkaisella laidalla. Eilen, kun lumi oli teillä jo sopivasti tamppautunut, tuohon noin kolmen kilometrin matkaan meni 20 minuuttia. Tänään, kun maassa oli aamulla reilut 5 cm uutta lunta, matkaa tarvottiin 35 minuuttia. Ylämäkeen, alamäkeen, ylämäkeen, alamäkeen, yyyyyyylämäkeen, alamäkeen... Kotimatkat kestivät molemmilla kerroilla 45 minuuttia, kun ei ollut oikein mihinkään kiire (paitsi syömään). Vertailun vuoksi autolla samaan matkaan menee maksimissaan 10 minuuttia suuntaansa.

Keskimmäisen kerhopäivä on kolmituntinen. Meno- ja paluumatkan lisäksi kävelin sitten kuopus rattaissa ympäri kotikaupunkia asioilla. Puistossakin kävimme, ja sielläkin sain kävellä, kun mm. vedin kuopusta pulkan kyydillä mäkeen. Kotona tuon kolmituntisen aikana ei oikein olisi ennättänyt käydä.

Olen niiiiin onnellinen, että huomenna saan hoitaa kerhomatkat autolla ajaen. Tämä ilta menikin lonkankoukistajia ja hamstrinkeja venytellessä. Onneksi oli jooga. Jos sitä vaikka huomenna pääsisi sängystä ylös ilman kamalaa nitinää...

 

Rentoa vai ei

Viikonloppu mennä hujahti. Olin varautunut perusmeininkiin. Siis sellaiseen, että arki ei eroa viikonlopusta millään tavalla. No, toisin kävi.

Lauantaina mies lähti ensin lasten kanssa jäähalliin luistelemaan puoli yhdeltätoista. Minä nautin aamiaisen pitkän kaavan mukaan ja luin päivän lehdenkin hartaudella. Jäähallilta mies meni lasten kanssa isällään käymään, ja kävi vähän ennen kahta pikaisesti kotona. Esikoinen vaihtoi vaatteet ja valmistautui kaverisynttäreille ja kuopus kannettiin autosta sänkyyn nukkumaan. Minä jäin kotiin hengaamaan ja kuopuksen unta vahtimaan, kun mies vei esikoisen synttäreille ja lähti keskimmäisen kanssa käymään kaupassa. Kun synttärit loppuivat, mies haki esikoisen ja kävi kodin kautta hakemassa mukaansa kuopuksen ja uimakamat. Jotta ei ihan tylsistyisi, vei lapset vielä uimaan pariksi tunniksi.

Tuntui todella ihmeelliseltä olla käytännössä yksin kotona lähestulkoon koko lauantain. Lapsia näin aamulla ja uudelleen paremmin vasta illalla puoli seitsemän aikaan.

Sunnuntaina minulla oli sitten oma meno puolesta päivästä alkuiltaan ja mies jäi kotiin lasten kanssa.

Ei siinä mitään, oli tosi kivaa olla vapaana hoitovastuusta (ja keittiöhommista, kun rakas äitini huolehti sen puolen - miehenkin onneksi), mutta mikä ihme siinä on, että tällaisen viikonlopun jälkeen on todella syyllinen olo?? Tuntuu ihan väärältä jättää lapset isänsä hoitoon näin pitkäksi aikaa. Onhan mies arkisin päivät töissä ja kaipaa varmaan itsekin vähän vapaa-aikaa....

Ja sitten muistan, että niin, olen minäkin arkisin töissä, vaikka työ onkin kotona hääräämistä ja lasten perään katsomista. Ja kyllä minäkin siitä ansaitsen vapautusta aina silloin tällöin. Mutta silti on syyllinen olo. Aivan käsittämätöntä.

* *

Yritin karistaa itsesyytökset mielestäni keskittymällä iloisempiin asioihin, kuten vauvaonnittelukorttien askartelemiseen. Vähän helpotti (mutta ei paljon) :)

 

Parasta huumetta

Kun ei lupaa mitään, ei tarvitse stressata tai pettyä.

Olen Uudenvuodenpäivästä lähtien käynyt yhtä päivää lukuunottamatta kävelyllä joka ilta. Paahdan menemään yleensä äitini kanssa kolme varttia tai tunnin. Kelit ovat suosineet, mitä nyt eilen illalla tuli lunta vaakatasossa. No, se oli kuin olisi lisännyt painoja punttiksella, ei sen kummempaa :) Itse punttikselle en ole vielä saanut itseäni vietyä. Ensinnäkin mietin sitä rahanmenoa, toisekseen siihen pitäisi varata aikaa enemmän kuin nyt on mahdollista ja kolmannekseen jos olen ihan rehellinen, niin en ole punttisihmisiä. Jumppa ei ole minun heiniäni. Sen sijaan ilosta kiljuen lähtisin treenaamaan balettisalille vaikka joka ilta, jos se olisi minusta kiinni.

Nyt, kun intoa vielä riittää ja kävely tuntuu omimmalta tavalta lisätä liikuntaa, ei hirveästi kiinnosta lisätä velvollisuuksia tästä. Ai niin, ja onhan mulla se jooga, kerran viikossa. Tosin sekin alkaa vasta puolentoista viikon kuluttua, mutta nyt onkin mahdollista piirtää toinenkin rasti seinään: olen joogannut kotona illalla! Siihen meni kolme varttia, ja vain yksi asana unohtui välistä. Ansaitsin taputukset selkään :) Kovin pitkä ei tekemäni sarja tosin ole, kun kyseessä on alkeistaso. Käsittääkseni sillä tarkoitetaan ensimmäisen sarjan ensimmäisiä asanoita, seisten noin yhdeksän ja istuen vaatimattomat kaksi. Ja loppuliikkeet ilman päälläseisontaa ja siltakaarta.

Liikunnan lisäämisen ongelma on alati kasvava aikapula. Liikunta vie ennestään vähäistä aikaani. Lisäksi se väsyttää, eli yökukkumiset ovat selvästi vähentyneet (mikä tietysti on hyvä, kun tulee nukuttua hieman enemmän kuin keskimäärin 5-6 tuntia yössä). Ongelma on siinä, että haluaisin ehtiä neuloakin ja hoitaa itselleni tärkeän yhdistystoiminnan juttuja. Kaikkea ei voi saada ja aina ei voi voittaa, joten nyt hommat hoituvat ikään kuin vuoroissa.

Ja ajatelkaa, tänään olisin voinut olla käymättä reippaalla kävelylenkillä, mutta en raaskinut jättää sitä väliin. Olen niin ylpeä itsestäni, ettei tosikaan :) Saa onnitella ;)

Tunnelmakuvia loman hengessä

Mahtavan pitkä joululoma on päättymässä. Pieni ääni minussa ei malta olla lisäämättä: "onneksi!". Loma on kivaa, mutta rutiineiden puuttuessa aika raskasta. Ja minähän rakastan rutiineita. Mutta niiden aika koittaa huomenna, kun herätyskello herättää vähän yli seitsemän. Esikoinen kouluun, keskimmäinen kerhoon ja kuopuksen kanssa puistoon. Siitä se lähtee...

Jotten ihan lannistaisi mahdollisia lukijoita, tässä jokunen tunnelmakuva meidän joululomasta. Enjoy!

Jäätä Fagervikinlahdella:

 

Lasten leikkejä Kutemajärvellä:

Pakkasen taideteoksia:

 

 

Maisemia Kutemajärveltä:

 

 

 

Kun kaikki alkoi jälleen kerran alusta

Tulihan se joulu, ja vielä valkoinen sellainen.
Kehä kolmosen pohjoispuolella saimme nauttia lumesta ja jäästä. Jouluaattoon herättiin lumen peittäessä maata pikkupakkasessa. Ehdimme lasten kanssa vielä pihallekin ennen aattovieraiden (äitini vanhempien) saapumista. Hyvä niin, sillä ei aattoillastakaan menoa ja meininkiä puuttunut.

Olin yllättynyt siitä, että riisipuuro maistui kaikille lapsille. Minä, mies ja esikoinen saimme mantelit. Triplasti hyvää onnea siis luvassa. Jouluaterialla eivät lapset jaksaneet kovin pitkään istua. Esikoinen sentään söi rosollia parikin annosta, mutta muuten odotti kinkkua. Laatikot, ne meikäläisen herkut rosollin lisäksi, eivät jälkikasvulle vieläkään maistuneet. Ja siinä vaiheessa, kun niitä siirryttiin nauttimaan, olivat lapset jo kuin tulisilla hiilillä: koska avataan lahjat?

Vahingosta viisastuneena emme tänä vuonna tuoneet lahjoja kuusen alle saunan aikaan. Yritettiin näin minimoida kitinää ja vinkumista. Ihan kivasti onnistuttiin, vaikka ei tosin ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Ensi vuonna lahjasäkit pääsevät sisälle vasta, kun ensimmäistä lahjaa kaivetaan säkistä jakoon!

Tänäkin vuonna paketin koko tuntui olevan merkittävin ominaisuus. Mitä isompi paketti, sitä mukavampi se oli lasten mielestä avata. Ihan sama, olisiko hehtaaripahvilaatikossa ollut pari pelikorttia kasassa vai iso jättilelu. Ei se sisältö, vaan se pakkaus.
Pehmeitä paketteja tuli etenkin kuopukselle: nallea, nukkea, paitaa, mekkoa. Ei onneksi mitenkään liikaa. Esikoinen ja keskimmäinen saivat myös jokusen vaatelahjan ("Kato äiti, pyjama" ja huis, lahja lensi lähestulkoon unohdettujen lahjojen kasaan), legoja ja kirjoja. Yhteisenä saivat pari DVD-elokuvaa sekä Kimblen. Lienee turha kertoa, että Tapaninpäivään mennessä jo kaksi nappulaa kahdestakymmenestä oli joko purtu pilalle tai hävinnyt. Legoilla nuo tykkäsivät leikkiä, myös kuopuksen Dubloilla. Jotain uusiokäyttöön, ja sellaista, mikä ei niin vain menekään rikki.

Lahjoista puheen ollen, itse taidan syödä lahjanameja ja -suklaita vielä juhannuksenakin - tai sitten en, jos tämä vauhti jatkuu yhtään pidempään... Siitäpä sainkin hyvän ehkäuudenvuodenlupausidean: kiloja pitäisi karistaa seitsemän (viime punnituksen mukaan, luku voi olla parisen kiloa suurempi loman loppuessa) ennen kuin palaan työelämään elokuussa. Mutta tästä enemmän tuonempana.

Joulupäivänä vietimme aikaa pulkkamäessä. Kamera täyttyi kuvista, joista teetän kuvakirjan viimeistään ensi viikolla. Eivätpähän jää kovalevylle piiloon, vaan pääsevät heti näytille :) Tapanina pakkasimme auton ja suuntasimme joulunjatkoille Inkooseen. Lisää hyvää ruokaa ja juomaa - ja suklaata. Iltaisin minä kilkuttelin sen minkä ehdin. Tukkoinen nenä ja toista viikkoa jatkunut flunssa vähän hidasti tahtia. Tänä jouluna emme päässeet meren jäälle kävelemään. Pakkasta oli kestänyt niin vähän aikaa, että meri oli lähestulkoon sula. Pientä jääriitettä rannoilla. Kotimatkalle lähdimme sunnuntaina myös pakon edessä: kaivo hyytyi, ja vedetönnä oli kurja olla.

Pikaisen kotonalöhöämisen jälkeen hyppäsimme uudenvuodenaattona jälleen autoon ja köröttelimme Kutemajärven rannalle mökille. Järvi oli paksussa (15cm) jäässä, ja lunta riitti ihan mukavasti. Pakkanen paukkui sen verran kovaa, ettei hirveästi ulkoiltu, vaikka sentään pari tuntia päivässä. Kolmen jälkeen levittäytyvä pimeys myös hidasti ulkoilua tehokkaasti. Sekä ne lastenohjelmat aamupäivisin. Voitte vain kuvitella, mitä elämä n. 20 neliön mökissä oli kolmen pyörremyrskyn ja kuuden aikuisen kesken. Jotta lapsilla olisi jotain tekemistä, isäni teki jääkelkan rantaan, ja sillä sai hurjaa kyytiä. Laskeskelimme kelkan huippunopeudeksi mukavat 50 kilsaa tunnissa. Ikävä olisi äitiä tullut, jos kiinnitykset olisivat pettäneet ja kelkka singahtanut aisasta irti kaislikkoon... Paha kyllä, jäällä viima ja pakkasen purevuus oli potenssiin kymmenen, eikä kelkan kyydistä kärsinyt nauttia kovinkaan pitkään.
Metsäteillä käveleminen sitä vastoin oli melkoisen mukavaa puuhaa, ja sitä harrastinkin sitten joka päivä. Sen jälkeen sain hyvillä mielin jatkaa joulusuklaiden syöntiä...

Ja siksipä juuri päätin innostua liikunnasta oikein toden teolla nyt vuoden vaihduttua. Kävelylenkkejä luvassa ainakin kerran viikossa. Astanga-joogaa myöskin kerran viikossa. Ja järjestänpä aikaa myös kuntosalikäynneille. Jos kerran viikossa pääsisi nostattamaan hien pintaan salilla, niin siinä olisi jo kolme kertaa viikossa tullut liikuttua vähän enemmän kuin kotoa leikkipuistoon ja takaisin. Jumankekka, vyötärölle hiljalleen kertyvä vararengas alkaa todenteolla ottaa päähän!

Nyt enää toivoisin omaa telkkaria ja siihen dvd-soitinta, että voisin investoida pariin Pilates-dvd -levyyn. Ei tuolla "yhteisissä tiloissa" tule liikuntaa harrastettua, kun telkkari on varattuna kaiket illat, ja muu porukka löhöää sohvalla. Tai jos nyt alkajaisiksi kaivaisi vaikka sen joogamaton käyttöön muulloinkin kuin silloin, kun sen olalle nappaa joogatunnille lähtiessä. Täytyykin varmaan ottaa before ja after -kuvat, että on todistusaineistoa ;)

Ja sitten niitä potkuja persuksille, etten tähän ihan hyydy...

Mitäs sitten tehdään?

Vuosi vaihtui rauhallisissa tunnelmissa. Isäni vietti 60-vuotispäiväänsä raksalla hommia tehden ja mies makasi sängyssä vatsataudin kourissa. Minä vein lapset pulkkamäkeen ja annoin niiden sen jälkeen katsoa piirrettyjä DVD:ltä. Illemmalla herkuteltiin äitini leipomilla sämpylöillä ja ohrarieskalla ja isän synttäreiden kunniaksi hommatulla jätskikakulla.

Olin ajatellut antaa lasten valvoa puoleenyöhön ja katsoa heidän kanssaan portilla, kun naapurit ja muut kansalaiset ampuvat rahojaan taivaan tuuliin, mutta lasten touhut alkoivat olla sen verran levottomia iltakymmenen aikaan eikä mieskään ollut mukana hillitsemässä menoa, että alamittaiset saivat lähteä nukkumatin maahan reilua tuntia ennen vuoden vaihtumista. Hyvä niin.

Otin sitten tulokkaan vastaan yksikseni Senaatintorin juhlintaa telkkarista katsoen ja ihanaa villasukkaa neuloen. Kun kello löi 12, seisoin portilla katsomassa raketteja ja taisi siinä kyynel tai pari vierähtää poskelle...

Vuosi vaihtui, mutta elo ja olo jatkuvat samoina kuin viimekin vuonna. Pakkasta riittää, luntakin on ihan kiitettävästi. Neulomista riittää ja kohta joululomakin loppuu ja sen myötä alkaa arki. Aikoinaan muistan harjoitelleeni uuden vuosiluvun kirjoittamista pitkin joulukuuta. Nyt luotan siihen, että osaan pitää vuodet erillään toisistaan ilman harjoitteluakin ;)

Kyllä tämä tästä, eteenpäin mennään.