Keskimmäinen bongasi tänään parvekkeella kärpäsen. Juoksi sen jälkeen lujaa sisälle ja huusi mennessään. Kun oli rauhoittunut, kyseli, mikä se ötökkä oli. Kerroin, että se on kärpänen.
K: Se puree.
Ä: Sitä se ei tee, vaan se vain surisee ja lentelee ympäriinsä.
K: No sitten mä syön sen.
Aah, kevät :)
ARGH!! Kolmevuotias keskimmäinen on suoraan sanottuna kettumaisessa iässä. Jatkuvaa vinkumista, kitinää, kiukuttelua, härnäämistä, pakoon juoksemista, tottelemattomuutta, kurittomuutta... Sillä siunaaman hetkellä, kun aamulla silmät aukevat, meininki alkaa eikä se lopu kuin vasta silloin, kun nukkumatti kutsuu. Onneksi, onneksi on toisinaan päivän mittaan hetkiä, jolloin saa äiti vähän levätä. Esimerkiksi silloin, kun ollaan ulkona. Mutta kun ei siellä pihallakaan jaksa koko aikaa seistä.
Nolointa tässä koko hommassa on se, että minä itse taannun kolmevuotiaan tasolle. Kun kiukuttelun alkaessa fiksu vanhempi menisi alas lapsen tasolle ja pyytäisi syliin ja rapsuttaisi ja silittäisi, minä jaksan sitä kuunnella hetken, ja sen jälkeen ensin alan nalkuttaa ja jos ei homma ala sillä toimia, uskon, että naapurit huomaavat toivovansa kuulosuojaimia. Häpeän käytöstäni suuresti. Olen erittäin pettynyt käytökseeni, sillä minun oli tarkoitus olla äiti, joka ei koskaan huuda. Tiedostan myös, miten tyhmästi käyttäydyn, mutta tilanteen ollessa päällä en osaa käytöstäni muuttaa. Yleensä tosin - ja tämä on harvinaisen huono tekosyy - juuri tilanteen ollessa päällä myös vauva on tyytymätön, meillä on jonnekin kiire, ja minä olen joko väsynyt tai itsekin kettuuntunut johonkin. Ei kovin hyvä lähtökohta rauhoittua ja rauhoittaa tilanne.
Noloa on myös huomata, että nykyään iltarutiineihin kuuluu iltapalan, iltasadun ja hammaspesun lisäksi anteeksipyytäminen. Toivottavasti raivohärkäkäytökselläni en aiheuta keskimmäiselle kovin suuria traumoja.
Niin että älkää nyt muut äidit tehkö niin kuin minä teen, vaan koittakaa tehdä niin kuin minä sanon :) (Mutta älkää tulko kertomaan minulle, miten hienosti onnistutte, sillä silloin vain väännätte veistä haavassa...)
Mies oli talvilomalla tämän viikon. Ihanaa sinänsä, lomailu on kivaa. Kuitenkin huomasin - ja siitä miehellekin kerroin - miten ongelmallista tuo lomailu onkaan. Ne vähätkin rutiinit, mitä meillä on, lentävät ikkunasta ulos. Miten sitä voikaan olla näin jämähtänyt??
Samaa urautumista ja jämähtämistä voi huomata missä tahansa elämänalueella. Ensinnäkin tämä lastenhoito: koska en ole käyttänyt vaunuja juurikaan, en niitä käytä nytkään - ainakaan vauvan kuljettamiseen. Olen täysin jämähtänyt siihen, että vauva kulkee kantoliinassa takin alla. Piste. Toinen jämähdys on se, että meille en huoli sitteriä. Koska en ole koskaan kokenut sellaista tarvitsevani, en tarvitse sellaista nytkään. Ihan turha kapine. Samoin kuin pinna- tai matkasänky. Meillä nukutaan perhepedissä, on aina nukuttu (mutta en tähän lisää, että tullaan aina nukkumaan. Toivottavasti ei sentään ;) ).
Keittiöpuuhatkin ovat hyvin rutinoituneita - ehkä siksi, etten niistä juurikaan tykkää. Tuntuu, että viikosta toiseen pyöritän noin viittä samaa ruokalajia. Ei ole jaksamista eikä ideaa tehdä oikein mitään muuta. Eikä kyllä nappaakaan. Mitä sitä muuttamaan sellaista, mikä ei ole rikki.
Parhaiten tätä rutinoitumista, urautumista tai jämähtämistä kuvannee se, että olen kuin orpo piru silloin, jos en aamupalan kanssa saa lukea Hesaria. Koko aamu on silloin pilalla, eikä päivä tunnu käynnistyvän millään.
Pitäisikö tästä olla huolissaan, vai kuuluuko tämä kenties vanhenemiseen ja - glup - keski-ikäistymiseen?
Olenko jo kertonut, että esikoinen ja keskimmäinen pääsivät kuin pääsivätkin seurakunnan kerhoon täksi kevääksi? No, nyt kerroin :)
Esikoinen on ihan innoissaan kerhosta. Jututkin ovat hieman muuttuneet - meillä on alettu puhua Jeesuksesta. Jeesus on sellainen mies, joka osaa taikoa sateen. Kun keskimmäinen kysyi tässä päivänä eräänä: "Mikä on jeesusch?" (juu, s-kirjain ei tule vielä ihan oikein ;) ), esikoinen vastasi, että se on "kuollut mies joka asuu taivaassa". Ja voi, olisittepa nähneet sen ilmeen ja pään asennon! :D
Kerhossa lauletaan paljon Jeesuksesta. Ystävänsä synttärikorttiin esikoinen olisi halunnut minun kirjoittavan ruokarukouksen: "Kiitos, Jeesus, ruuasta". Ehdotin jotain hieman synttärillisempää, kuten esimerkiksi: "onnea synttärisankarille". Kun ehdotukseni ei kelvannut, runo jäi kirjoittamatta.
Ne kerhopäivät, jolloin ryhmä käy seurakuntasalissa, ovat Suuria Päiviä. Seurakuntasalissa ei saa huutaa eikä juosta, vaan siellä istutaan nätisti tuolissa ja puhutaan Jeesuksesta. Voidaan myös laulaa Jeesuksesta, jos ohjaajat niin pyytävät.
Kun eräänä päivänä kerroin kotona siitä, että Jeesus käveli kerran veden päällä, esikoinen haluaisi minun kertovan enemmän Jeesuksesta. Täytyykin tässä ilmeisesti kaivella muistista erinäisiä Jeesuksen ihmetekoja - tai selata Raamattua sillä silmällä. Varteenotettava vaihtoehto on toki jättää Jeesus-tarinat kerhotätien kerrottaviksi.
Loskakeli. Ihan oudolta tuntuu, kun niin vähän aikaa maassa ollut lumi on jo sulamassa pois. Lapset ovat tietysti ihan innoissaan. Meidän vauhtityypit eivät vain tunnu oikein ymmärtävän vesilätäkön ja uima-altaan olennaisinta eroa.
Tänään aamupäivällä puin tyypeille ulkovaatteiden päälle vielä kurahousut. Kenkinä kumisaappaat ja käsissäkin kurarukkaset. Kun parin tunnin kuluttua tultiin sisään, niin kurahousut olivat olleet yhtä tyhjän kanssa. Kädet märät, kumisaappaat sisältä märät. En jaksa ymmärtää.
Toisaalta, jos lätäkössä nyt sattuu istumaan niin, että vesi pääsee lahkeensuusta sisään, niin totta kai se kastelee. Ei auta, vaikka kuinka ulkona sanoisi asiasta.
Huomenna kokeilenkin erään ystäväni vinkkiä: ilmastointiteipillä kurahousujen lahkeet teipataan tiiviisti kumisaappaisiin kiinni. Jo on ihme, jos vaatteet sen jälkeen kastuvat!
Edelleen kaipailen lapsillekin kalastajansaappaita. Tai kuivapukua. Snorkkelikin olisi varmaan ihan kiva juttu ;)
Aina muutaman kuukauden välein, kun ovikello soi ja esikoinen juoksee avaamaan, hän saa pettyä: häntä ei kukaan kaveri tullutkaan hakemaan pihalle leikkimään, vaan oven takana seisoo pari aivan vierasta tätiä. Ystävämme Jehovan todistajathan ne siellä!
Koska olen luonteeltani peruskiltti enkä juurikaan tykkää sanoa ilkeästi kenellekään tuntemattomalle, en ole hennonut noille tädeillekään sanoa, etten järin ilahdu vierailuistaan. Ennen tätejä oven takana kävi pari kertaa kahden keski-ikäisen miehen muodostama kokoonpano. He lopettivat käyntinsä, kun kerroin, että minulla on mahdollisuus saada niin halutessani heidän lehtiään tädiltäni. ("Ai sinun täti on Todistaja! Missä päin hän asuu? (Vastaus) Ahaa, no oikein hyvää päivänjatkoa vain...")
Nämä tänäänkin vierailleet Jehovantodistajatädit eivät näköjään hellitä ihan niin helposti kuin nuo miehet aikoinaan. On ihan totta, että tätini on Jehovan todistaja. Ja on totta, että häneltä saisin "Herätkää!" ja "Vartiotorni" -lehdet niin halutessani. Siinä tosin olen lipsauttanut valkoisen valheen, kun olen näille kiertäjätädeille sanonut jo saavani tädiltäni noita lehtiä. Tässä ehkä sitten se rangaistus, kun eivät nuo lakkaa ilmestymästä meidän oven taakse. Ei pitäisi valehdella. Tai pitäisi kyetä sanomaan suorat sanat mutta kauniisti.
Ehe ehe, niin kuin minä luulin olleeni yhtä pientä virusta ovelampi. Kattia kanssa. Tuo pieni, mikroskooppisen pieni virus tuli ja selätti. Yhden kuumeettoman puolipäivän jälkeen se pannahinen iski uudelleen. Niinpä jälleen kerran eilinen meni sängynpohjalla maaten. Edellistä sessiota mielenkiintoisemmaksi tämän teki se, että mies oli isänsä luona hiihtämässä ja avantouinnilla. Joten noin 39 asteen kuumeessa lasten ollessa hieman puolikuntoista parempia sain pärjätä koko päivän miten taisin.
Selviytymisstrategiani oli seuraava: sanoin isommille olevani toooosi kipeä ja pötköttäväni makkarissa. Pyysin heitä olemaan nätisti ja laitoin lastenohjelma-dvd:n päälle. Sitten livahdin peiton alle vauva kainalossa, tungin tälle rinnan suuhun ja niin sanotusti tainnutin meidät molemmat uneen. Jossain vaiheessa raahauduin sängystä keittiöön antamaan isommille lapsille jotain syötävää. Vähän myöhemmin, kun silmät sain taas auki, huomasin, että isommat lapset olivat tulleet myös päikkäreille :)
Heräsin puoli neljältä, kun mies soitti. Vauvakin heräsi (harmillista - tosin oletettua nukuttuaan kainalossani puoli kahdestatoista) eikä sen jälkeen pötköttelystä tullut mitään. Sinnittelin pystyssä hikoillen kuin pieni porsas kolmisen tuntia, mikä miehellä meni matkaan Keravalta kotiin (okei, hän kävi kaupassa ja hakemassa pitsat, mutta silti - kolme tuntia!!!). Kun mies vihdoin kotiutui, lykkäsin vauvan hänelle vuorostaan viihdytettäväksi.
Nyt näyttäisi kovasti siltä, että tauti olisi poissa. Minulta ainakin. Voi olla, että mies on tulossa vuorostaan kipeäksi, kun on koko päivän melko huolellisesti "ollut päiväunilla".
Sairastaminen on veemäistä. Piste.
Äitiys on erittäin kehittävää ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka kaipaavat lisää organisaatiokykyä ja tehokkuutta, haasteista puhumattakaan. Vai mitä sanotte tästä:
Ensin sairastui esikoinen. Tiistaiaamuna hän heräsi kuumeisena. Keskiviikkoaamuna kuumetta oli jo keskimmäiselläkin. Samalla ilmeni myös hengenahdistusta, joten käytiin lääkärissä toteamassa virustulehdus ja hakemassa keuhkoputkia avaavan lääkkeen resepti. Keskiviikkona iltapäivällä minäkin aloin tuntea oloni hieman huteraksi, joten nappasin Buranan ja menin lasten kanssa sänkyyn pötköttämään. Kuumetta oli siinä vaiheessa 37.8.
Yö meni siten, että mies hoiti lasten tarpeet vauvan imettämistä lukuunottamatta ja minä vain nukuin. Torstaiaamuna nappasin toisen Buranan ja jatkoin nukkumista. On luksusta, kun mies on sellaisessa työpaikassa, josta voi jäädä hoitamaan perhettä kotiäidin sairastuessa*. Torstai-iltana kahdeksalta nousin sängystä nukuttuani koko päivän, kävin suihkussa ja mittasin kuumeen. Ei kuumetta, kauhea nälkä.
Sanoisin, että on tehokkuuden huippua sairastaa reilu vuorokausi ja olla sen jälkeen normaalikunnossa. Jaksaa taas hoitaa edelleen kuumeisia lapsia. Nyt myös vauvalla on lievää lämmönnousua.
Näin meillä.
(* alunperin tarkoitus oli kirjoittaa siitä, miten laulu "kotiäiti sairastaa, häntä hellikäämme" ei mene ollenkaan niin. No, kun mies oma-alotteisesti tarjoutui jäämään kotiin hoitajaksi, että saisin kunnolla levättyä, hautasin aikeeni kirjoittaa tuollaisen sysimustan kirjoituksen sairastamisesta yhdistettynä kotiäitiyteen. Hyvä niin :) )