Mitä tänään juhlittaisiin?

 On lokakuu, ja meidän perheen juhlakausi on alkanut. Juhlimisessa ei ole muuta vikaa kuin se, että se hidastaa remontin etenemistä, kun joka viikonloppu jompi kumpi päivä menee juhliessa. Aika rasittavaa.

Lokakuu aloitettiin pikkuneidin 4v-synttäreillä (ja siskoni 34-vuotissynttäreillä). Remontista johtuen olin varannut tuon mummolan tuosta naapurista juhlapaikaksi, ja lokakuun ensimmäisenä lauantaina talon valtasivat pikkutytöt. Kun kaverisynttärit kuuden kaverin voimin oli saatu juhlittua, huilattiin hetki ja sen jälkeen tulivatkin sukulaiset kakkukahveille. 

Kolme päivää ensimmäisten synttäreiden jälkeen syntyi lasten ensimmäinen serkku, joten jatkossa juhlimme niitäkin synttäreitä :)

Seuraavana viikonloppuna vietettiin parin lapsen nimipäiviä sekä meidän 3-vuotishääpäivää. No, ne juhlat olivat harvinaisen pienimuotoiset, mitä nyt käytiin tuota tuoretta serkkutyttöä moikkaamassa ja sylittelemässä. 

Sitten viime viikonloppuna olikin miehen 35-vuotissynttärit. Juhlatapa oli mielenkiintoinen: veimme lapset keskimmäisen kummitädille hoitoon ja tulimme kotiin remontoimaan :D Miehen toiveesta. Menihän se juhlapäivä näinkin. (Toisella taholla juhlittiin siskoni avomiehen 34-vuotissynttäreitä...)

Nyt saa hengähtää pari viikkoa ennen isänpäivän juhlallisuuksia, jonka jälkeen on esikoisen 9v-synttäreiden vuoro (ja isovanhempieni 59-vuotishääpäivä), mummini syntymäpäivä, pikkujoulut ja joulu. Ja sitten onkin jo uusivuosi ja isäni 61-vuotissynttärit. Ja anopin synttärit heti perään. Ja heti helmikuun alussa keskimmäisen 7-vuotissynttärit (ja setäni 59-vuotissynttärit). 

Tänään voidaankin sitten juhlia sitä, ettei ole mitään juhlia ;)

Harrastuksesta toiseen

 Olen viime päivinä saanut kuulla monelta eri taholta, että aika aikaansa kutakin. Olen aikaisemmin syyllistynyt sanonnan viljelyyn minäkin, mutta enpä enää tee niin, koska niin ärsyttävää tuo on itse kuulla.

Syy sanonnan vastaanottamiseen on sellainen, että päätin lopettaa lähes 9 vuotta kestäneen rakkaan harrastukseni viikko sitten. Monille lopetus tuli yllätyksenä, mutta itselläni päätös oli kypsynyt useamman kuukauden, kunnes lopullinen niitti tuli eräältä ihmiseltä. Mietin silloin, että jos joka kerta harrastaessani päällimmäinen tunne on vitutus, niin miksi turhaan leikin masokistia. Joten yksi sähköpostiviesti ja yksi napinpainallus, ja se oli siinä. No, jälkihoitoa piti tehdä parin kansiollisen ja yhden muistitikullisen verran, mutta luulin homman olleen helposti ylitsepäästävissä.

Kunnes tänään sain kiertotietä kuulla, että lopettamiseni oli katsottu uskaltamisen osoitukseksi. Tuosta tuli sellainen fiilis, että olin ollut tulppana kehitykselle ja  mukanaoloni häirinnyt tämän pienen organisaation toimintaa. Miten voikaan tuollainen oletus ottaa päähän!! Lähes yhdeksän vuotta käytin suurimman osan vapaa-ajastani tämän pienen mutta valtakunnallisen organisaation toiminnan edistämiseksi ja tukemiseksi, ja sitten ydinjoukosta poistuessani annetaan ymmärtää, että hienoa, että tajusin jo lähteä. Kriisejä yhteisöllä on näiden vuosien aikana ollut jokunen, enkä ole ikinä ottanut niitä henkilökohtaisesti. En tätäkään, vaikka tekeekin mieli älähtää ja puolustaa itseään. Kuten näin :)

Kerrottakoon nyt tässä ihan näin julkisesti lähtöni syyt:

Ensinnäkin, minulla ei ollut enää kivaa. Tehtävät olivat kivoja ja tein niitä mielelläni, mutta olosuhteet mättivät sen verran, että päätin kerrankin kuunnella järjen ääntä.

Toisekseen, tämä pieni organisaatio on myös työnantaja, jolla on työnantajavelvoitteita. Näiden muutamien vuosien jälkeen en halunnut enää olla jakamassa vastuuta noista velvotteista, kun mielestäni työntekijäosapuoli ei hoitanut omaa tonttiaan kuten olisi pitänyt. Lukuisista keskusteluista huolimatta. 

Kolmanneksi, ehkä aikani tässä pienessä organisaatiossa (ja juuri näiden ihmisten kanssa) oli tullut täyteen. Kuitenkin.

 

No, sota ei yhtä miestä kaipaa. Ja minulla olo on selvästi kevyempi, kun pääsin irti tilanteesta ja vielä ihan omasta halusta ja päätöksestäni. Vaikka paperinpyöritystä, puhtaaksikirjoittamista ja järjestelemistä sekä maailmanparantamista tulen kyllä kaipaamaan. Nyt pitää enää keksiä, mihin tämän sisäisen sihteeriyyteni ja tunteenpaloni suuntaan....