Tämän olen aina halunnut tietää

Keskimmäinen on kyllä ihana, kun hän aina osaa kertoa, mistä mikäkin on tehty tai muuta yhtä hienoa :)

Tänään ruokapöydässä tuli puhetta ketsupista ja siitä, miten sitä tehdään. Tässä keskimmäisen versio ketsupintekoprosessista:

Tonne pulloon laitetaan tomaatti, sit se valkoinen ja sit toi korkki, ja sit ravistellaan lujaa. Ja sit saadaan ketsuppia!
Äiti, me voidaan itsekin tehdä ketsuppia!!

Ä: On kyllä kuule varmaan helpompaa, että käydään jatkossakin ostamassa ketsupit kaupasta.

Joo, ne tädit tekee ketsuppia siellä kaupassa noin :)

* *

Niin että jos jokin asia askarruttaa, nelivuotiaalla on siihen aina oikein käypänen vastaus valmiina :)

Sopeutumista kerrakseen

Esikoisella on koulua takana huimat 2 ja puoli viikkoa ja jo tuntuu, että hän on ollut ekaluokkalainen useamman kuukauden. Kavereita on löytynyt niin, että joka iltapäivä koulun ja läksyjenteon jälkeen esikoisen näkee seuraavan kerran iltaruuan aikaan. Myös koulumatkat hoituvat kaveriseurassa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun muistan, miten huolissani olin siitä, ettei hän tuntenut täältä ketään ikäistään silloin, kun koulu alkoi. Vanhempainillassa pääsin näkemään kavereiden vanhempia ja verestämään muistoja vanhan ala-asteeni luokassa istuen. (Esikoisen opettaja opetti rinnakkaisluokkaa silloin, kun itse olin pikkukoululainen.)

Esikoisella siis pyyhkii hyvin, mutta keskimmäisellä vähän heikommin. Rankkaa on, kun on tottunut leikkimään isoveljen kanssa, eikä se enää niin onnistukaan. Eivät ekaluokkalaiset halua neljävuotiasta omiin leikkeihinsä, joten kun esikoinen lähtee kaverin luo leikkimään, jää keskimmäinen kotiin pahoilla mielin. Ymmärrän hyvin, miksi kiukuttaa, riehututtaa ja vingututtaa, mutta ei se juuri tällä hetkellä auta minua jaksamaan tilannetta yhtään sen paremmin. Toivonkin, että ensi viikolla alkava leikkikoulu toisi jotain helpotusta tilanteeseen. Harmi vain, että leikkikoulu on aamupäivisin yhtä aikaa esikoisen koulun kanssa, sillä iltapäivät lienevät ihan yhtä vaikeita kuin nytkin. Itsepä halusin aamupäiväksi toimintaa, tyhmä minä.

Omakotitaloasujana muutoksia on todellakin tullut. Suurin niistä varmaan on leikkipihan (ja sen myötä juttukavereiden) puuttuminen. Onhan tässäkin pihaa - vielä, ennen kuin uusi talo nousee takatontille - mutta se ei hirveästi anna virikkeitä näille meidän alaikäisille. Toisin kuin "kaikkien muiden" pihat, joissa on trampoliinit, keinut, liukumäet sun muut hilavitkuttimet (jos lasten puheisiin on uskominen). Meistä on siis tullut leikkipuistojen suurkuluttajia. Ei siinä mitään, saa keskimmäinenkin yleensä leikkikaverin aamupäiviksi, mutta minua tilanne rasittaa siksi, että en ole voinut enää neuloa ulkoilujen aikana. Puistoissa lapsia pitää koko ajan vahtia. Lisäksi kun kuopus opettelee kuivaksi ja olen rohkaistunut jättämään häneltä vaipan kokonaan pois päivisin, saan noin tunnin välein huolehtia siitä, että hän saa tilaisuuden käydä pissalla. Ettei tarvitse housuja alkaa puistossa vaihtaa kuiviin. Olen siis täten liittynyt niiden vanhempien joukkoon, jotka puistoissa seisovat siellä täällä tyhjin katsein miettien syntyjä syviä.
Yllättäen työpäiväni on myös pidentynyt. Lapset vaativat ei vain huomiota vaan myös viihdytystä ja leikkiseuraa koko hereilläoloaikansa, ja sen lisäksi minun huolekseni on tullut siivoaminen, kokkaaminen ja pyykkääminen. Myös poliisina ja erotuomarina toimiminen on lisääntynyt huomattavasti, joten vähintään 12 tunnin työpäivän jälkeen olo on aika loppu. Silti valvominen on kohdallani lisääntynyt, sillä pitää ne akut jotenkin ladata, että jaksaa tätä härdelliä päivästä toiseen. Yhä enemmän olen alkanut haaveilla töihinpaluusta: olisi ainakin jokunen tunti päivässä sellaista aikaa, ettei tarvitsisi tehdä viittä asiaa yhtä aikaa eikä kuunnella tappelua tai vinkumista. Se olisi luksusta - ja siitä vielä maksettaisiin :)

Kuvittelin, että tokihan tämä yhteisasuminen vanhempieni kanssa sujuu siinä sivussa, mutta rankempaa tämä on ollut kuin mitä osasin pelätä. Koska olen päivät kotona, on minulle langennut (luonnostaan - ei kai?) talon siivoaminen, pyykkien pesu, ruuanlaitto ja yleisen järjestyksen pitäminen. Sen lisäksi suurin osa tutuista tavaroista on edelleen pakattuina laatikoihin tai viety väliaikaissäilytykseen tai yhä entisessä asunnossa. Ei ole täällä omaa tuttua sohvaa, keittiön pöytää, veitsiä, saksia, juustohöylää. Sängytkin myin alta, ja nyt nukumme kämäsillä patjoilla lattialla. Toisaalta sen voi laittaa myös saamattomuuden piikkiin, kun emme vielä ole saaneet aikaiseksi hakea omaa sänkyämme vanhasta asunnosta tänne. Vaikka kyse on lapsuudenkodistani, ei tämä silti tunnu siltä oikealta kodilta, kun täällä on kaikki vanhempieni huonekalut ja tavarat. Odotankin yhä kasvavalla innolla rakennusprojektin todellista alkamista (valitettavasti tämä valmistautumisprosessi on osoittautunut erittäin aikaa vieväksi ja turhauttavaksi vaiheeksi), joka uhkaa siirtyä keväälle, kun mitään ei vieläkään ole tapahtunut. Yhden asian viivästyminen kumuloituu ikävästi, sillä me emme pääse asettumaan taloksi ja tekemään tästä omannäköistämme ennen kuin saamme vanhempieni tavarat siirrettyä uuteen taloon. Enkä minä oikeasti jaksaisi enää odottaa...

Voi, toivottavasti hommat alkaisivat luistaa vauhdilla. (Ja voi, jos vain saisin omaa aikaa edes sen tunnin päivässä, ettei tarvitsisi pikkutunneille asti valvoa ja nauttia hiljaisuudesta.)

Ihmettelen...

Muuttoa varten pakatessani sain kuin sainkin jonkin verran vaatteita ja tavaroita lajiteltua säilytettäviin ja kierrätettäviin. Heti muuton jälkeen vuokrasin pöydän uudelta itsepalvelukirppikseltä ja innosta puhkuen vein lähinnä hyväkuntoisia lastenvaatteita sinne myyntiin. Vaatteet eivät ole hinnoilla pilattuja, kun mm. vauvan sukkia myyn kymmenellä sentillä pari, bodyjä puolesta eurosta euroon kappale ja joitain isompien lasten ja aikuisten vaatteita eurosta kahteen euroa kappale.

Itsepalvelukirppis on minulle ihan uusi juttu, vaikka tavallisilla kirppiksillä olenkin viime vuosien aikana ollut useampaan kertaan myymässä meille jo tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Suunnilleen joka toinen päivä olen käynyt pöytääni siistimässä ja täydennyksiä viemässä. Tai aluksi vein, nyt en ole sitä tehnyt. Ei ole mitään järkeä, kun ei tavara pöydältä mihinkään liiku. Olen hämmentynyt ja hieman pettynytkin. En todellakaan myy mitään "rätei tai lumpui", vaan oikein siistejä ja käyttökelpoisia vaatteita. Enkä usko, että hinnatkaan ovat ongelma. Miksi vaatteet eivät käy kaupaksi?

Sen ymmärrän, että itsetehdyt äitiys- ja imetysvaatteet eivät kelpaa kenellekään edes eurolla, vaikka materiaali on laadukasta ja työn jälki siistiä, mutta että teollisesti valmistetut, yhdellä lapsella hetken aikaa käytetyt vaatteet eivät kenellekään kelpaa, saa mielen hieman mustaksi. No, sen verran on tavara omistajaa vaihtanut, että pöytävuokran saan tuotoilla katettua, mutta muuten menee hyväntekeväisyyden puolelle.

En kuitenkaan luovuta ihan vielä: syyskuussa menen joku viikonloppu ihan live-kirppikselle ip-pöydältä jääneitä vaatteita myymään. Jos vaikka silloin pääsisin niistä eroon ja saisin muutaman pennosen taskunpohjalle kotiäidin toimeentuloa hieman kohtentamaan. Tai haluaisiko joku ostaa vaatepaketin, jossa on erilaisia bodyjä, housuja, paitoja ja sukkia vauvakokoa? Anyone?
(Vaikka eivät nuo vaatteet ole Huuto.netissäkään menneet, kun taitavat olla liian tavallisia...)

Muutosten tuulia

Muutto on pääpiirteissään suoritettu. Tavaroita on hajasijoitettu pariinkin eri paikkaan, vielä kun saisi huonekalut jonnekin mahtumaan. Niin, ja sen vanhan asunnon myytyä. On jotenkin tavattoman ihanaa asua jälleen lapsuudenkodissa, ja toisaalta myös hieman outoa. Tiedoksi, asumme tällä hetkellä "kimppakämpässä" vanhempieni kanssa. Toistaiseksi kaikkien hermot ovat kestäneet ainakin julkisesti. Muutto uudelle (vaikkakin suht tutulle) paikkakunnalle, kavereiden jääminen "vanhaan pihaan", koulun alku ja muu hässäkkä ovat luonnollisesti vaikuttaneet siihen, miten lapset ovat käyttäytyneet. Ja aikamoista meno onkin välillä ollut, huh huh.

Esikoinen oli ensimmäistä päivää koulussa eilen. Siinäkin oli säätämistä, että hänet saatiin tähän maantieteelliseen lähikouluun, jonne matkaa on n. 300 metriä. Kovasti oli rehtori häntä laittamassa noin 1,5 kilometrin päässä sijaitsevaan kouluun pedagogisiin syihin vedoten, mutta sitkeästi ja asiallisesti jankkaamalla esikoinen pääsi kuin pääsikin samaan kouluun, jossa minä olen pulpettia kuluttanut viisi vuotta elämästäni :) Eka koulupäivä oli kuulemma mennyt "ihan hyvin". Vähän oli ekaluokkalaista harmittanut se, ettei kukaan luokkakaverista ollut ennestään tuttu, mutta suurin osa asuu tässä lähellä samalla alueella, joten on odotettavissa ystävyyssuhteiden syntymisiä.
Ekaluokkalaisen äitinä en voinut olla vuodattamatta kyyneltä silloin, kun pikkuiseni marssi luokkaansa uusi (pääkallo)koulureppu selässään keikkuen. Voi minua... Itkeä tirautin hiljaa itsekseni myös silloin, kun esikoinen ekat "läget" tehtyään lauloi miehelle ja minulle uudesta aapisestaan aakkoslaulun. Nyyh.

Harrastustoimintaa lapsille olemme myös ehtineet puuhata. Kaksi vanhinta menee pelaamaan jalkapalloa (harkat maanantaisin ja torstaisin, esikoinen pääsi ihan joukkueeseen, keskimmäinen menee vielä jalkapallokouluun), nuorimman vien tiistaisin tanssitunnille ja itse käyn keskiviikkoisin joogassa. Menevät viikot mukavasti, kun on joka ilta jotain menoa :-P
Mies haluaisi isommille lapsille vielä jotain musiikkiin liittyvää, mutta saa kyllä sitten itse hoitaa lasten viemiset soittotunneille. Joka tapauksessahan hänen tehtäväkseen jää harrastustoimintoihin kuljettaminen ensi syksynä, kun minä lähden takaisin työelämään. Tanssinopettaja kun työskentelee iltapäivisin ja iltaisin. Toisaalta, sitä on turha murehtia ihan vielä.

Kerrostalosta omakotitaloon muuttaminen tuo mukanaan kaikenlaisia muutoksia. Portaita ei enää juurikaan tarvitse ravata, kun tullaan ulkoa sisälle. Se on hyvä. Omalla pihalla voi kirmata vaikka nakuna. Sekin on hyvä (etenkin lasten mielestä). Kavereita taas ei pihalta yhtä helposti löydy, ja se on vähän tylsää. Onneksi naapurustossa on paljon lapsia, joten paljon ehtii vielä tapahtua kaverisuhteiden osalta. Ja se on hyvä.
Jätteiden kierrätys on huomattavasti vaikeampaa nyt, kuin aikaisemmin. Paperinkeräys on n. sadan metrin päässä samoin kuin lasin- ja pienmetallinkeräyskin. Kartongin lähin keräyspaikka on n. 700 metrin päässä kaupan parkkiksella. Biojätteelle ostin viime viikolla kompostorin, kun en kestänyt ajatusta perunankuorista ja ruuantähteistä sekajätepussissa kaatopaikalla metaania tuottamassa. Ja vielä ennen keittiöremonttia pitää oikeasti improvisoida, mihin kaikki kierrätyskelpoinen jäte lajitellaan kuljetusta odottamaan.
Kierrätyksestä puheenollen varasin pöydän itselleni uudella itsepalvelukirppiksellä. Tavoitteena on päästä eroon hyväkuntoisista lasten-, äitiys- ja imetysvaatteista sekä käytöstä poistuneista naistenvaatteista (lähinnä siskon kaapeista) ja muista tavaroista. Äitinikin asiasta innoistui ja varasi oman pöydän. 25 vuoden aikana on tuota tavaraa tännekin kertynyt, ja siitä määrästä hän nyt on innokkaasti hankkiutumassa eroon. Hieman paremmalla tuurilla kuin minä, valitettavasti. Näyttäisi nimittäin siltä, että tavara kelpaa paremmin kuin vaatteet. Ihmettelen suuresti, miksi hyväkuntoiset lastenvaatteet eivät kenellekään kelpaa. Hinnan ei pitäisi olla ongelmana, kun esim. bodyjä myyn alle eurolla kappale. Äitiys- ja imetysvaatteiden osalta ymmärrän kyllä nihkeän kelpaamisen, kun suurin osa niistä on itsetehtyjä. No, onneksi on Fida ihan kirppiksen vieressä. Voin sinne kantaa myymättä jääneet vaatteet puolentoista viikon kuluttua, kun pöytävuokra loppuu.

Kaiken kaikkiaan fiilikset ovat kuitenkin korkealla. Nyt odotellaan, että vanhempani saavat rakennusprojektinsa kunnolla vauhtiin. Joka päivä yritämme lasten kanssa myös tutustua tämän uusivanhan asuinpaikkakuntamme leikkipuistotarjontaan. Sade hieman haittaa toimintaa, mutta onneksi vain hieman.  Kyllä se siitä, uskoisin. Eihän tässä olla asuttu kuin vasta reilu viikko.
(Ja tupareita ei muuten järjestetä ennen kuin tämä yhdessäasuminen päättyy. Epävirallisesti saa toki tulla kylään, vinkiksi vain ;) )