Puhelimeen puhumisen jalo taito

Olin jokin aika sitten kovasti sitä mieltä, että lapsille ei kännykkää ennen kuin menevät kouluun. Säilytin kuitenkin itselläni Veto-oikeuden, ja hyvä olikin. Torstaina nimittäin kävin hakemassa esikoiselle, tuolle innokkaalle eskarilaiselle, oman liittymän. Omaa puhelinta hän ei sentään saanut, vaan saa lainata minun vanhaa (Mikki Hiiri-) kännykkääni. Syy tähän mielenmuutokseen on niinkin pieni, kuin että meidän pihan kolme eskarilaista alkoivat kulkea keskenään eskarista kotiin reilu viikko sitten. On huomattavasti helpompi kolme- ja yksivuotiaiden kanssa näppäillä esikoisen numero kännykkään ja pirauttaa, jos lapset eivät ole kahdessakymmenessä minuutissa löytäneet tietään kotipihaan, kuin lähteä tielle tarpomaan ja etsimään niitä. Laiskuus - se on päivän sana :)

Esikoinen on luonnollisesti ihan innoissaan puhelimesta. Tänäänkin soitti pihalta ja ilmoitti tuovansa repun sisälle vasta, kun tulee välipalalle. Hinku oppia lukemaan on myös kova, sillä kun osaa lukea, voi lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Ensimmäinen tekstari kilahti puhelimeeni lauantaina, ja siinä luki "Oltiin hoplop" :)

Kun esikoinen harjoittelee puhelimen käyttöä, voisin toivoa miehenkin keskittyvän samaan. Tänään iltahärdellin aikaan - kun miehen oli tarkoitus kylvettää kuopus ja suihkuttaa kaksi vanhempaa - hän päättikin puhua pitkän puhelun jostain frickin' mp3-soittimista. Ja loppujen lopuksi minä sain hoitaa kuopuksen ja kaksi muuta puhtaiksi ja kuiviksi. Sanotaanko kauniisti, että hieman syletti. Miksi, oi miksi on niin vaikea sanoa, että kuule, nyt on huono hetki puhua, soitan sulle heti, kun saan lapset nukkumaan? Tai miksi, jos tuo on todella liian vaikeaa, ei voisi sitten sanoa, että kuule, on vähän muuta, mutta tosi lyhyesti, jos on tosi tärkeetä asiaa? Onneksi on siideri jääkaapissa odottamassa.

Mielikuvitus

Keskimmäisellä on mielikuvitusystävä, "mun kaveri", joka tekee kaikenlaisia juttuja, sekä hauskoja että ei niin mukavia. Esimerkkinä mainittakoon vaikka maidon kaataminen pöydälle tai piereskely. (Jokainen voi miettiä, kumpi noista on esimerkki hauskasta jutusta ;) ) Tämä "kaveri" onkin vielä sellainen, että. Tilanteesta riippuen se on yhtä nuori kuin keskimmäinenkin. Tai sitten paljon vanhempi kuin äiti. Se myös asuu usein ihan yksin ja saa syödä karkkia joka päivä kilokaupalla - tai sitten se asuu vain iskän kanssa eikä ole koskaan karkkia syönytkään.

Joka tapauksessa tämä "kaveri" on ihan harmiton tyyppi (vaikka Valituissa Paloissa oli juttu, jossa vihjattiin, että joskus lasten mielikuvituskaverit voivat olla haamuja, jotka eivät syystä tai toisesta pääse lepoon). Eräs toinen osittain mielikuvituksen tuote aiheuttaa minulle harmaita hiuksia (jotka onneksi eivät vaaleista hiuksista niin helposti näy - minäkö turhamainen).

Tämä toinen tyyppi on lapsivaras. Eikä tästä puhu pelkästään keskimmäinen, vaan esikoinen myös. Lapsivaras kuulemma ajelee autolla ympäriinsä, ja nappaa lapsia mukaansa. Lisäksi se myy huumetta ja antaa lapsille paljon karkkia. Koska se on paha, sitä vastaan pitää hyökätä (aseena esim. harava). Mitä pimeämpi ulkona, sitä varmemmin jutut kääntyvät lapsivarkaaseen. Huoh.

Toisaalta ihan hyvä, että tätä asiaa käsitellään jo nyt, mutta olen silti saanut miettiä pääni puhki, millä saan lapset ymmärtämään, että ketään vastaan ei hyökätä. Ei ainakaan ketään tuntematonta, joka sattuu autollaan ajamaan taloyhtiön pihaan. Sieluni silmillä näen, kun joku pahaa-aavistamaton setä saa haravanvarresta päähän tuossa meidän pihalla iltahämärissä...

Puheet lapsivarkaasta ovat johtaneet keskusteluihin siitä, miten namia ei oteta keneltä tahansa, ja miten kenenkään tuntemattoman matkaan ei koskaan lähdetä. Ja että mieluummin lähtee pois kuin hyökkää kenenkään niskaan.

Toivottavasti tämä tästä, eikä kenenkään sivullisten tarvitse saada tuta lasten puolustusvimmaa...

Rrrrraivostuttavaa

Voi vinde, mikä päivä. Toisaalta se ei tunnu enää yhtä kamalalta syötyäni 400g karkkia ja yhden suklaapatukan. K..pä otsassani on ainakin laskenut huomattavasti eikä päätäkään enää särje.

Miten voi olla, että tuollainen himpun vaille neljävuotias osaakin olla niin käsittämättömän raivostuttava?? Mitään ei kuunnella, tai jos kuunnellaan, niin ei ainakaan totella. Eikä varsinkaan silloin, jos äiti pyytää. Tai käskee. Ei mitään reaktiota. Käsittämätöntä.

Kun tänään marssittiin hakemaan eskarilaisia, tyyppi onnistui menomatkalla potkimaan jalastaan yhden kumpparin (ja sitten vinguttiin märkää sukkaa) ja tulomatkalla sen toisen (ja sama vinkuminen jatkui). Eikä millään olisi jaksanut kävellä, mutta sitäkin enemmän olisi ollut halua ja energiaa peuhata pihalla.

Esikoinen ja keskimmäinen leikkivät hippaa sisällä - kaikista kielloista, lopettamiskehoituksista, kiristyksistä ja uhkailuista välittämättä. Kunnes esikoinen kaatua mätkähti, ja sai huulen sisäpintaan (onneksi) pienen haavan. Tyynen rauhallisena kävelin luokseen ja kehoitin huuhtelemaan suuta kylmällä vedellä. Kysyin vielä (ihailtavan hallitulla eikä yhtään korotetulla äänellä), juokseeko vielä lisää täällä sisällä. Ei kuulemma juokse. Jos vaikka oppi kerrasta.

Mistään tappeluista ja voimainkoitoksista en pidä, mutta tänään käytiin sellainenkin, kun minä ja keskimmäinen mittelimme. Olin kieltänyt hyppimästä sohvalta lattialle. Tehostin kieltoa lupaamalla vieväni seuraavan sohvaltahyppijän nukkumaan. Kello oli seitsemän illalla. Keskimmäinen katsoi minuun virne naamallaan - ja hyppäsi sohvalta. Olen sanani mittainen nainen, joten ei muuta kuin keskimmäinen kainaloon, vaatteet narikkaan ja tyyppi peiton alle. Puolen tunnin huutamisen ja mesoamisen jälkeen noin neljävuotias simahti. Minä olin istunut koko sen puolituntisen tyypin vieressä, sanonut sanottavani hiljaisella mutta auktoriteettia huokuvalla äänelläni ja silittänyt tyypin päätä, mikäli olin ylttänyt. Mitä zeniläistä tyyneyttä. Uskomatonta hermojen hallintaa. Tässä sen näkee, miten upeasti kotiäitiys kouluttaa kriisitilanteisiin ja mielenhallintaan ;)

Nyt toivon vain, että huominen sujuisi hieman paremmin. Tai että minun ei tarvitsisi kuunnella jatkuvaa vinkumista ja kitinää. Sormet ristissä kyynärpäitä myöten, jos vaikka...

P.S. Oikein hyvää Imetysviikkoa vain kaikille!

Kirosanojen ihmeellinen maailma

Kaksi vanhinta ovat todenteolla löytäneet kirosanat. Itse asia ei minua liiemmin haittaa, mutta ikävältä tuntuu kuulla heidän kiroilevan. Tekisivät sitä yksinään jossain ilman että kukaan kuulee, niin asia olisi ok. Eilen autossa sainkin sitten selittää, mitä jumalauta tarkoittaa ja miksi sitä ei ole (lasten) soveliasta käyttää.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Myönnän kiroilevani. Yritän tosin aina tehdä sen niin, etteivät lapset kuule, mutta toisinaan tulee puhistua itsekseen niin, että vaikka luulee olevansa yksin, niin pienet korvat siltikin nappaavat kaiken epäsopivan. Siinä sitä sitten ollaan.

Aikoinaan Lontoossa opiskellessani sain (kyseenalaisen kunnian) toimia harjoituksissa kasettisoittimen käyttäjänä. Olin kelannut kasettia liikaa, ja kun musiikin piti alkaa, kuului pelkkää tyhjää (ja vaimeaa kohinaa, kuten C-kasetista aina). Mitä teen minä? Useamman opettajan odottaessa (vähän matkan päässä) töksäytän: "Bollocks" (=pallit) ja yritän epätoivoisesti löytää musiikista oikean kohdan. Kun kuulin tanssikavereitteni tirskuvan musaa odotellessaan, tajusin myös opettajien kuulleen möläytykseni, ja punastuin komeasti. Heh.

Mutta kyllä kuulkaa painokkaasti ja oikealla hetkellä sanottu "Voi Venäjän vittu sentään!!" rentouttaa kummasti :)

Heh, :D

Juhlakausi avattu

Näin se lähti jälleen tämä juhlakausi meillä käyntiin, kun vietettiin tänään kuopuksen 1v-synttäreitä. Poikkeuksellisesti mies hoiti kaikki käytännön järjestelyt ihan kakun leipomisesta alkaen. Minä hengasin lasten kanssa pihalla ja neuloin. Siivoamisessa autoin hieman, ja se mitä en siivonnut, jäi siivoamatta - keittiöä lukuunottamatta, sillä mies hienosti siivosi omat jälkensä kakun koristelunkin jälkeen. (Ja sanattoman sopimuksen mukaan sitten minä siivosin juhlien jälkeen.)

Seuraavat juhlat - joita tuskin juhlitaan edes tässä mittakaavassa kuin kuopuksen synttäreitä - on miehen synttärit puolentoista viikon kuluttua. Jos me nyt miehen kanssa käydään syömässä vanhenemisen kunniaksi, niin se on jo hyvä.

Ja parin kuukauden kuluttua vietetään esikoisen 6v-synttäreitä. Hän tosin on muutamankin kerran uhonnut (kun ei ole saanut mitä on halunnut), ettei äitiä niihin juhliin kutsuta, mutta silloin tuskin on juhliakaan...

Sitten tuleekin jo joulu, joka vietetään näillä näkymin Inkoossa. Ja veikkaisin, että saan kantaakseni melkoisen osan jouluvalmisteluistakin.

Joulun jälkeen on taas parin kuukauden tauko ennen keskimmäisen 4v-synttäreitä. Ja sitten voidaankin huokaista hetkeksi ennen juhannusta ja minun omia synttäreitäni - joita edelleen vietetään hyvin pienessä mittakaavassa.

Ja ennen kuin huomaammekaan, olemme jälleen tässä samassa pisteessä, juhlimassa kuopuksen 2v-synttäreitä - ja minä huokailen syntymäpäiväjuhlaputken alkamista ;)

 

P.S. Se miehen leipoma kakku on tosi hyvää! Ja sen kaikki vieraatkin myös mainitsivat. Lisäksi siitä tuli jättikakku. Neljäsosa jäljellä. Saa nähdä, saadaanko se perheen kesken syötyä.

1v

Tähän aikaan vuosi sitten pötköttelin tuhiseva vastasyntynyt masuni päällä sairaalapaidan alla Naistenklinikan synnyttäneiden osaston yhdessä neljän hengen huoneista ja olin onnesta soikeana. Käsittämätöntä, miten nopeasti vuosi onkaan mennyt! Vastahan vauva (ja pitänee varmaan keksiä uusi nimimerkki, kun taaperohan tuo jo on - juokseekin jo) syntyi, ja nyt juhlitaan jo 1v-synttäreitä.

Vastasyntyneet ja pienet vauvat ovat niin suloisia, että perinteisesti näihin aikoihin alkaa tehdä mieli jälleen uutta vauvaa ;) Varsinaista vauvakuumetta en tunnusta potevani, enkä varmaan ihan tosissani neljännestä kantoliinassa kannettavasta haaveile. Vaan olisihan se ihan kiva, jos vaikka vielä viiden vuoden päästä saisi kokea raskauden, synnytyksen ja niitä seuraavan vauvavuoden. Mitä kaikkea tekisin toisin - vai tekisinkö mitään...

Omaan äitiyteeni etenkin pienen vauvan kanssa olen tyytyväinen. Kantoliinoista, kestovaipoista, perhepedistä ja pitkästä imetyksestä olen löytänyt sen itselleni parhaiten sopivan tavan olla äiti. Ja kun esikoinen ja keskimmäinen raivaavat tietä, on minunkin helpompi seurata mukana ja kasvaa isompien lasten äidiksi - joka ei kuitenkaan valitettavasti vieläkään ihan täydellisesti hallitse hermojaan eikä venytä pinnaansa määrättömästi. (Naapurit todennäköisesti voivat tuon todistaa, jos sitä heiltä kysyy. Ja kyllä hävettää *punastuu*)

Ja muuten, rauhallisesta vauvasta on vuoden aikana tullut taapero, joka on sekä rauhallinen että vilkas jotenkin juuri sopivassa suhteessa - ja joka osaa pitää puoliaan isompien sisaruksiensa kanssa :D

Mahtava lahja

Keväällä mies kysyi, kiinnostaisiko minua käydä katsomassa balettia. Totta kai kiinnostaisi, joten mies varasti meille liput Ballet Mikkeliin. Lauantaina koitti ainakin puoli vuotta odotettu hetki: jätimme lapset Kutemajärvelle mummin ja papan hoiviin ja ajaa hurautimme tunnin matkan Mikkeliin katsomaan Joutsenlampea. Ah ja voih. Edellisestä kerrasta katsomossa oli kulunut valehtelematta ainakin viisi vuotta, joten olin hieman herkässä mielentilassakin. Baletti oli hieno, tanssijat mahtavia ja tunnelma huumaava. Eniten kuitenkin sykähdytti se, että tämän nautinnon minulle tarjosi mies, jota ei oikeasti baletti voisi vähempää kiinnostaa. Lisäpisteitä tuli siitä, että kyseinen mies myös oli mukana katsomassa esitystä, joka tunnetusti on yksi pisimmistä klassisen baletin ohjelmistossa, vaatimattomat kolme tuntia väliaikoineen. :) Ei kuulemma nukahtanut, kun orkesteri soitti niin kovaa ja silloin kun ei soittanut, tanssijat tömistelivät näyttämöllä :) Väliajalla mies tarjosi minulle vielä kupin teetä, suklaaleivoksen sekä lasillisen punaviiniä. Olin ihan hurmiossa, kun ajoimme takaisin mökille - jossa lapset tuskin olivat edes tajunneet, että olimme miehen kanssa olleet poissa viitisen tuntia.

Näin esityksen jälkimainingeissa hinku päästä balettiin, oopperaan ja teatteriin vain kasvaa. Olen hieman kade niille, jotka pääsevät. Minäkin menisin hieman useammin kuin viiden vuoden välein, jos vain saisin lastenhoitajan.