Esikoinen, 11,5-vuotias, sai eilen ihan luvan kanssa lähteä ensimmäistä kertaa ilman aikuisseuraa Helsinkiin. Junalla. Piti päästä ostamaan jotain scootin osia, ja reitti oli katsottu ja moneen kertaan puhuttu. Lasta oli ohjeistettu painamaan oikeaa leimausnappulaa junassa, matkakorttiinkin oli valmiiksi ladattu arvoa sen verran, että ei rahat lopu kesken matkan. Oltiin sovittu, että siihen ja siihen aikaan soittaa kotiin ja siihen ja siihen aikaan on kotona. Ensimmäinen toimi, jälkimmäinen ei niin hyvin. Seikkailuksihan se sitten oli mennyt. Huoh. Onneksi sentään puhelin oli mukana ja sillä sai lapseen yhteyden.
Eikä mitä, keskimmäinen, 9,5-vuotias, keksi tehdä saman kuin esikoinen. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Pari isoa muttaa oli kuitenkin tässä mukana: lupaa ei ollut kysytty, matkakorttia ei ollut mukana, puhelin oli pois päältä. Jokunen puhelu tuli numeroon soitettua, ja savu vain nousi päästä, kun virallinen naisenääni vastasi: "Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä."
Kun lapsi sitten (hyvissä ajoin ennen normaalia kotiintuloaikaa, hurraa sille) tuli kotiin iloisena kuin peipponen, hyvin vakavin äänenpainoin tuli selvitettyä, miksi noin ei saa tehdä. Onneksi, onneksi oli vähän vanhempi kaveri ollut mukana, tosin hänkin ilman lupaa. Olivat olleet hulavannekisoissa ja voittaneet aika hienot jumppavanteet. Tämä asia kerrottiin ihan kuin en sitä tajuaisi. Yritin ymmärtää, mutta vihainen kyllä olin.
Aika varhaisessa vaiheessa lapset näköjään haluavat ympäristön ottaa haltuun. Toistaiseksi tosin saavat jatkossakin tutustua ensisijaisesti kotikaupunkiinsa. Ja ehdottomasti tullaan yhä takomaan kalloon, että AINA pitää kertoa, minne menee ja kenen kanssa. Ja näin kännyköiden aikakaudella ("toista se oli silloin kun minä olin nuori...") se kapula pidetään mukana ja huolehditaan siitä, että akkua riittää, että huolissaan oleva äiti saa yhteyden, vaikka kyse olisi vain siitä, että haluaa pyytää lapsen kotiin syömään.
Kesäloma, jeps.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti