Kun maassa on lunta ja pakkasta

Olemme viettäneet hiihtolomaa koko perheen voimin. Sää ainakin on suosinut tänä vuonna: pikkupakkasta ja lunta on riittänyt hienosti, ja aurinkokin on useampana päivänä käynyt tervehtimässä.

Miehellä ja minulla lomasuunnitelmat menevät usein vähän ristiin. Minusta olisi mukavaa myös vain olla ja löhöillä (ja neuloa ja lukea kirjoja), mutta miehestä oikeaa lomaa on se,  kun voi tehdä kaikkea sellaista, mihin ei arkena oikein ole aikaa. (Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin minulla ei arkena ole juurikaan aikaa vain olla ja löhöillä, joten siinä mielessä ajatukset lomanvietosta ovat yhteneväiset.) Hän siis haluaa näin talvilomalla viedä lapsia luistelemaan, uimaan, laskettelemaan, pulkkamäkeen... Ja minua nuo suunnitelmat ihan hengästyttävät.

Mutta olemme käyttäneet tämän loman hyvin paljon miehen suunnitelmien mukaisesti. Lapset ovat olleet luistelemassa (sekä jäähallissa että luonnonjäällä), laskettelemassa, pulkkamäessä ja uimassa. Minä olen skipannut luistelut ja laskettelut, mutta kuopuksen kanssa olin pulkkamäessä ja koko perhe oltiin eilen Serenassa.

Ja kun miehestä on kyse, mitään ei tehdä vain vähän aikaa. Niinpä keskiviikkona Talmassa vierähti kahdeksan tuntia (tosin minä ja kuopus oltiin siellä vain 2,5 tuntia) ja eilen Serenassa reilut kuusi. Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että itse olin melko lailla riittävän liottunut jo 3,5 tunnin uimisen jälkeen, mutta "lapset" halusivat olla pidempään...

Ai niin, ja torstaina mies vei lapset Hyrylän uimahalliin uimaan. Sanoi reissun kestävän pari-kolme tuntia. Tulivat kotiin reilun viiden tunnin kuluttua. Jep jep.

Pitkissä reissuissa ei sinällään ole mitään vikaa. Kyllä minäkin silloin nuorena... Mutta n. 2,5-vuotias kuopus ei ihan jaksa veljien vauhdissa hyvistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kuopus väsyy, kitinä alkaa, ja minä väsyn siihen kitinään. No, eilinen vesipuistoreissu meni loppujen lopuksi ihan kivasti. Olimme kaukaa viisaita, ja otimme hyvät eväät mukaan. Eväshetkiä vietimme kaksi tuon kuusituntisen aikana. Lisäksi kuopus käytti kellu-uikkareita, joten vedessä telmiminen ja vesiliukumäkien laskeminenkin sujuivat molemmat hyvin ja ilman suurempia huolia. Isommat osaavat jo uida niin hyvin, että heidän välittömässä läheisyydessään ei tarvitse seistä. Tuo viisivuotiaskin.

Esikoinenkin sai hyvät naurut (ja minä kuulin mieluisan kohteliaisuuden), kun tulin hänen perässään alas vesiliukumäkeä. Ennen altaaseen molskahtamistani esikoisen minua jo siellä reunalla odottaessa altaan vieressä seisoi mies kahden poikansa kanssa. Reunalle päästyäni esikoinen hihitti:

E: Äiti, toi setä sanoi sua tytöksi!

Se mies: Joo, tota, tässä pojille sanoin, että laskeepa tuo tyttö lujaa.

E: Ja mä sanoin, ettei se oo tyttö, vaan se on mun äiti!

Minä: Heh, kiitos kohteliaisuudesta.

Että sellaista :)

 

Loma jatkuu viikonlopun yli, ja tänään siivotaan. Huomenna todennäköisesti tehdään jälleen jotain aktiivista miehen suunnitelmien mukaan. Sitä ennen pitääkin muistaa myös levätä ;)

 

 

Nyt sen keksin

Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt useampaan otteeseen, miksi kotiäitiys ei enää tunnu sujuvan. En voi olla joka päivä miettimättä töihinpaluuta ja lasten päivähoitokuvioita. Nautiskelen siitä toistaiseksi tavoittamattomasta tunteesta mikä tulee, kun olen luovuttanut hoitovastuun jollekin toiselle keskellä päivää ja pääsen hetken olemaan ihan itsekseni. Tai siitä, kun tiedän, että se en ole minä, joka joutuu kuuntelemaan kaikki kitinät ja vinkumiset päivän aikana.

Tänään luistinradalta raivoavan kuopuksen kanssa kotiin kävellessäni sitten keksin, miksi kotiäitiys on viime aikoina ollut niin kovin raskasta. Kahdella sanalla: yksinäisyys uuvuttaa. Tajusin, että aikuiskavereita minulla ei ole samassa tilanteessa tässä lähellä yhtäkään. Kontaktit muihin aikuisiin ovat supistuneet olemattomiin, jos ei lasketa kontaktia mieheen ja omiin vanhempiini.

Leikkipuistoissa ei tule juteltua muiden vanhempien kanssa, kun jokainen niin tiiviisti seuraa omaa jälkikasvuaan. Onneksi pari kolme kertaa viikossa saan vaihdettua muutaman sanan keskimmäisen leikkikoulukavereiden äitien kanssa, ja sen jälkeen olenkin hetken kuin toinen ihminen. Ne hetket eivät valitettavasti juurikaan kanna paria tuntia pidemmälle, minkä olen suureksi surukseni huomannut.

Tilanne tuntuu entistäkin masentavammalta jo siksi, kun miettii aikaa ennen muuttoa. Vanhassa pihassa oli minun lisäkseni kolme muutakin kotiäitiä, jotka laillani aktiivisesti viettivät aikaa pihalla lasten leikkiessä omia leikkejään sulassa sovussa. Tuli siinä juteltua ummet ja lammet sekä lapsista että vähän kaikesta muusta. Opittiin tuntemaan toisemme muutenkin kuin naapureina ja hyvänpäivän tuttuina. Ei tarvinnut padota sisäänsä niitä asioita, jotka juuri silloin ottivat päähän, vaan toimimme toistemme kuuntelijoina ja empatiasäiliöiden täyttäjinä. En voi olla sanomatta, että kaipaan sitä aikaa. Kaipaan niitä kontakteja ja leppoisaa yhdessäoloa.

Jossain mieleni sopukoissa jyskyttää ajatus, että kun pääsen jälleen aikuisten maailmaan, "oikeisiin" töihin, ja kaikki lasten päivittäiset kitinät ja tappelut ja viihdyttämiset eivät kaadu minun niskaani, elämäni helpottuu. Voi olla, että minusta tulee jälleen se iloinen itseni, jona opin itseni tuntemaan tässä vuosien varrella. Inhottaa olla joka päivä pahalla päällä lasten komentamisesta. Empatiasäiliöni on tyhjiin ammennettu, haluaisin olla välillä se, joka saa eikä aina se, joka saa antaa. Tai paremminkin joutuu antamaan. Olen venynyt äärimmilleni, enkä pidä tästä tunteesta enää yhtään. Nolottaa tunnustaa, että virtuaalinen hiekkalaatikko on noussut arvoasteikolla ennennäkemättömän korkealle.

Kuka lohduttaisi uupunutta, (päiväkahvi)seuraa vailla olevaa kotiäitiä? Anyone? (Kun töihin pääsen vasta elokuussa...)

 

Kiikun kaakun

Isosta kerrostaloyhtiöstä pientaloon muuttaminen toi paljon muutoksia. Yksi niistä on se, että biojäte kopostoidaan omassa pihassa sen sijaan, että se kerätään bioska-pussiin ja roudataan taloyhtiön jätekatoksen bioroskikseen eikä siitä tarvitse sen jälkeen enää huolehtia.

Kompostorin ansiosta olen perehtynyt kompostointiin perinpohjaisesti. Mietin jatkuvasti sopivaa kuivikkeen määrää ja sekoitusta, että komposti ylipäätään toimisi. Olin innoissani, kun sain kompostorin kunnolla käyntiin pitkän eipäs-juupas -vaiheen jälkeen. Joka päivä kävin useaan kertaan katsomassa kompostorin lämpömittarista mieltähiveleviä lukuja: 30, 40, 45...

Kyllä harmitti, kun eilen huomasin lämpötilan taas pudonneen alle kahdenkympin, vaikka pahin pakkasjakso onkin takana. Piru vie, mitä tässä vielä pitäisi tehdä? En näköjään osaakaan tulkita kompostorini sielunliikkeitä, vaikka niin jo ehdin luulla. Vaikka mieli tekisi heittää kaikki jäte sekajäteastiaan ja siitä kaatopaikalle, niin sisu ei anna periksi. Kyllä minä sen kompostorin vielä kesytän, odotahan vain!

Aikaisemmin kompostijäte taisi olla liian märkää, nyt se on liian kuivaa - kai. Enkä millään jaksaisi alkaa lämpöisen veden kanssa läträtä. Vai pitäisikö vain odotella säiden lämpenemistä, että maatuminen käynnistyisi jälleen toden teolla...

Niin että jos jollain on vinkkejä jaettavaksi, niin kommenttilootaan niitä voi naputella. Tämä kiittäis :)

Haasteesta miestä, sarvista härkää

Kaisa haastoi minut valokuvameemiin. Pakkohan sitä on osallistua, kun kerran haastetaan :)

Ohjeet kuuluvat näin:

1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.

Tässä ohjeiden mukainen kuva:

Ja tarina kuvan takana menee näin:

Olen innokas neulomaan ja tekemään muitakin käsitöitä (tsekatkaa vaikka). Tämä kuva on otettu marraskuussa 2007, kun olin tehnyt nappeja vaille valmiiksi tällaisen nutun kuopukselle, ikää 1v1kk. Neiti oli silloin jo niin vauhdikas, etten hänestä saanut mallia, vaan turvauduin vanhaan Maija-nukkeeni, joka tässä perintökeinutuolissa seisten esittelee nuttua.

Nuttuun käytin itselle tekemästäni neulepaidasta jääneitä lankoja, Novita Wool viininpunainen. Muistelen tuskastuneeni tuon neulomiseen, jostain syystä yksinkertainen ohje tuntui tosi puuduttavalta. Kuinka ollakaan, kun vihdoinkin sain napit tuohon kiinni, kuopus piti nuttua yllään kaksi kertaa, ja sen jälkeen se jäi kaappiin. Kunnes myin sen alkukeväästä Huutopaketissa muiden 62-68/70 senttisten vaatteiden kanssa (pilkkahintaan - pahus.) Ohje on jostain Novitan lehdestä. Tai vaihtoehtoisesti Modasta. Muutosta johtuen rakkaat neulelehteni ovat edelleen yhdessä muuttolaatikossa kellarissa, enkä pääse asiaa nyt tarkistamaan...

 

Meemiin haastan puolestani Piikkarin, Petran, Jennin ja arkitehdin.

Enkä loukkaannu, jos haastetta ei oteta vastaan. Itsekin pääsääntöisesti katkaisen ketjukirjeet sen kummempia omantunnon pistoksia tuntematta ;)