Hei, meillä sisustetaan

Jo alkoi tapahtua, kun mies keksi, että varastosta voisi tavaraa viedä kierrätykseen tai autotalliin säilytykseen. Ilmeisesti tämä vuodenvaihde on otollista aikaa kaikenlaiselle siivous- ja remontointipuuhastelulle...

Mies siis eilen innostui tyhjentämään verkkovaraston kantamalla tavarat autotalliin (odottamaan jatkotoimenpiteitä). Sen jälkeen hän kantoi tavaraa asunnosta verkkovarastoon. Esikoinen ja keskimmäinen auttoivat. Minä olin hieman sekavissa tunnelmissa kotona kuopuksen kanssa. Onhan se hienoa, että ylimääräistä tavaraa viedään huoneista varastoon. Mutta miksi ihmeessä sinne pitää viedä käytössä olevia tavaroitakin? Mies perusteli tätä sillä, että koska varasto on lämmin ja tuossa seinän takana, sinne ei ole ylivoimainen matka mennä ja hakea se tavara, mitä kulloinkin tarvitsee. Niinpä huomasin illalla, että mm. työmappini ovat siirtyneet varastoon. No, enhän minä nyt mitään töitä edes tee, mutta oudolta tuntuu silti.

Miehen siivousinnostuksen jäljet näkyvät selvästi: kun meillä aikaisemmin kirjahyllyn hyllyt olivat täynnä tavaraa, niin nyt osa hyllyistä ammottaa tyhjinä. Ongelmaksi koen asian lähinnä siksi, että se tavara, joka aikaisemmin ei mahtunut mihinkään, ei edelleenkään mahdu mihinkään. Ei hirveästi hotsita avohyllyyn tunkea erinäistä kaappeihin tungettua tavaraa. No, nyt kun on sohaistu muurahaispesää, niin homma pitää hoitaa loppuun asti.

Olen totaalisen kyllästynyt avohyllymeninkiin. Haluan asunnon, joka ei näytä opiskelija-asunnolta! Haluan asunnon, jossa säilytystilat ovat niin hyvät, että tavaraa saa ovien taakse ja laatikoihin piiloon kaikkien katseilta! Haluan asunnon, jossa tavarat eivät ole levällään lattialla, vaan varman lapsilukon takana! Haluan asunnon, jossa kukaan muu kuin minä ei koske minun tavaroihini - tai ainakin osaa kysyä luvan ennen kuin koskee! Tämän vuodatuksen kun eilen illalla miehellekin purin, hän myötämielisenä lupasi, että lähdemme etsimään uutta kirjahyllyä (jossa on ovia - paljon ovia!) sekä sopivaa lipastoa (tasoja - haluan tasoja olohuoneeseen. Ja ehkä makuuhuoneeseenkin kanssa.) heti, kun ehdimme. Sitten tietysti sohvakin kaipaisi uutta verhoilua. Onhan siinä jo kolmen lapsen jäljiltä puklut ja jotain muutakin epämääräistä, rispaantuneesta kankaasta puhumattakaan. Verhoilu tulee vain niin kalliiksi, että voisi olla järkevämpää ostaa kokonaan uusi sohva (vaikka tuo vanha onkin tosi laadukas ja hyvä).

Kunhan vuosi tästä vaihtuu, niin päästään tositoimiin. Ellei sitten ehditä muuttaa sitä ennen... ;) 

Jouluyö, juhlayö

Mitä kolmen alle kouluikäisen äiti voisi tehdä jouluyönä, kun kaikki muut ovat jo nukkumassa? No tietenkin istua rauhassa sohvalla, nauttia hiljaisuudesta, juoda glögiä ja syödä pipareita ja torttuja ja ajatella asioita. Ja neuloa aina silloin, kun muistaa sormiaan liikuttaa :)

Näin vanhemmiten joulut menevät ohi aina vain nopeampaa. Jotkut sanovat, että joulu on lasten juhla. Siten se on ainakin totta, että aikuiset hoitavat kaiken tarpeellisen: ruuat pöytään, lahjat kuusen alle, järjestyksen taloon. Täytyy myöntää, että tämä oli ensimmäinen joulu, kun koin olevani yksi noista vastuullisista aikuisista. Ja olo on kuin järjestysmiehellä ison keikan jälkeen.

Lapset olivat heti aamulla kuin tulisilla hiilillä: "Äiti, koska ne lahjat avataan, me ei jakseta odottaa!" Yritä siinä sitten selittää, että ensin käydään haudoilla, sitten saunotaan, sitten syödään paljon ja hyvin ja vasta sitten on lahjojen vuoro. Tämän joulun jälkeen minä koen olevani potentiaalinen anglikaanisen joulun kannattaja: kun kaikille on selvää, että lahjat saa vasta joulupäivän aamuna, ei ole mitään syytä kiukutella ja kitistä. Miehen kanssa ihmeteltiinkin, mikä kumma on saanut suomalaiset ryhtymään siihen, että lahjat jaetaan jo aattoiltana...? (Keskustelimme myös joulunvieton historiasta, mutta se on liian pitkä stoori kirjoitettavaksi näin jouluyön rentoutuneessa tunnelmassa :) ) Esikoinen kertoi mummolle, että joulupukkia ei ole olemassa, vaan että se on sellainen joulusatu. Mutta hyvin reippaasti lähti miehen ja keskimmäisen kanssa ulkoa vanhalta talolta katsomaan, oliko pukki kenties eksynyt, kun ei tänne kuulunut. Lahjojen jakaminen ja avaaminen sujuivat hieman rauhallisemmissa merkeissä kuin viime vuonna, jolloin tärkeintä taisi olla se, kuinka monta pakettia saa repiä auki. Tänä vuonna oli malttia katsoa, mitä paketista paljastui sekä seurata, mitä muut saivat lahjaksi. Hieman olivat lapset pettyneitä lahjojen vähäiseen määrään. No, kun menemme ottamaan uutta vuotta vastaan toiseen mummolaan, on sielläkin lahjoja odottamassa. Eikä se määrä vaan se laatu...

Kerrottakoon vielä sekin, että itse sain toivotun joogamaton lahjaksi. Siinä meni se viimeinenkin tekosyy olla treenaamatta kotona... ;)

Olen tainnut aikaisemminkin sanoa, että joulussa tätä nykyä parasta on joulunalusaika, ne kaikki valmistelut ja fiilistelyt. Hyvänä kakkosena tuleekin sitten tämä hetki, kun lapset ovat nukkumassa ja talo on hiljainen. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Näihin tunnelmiin :)

Viime hetken lahjatoive

Tuli eilen leivottua pipareita esikoisen ja keskimmäisen kanssa. Vartin sitä jaksoin - ja niin jaksoi keskimmäinenkin - ja kun homma alkoi mennä siihen, että piparimuottia läntättiin jo painettujen pipareiden päälle, kiitin lapsia avusta ja näytin ovea. Joo ei, en ole hyvä leipomaan lasten kanssa. Etenkään silloin, kun pikkuapulaiset eivät reagoi ohjeisiin millään tavalla.

Tästä keksinkin viime hetken lahjatoiveen: lehmänhermot aka pitkä pinna. Tai vaihtoehtoisesti lahjan voisi antaa lapsille, jolloin toivoisin heille kuulevia korvia ja tottelevaa mieltä.

No, piparit sain leivottua, samoin kuin joulutortutkin, ja tänä aamuna pakkaamisen ja hääräämisen jälkeen pääsimme lähtemään koko perhe joulun viettoon. Inkoosta kotiin tullaan Tapanina. Siihen asti nautimme rauhallisesta (?) joulusta jäättömän meren rannalla. Mieskin pääsee joulusaunasta uimaan :)

Tonttutyttö toivottaa sopivan leppoisaa joulua itse kullekin :) Kinkkua ja laatikoita ja pipareita ja silleen...

Lastenhuoneraporttia

Edellisen postauksen kommenttilootassa kysyttiin, miten lapset suhtautuivat lastenhuoneen uuteen järjestykseen. Tämä onkin mielenkiintoista, ja ansaitsee siksikin ihan oman postauksensa :)

Esikoinen sanoi ensitöikseen aamulla: "Onpa täällä siistiä!" Sen jälkeen kysyi, olinko vienyt leluja varastoon. Keskimmäinen kysyi sen jälkeen, mitä leluja olin vienyt pois. Itsekseni siinä vaiheessa mietin, ettei lastenhuoneen raivaaminen ollut mitenkään pöntömpi ajatus, kun eivät lapset edes muista, mitä leluja siellä oli ollut!

Vastausta odottamatta kumpainenkin ryntäsi leikkimään - Brion junaradalla. Ei sanaakaan siitä, miten ikävää oli, kun tuo ja tämä lelu oli viety pois. Ja kun junarataleikki oli ohi, ei palojen kerääminen ollut mitenkään tuskaisaa. Uudesta lastenhuoneesta tykkää äitikin :)

(Ja niitä poisvietyjä leluja ovat: kaikki pehmolelut, kaikki legot, kaikki dublot, kaikki pikkuautot, kaikki isot autot - paria valioyksilöä lukuunottamatta - kaikki leikkiastiat, kaikki palapelit ja kaikki palikat - myös aakkospalikat. Näiden lisäksi karsin kuopuksen leluista kaikki vauvahelistimet. Jossain vaiheessa saatan palauttaa legot ja dublot, ehkä muutaman pikkuautonkin, mutta palapelit, palikat ja pehmolelut näillä näkymin joutavat kiertoon vauvahelistinten kanssa. Astioista en ole vielä päättänyt. Voi olla, että kuopus hieman kasvettuaan haluaa niillä kovasti leikkiä. Saa nähdä.)

Pehmeitä paketteja odotellessa...

Meissä kaikissa asuu pieni...

Aikuisena on kiva olla. Voi syödä suklaata aina, kun tekee mieli (ja on rahaa sitä ostaa). Voi myös valvoa niin pitkään kuin huvittaa (vaikka aamulla silmät ristissä sitä katuukin). Lisäksi voi siivota lastenhuoneen ja kantaa sieltä noin puolet leluista varastoon vain siksi, että lapset itsepintaisesti kieltäytyvät siivoamasta omia sotkujaan.

Kyllästyin totaalisesti siihen, että ensin lastenhuoneen lattia kuorrutetaan leluilla niin, ettei siellä pysty kävelemään kompastumatta, ja sitten lapset siirtyvät leikkimään olohuoneeseen ja keittiöön ja tuovat lelut mukanaan - ja jättävät ne leikin päätyttyä jälkeensä. Olen pahoillani, mutta natsi minussa sai vallan. Kun lapset menivät nukkumaan, pääsin toteuttamaan itseäni oikein kybällä. Raivasin lastenhuoneen sentti sentiltä, ja (uhkaukseni mukaisesti) vein varastoon kaikki ne lelut, jotka edelleen, useiden siivouskehotusten jälkeen, olivat levällään lattialla. Eikä yhtään hävetä sanoa, että koin sadistista tyydytystä raivaustyötä tehdessäni. Jos ei kerran hyvällä, niin sitten pahalla. Ja nyt on lastenhuoneessa tilaa leikkiä niillä noin kymmenellä lelulla, jotka sinne hyväsydämisyyttäni jätin.

Päätin opettaa lapsille, miten tavaroista pidetään huolta. Harjoittelu aloitetaan vain muutamalla tavaralla. Kun tämä tasoista helpoin onnistuu sopivan pitkän ajan, lisätään vaikeusastetta ja tuodaan varastosta lelu tai pari lisää. Ja niin edelleen. Ja jouluhan on ihan kohta, jolloin leluvarastot todennäköisesti muutenkin täydentyvät - vaikka jos saan rehellisesti sanoa, niin arvostaisin lelupaketteja enemmän vaatepaketteja. Omat kupeitteni hedelmät tuntien taitaa kyllä käydä niin, että varastoon viedyt lelut voi ennen pitkää siirtää suoraan kiertoon ilman, että ne pääsevät takaisin meidän lastenhuoneeseen asti...

Joku joskus murjaisi, että ainoa, mikä pysyy ehjänä lasten käsittelyssä on metrin pätkä ratakiskoa. Empiiristen tutkimusten perusteella väittäisin, että myös Brion junaradan palikat pysyvät ehjänä, samoin kuin Dublotkin. Vaikka yritys niiden rikkomiseksi onkin ollut erittäin hyvä. Myös Shinkasen-sähköjunarata on aika hyvin pitänyt puoliaan kaikenlaisia koettelemuksia vastaan. Juuri eilen lapset nimittäin testasivat, miten käy, kun juna ajaa jyrkänteeltä alas *huoh*.  Miehen kanssa tänään juteltiinkin, että paras lienee heittää leluja pois sitä mukaa, kun niitä rikki menee. Mitä tuhlausta, sanon minä, mutta kai se on niin toimittava. Pakon edessä. Tässä taloudessa lisäksi täysin turhia leluja ovat olleet kaikki palapelit (äidin palapelejä lukuunottamatta - muista palat levitetään ympäriinsä ja puolet vielä hukataankin), vauvahelistimet ja pehmolelut (keräävät julmetusti pölyä vaikka ehkä söpöjä ovatkin - ja peittävät tosi tehokkaasti lattiapinta-alaa). Muutaman mainitakseni. Niistä on hankkiuduttava eroon asap. Joulunjälkeisiä kirpputoreja odotellen, siis.

Tämäniltaisen sortteeramisen jälkeen hieman jännittää huominen aamu. Toisaalta, voihan olla, että lapset eivät edes huomaa minkään muuttuneen... 

Kiitos, hyvää kuuluu

Joulu tulla jolkottaa, ja joulufiilistä yritetään hakea, vaikka maa on vieläkin ihan musta. Onneksi jouluvaloilla saa vähän kohotettua tunnelmaa, samoin kuin joululauluilla ja tietysti pipareilla. Ja suklaalla glögistä puhumattakaan. Kun vielä saisin joulukortit postiin, niin homma alkaa olla voiton puolella.

Kamalalla kiireellä ostin kuun lopulla lapsille Mauri Kunnaksen piirtämät joulukalenterit. Kuvakalenterit ihan vain siksi, etten jaksa kuunnella tappelua siitä, kun toinen ei anna omista kalenterisuklaistaan sille toiselle, joka heti ekana päivänä söi kaikki omansa. Kuinka ollakaan, kuvakalenterit ovat painuneet unholaan. Esikoinen naureskelikin, että hän avaa kaikki luukut kerralla sitten jouluaattona. Jos minä vaikka ensi jouluksi saan toteutettua sen pitkään haaveissa olleen joulukalenterin. Sellaisen kestokalenterin, kankaisen, jonka taskuihin saisi laitettua jotain pientä jokaiselle lapselle.

Joulupukista ollaan myös täällä puhuttu. Esikoinen on vahvasti sitä mieltä, että joulupukkia ei ole olemassa. Tai jos on, niin sillä on niin kiire, ettei se oikea ehdi meillä käydä, ja että ne joulupukit, joita tuolla ulkona jo näkee, ovat vain joitain miehiä, jotka ovat pukeutuneet joulupukeiksi. Minä hymistelen vieressä. Parempi olla hiljaa, jos ei halua valehdella. Tietenkin voisin kertoa joulupukin olevan vain satuolento samalla tavalla kuin Rölli on. Mutta olen päättänyt kertoa tämän suuren totuuden vasta sitten, jos sitä minulta suoraan kysytään. Mitä sitä nyt liikaa tietoa tuputtamaan...

Mies kysyi tuossa pari päivää sitten, mitä haluaisin joululahjaksi. Hieman nolona kerroin, miten olisi ihanaa saada olla yksin kotona 24 tuntia. Edellisestä kerrasta onkin vierähtänyt vajaat viisi vuotta. Onkohan tässä kyse ilmiöstä "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella"? Toisaalta, kaiken tämän härdellin keskellä on sellainen selittämätön kaipuu omaan rauhaan ja siihen, ettei tarvitse olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestä. Mies lupasi järjestää asian keväämmällä :)

Esikoisella ja keskimmäisellä oli tällä viikolla tanssituntien jouluiset salijuhlat. Olipa hauska nähdä heitä esiintymässä :) Tulevat äitiinsä ;) Ensi viikolla on eskarin joulujuhla sekä keskimmäisen kerhon joulujuhla. Juhlia piisaa, mutta niinhän sitä sanotaan, että joulu juhlista jaloin :)

Ja kahden viikon kuluttua joulu on jo ohi.

Lasten kanssa lomalla

Tarkoitus oli juhlia Suomen 90 itsenäistä vuotta juhlallisesti, mutta toisin kävi.

Mies varasi pari viikkoa sitten meille mökin Himokselta. Oli aika viedä esikoinen ja keskimmäinen laskettelemaan. Erinäisten aikataulullisten seikkojen takia vietimme Himoksella kaksi yötä ja vain yhden kokonaisen päivän - eilisen. Mies oli sisukkaasti lasten kanssa rinteessä melkein koko päivän. sateesta huolimatta. Minäkin kävin laskemassa pulkkamäkeä kuopuksen kanssa, mutta vietin myös aikaa mökissä. Esikoinen oppi laskemaan hienosti, sekä sauvojen kanssa että ilman. Keskimmäinenkin kyllä laski lastenrinnettä ihan hyvin. Jarrutusta hän ei vain halunnut opetella, vaan laski hienosti jalat ihan yhdessä. Jos piti pysähtyä ennen kuin vauhdit loppuivat itsestään, hoitui se pyllähtämällä. Ja jos vähänkin vinkkasi siihen suuntaan, että auratakin voisi, sai takaisin sellaisen mulkaisun, että.

Mistään lomasta - siis minun kannaltani - ei tosin voida puhua, kuopus piti siitä huolen. Olimme varanneet mökin, jossa ei olisi sisällä portaita. Kattia kanssa. Eteisestä olohuoneeseen oli kolme porrasta. Siinä saikin sitten pitää vahtia aika tiiviisti. Heti saavuttuamme mökille piti keittiön ruokapöydän tuolit kaataa kumoon, ettei kuopus kiivennyt pöydälle. Roskiskaapin vieressä piti seistä lähes jatkuvasti, ettei kuopus mennyt roskista kaivaamaan. Rahin nostin suosiolla sängylle, kun sen päältä hypittiin sohvalle. Kerrossängynkin kielsin lapsilta (julma äiti), kun leikit siellä alkoivat näyttää niin hurjilta. Klinkkerilattia oli liukas, joten hippaleikeistä sisällä piti tehdä myös loppu. Kaiken huipuksi mökissä kaikui, ja kun kuopus on innostunut kirkumaan, korvissa soi vieläkin. Onneksi sentään mies oli tehnyt ruuat valmiiksi, ja ne piti vain lämmittää ennen tarjoilua. Jotain helpotusta siis.

Lapset kyllä tykkäsivät, vaikka noinkin lyhyt reissu tuntui minusta pieneltä koettelemukselta. Miehelle autossa kotimatkalla sanoin, että seuraavan kerran olen valmis vastaavanlaiselle reissulle sitten, kun kuopus on ohittanut pahimman riiviövaiheen.

Oli muuten ihana tulla kotiin - ja vielä ihanampaa, kun lapset menivät nukkumaan ja talo hiljeni :)

Sisustussuunnittelua

Nuorin lapsista on tullut apinaikään. Se on se ikä, kun kaikkialle pitäisi kiivetä, mutta järki ei pysy touhuissa mukana. Laiskana äitinä en jaksa koko aikaa kulkea toisen perässä nostelemassa korkealta pois, vaan pyrin tekemään kodista turvallisen tällaiselle apinaikäisellekin. Meillä ei siis ole kovinkaan hehkeätä, kun mm. kaikki keittiön ja lastenhuoneen tuolit makaavat lattialla pöytien alla pitkin pituuttaan. Myös keinutuoli on kokenut saman kohtalon, ja tiedättekö, pitkin pituuttaan makaava keinutuoli vie paljon enemmän tilaa kuin jalaksillaan seisova keinutuoli. Puhumattakaan siitä, miten hankalaa keinutuolissa on nyt istua.

Onneksi tämä on vain vaihe, ja mennee ohi puolen vuoden kuluttua, jos nuorimmainen tulee isosisaruksiinsa. Vaikka tiedänkin, että vaihe on vaihe ja menee ohi, en juuri nyt kyllä jaksaisi tätä vaihetta. Voisin melkein muuttaa pois täksi aikaa...

Voisi kuvitella, että olen raskaana (en todellakaan ole!), kun pesänrakennusvietti jyllää yllättävän voimakkaana. Ainakin ajatuksissa jos ei niinkään itse teoissa. Haluaisin uuden keittiön vanhan vedellessä viimeisiään. Haluaisin myös raivata kaikki kaapit ja komerot ja kiikuttaa meille turhat tavarat kirppikselle tai muuhun kierrätykseen. Haluaisin lisäksi siivota kirjahyllyn järkevämmän näköiseksi, se kun tällä hetkellä toimittaa myös hätävarasijoituspaikan virkaa (ja siksi näyttää ihan järkyltä). Itse asiassa haluaisin eroon koko kirjahyllystä, tai vähintään siirtää sen olohuoneesta pois. Ja kirjahyllyn tilalle haluaisin ison lipaston tai senkin. Kaipaisin umpilaatikoita sekä laskutilaa kynttilöille ja valokuville. Jotain kaunista siis. Mies ei ole asiasta kovinkaan innostunut. Jo sanana lipasto saa hänellä karvat pystyyn. Lipasto on kuulemma käyttökelpoinen vain juhannuskokossa. Aina en jaksaisi edes yrittää ymmärtää sitä, miksi miestä ei tämä tavaran paljous ja epäjärjestys haittaa. Minua se haittaa ihan kybällä (vaikka mietinkin, haittaisiko se yhtä paljon, jos viettäisin päivittäin enemmän aikaa kodin ulkopuolella sen sijaan, että joka päivä saan epätoivoisesti järjestää tavaroita täällä). Jatkan asiasta puhumista ja idean omaksuttamista miehelle. Ja yritän järjestää jonkun sopivan hetken kirjahyllyn siirtämiselle ja siivoamiselle.

Joulukoristelun sain sentään jo aloitettua ripusteltua jouluvalot partsille joulukuun alkamisen kunniaksi. Täysin tyytyväinen en tosin ole sommitteluuni, joten kun aika on kypsä (ja sitä on riittävästi), sommittelen valot uudelleen. Sitä odotellessa pähkäilen kynttelikköjen sijoittamista ikkunoille. Ehkä joulunalusviikolla saan jotain aikaiseksi.

Satuinpa tässä taannoin katsomaan Innoa. Tulisikohan se Marko tänne meillekin laittamaan uusiksi koko 76,5 neliötä? Kaipaisin apua - tai vaihtoehtoisesti enemmän neliöitä :)

Tule joulu kultainen

Jouluaattoon on kuukausi. Jouluihmisenä olen siis auttamatta myöhässä. Jostain syystä tänä vuonna jouluun valmistautuminen on käynnistynyt vähän jähmeästi. Joululauluja olen toki kuunnellut, kynttilöitä polttanut (silloin kun lapset ovat tarpeeksi kaukana) ja pipareita syönyt, mutta siihen se on toistaiseksi jäänyt.

Nyt yritän tsempata itseäni siihen, että saan aikaiseksi aloittaa ensimmäiset jouluvalmistelut hakemalla varastosta jouluvalot ja kyntteliköt ja vielä saamalla ne ikkunoihin. Joulukorttejakin haluaisin jo kovasti suunnitella. Mutta kun kelit ovat mitä ovat, ei inspiraatiota oikein löydy. Ja onhan viralliseen pikkujouluun (ensimmäiseen adventtiin) vielä reilu viikko.

Yritän tänä vuonna lanseerata uuden tavan antaa joululahjoja. Kun lastenhuone on jo ääriään myöten täynnä tavaraa (meinasin kirjoittaa "rojua", mutta huomasin lapsukseni ajoissa), yritän saada läpi ehdotuksen, että jokainen antaisi vain yhden lahjan per antaja per lapsi. On selvää, että lahjojen määrä vähenisi, mutta se ei liene suurikaan vahinko. Ainakin, jos miettii, miten viime jouluna enemmän iloa tuli pakettien aukirepimisestä kuin itse lahjoista. Ja kun lahjojen antajia on kuitenkin lähemmäs kymmenen, ei kuitenkaan voida puhua mistään järin suuresta kadosta kuusen alla.

Minulla on yksi toivomus joulun suhteen. Toivon sen olevan rauhallinen ja rentouttava. Valkoisuus olisi iso plussa, mutta näillä leveysasteilla ei mitenkään itsestäänselvyys. Harmi sinänsä.

Kun kamelin selkä katkesi

Heräsin aamulla märkään oloon: keskimmäisellä oli tullut yöllä pissa housuun. Ei muuta kuin pyykkäämään. Harmitti vietävästi. Onneksi näitä ei satu kuin ehkä kerran kuukaudessa tai harvemmin, mutta ketutus (lähinnä pyykinpesun aiheuttama) on silti suuri, kun näin tapahtuu. Lakanat nyt pesee helposti, ei siinä mitään. Enemmän harmittaa silloin, kun suojaukset pettävät ja pissa kastelee myös petarin (ja jousipatjan). Kuten tällä kerralla.

Pieneen pesukoneeseen ei tungeta paksua 160-senttistä petaria edes hyvällä tahdolla tai supervoimilla. Sitä en myöskään lähde juuriharjalla tai muulla käsin pesemään. Ja tänä aamuna koin suurta tarvetta puhdistaa petarin jollain keinolla. Ei muuta kuin googlaamaan.

Olen kuullut hyviä asioita höyrypuhdistamisesta. Hakusanaksi siis höyrypingviini, ja löysin itseni Hobby Hallin sivuilta. Lupaa kysymättä menin ja tilasin sieltä höyrypingiinin. Jee! Kun se saapuu toivottavasti viikon kuluttua viimeistään, "pesen" sillä patjat, sohvat ja matot sekä vessanseinän kaakelien saumat. Ikkunatkin voisin sutaista, ei se haittaa tekisi. En malta odottaa...

Ja mihin seinään rasti nyt piirretään?

Kunnostauduin tänään ruuanlaiton saralla. Olen seikasta erityisen ylpeä siksi, että en oikeasti voi sietää ruuanlaittoa. Jos ei olisi näitä huollettavia, en varmaan söisi - enkä taatusti tekisi - lämmintä ruokaa koskaan. Olen lopen tympääntynyt siihen, että ruokaa pitää tehdä joka päivä. Tai ainakin kolme kertaa viikossa, jos vaikka joskus onnistun tekemään jotain ruokaa niin paljon, että siitä riittää useammalle aterialle. En jaksa enää miettiä, mitä milloinkin teen, ja tuntuu, että pyöritän paria kolmea ruokalajia päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja kaiken lisäksi lämmintä ruokaa pitäisi tarjota kaksi kertaa päivässä. Ei jaksa!!!

Mutta tänään, kun olin näissä tunnelmissa ja mietin välipalan aikaan, mitä ihmettä teen iltaruuaksi (vai tilaanko pitsan), sain ilmeisesti jonkinlaisen kohtauksen, sillä päätin tehdä lasagnea. Ekaa kertaa elämässäni ja ihan alusta alkaen itse, ei mitään puolivalmista eineslasagnea. Lukuunottamatta lasagnelevyjä, jotka oli kaappiin ostettu jo aikaisemmin sekä jauhelihaa, jonka nostin pakastimesta tiskipöydälle sulamaan. Ei muuta kuin hihat ylös, käsipesulle ja hommiin.

Jauhelihakastikkeen tekeminen sujui rutiinilla. Juustokastike tarjosi enemmän haastetta, mutta onnistuin kuin onnistuinkin olemaan polttamatta kastiketta pohjaan. Sitten vain ladoin kastikkeita ja lasagnelevyjä vuokaan vuorotellen ja törkkäsin vuoan uuniin. Neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua keittiöstä leijaili herkullisia tuoksuja :) Mies tuli sopivasti kotiin, ja oli (ehkä liiankin) yllättynyt. Itse taisin olla vielä enemmän yllättynyt, sillä a) lasagnen tekeminen "alusta asti" ei ollut ollenkaan vaikeaa (edes vauva kantoliinassa) eikä työlästä ja b) se oli oikeastaan ihan hauskaakin - enkä olisi ikinä uskonut edes ajattelevani ruuanlaittoa hauskana!

Pienessä päässäni olin ajatellut, että lasagnea riittäisi huomiseksi päiväruuaksikin (ja näin välttäisin kahden ruuan tekemisen huomenna), mutta kattia kanssa. Ilmeisellä moukantuurillani olin onnistunut tekemään ekasta lasagnestani niin maukasta, että esikoinen, keskimmäinen ja mies tekivät parhaansa tyhjentäessään vuokaa ruuasta. Tarkoittaa sitä, että joku meistä voi vielä huomenna syödä lasagnea päiväruuaksi, mutta ei todellakaan kaikki. Parasta ehkä delegoida huomisen ruokahommat miehelle, jos hänellä vaikka mielikuvitus tällä saralla toimisi hieman aktiivisemmin kuin minulla...

YTV on puhunut

Eilen se oli Iltasanomien nettisivuilla ja tänään Hesarissa. Otsikko kuuluu: HKL pitää lasten kantoliinaa vaarallisena.

Jutussa vedotaan rattaiden turvallisuuteen ja kritisoidaan lasten kuljettamista sylissä, kun äkkijarrutuksessa lapsi voi sinkoutua pitkin bussia. Puhisin tästä itsekseni eilen illalla, kun luin jutun ekaa kertaa. Minulla sentään on kantoliinakokemusta kuuden vuoden ajalta.

Mietitäänpä. Olen liikkeella rattailla, ja bussi on täynnä. Ei mitään mahdollisuutta päästä kyytiin, kun bussissa on jo kahdet rattaat eikä enempää turvallisuussyistä oteta kyytiin. Siinä meni se bussi sitten, ja todennäköisesti myöhästyn sieltä, minne olenkaan menossa. Tai vaihtoehtoisesti joudun odottamaan seuraavaa bussia rattaissa kitisevä vauva (kun meidän lapset eivät ole oikein koskaan rattaissa nukkuneet tai olleet rauhallisesti). Tulee seuraava bussi, jonne pääsen kuin pääsenkin kyytiin. Mutta bussi on hieman myöhässä aikataulustaan, ja tunnollinen kuski tekee parhaansa saadakseen asiakkaat ajallaan perille. Kiihdytykset ja jarrutukset ovat rajunpuoleisia, samoin mutkissa vedellään haipakkaa vauhtia. Olen parkkeerannut rattaat kuten kuuluukin. Jarru päällä, kahva oveen päin (kun niin päin nousin kyytiin matalalattiabussiin). Saan tehdä kaikkeni, että pysyn itse pystyssä, ja yritän samalla vakauttaa rattaitakin. (Ja tässä kohdassa tietysti ihmetellään, miksi en ole kääntänyt työntöaisaa ikkunaan päin, ja laittanut sitä niihin tangon koukkuihin kiinni. No siksi, että vieressä on toiset rattaat, eikä omien rattaiden kääntäminen onnistu ahtaassa tilassa. Lisäksi bussi lähti vauhdilla pysäkiltä liikkeelle, eikä rattaiden liikuttaminen liikkuvassa bussissa vaikuta kovinkaan järkevältä teolta. Ja se kolmas seikka on se, että ne koukut on tarkoitettu ensisijaisesti kassien ripustamiseen, ei rattaiden. Ovakin ihan hassulla korkeudella rattaiden työntöaisaa ajatellen. Rattaat kuuluu kiinnittää pyörätuolin tavoin omilla jarruilla ja turvavyöllä - joka valitettavan usein on joko rikki tai puuttuu kokonaan.) Ei vaikuta kovinkaan turvalliselta, mielestäni. Ja turvallisintahan olisi, jos lapsi voisi rattaissa matkustaa selkä menosuuntaan, mutta eihän bussiin silloin mahtuisi kuin yhdet rattaat.

Pääsen kuin pääsenkin ehjin nahoin perille, ja helpoituksesta huokaisten sydän kurkussa astun ulos bussista. Yhtään ei mieltä lämmitä se, että matka oli ilmainen.

Sama matka vauva kantoliinassa sujuu (lähes poikkeuksetta) näin: Pysäytän bussin, joka on lähes täynnä, mutta muutama istumapaikka on vielä vapaana. Maksan matkani matkakortin arvolla (eikä tunnu missään), ja menen istumaan vapaalle paikalle, joka sattuu vielä olemaan yksi niistä harvoista selkä menosuuntaan -paikoista (joita suositellaankin, kun liikutaan kantoliinan kanssa). Vauva pysyy tiukasti liinassa. Bussin rajummanpuoleiset kiihdytykset ja jarrutukset mutkien oikaisuista puhumattakaan eivät tunnu missään, eikä vauvan pitely ole ollenkaan ylivoimaista. Siinähän tuo pysyy, liinassa. Kun jään pois, syke on normaali ja sekä minulla että vauvalla hyvä mieli siitä, että matka meni hyvin.

Niin että kumpi tapa näistä nyt olikaan se turvallisempi?

nimim. liukuestepiikit käytössä, kun talvella liikun vauva kantoliinassa. Turvallisuus ennen kaikkea.

Yhteiskunnallista pohdintaa

Olin ajatellut skipata uhkaavan tehy-lakon kommentoinnin, mutta enää en saata pitää suutani kiinni. Minullakin on asiasta mielipide, nimittäin.

Tällä hetkellä hallituksen toiminta vaikuttaa kovasti hölmöläisten hommalta, oli se sitten valon kantamista sisään tai peiton jatkamista. Jos hallituksessa ollaan sitä mieltä, että lakko vaarantaa ihmishenkiä, niin mitä järkeä on ryhtyä pakottamaan hoitajia töihin, kun he voivat sen sijaan kokonaan vaihtaa alaa? Miksi on niin vaikea höllätä vähän kukkaronnyörejä, ja antaa sairaanhoitajille, noille työn raskaan ja vaativan raatajille, kunnollinen korvaus ihmishenkien varjelemisesta? Jos on tahtoa, niin on kyllä keinojakin. Voisinkin kysyä, kumpi on tärkeämpää (ja vaikuttaa ihmishenkiin enemmän): sairaanhoitajien työ vai puoluetuet? Lyhyellä matematiikallakin voi laskea, että jos puolueet luopuisivat vaikka kolmasosasta saamistaan tuista, saisivat sairaanhoitajat jo mukavan palkankorotuksen. Kun siihen lisätään vielä viidesosa kansanedustajien palkoista, tilanne sairaanhoitajien kohdalla näyttää jo huomattavasti valoisammalta.

Toisaalta, harva haluaa antaa omistaan, mutta kun kaikkea ei voi saada. Suomen hallituskaan. Jos ihan oikeasti halutaan varjella ihmishenkiä, niin ei se pakkolailla onnistu - ei ainakaan kauaa.

Niih.

Naamakirja

Minäkin olen jo siellä :)

Menin ja rekisteröidyin Facebookiin reilu kuukausi sitten, kun halusin liittyä yhteen ryhmään siellä. Sitten kun oli jälleen aikaa koko systeemiä tutkia, löysin sieltä Lontoon aikaisien ystävien profiileja. Ja nyt: en ole mitenkään koukussa Facebookiin, mutta en kiellä, etteikö siellä olisi mukava käydä päivittäin :)

Toistaiseksi koko hommassa on vain kaksi ärsyttävää seikkaa. Ensinnäkin Facebook on tosi hidas. Sivun latautuminen kestää vähintään viikon, vaikka samaan aikaan muualle nettiin pääsen sadasosasekunnissa. Ihme homma. Olenkin ottanut tavakseni neuloa odotellessani sivun latautumista. Jotain tekemistä käsille, nääs. Se toinen ärsyttävä juttu on se, että pystyäkseen käyttämään kaverin profiilissa jotain tietokilpailua tai vastaavaa, se kyseinen sovellus pitää ladata omaankin profiiliin. On varmaan sanomattakin selvää, että meikäläisen profiilisivu on pitkä kuin nälkävuosi - eikä mikään ole siellä turhaa.

Ja lopuksi: tarkoitukseni ei ole haalia kavereikseni kaikkia hyvänpäivän tuttujakin, vaan myönnän olevani valikoiva. Sallin vain vanhojen tuttujen pääsevän katsomaan profiilisivuani. Jotain kontrollia sentään, ettei homma ihan leviä käsiin :)

Duracell-puput

Kun tämä nuorin lapsista oli ihan vauva, olimme miehen kanssa ihan ihmeissämme, kun se vain söi ja nukkui. Täydellinen oppikirjavauva! Jos vauva olisi ollut esikoisemme, ei ikäeroa seuraavaan olisi varmaan tullut niinkään paljon kuin 2v2kk. Jotenkin kuvittelin, että tämä kolmas olisi sitten vanhempanakin rauhallisempi ja ei-niin-raisu kuin kaksi vanhempaa sisarustaan. Kattia kanssa.

Esikoinen ja keskimmäinen vetelevät sisällä niin, että matot ovat jatkuvasti rullalla. Hyvä, että rauhoittuvat syömään. Eikä yleensä sitäkään, vaan ruokapöydässäkin pitää jalkaa tai kättä heiluttaa  koko ajan. Oikeastaan ainoa hetki, kun ovat hiljaa paikoillaan on lastenohjelmien aikaan. Öisin ovat kyllä hiljaa, mutta eivät paikoillaan...

No, katraan pahnanpohjimmainen antaa loistavan harjoitusvastuksen kahdelle isommalle. Vaikka pituutta ei ole hirveästi siunaantunut (pikkuisen yli 70cm), niin keinot ovat sitäkin moninaisemmat. Ei tarvita muuta kuin notkeat jalat ja vikkelät kädet. Huis vain tyyppi on kiivennyt sohvalle repimään tavaroita alas. Ja kun esikoisen tai keskimmäisen pää eksyy tyypin käsien ulottuville, niin hiuksista vedetään ja lujaa. Sängyssä peuhaaminen (ns. jähnääminen) vaikuttaisi olevan kaikkien kolmen lempipuuhaa - minun ärsytyksekseni.

Keskimmäisen suusta usein kuulee "äiti, mulla loppuu virta!", jos nälkä alkaa olla kova. Kuopukselta virta loppuu vasta, kun uni voittaa. Kuten tänään: päiväunia tyyppi nukkui kokonaiset 40min, ja niillä jaksoi touhuta seuraavat kahdeksan tuntia. Ja kun sitten oli illalla aika mennä nukkumaan, niin kamala touhotus päällä, kun oli ottamassa uniammaa. Jalat viuhtoivat minkä kerkesivät, vaikka silmät olivat jo tiukasti kiinni. Ihan siinä itse hengästyi sitä menoa katsoessa.

Jos kaiken sen energian, mitä nuo kolme tuottavat, saisi valjastettua jotenkin, niin voisin pistää pystyyn oman voimalan. Ai niin, lapsityövoiman käyttö taitaa olla kiellettyä...

Hiljaista pitää

Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, miten olen tänään askarrellut isänpäiväkortteja. No, kortit ovat edelleen tekemättä (ehtiihän sitä vielä...), ja askartelun sijaan menen pian sytyttämään kynttilän keittiön ikkunalle Jokelan koulusurman uhreille. En liene ainoa yhtä tyrmistynyt. Sanattomaksi vetää tällainen.

Ensilumi

Pyryn päivä oli yllättäen yllätyksetön sään osalta, mutta lauantaina saimme nauttia ensilumen leijailusta.

Lauantai oli muutenkin kiva päivä: en tehnyt mitään. Ehkä hieman tosin liioittelen, mutta pitkästä aikaa oli sellainen päivä, että vain olin. Istuin sohvalla, neuloin ja katsoin televisiota. Vaatteetkin vaihdoin vasta myöhään iltapäivällä, kun lähdin lasten kanssa pihalle. Sisällä olo ilman mitään velvollisuuksia on kyllä mainio tapa ladata akkuja. Yleensä siitä ei samalla tavalla pääse nauttimaan, kun pitää tehdä ruokaa (olin ollut kaukaa viisas ja tehnyt ruuan etukäteen), pestä pyykkiä (jätin pyykkäämisen maanantaille) ja ehkä siivotakin. Nyt en tehnyt mitään noista, vaan juuri sitä, mitä halusinkin :) Yllättävän hyvin lapsetkin siihen sopeutuivat, sillä leikkivät nätisti keskenään (ja minä mietin, mihin seinään ja kuinka suuren rastin piirrän).

 

Yksin kotona

Mies lähti tänään Jenkkeihin lyhyelle huvimatkalle. Kun on aikoinaan siellä asunut, on mukava silloin tällöin käydä ihan vain kavereita moikkaamassa. Joo, minä saan taas pitää kivaa kotona lasten kanssa. Ei, en oikeasti ole yhtään katkera, vaikka siltä ehkä kuulostankin. Aika menee nopeasti, ja kaiken sen työnpaiskimisen jälkeen on ihan oikeus ja kohtuus, että mieskin saa huvitella. (Siitä huolimatta en suuremmin odota kaikkia niitä tulevia iltoja, kun saan - tai joudun, jos ihan rehellisiä ollaan - hoitamaan kaikki lasten iltatoimet ihan yksin.)

Onneksi minulla on illat. En todennäköisesti tule menemään kovin aikaisin nukkumaan nyt, kun mies on matkoilla. Kun lapset menevät nukkumaan viimeistään puoli yhdeksältä illalla, jää minulle omaa aikaa "yksin kotona" ainakin neljä tuntia. Enemmänkin, jos tekee mieli valvoa. Jihuu!!

Ja kun mies tiistai-iltana kotiutuu, voin hyvillä mielin pyytää häntä hoitamaan parin illan härdellin *rakastava hymy*

Puhelimeen puhumisen jalo taito

Olin jokin aika sitten kovasti sitä mieltä, että lapsille ei kännykkää ennen kuin menevät kouluun. Säilytin kuitenkin itselläni Veto-oikeuden, ja hyvä olikin. Torstaina nimittäin kävin hakemassa esikoiselle, tuolle innokkaalle eskarilaiselle, oman liittymän. Omaa puhelinta hän ei sentään saanut, vaan saa lainata minun vanhaa (Mikki Hiiri-) kännykkääni. Syy tähän mielenmuutokseen on niinkin pieni, kuin että meidän pihan kolme eskarilaista alkoivat kulkea keskenään eskarista kotiin reilu viikko sitten. On huomattavasti helpompi kolme- ja yksivuotiaiden kanssa näppäillä esikoisen numero kännykkään ja pirauttaa, jos lapset eivät ole kahdessakymmenessä minuutissa löytäneet tietään kotipihaan, kuin lähteä tielle tarpomaan ja etsimään niitä. Laiskuus - se on päivän sana :)

Esikoinen on luonnollisesti ihan innoissaan puhelimesta. Tänäänkin soitti pihalta ja ilmoitti tuovansa repun sisälle vasta, kun tulee välipalalle. Hinku oppia lukemaan on myös kova, sillä kun osaa lukea, voi lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Ensimmäinen tekstari kilahti puhelimeeni lauantaina, ja siinä luki "Oltiin hoplop" :)

Kun esikoinen harjoittelee puhelimen käyttöä, voisin toivoa miehenkin keskittyvän samaan. Tänään iltahärdellin aikaan - kun miehen oli tarkoitus kylvettää kuopus ja suihkuttaa kaksi vanhempaa - hän päättikin puhua pitkän puhelun jostain frickin' mp3-soittimista. Ja loppujen lopuksi minä sain hoitaa kuopuksen ja kaksi muuta puhtaiksi ja kuiviksi. Sanotaanko kauniisti, että hieman syletti. Miksi, oi miksi on niin vaikea sanoa, että kuule, nyt on huono hetki puhua, soitan sulle heti, kun saan lapset nukkumaan? Tai miksi, jos tuo on todella liian vaikeaa, ei voisi sitten sanoa, että kuule, on vähän muuta, mutta tosi lyhyesti, jos on tosi tärkeetä asiaa? Onneksi on siideri jääkaapissa odottamassa.

Mielikuvitus

Keskimmäisellä on mielikuvitusystävä, "mun kaveri", joka tekee kaikenlaisia juttuja, sekä hauskoja että ei niin mukavia. Esimerkkinä mainittakoon vaikka maidon kaataminen pöydälle tai piereskely. (Jokainen voi miettiä, kumpi noista on esimerkki hauskasta jutusta ;) ) Tämä "kaveri" onkin vielä sellainen, että. Tilanteesta riippuen se on yhtä nuori kuin keskimmäinenkin. Tai sitten paljon vanhempi kuin äiti. Se myös asuu usein ihan yksin ja saa syödä karkkia joka päivä kilokaupalla - tai sitten se asuu vain iskän kanssa eikä ole koskaan karkkia syönytkään.

Joka tapauksessa tämä "kaveri" on ihan harmiton tyyppi (vaikka Valituissa Paloissa oli juttu, jossa vihjattiin, että joskus lasten mielikuvituskaverit voivat olla haamuja, jotka eivät syystä tai toisesta pääse lepoon). Eräs toinen osittain mielikuvituksen tuote aiheuttaa minulle harmaita hiuksia (jotka onneksi eivät vaaleista hiuksista niin helposti näy - minäkö turhamainen).

Tämä toinen tyyppi on lapsivaras. Eikä tästä puhu pelkästään keskimmäinen, vaan esikoinen myös. Lapsivaras kuulemma ajelee autolla ympäriinsä, ja nappaa lapsia mukaansa. Lisäksi se myy huumetta ja antaa lapsille paljon karkkia. Koska se on paha, sitä vastaan pitää hyökätä (aseena esim. harava). Mitä pimeämpi ulkona, sitä varmemmin jutut kääntyvät lapsivarkaaseen. Huoh.

Toisaalta ihan hyvä, että tätä asiaa käsitellään jo nyt, mutta olen silti saanut miettiä pääni puhki, millä saan lapset ymmärtämään, että ketään vastaan ei hyökätä. Ei ainakaan ketään tuntematonta, joka sattuu autollaan ajamaan taloyhtiön pihaan. Sieluni silmillä näen, kun joku pahaa-aavistamaton setä saa haravanvarresta päähän tuossa meidän pihalla iltahämärissä...

Puheet lapsivarkaasta ovat johtaneet keskusteluihin siitä, miten namia ei oteta keneltä tahansa, ja miten kenenkään tuntemattoman matkaan ei koskaan lähdetä. Ja että mieluummin lähtee pois kuin hyökkää kenenkään niskaan.

Toivottavasti tämä tästä, eikä kenenkään sivullisten tarvitse saada tuta lasten puolustusvimmaa...

Rrrrraivostuttavaa

Voi vinde, mikä päivä. Toisaalta se ei tunnu enää yhtä kamalalta syötyäni 400g karkkia ja yhden suklaapatukan. K..pä otsassani on ainakin laskenut huomattavasti eikä päätäkään enää särje.

Miten voi olla, että tuollainen himpun vaille neljävuotias osaakin olla niin käsittämättömän raivostuttava?? Mitään ei kuunnella, tai jos kuunnellaan, niin ei ainakaan totella. Eikä varsinkaan silloin, jos äiti pyytää. Tai käskee. Ei mitään reaktiota. Käsittämätöntä.

Kun tänään marssittiin hakemaan eskarilaisia, tyyppi onnistui menomatkalla potkimaan jalastaan yhden kumpparin (ja sitten vinguttiin märkää sukkaa) ja tulomatkalla sen toisen (ja sama vinkuminen jatkui). Eikä millään olisi jaksanut kävellä, mutta sitäkin enemmän olisi ollut halua ja energiaa peuhata pihalla.

Esikoinen ja keskimmäinen leikkivät hippaa sisällä - kaikista kielloista, lopettamiskehoituksista, kiristyksistä ja uhkailuista välittämättä. Kunnes esikoinen kaatua mätkähti, ja sai huulen sisäpintaan (onneksi) pienen haavan. Tyynen rauhallisena kävelin luokseen ja kehoitin huuhtelemaan suuta kylmällä vedellä. Kysyin vielä (ihailtavan hallitulla eikä yhtään korotetulla äänellä), juokseeko vielä lisää täällä sisällä. Ei kuulemma juokse. Jos vaikka oppi kerrasta.

Mistään tappeluista ja voimainkoitoksista en pidä, mutta tänään käytiin sellainenkin, kun minä ja keskimmäinen mittelimme. Olin kieltänyt hyppimästä sohvalta lattialle. Tehostin kieltoa lupaamalla vieväni seuraavan sohvaltahyppijän nukkumaan. Kello oli seitsemän illalla. Keskimmäinen katsoi minuun virne naamallaan - ja hyppäsi sohvalta. Olen sanani mittainen nainen, joten ei muuta kuin keskimmäinen kainaloon, vaatteet narikkaan ja tyyppi peiton alle. Puolen tunnin huutamisen ja mesoamisen jälkeen noin neljävuotias simahti. Minä olin istunut koko sen puolituntisen tyypin vieressä, sanonut sanottavani hiljaisella mutta auktoriteettia huokuvalla äänelläni ja silittänyt tyypin päätä, mikäli olin ylttänyt. Mitä zeniläistä tyyneyttä. Uskomatonta hermojen hallintaa. Tässä sen näkee, miten upeasti kotiäitiys kouluttaa kriisitilanteisiin ja mielenhallintaan ;)

Nyt toivon vain, että huominen sujuisi hieman paremmin. Tai että minun ei tarvitsisi kuunnella jatkuvaa vinkumista ja kitinää. Sormet ristissä kyynärpäitä myöten, jos vaikka...

P.S. Oikein hyvää Imetysviikkoa vain kaikille!

Kirosanojen ihmeellinen maailma

Kaksi vanhinta ovat todenteolla löytäneet kirosanat. Itse asia ei minua liiemmin haittaa, mutta ikävältä tuntuu kuulla heidän kiroilevan. Tekisivät sitä yksinään jossain ilman että kukaan kuulee, niin asia olisi ok. Eilen autossa sainkin sitten selittää, mitä jumalauta tarkoittaa ja miksi sitä ei ole (lasten) soveliasta käyttää.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Myönnän kiroilevani. Yritän tosin aina tehdä sen niin, etteivät lapset kuule, mutta toisinaan tulee puhistua itsekseen niin, että vaikka luulee olevansa yksin, niin pienet korvat siltikin nappaavat kaiken epäsopivan. Siinä sitä sitten ollaan.

Aikoinaan Lontoossa opiskellessani sain (kyseenalaisen kunnian) toimia harjoituksissa kasettisoittimen käyttäjänä. Olin kelannut kasettia liikaa, ja kun musiikin piti alkaa, kuului pelkkää tyhjää (ja vaimeaa kohinaa, kuten C-kasetista aina). Mitä teen minä? Useamman opettajan odottaessa (vähän matkan päässä) töksäytän: "Bollocks" (=pallit) ja yritän epätoivoisesti löytää musiikista oikean kohdan. Kun kuulin tanssikavereitteni tirskuvan musaa odotellessaan, tajusin myös opettajien kuulleen möläytykseni, ja punastuin komeasti. Heh.

Mutta kyllä kuulkaa painokkaasti ja oikealla hetkellä sanottu "Voi Venäjän vittu sentään!!" rentouttaa kummasti :)

Heh, :D

Juhlakausi avattu

Näin se lähti jälleen tämä juhlakausi meillä käyntiin, kun vietettiin tänään kuopuksen 1v-synttäreitä. Poikkeuksellisesti mies hoiti kaikki käytännön järjestelyt ihan kakun leipomisesta alkaen. Minä hengasin lasten kanssa pihalla ja neuloin. Siivoamisessa autoin hieman, ja se mitä en siivonnut, jäi siivoamatta - keittiöä lukuunottamatta, sillä mies hienosti siivosi omat jälkensä kakun koristelunkin jälkeen. (Ja sanattoman sopimuksen mukaan sitten minä siivosin juhlien jälkeen.)

Seuraavat juhlat - joita tuskin juhlitaan edes tässä mittakaavassa kuin kuopuksen synttäreitä - on miehen synttärit puolentoista viikon kuluttua. Jos me nyt miehen kanssa käydään syömässä vanhenemisen kunniaksi, niin se on jo hyvä.

Ja parin kuukauden kuluttua vietetään esikoisen 6v-synttäreitä. Hän tosin on muutamankin kerran uhonnut (kun ei ole saanut mitä on halunnut), ettei äitiä niihin juhliin kutsuta, mutta silloin tuskin on juhliakaan...

Sitten tuleekin jo joulu, joka vietetään näillä näkymin Inkoossa. Ja veikkaisin, että saan kantaakseni melkoisen osan jouluvalmisteluistakin.

Joulun jälkeen on taas parin kuukauden tauko ennen keskimmäisen 4v-synttäreitä. Ja sitten voidaankin huokaista hetkeksi ennen juhannusta ja minun omia synttäreitäni - joita edelleen vietetään hyvin pienessä mittakaavassa.

Ja ennen kuin huomaammekaan, olemme jälleen tässä samassa pisteessä, juhlimassa kuopuksen 2v-synttäreitä - ja minä huokailen syntymäpäiväjuhlaputken alkamista ;)

 

P.S. Se miehen leipoma kakku on tosi hyvää! Ja sen kaikki vieraatkin myös mainitsivat. Lisäksi siitä tuli jättikakku. Neljäsosa jäljellä. Saa nähdä, saadaanko se perheen kesken syötyä.

1v

Tähän aikaan vuosi sitten pötköttelin tuhiseva vastasyntynyt masuni päällä sairaalapaidan alla Naistenklinikan synnyttäneiden osaston yhdessä neljän hengen huoneista ja olin onnesta soikeana. Käsittämätöntä, miten nopeasti vuosi onkaan mennyt! Vastahan vauva (ja pitänee varmaan keksiä uusi nimimerkki, kun taaperohan tuo jo on - juokseekin jo) syntyi, ja nyt juhlitaan jo 1v-synttäreitä.

Vastasyntyneet ja pienet vauvat ovat niin suloisia, että perinteisesti näihin aikoihin alkaa tehdä mieli jälleen uutta vauvaa ;) Varsinaista vauvakuumetta en tunnusta potevani, enkä varmaan ihan tosissani neljännestä kantoliinassa kannettavasta haaveile. Vaan olisihan se ihan kiva, jos vaikka vielä viiden vuoden päästä saisi kokea raskauden, synnytyksen ja niitä seuraavan vauvavuoden. Mitä kaikkea tekisin toisin - vai tekisinkö mitään...

Omaan äitiyteeni etenkin pienen vauvan kanssa olen tyytyväinen. Kantoliinoista, kestovaipoista, perhepedistä ja pitkästä imetyksestä olen löytänyt sen itselleni parhaiten sopivan tavan olla äiti. Ja kun esikoinen ja keskimmäinen raivaavat tietä, on minunkin helpompi seurata mukana ja kasvaa isompien lasten äidiksi - joka ei kuitenkaan valitettavasti vieläkään ihan täydellisesti hallitse hermojaan eikä venytä pinnaansa määrättömästi. (Naapurit todennäköisesti voivat tuon todistaa, jos sitä heiltä kysyy. Ja kyllä hävettää *punastuu*)

Ja muuten, rauhallisesta vauvasta on vuoden aikana tullut taapero, joka on sekä rauhallinen että vilkas jotenkin juuri sopivassa suhteessa - ja joka osaa pitää puoliaan isompien sisaruksiensa kanssa :D

Mahtava lahja

Keväällä mies kysyi, kiinnostaisiko minua käydä katsomassa balettia. Totta kai kiinnostaisi, joten mies varasti meille liput Ballet Mikkeliin. Lauantaina koitti ainakin puoli vuotta odotettu hetki: jätimme lapset Kutemajärvelle mummin ja papan hoiviin ja ajaa hurautimme tunnin matkan Mikkeliin katsomaan Joutsenlampea. Ah ja voih. Edellisestä kerrasta katsomossa oli kulunut valehtelematta ainakin viisi vuotta, joten olin hieman herkässä mielentilassakin. Baletti oli hieno, tanssijat mahtavia ja tunnelma huumaava. Eniten kuitenkin sykähdytti se, että tämän nautinnon minulle tarjosi mies, jota ei oikeasti baletti voisi vähempää kiinnostaa. Lisäpisteitä tuli siitä, että kyseinen mies myös oli mukana katsomassa esitystä, joka tunnetusti on yksi pisimmistä klassisen baletin ohjelmistossa, vaatimattomat kolme tuntia väliaikoineen. :) Ei kuulemma nukahtanut, kun orkesteri soitti niin kovaa ja silloin kun ei soittanut, tanssijat tömistelivät näyttämöllä :) Väliajalla mies tarjosi minulle vielä kupin teetä, suklaaleivoksen sekä lasillisen punaviiniä. Olin ihan hurmiossa, kun ajoimme takaisin mökille - jossa lapset tuskin olivat edes tajunneet, että olimme miehen kanssa olleet poissa viitisen tuntia.

Näin esityksen jälkimainingeissa hinku päästä balettiin, oopperaan ja teatteriin vain kasvaa. Olen hieman kade niille, jotka pääsevät. Minäkin menisin hieman useammin kuin viiden vuoden välein, jos vain saisin lastenhoitajan.

Kesän loppu

Kaikki päättyy aikanaan. Vai voiko edes sanoa kesän päättyvän? Konkreettisesti sen kuitenkin koin tänään, kun Inkoossa tyhjensin lasten vesileluista ilmoja pihalle. Sitä mukaa, kun puhallettava, kahdenistuttava lentokone sihisi tyhjäksi, kesän vaihtuminen syksyyn tuntui entistä konkreettisemmalta. Sentimentaalista tai ei, mutta kun vein myttyyn rytätyn lentsikan kellarin nurkkaan, mutisin sille hyvän talven toivotukset sekä toiveet nähdä jälleen (ehjänä) ensi kesänä.

Puissa lehdet ovat jo alkaneet vaihtaa väriään. Muitakin syksyn merkkejä on enenevässä määrin nähtävillä. Tänään mm. nappasin hienosta lintuaurasta valokuvankin. Ja kun aikaisemmin lahdella on näkynyt vain yksi joutsenpariskunta, niin tänään siellä taisi olla jonkinlaiset kokoontumisajot, kun valkoisia täpliä näkyi niin runsaasti. Niin, ja niiden joukossa niitä ruskeitakin, rumia ankanpoikasia, joista kasvaa ihania joutsenia. (Oikeasti joutsen ei ole ollenkaan ihana. Etenkin silloin, kun sen mielestä kesäpaikan hiekkaranta on sen reviiriä eikä ollenkaan lapsille tarkoitettu, ja kun kyseinen hiekkaranta on joutsenenläjiä täynnänsä. Linnulle, jonka siipien väli voi olla melkein 2m, ei kannata alkaa uhota, sillä siinä voi hyvinkin jäädä toiseksi - ellei satu olemaan pesäpallomailaa takataskussa.)

Mies roudasi halkoja kuivumaan katokseen sekä sisälle puuvajaan. Talo saatiin kuin saatiinkin lämpöiseksi polttamalla usea pesällinen isoja pöllejä. Sinne se suloinen lämpö jäi, kun lähdimme iltahämärissä ajamaan kotiin päin. To do -listalla on vielä useampi kohta: veneet pitää nostaa, laituri pitää nostaa (ellei halua keväällä rakentaa uutta, kun jäät vievät vanhan mennessään), ruoho pitää leikata, omenat pitää kerätä (onneksi niitä tänä vuonna ei tule kovinkaan paljon), rojuja pitää siivota. Näin syksyisin viikonloput vain ovat kortilla, ja seuraavan kerran kun meillä on mahdollisuus mennä Inkooseen, aikaa on vierähtänyt pari kolme viikkoa. Siinä ajassa hyväkin talo ehtii jäähtyä melkoisesti, ja sen lämpimäksi saaminen kestääkin sitten koko viikonlopun.

Syksyssä parasta on raikkaus ja pakkasenpureman aavistus tuoksuna ilmassa. Sateisella kelillä ihaninta on käpertyä sohvannurkkaan lämpimään vilttiin kääriytyneenä, kaakaokupponen kätösissä (Fazerin sininen käden ulottuvilla) ja kuunnella sateen ropinaa ikkunoihin. No, kuten tiedämme, menee vielä jokunen vuosi ennen kuin tuota voi edes harkita toteuttavansa... (ne lapset, ne lapset)

Paljon melua tyhjästä

Syksy on käynnistynyt ihan kivasti, vaikka jatkuva sade (siltä se ainakin tuntuu) vähän latistaa tunnelmaa. Esikoinen käy eskarissa puolipäiväisenä ja tykkää kovasti. Keskimmäisellä on kerhoa kaksi kertaa viikossa, ja vaikka kerhoon lähteminen onkin aina välillä tuskaisaa, niin reippaasti hän siellä touhuaa ja on. Ja vauva - vauva on oma valoisa ja iloinen itsensä. Kovasti tapailee jo sanoja, ja voisin vaikka vannoa, että "äiti" on tyypin suusta jo kuultu (tosin tosi tiukkana ja korkealta sanottuna komentona). Kävelykin alkaa melkein olla jo juoksua - mikä tarkoittaa myös sitä, että äitikin saa askeltaa vähän rivakammin.

Vauvasta on pakko kertoa vielä sellainen juttu, että hän on kovin ihastunut haarukkaan. Lusikkaruoka ei juurikaan kelpaa, mutta kun pöperön tarjoaa haarukalla, niin johan aukeaa suu kuin linnunpojalla :) Eivätpä ne määrät edelleenkään päätä huimaa, mutta mitäpä sitä stressaamaan, kun toinen on ihan hyvinvoiva pullukkaposki ja -reisi :)

Itse olen päässyt treenaamisen makuun. Joka keskiviikko pääsen ammattilaisten aamutunnille, ja mikäs sen mukavampaa. Puolitoista tuntia tiukkaa ja hikistä treeniä, eikä siinä todellakaan ajatukset harhaile kotiasioihin. Voi, kun pääsisi useamminkin...

Ei siis mitään uutta tämän katon alla.

Hymyä huulilla

Ikään kuin bipolaarisen oireyhtymän kourissa aiheet heilahtelevat synkästä valoisaan aika vauhdilla. No, sellaista sattuu :)

Tänään oli kiva päivä. Niin kiva, että vieläkin on hymy huulilla ja nauru herkässä. Oikein puhkun onnea ja iloa. Ja miksi? Ihan vain siksi, että mies otti lapset aamulla mukaansa ja lähti heidän kanssaan uimaan ja Keravalle Sirkusmarkkinoille - ja minä sain olla lähes koko päivän ihan yksin!! Kyllä tätä oli odotettukin - ja kyllä siitä sitten otettiinkin kaikki ilo irti :)

Ensin, kun asunto oli hiljentynyt ja viimeinenkin kaiku lasten äänistä rappukäytävästä hävinnyt, surffasin tovin netissä. Siinä surffatessani aloin päästä tunnelmaan, siihen yksinolemisen tunnelmaan, kun ei tarvitse yhtään miettiä, kuka tarvitsee apua seuraavaksi, tai kenet pitää vielä ruokkia, vaihtaa kuiviin, auttaa vaatteet päälle, tai sen sellaista. Kun olin sisäistänyt sen, että todellakin olin ihan yksin kotona ja saan olla vielä useamman tunnin, pistin hihat heilumaan. Siivosin vauvan vaatekaapin. Se ei ollut isokaan urakka, kunhan vain poistin pinoista ne vaatteet, jotka olivat käyneet liian pieniksi. Sitten pääsin itse asiaan. Kannoin ompelukoneen ja saumurin keittiön pöydälle ja ryhdyin hommiin. Tein valmiiksi jo vuosi sitten aloittamani kangaskassit esikoiselle ja keskimmäiselle. Vuosi sitten tarkoitukseni oli tehdä heille liikkarikassit, mutta kun tänä vuonna he ovatkin tanssitunneilla, niin kasseista tulikin tanssikassit. Hyvä niin. (Ja hieman hävettää, sillä kangaskassi on maailman yksinkertaisin ommeltava, ja silti noiden valmiiksisaamiseen meni vuosi.) Seuraavaksi surautin vauvalle valmiiksi kolme taskuvaippaa. Aikaa tuhraantui kuminauhojen ja tarranauhojen ompelemiseen, muuten taskuvaipat oli jo valmiiksi kootut. (Ja nyt nuo vaipat on jo pestykin, joten huomenna pääsee niitä heti testaamaan.) Viimeisenä hoitelin itselleni uuden imetysyöpaidan. Onneksi olin leikannut sen jo, joten puolet työstä oli käytännössä tehty. Siitäkin tuli ihan kiva.

Kaiken ompelemisen jälkeen olin juuri syömässä ja lukemassa lehteä, kun mies soitti ja ilmoitti, että olivat tulossa jo kotiin. Oltuaan reissussa ruhtinaalliset 7 tuntia. Oli muuten ihan kiva nähdä lapsia taas, eikä iltatoimien aikana palanut hermo kertaakaan. Mahtavaa!

Saa nähdä, koska seuraavan kerran saan kaivettua ompelukoneen kaapista. Eivät nimittäin nuo ompeluprojektit tähän loppuneet. Kummitytölle pitäisi saada vihdoinkin tehtyä se takki, johon kankaat ostin jo viime keväänä...

Synkkiä juttuja

Olimme tänään jälleen hautajaisissa. Päätin jo eilen, että vain mies menee siunaustilaisuuteen, ja minä jään lasten kanssa kappelin ulkopuolelle. En ole millään muotoa hautajaisihmisiä (onko sellaisia edes?) ja erittäin itsekkäistä syistä poisjääntipäätöksen tein. Mielestäni noin kuusi- ja neljävuotiaiden ei tarvitse nähdä suuren joukon surua ja vielä siten, ettei heille kukaan pysty kunnolla kertomaan, miksi ihmiset itkevät. Yritin kyllä, kun istuimme lasten kanssa siunauskappelin ulkopuolella. Lupasin kertoa esikoiselle tarkemmin, mitä ovat hautajaiset, kun vain keksin jonkin järjellisen ja helppotajuisen selityksen. Huomasin nimittäin, että eskarilaisen oli vielä vaikea käsittää, kun lähestyin aihetta jäähyväisten ja perinteen kautta. Muistotilaisuuteen menimme kyllä, jossa tosin keskimmäinen vähän ihmetteli, kun yksi oli joukosta poissa...

Kun läheisten kuolemantapauksia on tässä parin vuoden aikana ollut muutama, on tullut mieleen yhtä jos toistakin kuolemasta ja hautajaisista. Äitini tapasi kertoa sukulaismummostaan, joka ihan innolla suunnitteli hautajaisiaan jo hyvissä ajoin. Sattui tosin sitten elämään pitkän ja rikkaan elämän, ja suunnitelmat menivät uusiksi monta kertaa. Itse pähkäilen - niin groteskilta kuin se kuulostaakin - valintaa tuhkauksen ja tavallisen hautauksen välillä. Jälkimmäisessä suoraan sanottuna ällöttää ajatus siitä, että ruumis jää maan uumeniin matojen sun muiden armoille (vaikka itse ihminen ei siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedäkään). Mutta ei tuhkauskaan ihan niin yksinkertaista ole, kuin miltä se kuulostaa. No, näin surun keskeltäkin elämä jatkuu...

Naapuriapua

On kiva, että on kivoja naapureita. Esikoisen eskariryhmässä on pari muutakin pihan lasta, ja jotta meidän kolmen äidin ei tarvitsisi joka päivä puolen päivän jälkeen ravata yhtenä rintamana (tai jonossa peräkkäin) eskariin ja takaisin lapsia hakemaan, olemme sopineet hakuvuoroista. Yksi hakee kaikki kolme, ja kaksi muuta pääsevät vuorollaan helpommalla. Voisivatko asiat hoitua yhtään paremmin, kysyn vain :)

Lisäksi mieltä piristää treenituntien aloittaminen. Ihan totta, sain kuin sainkin aikaiseksi käydä treenaamassa. Tosin vain kerran viikossa, mutta kerta se on kertakin :) Balettisalin tuoksu, treenimusiikki, lattian tuntu jalkojen alla, hien suolainen maku huulilla, se ihana tunne, kun lihakset alkavat lämmetä, se mahtava fiilis, kun huomaa, että nilkka ojentuu ja polvi suoristuu ylösvedosta puhumattakaan. Aivan mieletöntä - tätä lisää!!

...ja vii, kuu, see, kaa!

Että sellainen kilpailu tällä kertaa. Eipä siinä tanssista juuri ollut kyse, vaan ihan show-meiningistä. Onneksi sentään palkinto meni tanssille :)

Mitä tanssimiseen tulee, niin esikoinen ja keskimmäinen molemmat aloittivat tällä viikolla tanssitunnit. Ja kumpikin oli tuntinsa jälkeen intoa täynnä kuin ilmapallo. Mies oli keskimmäiseltä kysynyt, mitä tunnilla oltiin tehty, johon keskimmäinen oli vastannut, että hän oli kiipeillyt. Mies siihen, että kiipeilivätkö muut, johon keskimmäinen sanoi, ei. Hmm... Pitänee jutella opettajan kanssa, jahka tässä muutama tunti on vielä ollut.

Syksyssä on muuten se hyvä puoli, ettei enää sisälläkään ole kuuma. Miinusta saa sitten se flunssa, joka tuntuu joka syksy iskevän, teki mitä tahansa.

Normaali päivä menee näin

Mikään ei miellytä kaavoihin kangistunutta kotiäitiä yhtä paljon kuin vakiintuneet rutiinit ;)

Aamulla herätys on seitsemältä tai viimeistään puoli kahdeksalta. Aamupesun yhteydessä panen pyykinpesukoneen päälle. Aamupalan jälkeen esikoinen lähtee miehen saattamana eskariin. Minä otan imurin kauniiseen käteeni ja imuroin asunnon. En voi sietää hiekkalaatikkohiekkaa pitkin poikin meidän lattioita! Imuroinnin jälkeen on vuorossa keittiön siivous. Sitten puen vaatteet itselleni ja vauvalle ja patistan keskimmäistäkin pukeutumaan. Puoli kymmeneltä, tai viimeistään kymmeneltä, siirrymme pihalle, ellei ole keskimmäisen kerhopäivä (jolloin imurointi ja keittiön siivoaminen olisi tyynesti skipattu, ja sen sijaan kirmaisimme kieli vyön alla kerholle). Sekä keskimmäinen että vauva viihtyvät pihalla tavattoman hyvin.*  Jopa niin hyvin, että on hyvin usein vaikea saada lapsia takaisin sisälle. Pihalla ulkoillaan pari-kolme tuntia kelistä riippuen. Ulkoilun jälkeen kipaistaan hakemaan esikoinen eskarista, ellei sitten esikoinen tule jonkun toisen hakemana. Sitten mennään syömään päiväruoka. Päiväruuan jälkeen ripustan pyykit kuivumaan ja sitten painutaan takaisin pihalle. Vauva saattaa ulkona nukahtaa rinnalle, ja jatkaa uniaan rattaissa. Kolmen aikaan saan jälleen houkutella lapsia sisälle välipalalle. Välipalan jälkeen imuroin jälleen pikaisesti (ne saamarin hiekat lattioilta!) ja siivoan keittiön ennen kuin siirryn lasten kanssa jälleen pihalle. Vähän viiden jälkeen tulen vauvan kanssa sisälle tekemään iltaruokaa, joka syödään yleensä kuudelta. Tai minä syön, kun lapset katsovat lastenohjelmia eikä mies ole vielä kotona. Ja jos mahdollista, ruuan jälkeen esikoinen ja keskimmäinen kirmaavat pihalle vielä vähäksi aikaa. Iltapalalle siirrytään viimeistään varttia vaille kahdeksan, jonka jälkeen imuroin vielä kerran hiekat pois eteisen lattialta. Viimeistään varttia yli kahdeksan on iltasadun aika (miehen nakki), ja valot sammuvat viimeistään puoli yhdeksältä.

Sitä luulisi, että tämän jälkeen saa kotiäitikin hengähtää - mutta mitä vielä. Iltaruuan sekä iltapalan astiat ovat todennäköisesti levällään. Lisäksi kuivaustelineessä saattaa olla edellisen päivän kuivat pyykit odottamassa viikkaamista ja kaappeihin viemistä. Jos oikein hyvä tuuri käy, tiskin ja pyykkihuollon jälkeen voi kotiäiti istahtaa sohvalle joko neulomaan ja katsomaan televisiota tai läppärin ääreen nettiin surffaamaan.

Tässä eräänä iltana miehen tultua kotiin kysyin, miten oli päivä mennyt ja mitä kaikkea hän oli päivän aikana puuhaillut. Eipä mitään, oli vastaus. Siihen olikin sitten oikein tyydyttävää ladella tämä meidän päiväohjelmamme ;) Mies sen kuultuaan totesi vain, miten mukava on käydä töissä huilaamassa...

* Tulipa muuten eilen ulkoiltua vaatimattomat kuusi tuntia. Koska vauva on jo sen verran itsenäinen ja aktiivinen (kävely onnistuu kengät jalassa ja turvahiekalla ihan itse), ei minulla ole pihalla juurikaan mitään tähdellistä tekemistä. Kunhan vähän katson lasten perään, etteivät tee mitään ihan älyttömän tyhmää. Koska tyhjänpanttina oleminen ei tunnu mielekkäältä, kannan neulomusta aina mukana. Kuuden tunnin ulkoilun aikana saa muuten hyvin neulottua yhden villasukan kokoa 37.

Huh huh, sano Eemeli

Tämän päivän jälkeen levy maitosuklaata ja pullo siideriä eivät ole likaa pyydettyjä. Oli taas sellainen meininki päällä, että.

Eskari on ilmeisen rankkaa esikoiselle. Sen huomaa siitä, että kun hän tulee kotiin neljän eskaritunnin jälkeen, hän käy lähes heti keskimmäisen kurkkuun kiinni. Tai tekee jotain muuta yhtä fiksua. Miksi eskariin ei ole pehmeää laskua? Ensin kuukausi kolme kertaa viikossa ja sitten vasta eskaria joka arkipäivä. Tää tykkäis.

Vauvalla on pieni flunssa. Sen lisäksi hän tekee hampaita, nytkin on kolme tulossa yhtä aikaa. Ja aikaisemmin tässä osoitteessa asunut oppikirjavauva on hävinnyt jonnekin - äidin harmiksi. En yhtään ihmettele, että vauvaa vähän väsyttää, kun hän nukkuu 20min päikkäreitä hyvänä päivänä kahdet. Sitten onkin mukava roikkua äidin lahkeessa ja kitistä. Onneksi, onneksi ulkona pihalla viihtyy nyt, kun turvahiekalla kengät jalassa käveleminenkin sujuu kuin vanhalta tekijältä.

Sitten tämä keskimmäinen. Siinä onkin sellainen lapsi, ettei toista :) Ja suurella rakkaudella sanottu tämä. Meillä on pihalla kukkapenkissä maa-ampiaisten pesä. Lapsille on kerrottu, mitä tapahtuu, jos ampiaisia härnää. Heitä on myös suorasanaisesti kielletty puuhaamasta mitään pesän lähellä. Tai ylipäätään kukkapenkissä. Keskimmäisen mielestä harjanvarrella pesän suulle tökkiminen ei ole ampiaisten härnäämistä tai pesän lähellä olemista. No, se ampiainen, joka tänään pisti tyyppiä yläluomelle ja oikeaan korvanlehteen oli selvästikin eri mieltä. En olekaan nähnyt yhtä turvonnutta ja umpeen muurautunutta silmää pitkiin aikoihin. Tuli jälleen kerran soitettua terveysneuvontaan, jossa kerrottiin, että Heinix-antihistamiinia saa 2-5 -vuotiaille antaa puolikkaan tabletin 24 tunnin välein tilapäiskäyttöön. Tunti tapaturman jälkeen keskimmäinen leikki (yksisilmäisenä) ihan tyytyväisenä hiekkalaatikolla. Tarvinneeko sanoa, miten tyytyväinen olen, että ampiainen pisti silmäluomeen eikä kaulan alueelle.

Ja jos joku vielä murjaisee, että olen "vain kotona", niin täältä pesee.

Nimim. ei kotiäiti tylsää päivää nää (ja onneksi tämä erittäin vaiherikas päivä on jo loppusuoralla)

Sama pää kesät, talvet

Imde ei liene kuitenkaan vienyt kaikkia harmaita aivosoluja, vaikka siltä välillä tuntuukin. Tuli nimittäin näin yösydännä tehtyä Tieteen Kuvalehden älykkyystesti. Kuinka ollakaan sain huipputuloksen: kokonaispistemäärä peräti 135! En olisi itsestäni (etenkään tähän aikaan vuorokaudesta) uskonut.

Loppuraportissa kerrotaan, että keskimääräinen maailman kaikkien ihmisten älykkyysosamäärä on noin 100 (125 on tohtorintutkinnon suorittaneiden keskiarvo ja 115 korkeakoulututkinnon suorittaneiden keskiarvo). Tuo minun huipputulokseni on korkeampi kuin 99%:lla väestöstä keskimäärin. Noin. Nyt onkin hyvä fiilis mennä nukkumaan. Pitäähän näiden aivojen saada joskus levätäkin... ;) Ja makkarin oveen lappu: "hys, nero nukkuu." Heh.

Keksintö

Viime vuoden asuntomessuilla mennä tilasin Talo&Koti -lehden. Oikein viihdyttävä pläjäys, ja saahan siitä kaikenlaisia ideoita (joita tuskin ikinä toteutan, mutta haaveilla voin aina).

Olen jo pitkään harmitellut sitä, että nykyään aika on niin kortilla, ettei edes ompelemaan ehdi. Ja se jos mikä harmittaa. Tai jos ehtisi, niin ennen kuin saan koneet viriteltyä keittiön pöydälle, on aikaa jo kulunut vähintään vartti, joka on luonnollisesti pois ompeluun varatusta ajasta.

Kuinka ollakaan uusimmassa T&K -lehdessä ongelmaani on ratkaisu: ompelukaappi! Ihan oikein. Kaksiovinen kaappi, jonka sisuksiin on kätketty ompelukone ja kankaita ja muita ompeluun liittyviä välineitä. Kun haluaa ommella, avaa vain kaapin ovet ja se on siinä. Ja kun pitää hommat lopettaa, niin virrat pois ensin, ja sitten kaapin ovet kiinni. So simple.

Enää pitäisi ostaa se kaappi (ja miettiä, mihin sen täällä tunkee)...

Isku palleaan

Uutinen läheisen ihmisen kuolemasta on kuin isku palleaan. Se tulee yllättäen eikä sitä osaa varoa. Mitä parempikuntoinen iästä puhumattakaan, sitä rajumpi isku. Vastahan me viime viikolla nähtiin, juteltiin, naurettiin.

Voi itku.

Ikä on suhteellinen asia

Herätys todellisuuteen ei tänä aamuna ollut erityisen juhlava, kun unenpöppörössä menin aamupalalle ja aloin lukea Hesaria - tapani mukaan. Eilen illalla olin jo netistä lukenut uutisen nuoren miehen menehtymisestä metrojunan alle. Miehen sanottiin olleen noin kolmekymmentävuotias. Siis nuori. No, Hesarissa sama mies olikin jo keski-ikäinen. Kääk!!! Noin kolmekymmentä onkin keski-ikäinen.

Ja minä kun olen pitänyt itseäni vielä ihan nuorena, vaikka olenkin jo päälle 30...

Ja ääntä lähti niin että uvula* vain heilui

Huh hellettä.

Sen kunniaksi tein rohkean teon ja lähdin lasten kanssa rannalle. Autossa matkalla uimaan korostin ja alleviivasin kahta tärkeää sääntöä reissua varten: syvältä uidaan matalaan päin ja äiti määrää. Perustelin säännöt sillä, että yhden aikuisen (= minun) on vaikea vahtia kolmea lähes uimataidotonta, jos sääntöjä ei totella. Sanoin myös uhkauksena, että jos on vaikea totella, aina voi tulla autoon odottamaan, että muut saavat uitua tarpeeksi.

Alku rannalla sujui yllättävän hyvin. Esikoinen säntäsi rantaveteen uimaan käsipohjaa ja polskuttamaan. Keskimmäinen puki kellu-uikkarit ja seurasi perässä ja vauva tyytyi ripottelemaan hienon hienoa rantahiekkaa päällensä viltin lähellä.

Harmillisesti rannalla käyskenteli myös parvi superkesyjä pullasorsia. Tulivat syömään kädestä eväsleipiäkin - ilman lupaa. Sen jälkeen homma alkoikin levitä käsiin: vauva tajusi, että ollaan rannalla, joten hän aloitti määrätietoisen lähestymisen kohti rantaviivaa. Kaksi vanhempaa huomasivat, että sorsat juoksivat hassusti karkuun, kun niitä alkoi jahdata takaa. Ja esikoinen ei millään tahtonut muistaa, että todellakin ensin kävellään tarpeeksi syvälle, ja sitten uidaan kohti rantaa ja matalaa.

Siinä vauvaa uittaessani (tyyppi sai kamalat kilarit, kun yritin tuoda häntä pois reilu 20-asteisesta vedestä)  seurasin samalla parhaani mukaan kahta vanhempaa koohottajaa. Ja näin jälkeen päin tuntuu, että joka toinen minuutti huusin pari kertaa: "Älkää jahdatko niitä sorsia!!" ja joka toinen minuutti: "Syvältä matalalle päin, ui syvältä matalalle päin!!"

Olin melko helpottunut, kun tuli aika lähteä kotiin päin. Valitettavasti autossa sorruin motkottamaan sääntöjen noudattamisen vaikeudesta ja tärkeydestä. Esikoinen kuunteli kyllä ihan kiltisti (keskimmäinen ja vauva nukkuivat), kun kerroin, että kaikkien tulee totella joitain sääntöjä. Auton ratissa pitää totella liikennesääntöjä. Jos ei tottele (ja poliisi näkee), saa sakot. Baarissa jos ei tottele sääntöjä, saa porttikiellon. Kadulla jos ei tottele sääntöjä ja tekee tyhmyyksiä, pääsee putkaan. Esikoinen esitti loogisen kysymyksen: "Miksi?" "Koska ihmisiä on täällä niin paljon, että on pakko olla jotkut säännöt, niin ei satu vahinkoja niin paljon." Lisäsin vielä, että se nyt vain on niin, että aikuiset määräävät ja lapset tottelevat. Jolloin esikoinen sanoi, että sitten kun hänestä tulee aikuinen ja hän saa omia lapsia, saavat lapset riehua sisällä aina, kun haluavat. Lupasin muistuttaa häntä tästä säännöstä sitten, kun minä olen mummi :) 

Juu, tässä ääni käheänä mietin, koska sitä uudelleen uskaltaisi lähteä lasten kanssa yksin rannalle. Ehkä sitten, kun ovat täysi-ikäisiä...

* Uvula = kitakieleke, eli se pieni hassu "nyrkkeilysäkki", joka tuolla suussa nielun alussa roikkuu.

Tyhjiä lupauksia

Anoppi on unitutkija. Tuli vain tuossa männä viikolla maalla saunassa puhetta henkilökohtaisesta vuorokausirytmistä ja unentarpeesta ja sen sellaisesta.

Minä kun lähes päivittäin itselleni noin kolmen aikaan iltapäivällä lupaan mennä illalla säädylliseen aikaan nukkumaan, niin aika katteettomiksi nuo lupaukset kyllä jäävät. Tähän aikaan vuorokaudesta kun ei väsytä enää yhtään - tai ei väsyttäisi, jos en ajattelisi sitä, että vauva herättää aamulla viimeistään klo 8 (usein jo n. tuntia aikaisemmin). Väsymys tulee iltapäivällä vähän kolmen jälkeen. Armoton väsymys. Onneksi silloin usein lähdetään lasten kanssa pihalle, missä raitis ilma pitää hereillä. Väsymystä kestää noin iltaseitsemään, joka on aivan liian aikainen hetki mennä yöunille. Ja olisihan se perin hassua, jos minä menisin silloin jo nukkumaan ja jättäisin lapset selviämään iltatoimista miten parhaiten taitaisivat. Kun sitten viimeistään puoli kymmeneltä illalla viimeinenkin keskenkasvuinen on unten mailla, minä virkoan ja alan nauttia hiljaisista ja rauhallisista tunneista. Enkä malta mennä nukkumaan ennen aamukahta.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Huomenna taas haukotuttaa niin, että meinaa leuat mennä sijoiltaan. Pahus. Kun olisi tässä vielä kaikenlaista pientä hommaa...

Jo polttelee

Näin helteiden alkamisen kunniaksi palaamme arkirutiineihin, kunhan tämä yö on nukuttu ensin. Aina ei voi voittaa. Maalle en lähde yksin kolmen alle kouluikäisen kanssa, vaan kärvistelen kerrostalokolmiossa, jossa sisälämpötila kohonnee yli 30 asteen. Onneksi on tuulettimia. Eikä siellä maallakaan niin kamalan kivaa olisi, kun sinilevät kukkivat ja silleen.

Esikoinen kysyy joka päivä, koska hänellä alkaa eskari. Keskimmäinen on enemmän kuin pettynyt, kun hän ei vielä pääse eskariin. Vauva on onnellisen tietämätön eskarista - ja muistakin aikatauluista, että sen puoleen.

Minä suunnittelen innolla syksyn treeniaikatauluja. On vielä erittäin paljon suunnittelun asteella, kun muuttuvia tekijöitä riittää: minä päivinä menen, minne saan lapset hoitoon treenin ajaksi, mitkä tunnit otan, mitä lajia haluan treenata, riittääkö yksi aamupäivä vai onnistuisiko lisäksi yhdet iltatreenitkin, jos onnistuisi, niin mitä lajia ja milloin, mitä käy muille iltaharrastuksille, jos miehelle sopii, että olen menossa vain yhtenä iltana viikossa, mistä rahat iltatreeneihin (yhdessä paikassa aamutreenit ovat ammattilaisille ilmaiset)... Lyödäänkö vetoa, että vielä joulunakin mietin näitä samoja juttuja?

Suunnittelen myös käsitöitä: polvisukat on kivoja neuloa, ja niihin saa hyvin uppoamaan kerien loput, puuvillalangasta saa neulottua ensi kesäksi ihania toppeja sekä itselleni että lapsille, maalle anoppi kaipailee parempaa pöytäliinaa, jonka olen hövelisti luvannut tehdä virkkaamalla ja ompelemalla, maalle pitäisi myös meidän sänkyyn saada tehtyä päiväpeitto, kankaita on vino pino odottamassa muuttumista imetyspaidoiksi, takeiksi, hameiksi, mekoiksi, housuiksi, pul-kankaista pitäisi tehdä vauvalle taskuvaippoja (vielä kun niitä tarvitaan), joululahjojakin olisi tarkoitus neuloa puikot savuten... Nyt jos koskaan ottaisin kiitollisena vastaan muutaman ylimääräisen tunnin vuorokauteen, kun nukkuakin täytyy, tai ei jaksa.

Edellämainittujen tekemisten lisäksi polttelisi siivota verkkovarasto, vaatekaapit, kirjahyllyt, keittiön kaapit ja eteisen kaapit. En vain kaipaa pikku apulaisia, jotka, vaikka erittäin avuliaita ovatkin, eivät ihan ymmärrä, miten haluan heidän minua auttavan. No, nyt kun loma on ohi ja arki alkaa, on mieskin jälleen suurimman osan ajasta poissa, joten hommista, joita haluaisin mielelläni tehdä aivan yksin, saan vain haaveilla. Eipä mitään, viimeistään eläkkeellä on aikaa.

Tule hyvä kakku

En ole keittiöihmisiä, mutta leipomisesta tykkään.

Anoppi toi mukanaan uuden talolehden "Oma koti kullan kallis". Siinä oli  yhden jutun kylkiäisenä Mudcaken ohje. Oli pakko kokeilla, kun sitä on niin perso suklaalle. Tuli aivan mahtavan herkullinen kakku!

Jotta muutkin pääsisivät tuosta herkusta nauttimaan (täällä se on syöty jo), laitan tähän ohjeen. Bon apetit!

Irtopohjavuoka n. 23cm, voiteluun 2rkl voita

200g tummaa suklaata
200g voita
4 munaa
2dl sokeria
2,5dl vehnäjauhoja

Sulata suklaa ja voi, ja jäähdytä.

Vaahdota munat ja sokeri hyvin ja sekoita jäähtyneeseen suklaa-voi -seokseen varovasti vispilällä, ei koneella.

Sekoita vehnäjauhot joukkoon varovasti siivilän läpi.

Paista 225 asteessa noin 20min. Suklaa jää kakun keskelle sulaksi massaksi. Kakun reunat paistuvat kakkupohjaksi. Anna kakun jäähtyä ja koristele se tomusokerilla (ja tuoreilla mansikoilla). Nautiskele (kermavaahdon ja vaniljajäätelön kanssa).

Messuilua

Jonkinlaiseksi perinteeksi on meillä muotoutunut asuntomessuilla käyminen. Niinpä piipahdimme tänään Hämeenlinnassa. Tällä kertaa reissu oli helppo: esikoinen ja keskimmäinen muksulaan kolmeksi tunniksi, vauva liinaan ja miehen kanssa taloja katsastamaan.

Ja olihan niitä, taloja. Emme vaivautuneet yhteenkään rivitaloasuntoon, vaan käytimme tuon kolmetuntisen tehokkaasti omakotitaloja koluten. Vaikka kovin yritimme innostua kivitaloista (Lammi ja Jämerä noin esimerkkinä), ne eivät kuitenkaan sykähdyttäneet samalla tavalla kuin puurakenteiset talot. Pari helmeäkin löytyi, mm. Vihervaara (vaikka hieman ehkä muokkaisin pohjaa) ja se yksi hirsitalo. Jostain kumman syystä jäin monesti kaipaamaan sitä neljättä makuuhuonetta. Eivätpä taida talosuunnittelijat uskoa, että Suomessa on perheitä, joissa on enemmän kuin kaksi lasta...

viikko mökillä

Perinteinen kesälomaviikko Kutemajärvellä on nyt takana. Vaikka sää olikin vaihtelevaa, niin tekeminen ei juurikaan poikennut: saunomista, uimista, neulomista, soutelua, onkimista, syömistä, nukkumista. Sekalaisessa järjestyksessä. Pari kertaa tuli käytyä myös kaupassa.

Kutemajärven vesi oli ihanan lämmintä: + 22 astetta. Kelpasi käydä pulahtamassa mihin aikaan päivästä halusi. Esikoinen ja keskimmäinen halusivat noin viiden minuutin välein :) Tai aina silloin, kun eivät olleet papan kanssa onkimassa (saivat aivan hurjan paljon isoja ahvenia!) tai soutelemassa. Puulämmitteinen sauna lämpeni melkein joka päivä. Mikäs on lämmitellessä, kun puutkin tulevat omasta metsästä - ja niitä on paljon. Oli mukava lasten kanssa palata nuoruuteen sen verran, kuin mitä saunaan-uimaan-saunaan-uimaan -touhu mahdollisti. Vauvakin (joka tosin ei tullut meidän kanssa saunomaan) innostui uimisesta.  Katsokaa vaikka:

Tai läiskyttelyähän tuo enemmän on kuin uimista. Vedestä ei olisi halunnut millään pois, mutta kaikki kiva loppuu aikanaan (tough life).

Minä neuloin. Olin ottanut mukaan pari UFO:a (unfinished objects), tosin niinkin vaatimattomat kuin kaksi paritonta sukkaa. Niiden lisäksi tekaisin itselleni ensimmäiset polvisukat. Mallikappaleet. Tuli kokeiltua myös tiimalasikantapäätäkin. Aikaisemmin olen neulonut kantapäät perinteisesti, mutta tämä tiimalasi on kyllä mainio - ja uusi suosikkini :)

Lanka on Supersockea (100, Linie 3), ja 100g:n kerästä jäi 20g jäljelle. Puikot ihanat ruusupuiset 2,5. Malli oma, kantapäätä lukuunottamatta. (Huomatkaa nilkan ojennus. Treenin puutteessa sain tämän kuvan jälkeen parannella armotonta suonenvetoa jokusen minuutin.) Nyt kuumeisesti mietin, mitä saan tehtyä 20g:sta lankaa. Vauvalle sukat? Tumput? Myssyn?

Itikoita, anteeksi, hyttysiä :), mökillä oli ihan liikaa. Vieläkin syyhyttää, vaikka kotona ollaan oltu jo kuutisen tuntia. Äitini oli kuitenkin rohkea, ja kävi mustikkametsässä. Ystävällisesti antoi meille mukaan pakastettavaksi jokusen litran. Kyllä minunkin oli tarkoitus omin käsin käydä mustikoita keräämässä, mutta ei sitten kuitenkaan ollut tarpeeksi naista sitä tekemään - niin, ja antihistamiinit olivat unohtuneet kotiin.

 

Vauva oppi tämän mökkiviikon aikana ainakin seisomaan tuetta, kävelemään tukien ja ottipa muutaman askeleenkin ilman tukea. Hauskaa oli toisen oppimista seurata. Ja niin on suuren taiteilijan elkeet, että: noustuaan seisomaan ennen ensimmäistäkään askelta vauva näyttää, että nyt pitää taputtaa. Ja kun katsojat taputtavat, hän ottaa muutaman askeleen ja riemusta kiljuen sitten kaatuu vastassaolijan käsivarsille :D Kohta tuo jo juoksee. Harmi, ettei vieläkään ole ehditty toiselle hankkia sopivankokoisia kenkiä.

Tänään, kun tehtiin lähtöä, mökkipihan nurmikolta löytyi ikävä yllätys: kyy. Isäni oli onneksi nopea ja ehti tehdä kyystä entisen. Ehkä valitettavasti, sillä ikävältä tuntuu eläimiä tappaa. Aika rohkea käärme, kun kaiken sen metelin ja töminän keskellä uskalsi ihan pihaan asti tulla. Pituutta tuolla luikertelijalla taisi olla reilut 50 senttiä. Tosin se vain arvioitiin. Väritykseltään kyy oli musta, mutta sahalaitakuvio erottui hyvin (irtileikatun) pään takana selässä. (Tuossa kuvassa heti lapion punaisen kärjen jälkeen.)

 

Mökillä oli kaiken kaikkiaan erittäin mukava olla, ja minäkin sain nauttia lomasta. Palvelu oli viiden tähden luokkaa, ja emäntäkin pysyi tyytyväisenä, kun tiskasin kerran päivässä :) Ruuat hoituivat pöytään "ihan itsestään", ja pappa oli mitä mainioin lapsenvahti. Mies ei ihan hirveästi tylsistynyt, kun pääsi välillä purjelautailemaan järvelle. Ja minä sain hyvällä omallatunnolla katsoa telkkaa ja neuloa.

Kaiken kehun jälkeen oli kieltämättä kuitenkin mukava palata kotiin. Vaikka heti pitikin alkaa tehdä ruokaa. Hieman vain laukkuja purkaessani mietin työnjakoa. Minä hääräsin pyykin, ruuan ja laukkujen kanssa, kun mies kävi kaupassa ja sen jälkeen istui koneella. Paluu arkeen oli ehkä liiankin konkreettinen minun makuuni...

Miehellä on lomaa vielä viikko. Saas nähdä, mitä sitä keksitään. ;)

2007

Niin vain se aika kuluu ja viisaus karttuu - toivottavasti.

Miehelle tuossa jokunen aika sitten vitsailin, että tänään olisi hyvä päivä mennä naimisiin: ei tarvitsisi muistaa kuin vuosiluku, niin hääpäivän muistaminen tulisi siinä samalla. Mieskin piti ajatusta hyvänä, mutta koska kaikki avioliiton solmimiseen liittyvä pikkusälä (kuten esim. esteettömyyden todistaminen) jäi kesäloman jalkoihin, niin tässä sitä edelleen ollaan. Toisaalta, tällaisia vuosilukupäiviä tulee tässä useampi vuosi peräkkäin, niin että ehtiihän sitä :) Ja olisihan se pidemmän päälle ollut aika tylsää juhlia hääpäivää yhtä aikaa synttäreiden kanssa, minusta.

Kesäsynttäreissä on hyvää se, että on kesä. Kesä on aina hyvä juttu. Huonoa on taas se, että on kesä ja kesälomat. Ihan turha edes yrittää järjestää minkäänlaisia juhlia, kun kaikki kaverit ovat aina mökkeilemässä tai lomailemassa jossain muualla. Yritetty on muutamana vuonna, mutta kun vieraskato oli suuri, ei motivaatiokaan juhlien järjestämiseksi oikein riittänyt. Juhlitaan sitten perhepiirissä. Perinteisesti synttäreilläni on syöty mansikkakakkua: sokerikakkupohja (itsetehty, tai jos oikein laiskottaa, niin kaupasta ostettu), joka kostutetaan tilkalla maitoa, välissä mössättyä banaania ja kermavaahtoa (sokeroimatonta, kerma on parasta siten) ja päällä herkullisia tuoreita mantsikoita ja kasoittain kermavaahtoa. Tänään jää kakku syömättä, kun unohdettiin eilen ostaa mansikat ja kerma. Eikä juuri nyt huvita lähteä ajamaan kauppaan, kun tuo kauppareissu täällä maalla kestää aina vähintään tunnin. Mutta koska olen jo elämää nähnyt, en jää tällaisessakaan tilanteessa seisomaan neuvottomana sormi suussa :) Pihalla notkuvat punaviinimarjapensaat painavia ja mehukkaita marjoja täynnä. Kävin reippaana tyttönä keräämässä kupillisen kypsiä marjoja, ja nyt on piirakka uunissa. Sen päälle kun lurauttaa reilulla kädellä vaniljakastiketta (löytyi jääkaapista), niin avot!

Eipä tässä muuta kuin että juhlinta jatkuu :)

Kotona käymässä

Mies sai kuistin valmiiksi (siitä tuli hieno!) ja päätettiin tulla käymään kotona. Päätökseen puoltavasti vaikuttavia seikkoja olivat kaivoveden vähyys yhdistettynä pyykinpesutarpeeseen, kaivoveden vähyys yhdistettynä peseytymisen tarpeeseen (no joo, meressä voi uida, mutta hiuksia en lähde merivedellä pesemään) sekä lasten kaipuu kavereiden kanssa leikkimään. Keskimmäisen sanoin (ja tähän sellainen kitisevän vinkuva intonaatio): "Ikkä, mulla on hiiveä ikävä mun pikku keulipyölää." Niinpä hellyimme miehen kanssa ja lähdimme tänään aamupalan jälkeen ajamaan kotiin päin.

Loppupäivä meni sutjakasti pyykätessä, järjestäessä, siivotessa ja peseytyessä. Esikoinen ja keskimmäinen leikkivät pihalla, hyvä että malttoivat tulla sisälle syömään. Mies kävi vauvan kanssa ensin ruokakaupassa ja myöhemmin vielä rautakaupassakin. Huomenna homma jatkuu samaan tyyliin: lapset leikkivät kavereiden kanssa ja minä häärään ja hoidan asioita. Miehen tekemisistä ei vielä ole selvyyttä - hän todennäköisesti lomailee kaikessa rauhassa.

Takaisin maaseudun rauhaan siirtynemme alkuviikosta. Sitä ennen haluaisin saada ommeltua sekä taskuvaippoja vauvalle (tilasin iiiiihanaa pul-kangasta tässä taannoin) että pari uutta vaatekappaletta itselleni. Ja neuloakin tekisi kovasti mieli; pari projektia ovat jo loppusuoralla, ja viimeistelyn välttääkseni voisin aloittaa jotain uutta ;) Miehen loma jatkuu vielä seuraavat kolme viikkoa, joten ei mitään kiirettä.

Näihin tunnelmiin...

Seitsemän

Mitluana haastoi minut mukaan seiskameemiin. Mikäs siinä. Meemin säännöt ovat seuraavat: Mukaan haastetut kertovat 7 satunnaista faktaa/tapaa itsestään sekä pelin säännöt omassa blogissaan. Sitten heidän tulee haastaa 7 muuta bloggaajaa mukaan ja ilmoittaa haastettujen nimet. Heidän tulee myös jättää kommentti asiasta ko. henkilöiden blogeihin, jotta nämä tietävät ottaa osaa peliin ja katsoa ohjeet haastajan blogista.

No, minähän en ketään haasta, sillä tuntuu, että kaikki ne, joiden blogeja luen, ovat tähän meemiin jo osallistuneet. Nopeat syö, hitaat ei - tai jotain sinne päin.

1. Vaikka olenkin horoskooppimerkiltäni vesielementti ja vaikka tykkään suunnattomasti vedestä, on minusta kuitenkin parempi jäädä niin sanotusti rannalle. Vesi on mukavaa silloin, kun on kuivaa maata jalkojen alla. Jää on parasta silloin, kun se on tehty hiekkakentän päälle. Leppoisa soutelu järvellä menettelee, mutta ajatus purjehtimisesta jossain ulapalla... no thanks.

2. Uskon jälleensyntymiseen. En hindulaisittain tosin, en siis tavoittele lehmän olomuotoa ;) Mutta minulla on sellainen tunne, että olen ollut joku muu. Olen siis elänyt aikaisemminkin. Todennäköisesti Aurinkokuninkaan hovissa :) Tai Egyptissä faaraoiden aikaan.

3. Historia on intohimoni. Lukiossa hurmasin historianopen tietämällä vastaukset kaikkiin nippelikysymyksiin (sen jälkeen, kun ope oli edellisellä tunnilla kaikki vastaukset ensin kertonut ja minä ne kynä savuten kirjan marginaaleihin ja kappaleiden väleihin pienellä käsialalla kirjoittanut). Siskoni hurmasi saman open vuotta myöhemmin samalla taidolla ;)

4. Suuntavaistoni on surkea. Olen tosin hyvä maantiekartturi, sillä karttoja osaan lukea ilmiömäisesti. Näkömuistista on myös tässä apua. Mutta jos minut vietäisiin metsään (no, iso kauppakin käy) ja käsketään etsimään tie ihmisten ilmoille, niin hullusti kävisi.

5. Kutian erittäin herkästi. Kun olen oikeassa mielentilassa, riittää, että minuun päin imitoidaan kutittamista. Kutittaminen myös sattuu, ei siis vain tunnu kivalta.

6. Haaveilen jatkuvasti eri tavoista käyttää vähintään miljoonan euron lottovoitto. En kuitenkaan juuri koskaan muista lotota, joten haaveeksi taitanee tuo jäädä.

7. Olen tasan kaksi kertaa ollut niin sanotusti räkäkännissä. Ja siinäkin on kaksi kertaa liikaa.

Kyllä maalla on mukavaa

Näin sateisena päivänä ei oikein ole mitään tekemistä. Tai no, minulla olisi, mutta lapsilla vähemmän. Mieskin on työllistetty kuistin rakentamisessa, tekee sitä omien sanojensa mukaan kuin "Iisakin kirkkoa" :) Ei mikään kiire, mihin sitä nyt kesälomalla kiire edes olisikaan...

Olen vauvan kanssa huristellut kaupunkiin (tai no, kunnan keskusta on kyseessä, ei sentään mikään kaupunki) noin joka kolmas päivä. On ihanaa päästä ruokakauppaan! Ja muutenkin ihmisten ilmoille. ADSL-yhteys on jostain syystä ollut kumman oikutteleva, samoin kuin se digiboksikin, joten helposti tulee olo, ettei tämän taivaankannen alla ole ketään muita meidän lisäksemme (lukuunottamatta sitä kolmen tyypin porukkaa, joka tuossa lahdella poutaisena päivänä ajaa moottoriveneellä edestakaisin yhden vesihiihtäessä siinä perässä). Kun sitten hyppään autonrattiin ja huristan tuon n. 14 kilsan matkan yhteen suuntaan, pääkin samalla tuulettuu.

Maanantaina käytiin koko konkkaronkka kotona. Matka tuli vähän ex tempore, kun alun perin piti käydä vain lähirautakaupassa hakemassa lisää ruuveja. Kun niitä ei siitä löytynyt, ajettiin "omaan" rautakauppaan. Samalla reissulla poikettiin kotona, että sain täydennystä neulelankoihin: viikonlopun olin tuskissani, kun lankakin loppui juuri kesken kuumeisen neulomisen. Nyt jos loppuu uudelleen, niin on muita lankoja mukana, ja voin aloittaa uusia töitä :)

Uimassa on tullut käytyä harvakseltaan. Isommat lapsethan nyt tuossa rannassa puljaavat harva se päivä, ja keskimmäinen saunoisi vaikka koko ajan. Omaa uimisinnostustani hillitsi viikonloppuna poukamaan kerääntynyt sinilevä. Nyt alkuviikosta tuulet ovat olleet sen verran suotuisia, että levä on hävinnyt laiturin vierestä. Uimarannalla sitä ei edes oikein ollutkaan, kun siihen tuuli kävi sopivasti muutenkin.

Jos huomenna jälleen aurinko paistaisi, pääsisi ruohonleikkuuseen. Ja uimaan oikein kunnolla.

Lomalistalla tekemättömiä hommia

Vietimme eilen parisuhdeaikaa (vauvan kera) kaupungissa: kävimme ostoksilla. Isommat lapset jäivät mummon kanssa maalle, ja heillä oli erittäin mukava päivä. Me miehen ja vauvan kanssa ajoimme ensin kaupunkiin, kiersimme kaupoissa, pesimme pyykkiä ja ajoimme takaisin maalle jatkamaan lomaa. Perille pääsimme hieman iltayhdentoista jälkeen, mutta tulipa pyykit pestyä ja välttämättömiä tavaroita hankittua. Jostain kumman syystä täällä eivät hommat lopu kesken...

Ennen kuin jälleen palaamme kaupunkiin, työlistalla on mm. alakuistin lattian päällystäminen puulla (puut ostettiin eilen), paikan imurointi kunnolla (imuri hajosi pari päivää sitten, ja eilen ostettiin uusi, jota olen jo testannutkin - hyvin toimii), katiskojen tarkistus (isommat lapset halusivat laittaa katiskat veteen ja ne käydään katsomassa joka aamu. Saalis perataan ja paistetaan rannalla grillissä.), mato-ongella onkiminen, pakastimesta viimeisten viimevuotisten vadelmien ja marjojen syöminen, terassin tekeminen rannalle (puut vielä hakematta), keittiön kaappien siivous (ovat niin täynnä kaikenlaista, että jotain tarttee tehrä), uiminen (vesi sopivasti n. 20-asteista, vaikka merivettä onkin. Siinä ui ihan ilokseen, ja virkistyykin vielä.), nukkuminen (makkariin hankittiin eilen pimennysverho, joten on mahdollista, että nukahtaminen alkaa sujua helpommin - lapsilta) ja yleinen lystinpito :)

Tässä kun aikaa kuluu (ja anoppi palaa kesälomapurjehdukselta), on aika alkaa suunnitella vähän vaativampia askareita. Talo tarvitsee keittiö-, kylpyhuone-, vessa- ja saunaremontit. Puuliiteri pitäisi siivota ja uusi rakentaa, rantaan miehet haluaisivat venevajan, porakaivokin pitäisi tehdä, ettei vesi lopu kaivosta (kuten meinasi jälleen kerran käydä, siksi pyykitkin vietiin kaupunkiin pestäviksi) ja ruoho leikata. Tosin se pitää tehdä joka kerta, kun täällä käy.

Työnjako on seuraava: minä touhuan vauvan kanssa täällä sisällä ja mies isompien lasten kanssa tuolla ulkona. Voisin veikata, että kun loma loppuu, arkeen on ihan mukava palata... ;)

Hyvää tuuriako vain?

Lomaa miehellä takana virallisesti pari päivää, ja jo oli ohjelmassa yksi puhelinpalaveri. Se oli onneksi lyhyt, joten annettakoon se anteeksi. Muuten loma on alkanut oikein mallikkaasti. Ilmatkin hellivät - jälleen. Vuosi sitten lomailimme Ahvenanmaalla samanlaisen kelin vallitessa.

Keskimmäinen on oikea vesipeto. Jos hän ei ole uimassa, hän on uimaan menossa tai sieltä juuri tulossa. Tai muuten vain kirmaamassa pitkin tiluksia ilkoisen alasti. Hyttyset tykkäävät :) Mikäs on uidessa, kun merivesikin on tällä hetkellä rannassa n. 20-asteista. Siitä ilosta pitää nauttia, sillä sitten, kun vesi tuulen tai muun vastaavan vaikutuksesta sekoittuu, on onnekas, jos pääsee uimaan edes 15-asteiseen veteen.

Esikoinen ei tällä kertaa vedestä ja uimisesta niin välitä, sillä hänen pitää edelleen varoa sitä toukokuun alussa leikattua korvaa. Eikä sellainen uimapanta päässä ole ilmeisesti yhtään kivaa. Ymmärrän häntä täysin, sillä ei minustakaan olisi.

Päivärytmit ovat nyt jo heittäneet häränpyllyä (äidin suureksi harmiksi). Aamulla lapset heräävät joskus yhdeksän aikaan, vaikka menevät nukkumaan - kuten tänään - vasta iltayhdeltätoista. Vauvakin nukahti seitsemältä vain herätäkseen vajaata paria tuntia myöhemmin pirteänä kuin peipponen. Toisaalta ihan kiva, ettei herätys ole aamukuudelta, mutta saisivat silti mennä nukkumaan viimeistään iltakymmeneltä.  Menevät kaikki tv-ohjelmat minulta sivu suun, kun olen juuri parhaaseen katseluaikaan makkarissa ylipirteitä kakaroita nukuttamassa.

Onnekasta on muuten myös se, että kotimme kaupungissa kuuluu kaapelitalouksien ylevään joukkoon. Siirtyminen huonosti ja epävarmasti toimivan digiboxin palvelun varaan ei kiinnosta. Tarpeeksi pätkittäisiä lähetyksiä, tekstityksen puutetta ja muuta ongelmaa on täälläkin, vaikka ei homma analogisestikaan täällä kunnolla toiminut. Paras moka, minkä olen digiaikana todistanut on ollut se, että ohjelmassa oli pitkän aikaa ihan eri ohjelman tekstitys. Edelleen jatkuvasti telkkarin ääressä tulee miettineeksi, miksi ihmeessä jostain lähes varmasta pitääkin siirtyä niin epävarmaan. Edes Yle-Teeman näkyminen ei saa minua liiemmin innostumaan digi-tv:stä. Eihän minulla olisi edes aikaa katsoa kaikkia niitä mielenkiintoisia dokumentteja, mitä sieltä tulee.

Jatkan omasta ajasta nauttimisesta hiljaisessa talossa upeaa auringonlaskua ikkunasta ihaillen. Bonuksena rauhoittava merinäköala :)

Kielikylpyhäät

Kesän ainoat häät on nyt juhlittu. Ja tällä kertaa ilman lapsia :) Sattui niin sopivasti, että mummi ja pappa olivat (jälleen) käytettävissä, ja mielellään touhusivat lasten kanssa lauantaina, kun me olimme häissä.

Mielenkiintoista oli. Sulhanen oli norjalainen, morsian suomalainen ja olivat tavanneet Ruotsissa. Vihkiminen Fagervikin pienenpienessä (ja tautisen vanhassa) ristikirkossa vedettiin ruotsiksi, samoin hääjuhlassa suurin osa puheista pidettiin ruotsiksi tai norjaksi. Onneksi muutama puhe oli myös englanniksi, ettei tarvinnut meikäläisen niin pinnistellä. Toinen kotimainen (norjasta puhumattakaan) kun ei ole vahvuuksiani...

Häitä on tullut koluttua jo useammat, mutta nämä olivat toiset sellaiset, joissa pöytäjärjestys oli ennalta mietitty. Niinpä löysin itseni istumassa täysin tuntemattomien ihmisten vieressä. Esittelyiden jälkeen sovimme puhuvamme englantia (lähimmät pöytänaapurit olivat Ruotsista, Norjasta, Suomesta ja Belgiasta), ja sen jälkeen juttu luistikin oikein mainiosti.

Viini virtasi ja niin edelleen. Koska oloni muuttui illan kuluessa yhä vain tukalammaksi, oli minun aika lähteä kotiin päin iltakymmeneltä. Mies päätti tulla mukaan, sillä juhlapaikalta matka kotiin olisi ollut melkoisen hankala ilman omaa autoa. Myöhemmin saimme kuulla, että missasimme mehukkaimmat palat hääjuhlasta, kuten esim. sulhasen melkoisen humalatilan (joka aiheutti kaatumisen häävalssin aikana) ja marenkisen hääkakun leikkaamisoperaation. Jotenkin minusta tuntuu, etten ole tilanteesta ollenkaan pahoillani.

Muutaman norjalaisen hääperinteen soisin kotiutuvan tänne Suomeenkin. Ensinnäkin oikein hauskaa oli se, että norjalaisen perinteen mukaan kaikki naiset ryntäävät pussaamaan sulhasta heti, kun morsian poistuu paikalta (esim. vessaan). Ja toki miehet kiirehtivät pussaamaan morsianta heti, kun sulhanen poistuu paikalta. Toisekseen jossain vaiheessa puheiden välissä aloitetaan kova meteli (esim. kilistämällä lasia tms.), ja ainoa keino saada meteli lakkaamaan on se, että morsiuspari nousee pöydälle seisomaan ja suutelee pitkään ja hartaasti. Siihen asti, että meteli loppuu. Vähän lisäjännitystä niiden normaalien hääkujeiden, sukkanauhan ja morsiuskimpun heittämisen lisäksi.

Häät aloittivat meidän lomakauden. Kaupunkiin ei tällä kertaa ole mikään kiire, vaan maalla jatkamme oloamme vielä ainakin viikon. Lapset tykkäävät, kun pääsevät uimaan. Ja juuri tälläkin hetkellä nukkuvat miehen kanssa pihaan pystytetyssä teltassa. Vauvakin on saanut tutustua nurmikon ihmeisiin. Niin, ja minä olen ihan paukamilla, kiitos pirullisten hyttysten. Ei liene inhottavampaa ääntä kuin hyttysen ininä kesäyössä - sisällä makuuhuoneessa.

Kapulakieltä ja muita koukeroita

Havahduin tänään huomaamaan, että vanhempainrahakauteni päättyy vajaan kahden viikon kuluttua. Tämä havahtuminen tapahtui sen jälkeen, kun olin miehelle puhissut, miten ärsyttävää on joka päivä miettiä, mitä tekee ruuaksi ja vielä ärsyttävämpää kuulla, "yäk, en syö!" sen jälkeen, kun on ruuan saanut valmiiksi. En siis todellakaan ole mikään keittiön hengetär ja wanna-be kokki. Havahtumista edesauttoi miehen heittämä ehdotus vuoron vaihtamisesta. Kun tajusin, että hän puhui ihan muusta kuin kokkausvuorojen vaihtamisesta (minä kokkaan arkisin ja pyhinä ja lauantaisin, mies kokkaa silloin, jos olen jostain syystä estynyt - mikä on äärettömän harvoin, valitettavasti), sitten siis havahduin.

Ryntäsin koneelle kesken keittiön siivouksen ja klikkailin itseni Kelan sivuille. Noin minuutin niitä sivuja luettuani aloin kaihoisasti kaivata Kela-suomi -sanakirjaa. Muutama asia kuitenkin tuli selväksi: jos mies haluaisi jäädä ihan oikeasti isäkuukaudeksi kotiin, se pitäisi aloittaa heti, kun vanhempainvapaan maksukausi loppuu. (Jos vauva olisi syntynyt vasta tämän vuoden puolella, isäkuukautta voisi siirtää alkamaan meille paremmin sopivana ajankohtana, mutta jos jossitellaan niin lehmätkin lentäis.) Ongelma tulee vastaan siinä, että tuon isäkuukauden aloittamisesta olisi pitänyt ilmoittaa sekä Kelaan että miehen työpaikalle viimeistään kaksi kuukautta ennen kyseistä ajankohtaa. Että se siitä sitten. Kun tarkemmin ajattelen, niin isäkuukausi olisi ollut aivan verraton juttu: minä olisin päässyt treenaamaan vaikka päivittäin ja vaikka parikin kertaa päivässä, kun mies olisi ollut kotona lasten kanssa, ja saanut siitä vielä "palkkaakin"! Vaikka tosin epäilen - hyi minua - että olisimme olleet koko isäkuukauden maalla, mies ruohonleikkurin varressa ja minä sisällä kokkaamassa, siivoamassa, nukuttamassa vauvaa ja luppoaikoina surffaamassa netissä tai virkkaamassa. Siis koska minullahan ei ole töitä. Tai ehkä olisi, mutta näin huonossa kunnossa en voi niitä tehdä.  Toinen vaihtoehto on tietysti se, että mies jää pariksi kuukaudeksi lasten kanssa kotiin ja minä ryhdyn ankaran treenin avulla saattamaan itseäni työkuntoon. Huonoa tässä vaihtoehdossa on tosiasia, että treenit eivät tuo rahaa, vaan vievät sitä. Ja kotihoidon tuki on sisaruslisien (tai mikä nyt niiden virallinen nimi onkaan) kanssa 415e/kk. Tosin siinä vaiheessa, jos minä lähtisin treenaamaan (ehkä voisin mahdollisesti opettaa viitisen tuntia viikossa), perheen tulot olisivat sitä luokkaa, että olisimme oikeutettuja saamaan kotihoidon hoitolisää, jolloin etuus olisi peräti 583,99e/kk.  Kun tuosta rahasta maksaisimme asuntomme vastikkeen, käteen jää (verojen jälkeen - huom!) hyvällä tuurilla pari kymppiä. Pari kymppiä kuussa ei riitä ruokkimaan neljää nälkäistä suuta (vauvan suuta ei vielä lasketa). Joten jollei lotosta kolahda jättipottia tilille, voimme haudata kuolleena syntyneen ajatuksen miehen jäämisestä kotiin lasten kanssa.

Kaiken tavaamisen ja harmaiden aivosolujen vaivaamisen jälkeen tulin sitten siihen tulokseen, että minun on parasta vain pysyä kotona, hellan ääressä. Treenaan itseni kuntoon joskus toiste ja mietin työasioita joskus toiste. Kotona on itse asiassa ihan kiva olla, jos joku toinen tekisi ruuat. Edes pari kolme kertaa viikossa. Kaksi kertaa päivässä. Toivonko liikoja?

Mittumaarin aikaan

Keskikesän juhlaa juhlittiin erittäin maltillisesti tällä kertaa. Tai me juhlimme. Kutemajärven rannalla. Railakkaaksi juhlintaa ei saanut millään, sillä mieskin väsähti iltayhdeksän aikaan nukkumaan. Mutta kaunis oli juhannus tänä vuonna. Aurinko paistoi ja hyttyset inisivät. Aurinkoisella paikalla hyttysiä oli vähemmän, mutta huitomislihakset tulivat kuitenkin otetuiksi käyttöön. Järven vesi oli lämmintä (+23 astetta) ja talviturkki tuli riisuttua. Myös vauvalta :) Isommat lapset eivät muuta tehneetkään kuin puljasivat rantavedessä. Ihan turhaan tuli otettua vaihtovaatteita mukaan...

Nelostie oli yllättävän rauhallinen sekä mennessä että tullessa. Hieman tosin ihmetytti eräiden tielläliikkujien käyttäytyminen. Yksikin auto (Audi) teki ihan järjettömiä ohituksia nelostiellä välillä Hartola-Heinola. Ei ollut vain kerran, kun kolme autoa ajoi rinnakkain kaksikaistaisella tiellä. Varmaan kuskin mieltä lämmitti olla viisi minuuttia aikaisemmin perillä hurjien ohitusten jälkeen kuin mitä olisi ollut, jos olisi ajanut jonossa (kasikymppiä) muiden lainkuuliaisten ajajien joukossa.

*

Juhannuksen Iltasanomien välissä olevasta tv-lehdestä sai lukea jopa parin viikon tv-ohjelmien tiedot. Mökillä kun useinkin tulee luettua jos jonkinlaista lehteä (aikoinaan lapsena luin mummolassa aina tätini sinne ostamia Alibeja), niin tuli tuokin tv-lehti selattua läpi. Diili, tuo Donald Trumpin oma ohjelma on edennyt täällä Suomessakin jo neljännelle tuotantokaudelle. Ja samainen ohjelma on yksi suosikeistani :) Nyt en tosin tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tuli "nuolaistua ennen kuin tipahtaa". En tämän tarkemmin viitsi kertoa, jos joku toinen ei halua tietää tapahtumia etukäteen. Jos taas asia kiinnostaa, niin kehotan lukemaan tuon tv-lehden kahden seuraavan keskiviikon ohjelmatiedot - tai vierailemaan Diilin omilla nettisivuilla.

*

Vielä viikko, ja sitten miehenkin kesäloma alkaa. Minähän nyt olen aina lomalla, kun olen "vain kotona" :-P ... Tällä kertaa emme suunnista merta edemmäs kalaan. Toisin sanoen lomailemme kotikulmilla, jos sellaisiksi voidaan laskea mökkitontit Inkoossa ja Kutemajärvellä. Inkoossa on työtäkin tarjolla: isovaarin taloa pitäisi remontoida ja rantaan rakentaa kunnon terassi. Että ei ainakaan miehen aika käy pitkäksi lomallakaan. Kesä voisi oikeasti olla paljon pitempi - tai loma ainakin. Kertoneeko stressistä tai jostain, kun nyt jo harmittelen mielessäni loman lyhyyttä. Siis ennen kuin se on alkanutkaan.

Ehkä tämä tästä.

Kaikkea ei voi saada

En yritä tällä seuraavalla päästä marttyyriluokkaan, vaikka se siltä voi vaikuttaakin :) Kunhan ajattelen ääneen.

Mies on päivät töissä (ja illatkin, kun tulee monesti kotiin vasta iltakasin tienoilla) ja minä lasten kanssa kotona. Näin kesäisin kotonaolo on pitkälti ulkonaoloa. Ei siinä mitään, vaikken mikään suuri ulkoilmaihminen olekaan. En vain ole vielä oppinut yhtä asiaa: kun suunnittelen mielessäni tekemistä niille hetkille, jolloin mieskin on kotona (tai läsnä), suunnitelmat harvoin toteutuvat niin kuin olen ajatellut. Ei siinäkään mitään, mutta välilllä harmittaa se, että monesti se olen nimenomaan minä, joka joustan. Usein siis tehdään niin kuin mies on mielessään suunnitellut.

Konkreettinen esimerkki: olin ajatellut täksi viikonlopuksi kaivaa ompelukoneen kaapista ja käyttää kaiken (vaikkakin vähäisen) vapaa-aikani ompelutöiden aloittamiseen ja loppuunsaattamiseen. Olin siis ajatellut, että olisimme kotona ja mies minun sijastani hengaisi pihalla lasten kanssa (ja mahdollisesti touhuaisi myös keittiössä hellan ääressä - minä voin kyllä siivota ruokailun jälkeen). Mies oli taas ajatellut, että tottahan toki me lähdemme maalle, kun kaupungissa olo kuumana (?) kesäviikonloppuna on monesti yhtä tuskaa. Perjantai-iltana esitin kainosti omat suunnitelmani. Miehen naamasta näki, että pieleen meni ja lujaa. Mitä sitten tapahtuikaan?

Lauantaina, kun vauva oli herännyt aamupäiväuniltaan (ja kaksi isompaa riehuneet tarpeeksi) ja mies tarpeeksi pitkään valitellut, ettei ollut mitään tekemistä, lähdimme viemään lapsia HopLoppiin purkamaan energiaa. Sen jälkeen huristimme kaupan kautta maalle. Nyt täällä mies saa tehdä ulkona hommia, eikä tylsistyminen uhkaa (toisin kuin kaupungissa). Ompeluprojektini ovat edelleen jäissä, mutta onhan minulla virkkuuni ja tämä tietokone.

Kaikkea ei voi saada (vaikka olisi kiva, jos edes joskus saisi jotain siitä, mitä toivoo).