Pitkiä pellavia!!!

Laskiainen, jee! Päiväkodissa olivat hoitajat leiponeet laskiaispullia aamutuimaan, ja mies toi meidän pullat kotiin heti lapset vietyään. Juuri söin yhden (mies oli ystävällisesti myös vatkannut kermavaahdon valmiiksi jääkaappiin) ja hyvää oli *nam* Kohta lähden hakemaan lapsia kotiin, että päästään uudestaan pullia syömään. Sitä en tiedä, jaksanko tänään illalla enää lähteä mäkeä laskemaan. Tämä alkuraskaus on ollut rankka siinä mielessä, että iltaseitsemän jälkeen on lähes mahdotonta saada silmät pidettyä auki. Hyvä puoli raskaudenaikaisessa väsymyksessä on se, että tuleepahan kerrankin nukuttua pitkät yöunet :)

Huomenna on jo maaliskuu, ja ihan hämmästyttää se, miten nopeasti säät ovat muuttuneet talvisista jotenkin keväisiksi. Ilmassa tuoksuu kevät, vaikka lunta on vielä maassa ihan kunnolla. Aurinko paistaa ja lämmittää ihan eri tavalla kuin vielä pari viikkoa sitten (mikäli edes näyttäytyi) ja linnunlauluakin jo kuulee. Aamupakkaset eivät tunnu missään, kun tietää, että iltapäivällä, kun nenänsä jälleen ulos pistää, meininki on ihan toinen. Sitä tallustelee tuolla ihmisvilinässä pieni hymynkare suupielessä, kun on niin mukavaa ajatella, että kohta on kesä ;)

Kun vielä saisi ja jaksaisi siivota parvekkeen (siellä on lastenhuoneen remontista rojua jonkin verran) ja vietyä tekokuusen valoineen varastoon, niin mikäs sitten on partsilla istuessa, kun iltapäiväaurinko mukavasti lämmittää. Ja kun kesää kohti mennään, niin sitä paremmin hommat luistavat läppäri sylissä aurinkoa ottaen. Joo, aika aikaansa kutakin: talvea on jo ihan riittävästi nähty, nyt on kevään ja kesän vuoro!

 

La(i)skiaissunnuntai

Vietettiin viikonloppu pitkästä aikaa maalla. Edellisen kerran oltiin hengittelemässä raikasta meri-ilmaa jouluna, joten oli jo aikakin käydä siellä päin uudestaan. Viikonloppu oli erittäin rentouttava: söin, nukuin, neuloin, saunoin ja olin kuopuksen kanssa mäessä. Mies teki vähän enemmän hommia, kun oli metsästä hakemassa tukkipöllejä esikoisen kanssa koko aamupäivän. Raskaus on siitä kivaa, että silloin on ihan oikea syy vähän laiskotellakin ;)

Kun ajettiin kotiin illan jo hämärtyessä, katselin auton ikkunasta valoja, jotka näkyivät silloin tällöin talojen ikkunoista. Mietin, miltä tuntuisi asua maalla? Siis ihan konkreettisesti siten, että talon ympärillä on peltoa ja metsää ja lähin naapuri vähintään kilsan päässä. Ainakin talo voisi olla iso, kun tontillakin olisi kokoa :) Taidan olla piilomaalaisromantikko, kun haikailen vanhan maalaistalon perään... Jos kävisi niin, että joskus muuttaisimme maalle, niin täysissä sielun ja ruumiin voimissa pysymiseksi minä ainakin tarvitsisin kunnon laajakaistan. Jos en edes pääsisi virtuaalihiekkalaatikolle, niin pää hajoaisi, se on varmaa. Maalla asuessa tarvittaisiin myös kaksi autoa. Ellei sitten mies alkaisi tehdä töitään kotoa käsin. Jolloin vain minä tarvitsisin autoa työmatkoille. Voi olla, että maalla asumista päästään testaamaan melko pian; mies on ehdotellut, jos viettäisimme suurimman osan kesästä tuolla maalla siten, että hän kävisi sieltä töissä pari kertaa viikossa. En ole vielä lämmennyt idealle paristakin syystä: en ole valmis piikomaan koko kesää (maalla asuva isovaari on sitä ikäluokkaa, joka olettaa automaattisesti naisen tekevän kaiken huushollaamisen, jos nainen vain on talossa) eikä tuolla ole nettiyhteyttä. Argh, tulisin hulluksi, vaikka saisinkin köllötellä koko kesän upealla hiekkarannalla (läppäri sylissä opinnäytetyötä väsäten).

Mitä laskiaiseen tulee, niin pullaa ainakin saamme :) Päiväkodissa henkilökunta leipoo aamutuimaan tilauksesta laskiaispullia 0,50e:n kappalehintaan. Minä tilasin pullia kahdeksan, ja mies tietämättä minun tilauksestani tilasi niitä peräti 20. Että syödään sitten pullia, joo.

 

Neuvolassa jälleen

Tänä aamuna oli taas neuvolakeikka. Tällä kertaa vain minulle :) Terkkari oli vanha tuttu, jo esikoisen odotusajalta ja tullaan hyvin toimeen keskenämme. Mielestäni meillä on täällä hyvin asiat, kun sama ihminen hoitaa niin äitiys- kuin lapsineuvolaakin. Ei tarvitse miettiä, tuleeko viestikatkoksia siinä välissä, kun käy lapsen synnyttämässä.

Aikaa oli varattu rutkasti, peräti 1,5h. Ihan niin pitkään en neuvolassa ollut, mutta melkein. Hyvin suuri osa meni keskusteluun. Juteltiin niitä näitä ja käytiin vielä läpi kuopuksen syntymää (joka oli niin hieno ja upea, että siitä kelpaa puhuakin :) ). Mitattiin verenpaine, käytiin vaa'alla (jatkuvasta etovasta olosta ja siitä johtuvasta syömisestä paino ei ollut noussutkaan niin paljon, kuin etukäteen olin uumoillut - hienoa sinänsä) ja otettiin ne pakolliset verikokeet *uuh*.

Esikoista odottaessa kävin peräti kolme kertaa ultrassa. Kerran yksityisellä (kun olin jo ihan varma, ettei mitään vauvaa olekaan tulossa - alkuraskauden hätäilyjä) ja kaksi kertaa kunnallisella. Kuopuksen odotus meni vastakohtaisesti: ei ultrattu kertaakaan. En kokenut sitä tarpeelliseksi :) Tämän kolmannen kanssa taidan valita sen kultaisen keskitien: käyn ultrassa vain kerran, ellei tule aihetta useampaan kertaan. Olen erittäin kiinnostunut ensinnäkin tietämään, onko masussa vain yksi vai useampi tulokas. Ei aiemmin ole ollut tällaista pahoinvointia, joten sen perusteella voidaan ennustaa yhtä sun toista...

Tästä se lähtee. Käytetään veroeuroja hyväksi, kun niitä on kerta makseltukin.

 

Elämä on yhtä koulua

Olen jonkin aikaa jo tätä miettinyt, ja kun jälleen pitkästä aikaa (enkä ollenkaan tajua miksi ihmeessä!) kävin lukemassa vauva-lehden nettikeskusteluja, ajattelin kirjoittaa sanoiksi ajatukseni. Minua ihmetyttää suuresti se mahdoton vimma, jolla jo pikkuvauvoja aletaan kouluttaa. Noin. Siinä se tuli.

Voi olla, että olen itse ollut erittäin onnekas, kun kumpikaan lapsista ei ole kouluja vielä tarvinnut/kaivannut. Tai pitäisikö sanoa, etten itse ole kokenut kaivanneeni lasten kouluttamista. Alussa kummatkin ovat hyvin nopeasti hiffanneet, mikä on yön ja päivän ero. Lieneekö osasyynä se, että ovat sattuneet syntymään vuoden pimeimpään aikaan, mene ja tiedä. Lapset ovat saaneet nukkua silloin, kun heitä on nukuttanut ja syödä suunnilleen silloin, kun heillä (ja minulla) on ollut nälkä. Kuinka ollakaan, ilman mitään kouluttamisia ja kellon kanssa elämistä nämä uni- ja ruoka-ajat ovat osuneet suurin piirtein samoille kohdille. Imetysajoista en tässä puhu nyt mitään, sillä siinä asiassa olen mennyt alle puolitoistavuotiaan kanssa täysin lapsentahtisesti, toisin sanoen imettänyt 15 minuutin - 3 tunnin välein. Tarkkaa aikaa en osaa sanoa, kun en ole sitä kellosta seurannut :)

Ne, jotka ovat aikaisen koulutuksen kannalla perustelevat sitä usein sanomalla, että pieni ja vähän isompikin lapsi kaipaa rutiineja. Siksi, mitä aikaisemmin ne (aikuisten luomat) rutiinit otetaan käyttöön, sitä turvallisemmaksi lapsi tuntee olonsa. Minä sanon, että se, mikä sopii yhdelle, ei aina sovi toiselle. Näin.

Myönnetään, rutiineissa on puolensa. On erittäin lohduttavaa (aikuiselle) tietää, että kun syödään klo x, niin lapsi menee päiväunille klo y ja nukkuu z tuntia. En ole kuullut lapsesta, joka tuntisi kellon yhtä tarkkaan kuin aikuinen. Itse olen sitä mieltä, että lapselle turvaa tuovat nimenomaan ne asiat, jotka toistuvat säännöllisesti ja tietyssä järjestyksessä. Itse kellonaika, koska jokin tapahtuu, on lapselle ykshailee. Tärkeämpää on sen sijaan se, että lapsi tietää, että ruuan jälkeen on päiväunien aika, jolloin saa nukkua sen verran, kun nukuttaa. Mikäli lapsi herää joka aamu samoihin aikoihin, osuvat melko luonnollisesti nämä ruoka- ja uniajat samoille ajoille päivittäin. Mikä yllätys!

Yhtä yllättävää on mielestäni se, että vaikka herättäisiinkin joka aamu vähän eri aikaan, niin siitä huolimatta päivät sujuvat suht hyvin ilman kiljuvan nälän tai tajuttoman väsymyksen aiheuttamia raivareita. Etenkin silloin, kun puhutaan alle puolitoistavuotiaista. Tai sitten aika vain kultaa muistot :)

Minusta on kovin surullista se, miten jo kaksikuiselle aletaan muovata rytmiä, joka sopii äidille paremmin. Eihän tätä näin perustella, vaan sillä, että onhan se lapsellekin helpompaa, kun voi ennakoida päivän kulkua. Kuinka moni kaksikuinen ihan oikeasti ennakoi päivän kulkua, kysyn vain? Kaksikuisen päivä menee syödessä, nukkuessa ja valveillaolossa. Melko järjestyksessä nuo mielestäni menevät, kaiken lisäksi. Kun tulee nälkä, syödään. Kun väsyttää, nukutaan. Kun herätään, ollaan valveilla.   

Useamman lapsen perheissä pienen vauvan kouluttamista rytmiin perustellaan sillä, että koska isommalla/isommilla lapsilla on tietty päiväjärjestys, pitää se vauvallekin tehdä tutuksi hyvissä ajoin. En kiistä, etteikö kaikkien lasten yhtäaikainen päiväuniaika helpottaisi äidin elämää hieman. Itsekin olen sitä toivonut. Mutta miksi ihmeessä tällä perusteella pyritään joskus rajoittamaan myös kaksikuisen ruoka-aikoja? Pelätäänkö, että isompi lapsi oppii napostelukulttuurin, jos näkee pikkusisaruksensa käyvän rinnalla useammin kuin hän käy pöydän ääressä syömässä?

Seuraava koulutusvaihe tulee vauvan eteen noin nelikuisena, ja usein neuvolan kehoittamana. Pitää aloittaa kiinteiden ruokien syömisen treenaaminen, että se sujuu sitten, kun lapsi on puolivuotias. Enpä ole vielä tavannut (tervettä) lasta, joka ei osaisi kiinteitä syödä ennen kuin menee kouluun. Tai lasta, joka ei tietäisi, miten lusikkaa käytetään. Oppivathan aasialaiset lapsetkin syömään syömäpuikoilla, vaikka alussa syövätkin pitkään sormin.

Sitten onkin aika aloittaa unikoulu. Lukkarin oppiin pääsevät kaikki ne vauvat, jotka eivät onnettomuudekseen osaa nukkua läpi yötä reilu puolivuotiaina. Olen pitkään miettinyt, kumpi onkaan hankalampaa: imettää öisin unen pöppörössä pari kertaa, kun vauva nukkuu vieressä vai herätä useita kertoja taputtamaan, hyssyttämään, silittelemään ja kantelemaan huutavaa vauvaa. No, kukin taplaa tyylillään. Kun _minun unestani on kyse, menen sieltä, missä aita on matalin ja näin _meillä nukkuu koko perhe hyvin. Ja jottei kenelläkään menisi palkokasvi poikittain nenuun, niin lisään vielä, että lapsissakin on eroja. Surullista on silti edelleen kuulla, miten jotkut äidit toteavat, että nyt taitaa olla sen huudatusunikoulun aika. Lasta siis saa huudattaa (sehän vain vahvistaa keuhkoja), mutta jos aikuista koulutettaisiin samalla tavalla, se olisi ilmeisesti jo kidutukseksi tai rääkkäykseksi luettavaa toimintaa.

Kun lapsi täyttää vuoden, on aika laittaa lapsi koulutukseen, jossa hänestä tulee mahdollisimman itsenäinen. Monien mielestä tämä tarkoittaa sitä, että viimeistään tällöin on imetys lopetettava. Yli yksivuotias imeväinen on ihan varmasti myöhemmin läheisriippuvainen, sillä onhan se aivan luonnotonta, että niin iso ihminen roikkuu äidin tisseissä kiinni. Kamalaa! Ilmeisesti samalla pitäisi vieroittaa se perheen isäkin, sillä ymmärtääkseni niilläkin on tapana roikkua äidin tisseissä kiinni. Mieletöntä läheisriippuvuutta. Yök, miten naiset sitä kestävätkään. Ja pitäähän nyt taaperoikäisen osata tehdä yhtä ja toista ilman apua. Ei siihen enää äitiä tarvita. Tai korkeintaan isä voi auttaa, jos lapselle tulee jokin hätä. Toisaalta, jos jääräpää-äiti kuitenkin kaikkien varoituksista huolimatta katsoo, että imetyksen jatkamisesta on hyötyä sekä lapselle että hänelle (mm. vähentää rinta- ja kohtusyöpäriskiä, sekä vahvistaa luustoa) eikä suostu lasta väkisin vieroittamaan, niin silloin ollaan sitä mieltä, että äiti perheen hyvinvoinnin kustannuksella tekee kiusaa mm. isälle. Kun eihän isä voi mitenkään muodostaa kiintymyssuhdetta lapseensa, jos tämä edelleen käy äidin rinnalla ottamassa huikkaa. Jännittävä juttu tässä mielestäni on se, että yleensä lapset oppivat aika pian, että isän kanssa ollaan vähän eri tavalla kuin äidin kanssa. Eivät lapset ole tyhmiä - vaikka aikuiset välillä ovatkin. Tyhmäksi kasvetaan, ei synnytä :)

Mikä mahtaa olla seuraava koulutusvaihe? Päiväkodissa on usein eri meininki kuin kotona. Niinpä ennen kuin lapsi menee päivähoitoon, hänet siihen koulutetaan. Usein tämä tarkoittaa sitä, että kotona rutiinit ja rytmit muutetaan sopimaan päiväkodin arkeen. Mikäli äiti on imettänyt, hän pyrkii vähentämään päiväimetyksiä, koska eihän lapsi päiväkotipäivän aikanakaan saa rintaa.  

Sitten lapsi meneekin jo "oikeaan" kouluun, ja varsinainen kouluttaminen alkaa. Ja sitä sitten kestääkin seuraavat 50 vuotta, jos tämä nykyinen maailmanmeno pysyy. Tätä taustaa vasten soisin, että ensimmäiset kaksi vuotta lapsi saisi olla ilman erilaisia, aikuisten mielestä välttämättömiä kouluja. Oppiihan lapsi kävelemäänkin ilman, että hänet laitetaan kävelykouluun. Olisi myös mukavaa, että lasta ei pyrittäisi itsenäistämään kovin aikaisin. Tai sitten tulisi muistaa, että kun kolmetoistavuotias on kaikki illat teillä tietämättömillä, hän on erittäin itsenäinen, eikä suinkaan kuriton ja huonostikäyttäytyvä kakara. Kolikolla on kaksi puolta. Niih.

 

Elämän julmuutta

Päivä alkoi ikävissä merkeissä eilen, kun bussipysäkillä bussia odottaessani näin pienen oravan jäävän auton alle. Hetkeä aikaisemmin se oli kahden muun pienen oravan kanssa kisaillut lähipuissa, ja päätti lähteä juoksemaan autotien yli hieman väärällä hetkellä. Ilmeisesti se törmäsi henkilöauton takarenkaaseen, ei onneksi jäänyt auton yliajamaksi. Kuski ei huomannut mitään. Koska bussin tuloon oli vielä muutama minuutti aikaa, kävelin oravan luo (se makasi ajouralla suojatien kohdalla kyljellään silmät auki) toivoen, että se olisi vain hieman pökertynyt. Ei ollut, vaan ihan kuollut. En halunnut, että se liiskaantuisi autojen renkaiden alle, joten otin sitä hännästä kiinni ja kannoin sen kävelytien reunan penkkaan. Kun pääsin takaisin bussipysäkille (vajaan parinkymmenen metrin päähän), näin, että harakka oli jo oravanraadon kimpussa. Tuli surullinen olo oravan puolesta :(

Kun alkuillasta tulin kotiin, näin bussin ikkunasta kaksi varista ruskean mytyn vieressä. Oravasta oli jäljellä enää vähän alaruumista ja häntä. Olin erittäin onnellinen siitä, että onnettomuuden tapahtuessa lähistöllä ei ollut yhtään lasta, ei edes omiani.

Perinteitä

Torstaina lounastunnilla asioilla käydessäni "törmäsin" Helsingissä penkkariajeluihin. Hienosti oli ajelu järjestetty, kun oli ihan poliisisaattue ja kaikki :) Joku abi oli erittäin hyvä heittäjä, kun sain karkin suoraan otsaan. Nauratti vain :) Siinä sitä hulinaa katsoessani laskin hiljaa mielessäni, että omasta penkkariajelustani oli jo peräti 12 vuotta. Siis mihin ihmeeseen se aika on oikein mennyt? Ilmeisesti alan ihan oikeasti tulla vanhaksi, kun jatkuvasti päivittelen ajan kulumista ;)

Perjantaina aamulla, kun kuopuksen kanssa mentiin bussilla neuvolaan (kuopus oli ekaa kertaa noin vuoteen Sakaralla selässä - aika hurjaa sekin), tajusin vasta pois jäädessäni, että vieressäni seissyt tyttö oli Wanha. Olin ihmetellyt hienoa kampausta ja siinä olleita valkoisia helmiä. Juu, lange kabeln (kuten entinen saksanmaikkani tapasi sanoa), kun asian hiffaaminen kesti. Omista vanhojen tansseistani on kulunut peräti 13 vuotta. Ennen joulua kokeilin vanhojentanssipukuani, ja ihan hyvin se vielä päälle mahtui. Ainoastaan rintojen kohdalta oli sen verran iso, ettei sivussa oleva vetoketju mennyt ihan ylös asti kiinni. Kolmessatoista vuodessa rinnat ainakin siis ovat kasvaneet :) Mutta kyllä se puku vieläkin on tosi upea, sitä ei käy kieltäminen.

12 vuotta sitten vietin hiihtolomani nenä kirjoissa. Olin laatinut hienon lukujärjestyksen vain lukemista varten. Kaksi tuntia kerrallaan yhtä ainetta ja sitten puolen tunnin tauko. Kolme samanlaista rupeamaa päivässä. Illalla normaalit tanssiharkat ja treffit kavereiden kanssa. Tämän vuoden hiihtoloma mennee melkein samalla tyylillä: päivät luen lähdekirjoja opinnäytettäni varten tai olen opettamassa, illat hengaan kotona perheen kanssa. Niinpä niin, ei mitään uutta tämän taivaan alla :)

P.S. Kuopuksen kaksivuotisneuvola meni hyvin. Alku-ujostelun jälkeen hän suostui piirtämään, tekemään palikoista tornin ja potkimaan palloa. Pituutta oli 84cm, painoa 11,3kg. Tasaisesti kasvaa -1 -käyrällä. Ainoa harmistus tuli poliorokotteesta, mutta sekin meni nopeasti ohi, kun sai ammaa. :)

 

Elävissä kuvissa jälleen

Kyllä nyt taas säpinää riittää niin paljon, että meinaa ne tärkeät kuulumiset jäädä kertomatta :)

Tämän vuoden puolella olemme miehen kanssa ehtineet käydä jo peräti kaksi kertaa elokuvissa. Mahtavaa. Tammikuussa kävimme katsomassa kohuelokuvan "Matti". Olihan se... elokuva. Kyllä sitä rainaa katsoi, mutta eipä siitä jäänyt mieleen muuta kuin yletön ryyppääminen ja pari hauskaa lausahdusta ("Minä olen mäkikotka, enkä mikään haarapääsky", tokaisi Matti, kun tv-toimittaja kysyi mielipidettä Boklövin kehittämästä V-tyylistä).

Ystävänpäivänä - siis ihan äsken - kävimme jälleen elokuvissa. Tarkoitus oli mennä katsomaan Johnny Cashistä kertova elokuva "Walk the Line", mutta näytös, johon halusimme, oli loppuunmyyty. Niinpä varasin liput Match Point -nimiseen leffaan. En voi muuta sanoa kuin että tykkäsin. Kovasti. Vaikka leffa oli paikka paikoin hieman pitkäveteinen, piti se kuitenkin otteessaan koko sen reilut kaksi tuntia, mitä se kesti. Ja se loppuratkaisu! Ooh, mikä tyyli! Olin ihan tytinöissäni, kun esityksen jälkeen kävelimme miehen kanssa ratikkapysäkille :) Siinä oli mieleiseni jännäri - ei verta missään eikä mitään kauhumusaakaan.

Lahjalippuja on pari  vielä jäljellä. Se tietää siis vielä yhtä "ilmaista" elokuvailtaa :)

 

Kuopuksen synttärit

Onpa noloa: olen ihan täysin unohtanut kuopuksen synttärit. Se virallinen päivä oli lauantaina 11.2., mutta koska sitä edeltävä viikko oli ollut niin kiireinen, emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet ilmoittaa samana päivänä järjestettävistä juhlista sukulaisille. Anoppi pääsi kuitenkin "oikeana" päivänä käymään, mutta samalla kariutuivat haaveet siitä, että kerrankin olisi selvitty vain yksien juhlien järjestämisellä *huoh*

Aivan uskomattomalta tuntuu, että kuopus, tuo meidän perheen vauva, on jo kaksivuotias! Mihin ihmeeseen tämä aika on oikein mennyt? Vastahan tuo syntyi.

Tarkalleen ottaen se oli keskiviikkoaamu klo 6.56, kun hän päästi ensiparkaisunsa. Olin ollut nukkumassa kotona omassa sängyssä vielä vajaat kaksi tuntia aiemmin, joten jo syntymässään piisasi vauhtia (ja vauhdikkuus onkin jatkunut tähän päivään saakka - ja jos merkit pitävät paikkansa, niin tulee jatkumaan vielä pitkään :) ). Kyseessä oli oikea unelmasynnytys, jos sellaisia voi edes olla. Olin valmistautunut synnytykseen lukemalla yhdysvaltalaisen kätilön, Ina May Gaskinin kirjoittaman kirjan "Ina May's Guide to Childbirth", joten siltä osin kaikki oli erittäin selvää. Kun vähän jälkeen viisi aamulla sitten heräsin supistuksiin, jotka alkoivat heti tulla melko säännöllisesti ja erittäin napakkoina, valmistin pika pikaa itselleni arnica-coctailin (puolen litran pulloon vettä, jonne liuotin muistaakseni 2-4 homeopaattista arnica-helmeä, homeopaatin ohjeiden mukaan), kävin suihkussa ja aloin hörppäillä coctailistani. Mies heräsi aika pian tanssahteluuni ja päristelyyni (kirjassa kerrottiin, miten huulten päristely rentouttaa sekä kasvoja että alapäätä ja vie terän supistuksilta - ja ihan totta se oli), ja soitti ensin sairaalaan ja sitten äidilleni, joka oli lupautunut tulla esikoista hoitamaan synnytyksen ajaksi. Kuudelta oli pakko lähteä sairaalaan, ja koska äitini ei ollut vielä ehtinyt meille, mies kävi hakemassa alakerran rouvan meille valvomaan esikoisen unta (tämä kun oli nukkunut sikeästi koko ajan). Autossa olin takapenkillä kontillani, päristelin, ärisin ja murisin. Supistuksia ehti tulla n. 20 minuutin ajomatkalla kolme, joista viimeinen oli "pahin". Sairaalaan päästyämme pääsin heti tutkimushuoneeseen, jossa tanssini ja heilumiseni jatkui. Aina supistuksen tullen mies - kuten olimme sopineet - ravisteli takareisiäni (minä seisoin polvet hieman koukussa nojaten seinään tai vastaavaan). Isojen lihasryhmien ravistelu rentoutti sekä niitä että lantionpohjaa niin mukavasti, että supistukset eivät tuntuneet yhtä kovilta. Sisätutkimuksessa kätilö totesi minun olevan jo 8cm auki, ja kysyi, ponnistuttaako. Ei vielä silloin. Synnytyssaliin pääsimme klo 6.51. Heti sisälle astuttuani tuli tosi kova supistus, jonka aikana menivät lapsivedet. Mies, joka oli ollut tikkana takanani ravistelemassa takareisiäni, sai luonnollisesti vedet housuilleen :)  Ehdin sanoa kätilölle, että nyt se tulee, jonka jälkeen kiipesin synnytyspöydälle kontilleni ja neljällä ponnistuksella pönkäsin vauvan ulos. Koko homma meni niin nopeasti, että mies ei ollut ehtinyt siirtyä paikaltaan minnekään (todennäköisesti ihmetteli vesiä housuillaan :D ), ja itse vauvan syntymää seurasi siten aitiopaikalta. Kuulemma näytti tosi hassulta, kun pää tuli esiin: vauvalla oli silmät auki ja hän näytti katsovan suoraan mieheen :)

Ei repeämiä eikä episiotomiaa, vaikka olikin vauhdikas synnytys. Epäilen suuresti, että ponnistusasento tässä auttoi. Kontillaan ponnistaminen kyllä hakkasi mennen tullen puoli-istuvassa asennossa ponnistamisen. Ei epäilystäkään. Siinä sitten vauvan syntymän jälkeen makoilin vauva rinnalla imemässä reilun tunnin. Sen jälkeen vauva mitattiin, punnittiin ja pestiin ja minä kävin suihkussa. Kun olimme sekä vauva että minä saaneet puhdasta vaatetta ylle (mies ei :) ), söimme salissa hyvillä mielin aamiaista. Minä olin ihan ihmeissäni synnytyksen nopeasta kulusta ja olin varma siitä, että näen unta. Ei ollut unta vaan ihan totta. Yhdeksältä mentiin sitten osastolle, ja mies lähti pian sen jälkeen töihin. Kehoitin käymään kodin kautta vaihtamassa housut :)

Kuopuksen kaksivuotissynttäreitä juhlitaan sukulaisten ja kummien kesken lauantaina. Päivä on samalla isoisäni syntymäpäivä. Kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. Tarjolla ei tule olemaan kermatäytekakkua, vaan jäätelökakku. Siitä kuopuskin tykkää, meidän kaksivuotias :)

 

Hyvä ruokavalio

Jatketaan ruokajutuilla...

Eilen kurssilla vetäisin lounaaksi yhden pitsan. Söin sitä kädet täristen ja kuola suusta valuen.

Tänään esilounaaksi söin korvapuustin ja join kupin haudutettua teetä. Myöhäislounaaksi söin pitsapalan ja sen kanssa join 4dl kolajuomaa. Välipalaksi nautin reilut 100g irtokarkkeja.

Päivällistä odotan vesikielellä. Mies teki eilen herkullista karjalanpataa, ja odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen iskemään haarukkani kiinni niihin lihoihin. Tämä tosin vasta sitten, kun ensin olen hakenut lapset päiväkodista.

Kaupassa ostoskoriin hyppäsi paketti Metwurstia. En yleensä syö Metwurstia, mutta nyt en voinut jättää tuota ostamatta. Kun pääsin kotiin, avasin pakkauksen ja söin muutaman siivun ihan "raakana". Nam.

 

 

Välttelyn mestari

Olen lähes koko viikon vältellyt sitä, mitä minun oikeasti pitäisi tehdä. Tässä vierelläni työpöydällä on pino kirjoja, jotka tulisi lukea lähdemateriaaliksi opinnäytetyötäni varten. Samoista kirjoista on tarkoitus etsiä myös taustatietoa opetusharjoittelua varten, jonka piti käynnistyä pari viikkoa sitten. Ei käynnistynyt, informaatiokatkoksesta johtuen. Yritä siinä sitten pitää motivaatiota yllä, kun kolme kertaa viikossa menee salille vain huomatakseen, ettei tänäänkään ketään tullut tunnille. Maanantain käynnin jälkeen pistin tekstaria pomolle, joka oli ottanut hoitaakseen kurssista ilmoittelun. Hänen mukaansa kurssille on kyllä tulijoita (peräti 20 ihmistä - hui!), mutta hän oli ymmärtänyt, että aloitan vasta ensi viikolla. No niin, ei siis mitään toivoakaan saada harjottelua alta pois ennen vappua, vaan toukokuun puoleen väliin menee. Aloitan siis ensi viikolla, mutta vielä ei ole selvinnyt, aloitanko maanantaina, keskiviikkona vai perjantaina. Viestiä odotellaan...

Koska en millään jaksaisi käydä käsiksi juuri siihen hommaan, joka minun ihan oikeasti pitäisi tehdä, olenkin tehnyt tämän viikon kaikkea muuta. Olen mm. siivonnut (=imuroinut, pyyhkinyt pinnat ja pessyt lattiat), tehnyt pyykkihuoltoa, hoitanut erään pienen yhdistyksen asioita, surffannut netissä - ja tänään tein ystävänpäiväkortteja :) Nyt en enää tiedä, mitä tekisin, ja tuo kirjapino tuossa vieressä ihan selvästi tuijottaa minua murheellisena ja ehkä aavistuksen syyttävänäkin.

Yleensä jätän kaikki viime tippaan, ja koska nyt ei ole vielä kiire, siksi ehkä löysäilenkin. Opinnäytesuunnitelman sain valmiiksi yli viikko sitten, ja siihen kirjoitin alustavaksi aikatauluksi seuraavaa: harjoittelut ohi toukokuussa, taustat kirjoitettu huhtikuun alkuun mennessä, touko-kesäkuussa harjoittelussa saadun aineiston purkua ja heinäkuussa sekä mahdollisesti elokuun alussa vielä opinnäytetyön viimeistelyä. Mikäli aikataulu pitää, saan työni annettua tarkistettavaksi viimeistään elokuun puolivälissä, jolloin valmistuisin viimeistään syyskuun lopussa. Ja opiskelut olisivat sitten sujuneet suunnitelmien mukaan. Niin että mikäs hätä tässä on, kun huhtikuuhun on vielä pari kuukautta aikaa... :-P

Taidankin mennä syömään lounasta :)

 

Synttäreillä

Eilen oli jännittävä päivä. Molemmat lapset oli kutsuttu yhden kaverin nelivuotissynttäreille. Hain lapset päiväkodista ja ehdittiin tulla kotiin riisumaan ulkovaatteet (synttärisankari asuu samassa rapussa) ja hakemaan lahja, ja sitten olikin jo kiire synttäreille.

Ensin mentiin juhlapöytään. Lapsia oli paikalla pikaisen laskutoimituksen mukaan 11 ja aikuisia kolme. Ensin tarjoiltiin suolapaloja; coctail-piirakoita ja keitettyjä kananmunia. Eivät olleet järin suosittuja pienten juhlavieraiden keskuudessa. Sen jälkeen, kun kerta oli lapset saatu pöydän ääreen istumaan, oli heti kakun ja muun makean vuoro. Kermatäytekakku harvoin tekee kauppansa, joten synttärisankarin äiti oli tehnyt jäätelökakun kaupan litrajätskeistä. Päälle kermavaahtoa, karamelleja ja erilaisia vohveleita. Kakun lisäksi pöytään nostettiin lisää karamelleja (kulhokaupalla), keksejä, popcornia ja juustonaksuja. Esikoinen söi suht ison palan jätskikakkua hyvällä ruokahalulla, kuopus ei välittänyt (josta rasti seinään).

Herkut eivät merkinneet mitään, kun oli kiire päästä leikkimään synttärisankarin ja tämän sisarusten leluilla. Olin hyvin hämmästynyt, suoraan sanottuna tyrmistynyt :) Joko meidän lapset saavat kotona niin paljon herkkuja, etteivät ne jaksa kylässä kiinnostaa, heillä on liian vähän ja liian tylsiä leluja tai sitten he pääsevät kavereille leikkimään niin harvoin, että silloin kun pääsee, siitä pitää ottaa kaikki irti.

No, minä sitten herkuttelin lastenkin puolesta *yök*, ja ihan oikeasti, se jäätelökakku lisukkeineen oli hyvää.

 

Kokki kolmonen

Olen aina inhonnut ruuanlaittoa. Yläasteellakin sain ysillä valinnaisaineista kotitalouden vaihdettua musiikkiin, kun perustelin vaihdon todella hyvin reksille. Kaksi vuotta köksää riitti, vaikka olin kuvitellut, että se olisi kivaa. Ei voinut mitään, tykkäsin kuorolaulusta sun muusta enemmän kuin patojen hämmentelystä.

Englannissa opiskellessani pärjäsin hienosti ruokavaliolla, johon kuului mahdollisimman vähän kokkaamista, mutta joka ei silti koostunut mikroaterioista tai pelkistä herkkupaloista. Aamupalaksi söin silloin jo aina puuron. Sainsbury's -ruokakaupasta löysin suomalaisia pieniä pyöreitä näkkäreitä, ja ne kävivät hyvin puuron kyytipoikina teemukillisen kanssa. Lounaan söin - jos söin - koulussa. Koulua vastapäätä oli pieni Sandwich-kauppa, josta sai tajuttoman herkullisia ja isoja täytettyjä sämpylöitä. Toisinaan oli niin kiire juosta tunnilta toiselle, että lounaan virkaa toimitti häthätää syöty myslipatukka tai banaani. Illalla kotiin tultuani keräsin lautaselleni usein tonnikalaa purkista, keitettyjä makaroneja sekä pilkottuja porkkanoita, kurkkua, paprikaa ja tomaattia, jotka napsin raakana. Jos oli syytä juhlaan, valmistin pienen erän dippikastiketta ja herkuttelin siten. Kyytipoikana pita-leipätasku ja iso muki teetä. Nam. Joskus paistoin itselleni kananmunia tai kalapuikkoja. Riitti minulle hyvin.

Esikoisen synnyttyä jatkoin vielä puolisen vuotta siten, että ravintoni koostui lähinnä leivästä, makaronista, kaurapuurosta ja raaoista kasviksista. Oli muuten vaikeaa alkaa tarjoilla vauvalle kiinteitä ruokia tämän täyttäessä 6kk, kun en todellakaan ollut mikään ruuanlaittaja. Pihinä en myöskään halunnut laittaa rahaa purkkiruokaan, joten jotain oli tehtävä. Nöyrryin, ja kirjoitin muistiin kaikki äitini valmistamat herkkuruuat (kuka se aina sanookaan, että äidin tekemä ruoka on parasta? ;) ), ja aloin kokata. Mies oli ihan innoissaan, sillä nyt hän pääsi töistä tullessaan valmiiseen pöytään. Minä en hurraata huutanut, mutta lapselle piti näyttää esimerkkiä (vaikkei hyväkäs alkanutkaan kiinteitä syömään kuin vasta reilun vuoden iässä).

Kuopuksen synnyttyä olin jo melko rutinoitunut ruuanlaittaja. Aamulla tein puuron itselleni ja lapsille, päivällä syötiin edellisillan ruuan loppuun, ja illaksi tein uuden ruuan, jota mieskin söi hyvällä ruokahalulla tultuaan töistä kotiin. Toisinaan mies auttoi ruuanlaitossa niin, että lähti aamulla vähän myöhemmin töihin, jolloin sai jonkin ruuan uuniin kypsymään ja näin helpotti minun työtäni kotona.

Liekö keski-ikäistymisen merkki - tai vastuullisen vanhemman - mutta nykyään jo vähän suunnittelen, mitä ruuaksi teen. Edelleenkään kokkaaminen ei huvita yhtään, mutta koska lapsille täytyy antaa ruokaa (muutakin kuin leipää ja vihanneksia), jonkun on pakko kokata. Meillä se harmikseni on yleensä minä. Lähes joka päivä, kun tulen lasten kanssa päiväkodilta kotiin, menen ensimmäiseksi keittiöön ja katsastan, mitä raaka-aineita meillä on kaapeissa. Valehtelisin, jos väittäisin, että teen sen mielelläni. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole useampaan kertaan miettinyt kokin palkkaamista. Kyllä minä söisin, jos joku muu kokkaisi. Ei tuo ole vieläkään lempipuuhaani.

Joskus lukioaikana yhtenä kesänä meillä oli lentävä lause: "Syöminen ja nukkuminen on homojen hommaa". Siltä edelleen tuntuu joskus :)

 

Kiirettä ja hermoromahduksia

Taas vierähti lähes pari viikkoa, ja helmikuu pääsi yllättämään kuin varkain. Koulun kanssa riittää jännitystä ja säpinää, ja kotona mielenkiintoa pitää yllä neljävuotias, joka saa raivareita mitä ihmeellisimmistä asioista. Räkätauti on onneksi helpottamaan päin, joten sekä koulua että raivoavaa lasta jaksaa paremmin.

Aloitin tänään harjoittelun. Jos kaikki menee hyvin, harjoittelu on ohi Vappuun mennessä (8ov) ja opinnäytetyö siinä vaiheessa hyvällä alulla. Alku ei kovin lupaavalta näytä: tänään ei ollut yhtään oppilasta tunnilla. Vietin salissa vartin hiljaisen hetken (mielessäni kiroillen), kunnes rohkaisin mieleni ja soitin koulun johtajalle. Hän oli yhtä ihmeissään kuin minäkin. Ilmottautuneita kurssille oli jo viime viikon lopulla peräti 20 *hurraa!!*. Olisiko käynyt jokin pieni sekaannus päivissä. Keskiviikkoisin kurssia on nimittäin vain kolme kertaa, ne oikeat ja varsinaiset kurssipäivät ovat maanantai, perjantai ja lauantai. Pidän peukkuja sekaannuksen puolesta ja toivon, että kun perjantaina menen salille, se on täynnä innokkaita balettioppilaita.

Olen tämän viikon opiskellut kotona. Toisin sanoen kirjoittanut opinnäytesuunnitelmaa, etsinyt netistä hyviä lähteitä opinnäytettä varten, sekä varannut kirjaston aineistohausta kirjoja, jotka luulen olevan hyödyllisiä lähteitä. Tunnustan kuitenkin: koska olen laiska ja mukavuudenhaluinen, olen myös nauttinut rauhasta ja hiljaisuudesta ja tehnyt paljon muitakin, itselleni tärkeitä asioita päivisin. Hyi minua. Olikos se niin, että laiskuudesta sakotetaan? Jään odottamaan, mitä tulee tapahtumaan :)

Lapset ovat omia suloisia itsejään (ööh, kirjoitetaanko se noin?). Jos eivät ole toistensa kurkussa, leikkivät suht nätisti. Yleensä eivät. Esikoisella on jokin raivarivaihe päällä. Mikään, toistan mikään, ei ole hyvin. Tänään oli kaiken huippu. Yleensä mies on vienyt lapset tarhaan aamupalalle eli kello kahdeksaksi. Tänään, kun minun ei tarvinnut aamulla mennä kouluun, ajattelin, että olen kiva ja vien lapset päiväkotiin vähän myöhemmin, että ehdimme syödä aamupalan rauhassa ja yhdessä. Mies pääsi lähtemään aikaisemmin töihinkin. Esikoinen avasi silmänsä puoli kahdeksalta. Samalla aukesi myös suu. Raivoamisen, parkumisen ja kiljumisen määrä oli melkoinen. Eilen illalla kysyttäessä sanoi haluavansa syödä aamupalan kotona. Tänä aamuna, mitä nyt sen mesoamisen keskeltä sain selville, hän olisi ehdottomasti halunnut mennä päiväkotiin aamupalalle. Lupasin, että se onnistuu tasavarmasti kaikkina muina päivinä, muttei tänään. Yllätys oli itsellenikin se, että väsymyksestä huolimatta pysyin koko aamun tyynen rauhallisena. Kuopus tuli syömään aamupalan, esikoinen makasi lattialla itkupotkuraivarin kourissa. Kun vähän rauhoittui ja menin lähelle, raivari sai uutta puhtia *huoh* Olin kuulevinani parkumisen seasta sanat: "Minä syön tarhassa! Mulle säästetään aamupalaa siellä!" (tai suunnilleen sinne päin).

Jotenkin ihmeessä esikoinen sai itsensä puettua sekä kohtuukäytöksisenä bussille. Kun yhdeksältä päästiin päiväkodille, hän piristyi, kun kuuli, että ryhmä oli lähdössä pulkkamäkeen. Oli kiva kuunnella, kun hän selitti yhdelle hoitajista, miten hänellä oli paha mieli, kun piti syödä aamupala kotona, mutta että nyt hänellä on jo parempi mieli, kun pääsi päiväkotiin, ja kun ryhmä kaiken lisäksi lähtee vielä retkelle. Mitäs minä siihen, sanoin heipat ja lähdin itse takaisin kotiin opiskelemaan. Kotimatkalla soitin miehelle ja julistin, että meillä ei sitten arkiaamuisin enää kotona aamupalaa syödä. Yksi aamuinen itkupotkuraivari riitti meikäläiselle.

Nyt lepuutan hermojani yksin hereillä, kun mieskin meni juuri nukkumaan. Aah, tätä rauhaa ja hiljaisuutta!