Ihan oikeesti, hei

Missä iässä voi olettaa lasten osaavan pitää huolta tavaroistaan? Onko ekaluokkalainen liian nuori (vai onko vika huonoissa geeneissä)?

Esikoiselle, tuolle ihanalle ekaluokkalaiselle, ostettiin kännykkä vuosi sitten. Se oli ehtona, että saivat tulla kolmistaan eskarista kotiin: vanhan pihan kolme eskarilaista piti saada kiinni muutenkin kuin juoksemalla. Homma sujui hienosti jonkin aikaa. Kun lukutaito oli vielä nollissa, ohjelmoitiin pikavalintoihin äidin ja isän puhelinnumerot (ja niiden kahden eskarikaverin, jonka seurassa kotimatka taitettiin). Helppoa oli lapsen soittaa kotiin, kun muisti, että kakkosesta soi äidin puhelin ja kolmosesta isän.

Tuo ensimmäinen kännykkä sitten pääsi kuitenkin häviämään. Esikoinen antoi sen kuopukselle marraskuisena iltapäivänä tutustuttavaksi, ja sille tielle se on jäänyt. Löytämistä vaikeuttaa tyhjiin päässyt akku. Ironista on, että se luuri on täällä meillä jossain. Mutta kun vain tietäisi missä. (Onko meillä liikaa tavaraa, kun pieni matkapuhelin häviää, vai missä vika?)

Ilmeisesti sain heti joulun jälkeen jonkinlaisen ajatushäiriön, kun menin ja ostin esikoiselle uuden kännykän. Sain sen halvalla, kun samalla otin erään puhelinverkkoyhtiön puhepaketin siihen samaan. Ja kahden vuoden sopimuksella, tottakai. Koulumatkoille ei puhelinta tarvittu, mutta siitä oli paljon iloa silloin, kun esikoinen lähti jonkun kaverinsa luo leikkimään, ja piti soittaa ja pyytää tulemaan kotiin syömään tai nukkumaan. Yhtenä ehtona peräti kaverille menosta oli, että puhelin oli mukana. Eiväthän nuo nyt sisällä koko aikaa leikkineet, vaan saattoivat lähteä hakemaan kolmatta kaveria mukaan ja mennä sen jälkeen vaikka koulun pihalle leikkimään. Sen sijaan, että olisin juossut ympäri ämpäri pikkukaupunkia ja etsinyt puistoista ja kavereiden kotoa riitti, että soitin esikoisen luuriin ja sain puheyhteyden. Mahtavaa!

Kunnes tänään koin (ikävän, sanon sen suoraan) dejá vu:n. Kännykkä on kadonnut ja akku tyhjentynyt. Jippii! Esikoinen muistaa räplänneensä puhelinta kotimatkalla pääsiäislomalta (ja minä muistan hänen syöneen kännykkäpussin hihnaa samalla automatkalla), mutta sen jälkeen ei kapineesta ole näkö- eikä kuulohavaintoja.

Jos esikoista harmittaa, hän mestarillisesti peittää sen. Ja minua harmittaa niin, että taitavat naapuritkin olla asiasta selvillä (ja me siis asutaan omakotitalossa, tosin lähin naapuri on tuossa n. 15 metrin päässä). Maksellaan nyt sitten puhepakettia tunnollisesti kerran kuukaudessa, niin.

Tuli jälleen sellainen tunne, että mitään ei pitäisi ikinä kenellekään alamittaiselle hankkia, tai jos hankkii, niin saa varautua siihen, että ne hävittävät sen kuitenkin (eivätkä välitä asiasta yhtään).

Agrh! *turhautunutta puhinaa*

Mitä tein tänään

Häpeäkseni huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi. Mutta mitä sitä kirjoittamaan, kun päivät toistavat itseään: herätään, syödään aamupuuro, patistan esikoisen kouluun ja heitän keskimmäisen leikkikouluun, hengaan kuopuksen kanssa puistoissa tai asioilla (jos neiti on yhtään sillä päällä, että jaksaa - ja tämä on hyyyyvin harvoin), haen keskimmäisen leikkikoulusta, tarjoilen ruuat, kuuntelen lasten kitinöitä, selvittelen riitoja, pyykkään, viikkaan puhtaat pyykit, siivoan ja illalla peittelen lapset nukkumaan. Ei muuta raportoitavaa...

Päiväjärjestystä on hieman tuosta rutinoituneesta päässyt murtamaan ensinnäkin pääsiäisloma ja toisekseen työkeikat. Viime ja tällä viikolla olen ollut ihan oikeissa töissä! Jihuu!! Ja erittäin kivaa on ollut, olen nauttinut joka työminuutista (paitsi kotona, kun yritin suunnitella opetustunteja lasten hereilläollessa. Mitä oikein ajattelinkaan??) Tänään viimeeksi opetin 3 x 90 minuuttia ja sain kuin sainkin jalkani hieman kipeiksi ;)

Lisäväriä harmaaseen arkeen on tuonut talonrakennusprojektin etenemisen seuraaminen. Ensin kaivettiin (kaivuri oli suuri ja jännittävä!) takapihalla, sitten valettiin perustukset ja tuotiin isolla nosturiautolla (pieniä) ontelolaattoja, sitten siireltiin maamassoja vähän lisää tuolla isolla kaivurilla (mutta silti piha on edelleen yhtä savipeltoa, ja kuten arvata saattaa, sitä savea on myös sisällä. Yh.). Ja nyt eilen ja tänään on itse taloa pystytetty! Elementti kerrallaan takapihan perustuslaatta saa talon muodon. Jännittävää :) Ja niin huikaiseva on se ajatus, että kohta (no, puoli vuotta menee hujauksessa, meneehän) pääsemme mekin remontoimaan ja tekemään tästä lapsuudenkodistani meille ihan omaa kotia, että meinaa ihan taju mennä. Yhteiselo vanhempieni kanssa on mennyt ihan hienosti, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaa yhtään omaa rauhaa ja omia tapoja, jotka sitten olisivat niitä oikeita. Tavoitteena on, että jouluksi vanhempani pääsisivät muuttamaan oman katon alle. Toivotaan, että pysyvät aikataulussa. Juhannukseksi tuota lienee turha toivoa...

Kevätaurinko ihan oikeasti piristää, vaikka toisaalta ikkunat eivät silloin ole edukseen ja se vähän ahdistaa ;) Kesälomaan on enää kuutisen viikkoa, ja onkin mukavaa, kun saa taas hetken elää ilman kelloon sidottuja aikatauluja. Ja jokainen päivä vie eteenpäin ja kohti työelämää. Ihan oikeasti, kuinka lapsenmielisen iloinen sitä voikaan olla (niin tylsästä asiasta kuin) työhönmenosta? Iloitsen myös toki siitä, että päiväkotiuran alkaessa myös keskimmäisen ja kuopuksen kaveripiiri laajenee. Ja juuri sitä he tuntuvat kaipaavan. Kotona hukumme kitinään, mutta heti, kun esikoisen koulukavereita on lähettyvillä, on ihan toinen ääni kellossa. Juu ei, äiti ei enää kelpaa parhaaksi ystäväksi eikä edes käypäiseksi leikkiseuraksi. Arvonalennus, siis.

Pääsiäislomasta muuten kerron sen verran, että olimme Inkoossa merenrantatilalla. Siivosimme rannan. Ihan yhtä kamalassa kunnossa se ei ollut (vielä) kuin viime Vappuna, mutta miehen kanssa saimme touhuun tuhrautumaan useamman tunnin. Oikeaoppisesti poltimme myös pari pääsiäiskokkoa. Tosin älkää kertoko kenellekään, että tarkoitus oli vain polttaa risuja trullien karkoittamisen sijasta ;)

Ja viikonloppuna lähden kolmeksi päiväksi Jyväskylään :) Aikuisten seuraan, juttelemaan mielenkiintoisista asioista. Ihanaa, että kohta on jo perjantai ;)

Juu, meille kuuluu ihan hyvää, mitäs teille? ;)