Tule joulu kultainen

Jouluaattoon on kuukausi. Jouluihmisenä olen siis auttamatta myöhässä. Jostain syystä tänä vuonna jouluun valmistautuminen on käynnistynyt vähän jähmeästi. Joululauluja olen toki kuunnellut, kynttilöitä polttanut (silloin kun lapset ovat tarpeeksi kaukana) ja pipareita syönyt, mutta siihen se on toistaiseksi jäänyt.

Nyt yritän tsempata itseäni siihen, että saan aikaiseksi aloittaa ensimmäiset jouluvalmistelut hakemalla varastosta jouluvalot ja kyntteliköt ja vielä saamalla ne ikkunoihin. Joulukorttejakin haluaisin jo kovasti suunnitella. Mutta kun kelit ovat mitä ovat, ei inspiraatiota oikein löydy. Ja onhan viralliseen pikkujouluun (ensimmäiseen adventtiin) vielä reilu viikko.

Yritän tänä vuonna lanseerata uuden tavan antaa joululahjoja. Kun lastenhuone on jo ääriään myöten täynnä tavaraa (meinasin kirjoittaa "rojua", mutta huomasin lapsukseni ajoissa), yritän saada läpi ehdotuksen, että jokainen antaisi vain yhden lahjan per antaja per lapsi. On selvää, että lahjojen määrä vähenisi, mutta se ei liene suurikaan vahinko. Ainakin, jos miettii, miten viime jouluna enemmän iloa tuli pakettien aukirepimisestä kuin itse lahjoista. Ja kun lahjojen antajia on kuitenkin lähemmäs kymmenen, ei kuitenkaan voida puhua mistään järin suuresta kadosta kuusen alla.

Minulla on yksi toivomus joulun suhteen. Toivon sen olevan rauhallinen ja rentouttava. Valkoisuus olisi iso plussa, mutta näillä leveysasteilla ei mitenkään itsestäänselvyys. Harmi sinänsä.

Kun kamelin selkä katkesi

Heräsin aamulla märkään oloon: keskimmäisellä oli tullut yöllä pissa housuun. Ei muuta kuin pyykkäämään. Harmitti vietävästi. Onneksi näitä ei satu kuin ehkä kerran kuukaudessa tai harvemmin, mutta ketutus (lähinnä pyykinpesun aiheuttama) on silti suuri, kun näin tapahtuu. Lakanat nyt pesee helposti, ei siinä mitään. Enemmän harmittaa silloin, kun suojaukset pettävät ja pissa kastelee myös petarin (ja jousipatjan). Kuten tällä kerralla.

Pieneen pesukoneeseen ei tungeta paksua 160-senttistä petaria edes hyvällä tahdolla tai supervoimilla. Sitä en myöskään lähde juuriharjalla tai muulla käsin pesemään. Ja tänä aamuna koin suurta tarvetta puhdistaa petarin jollain keinolla. Ei muuta kuin googlaamaan.

Olen kuullut hyviä asioita höyrypuhdistamisesta. Hakusanaksi siis höyrypingviini, ja löysin itseni Hobby Hallin sivuilta. Lupaa kysymättä menin ja tilasin sieltä höyrypingiinin. Jee! Kun se saapuu toivottavasti viikon kuluttua viimeistään, "pesen" sillä patjat, sohvat ja matot sekä vessanseinän kaakelien saumat. Ikkunatkin voisin sutaista, ei se haittaa tekisi. En malta odottaa...

Ja mihin seinään rasti nyt piirretään?

Kunnostauduin tänään ruuanlaiton saralla. Olen seikasta erityisen ylpeä siksi, että en oikeasti voi sietää ruuanlaittoa. Jos ei olisi näitä huollettavia, en varmaan söisi - enkä taatusti tekisi - lämmintä ruokaa koskaan. Olen lopen tympääntynyt siihen, että ruokaa pitää tehdä joka päivä. Tai ainakin kolme kertaa viikossa, jos vaikka joskus onnistun tekemään jotain ruokaa niin paljon, että siitä riittää useammalle aterialle. En jaksa enää miettiä, mitä milloinkin teen, ja tuntuu, että pyöritän paria kolmea ruokalajia päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja kaiken lisäksi lämmintä ruokaa pitäisi tarjota kaksi kertaa päivässä. Ei jaksa!!!

Mutta tänään, kun olin näissä tunnelmissa ja mietin välipalan aikaan, mitä ihmettä teen iltaruuaksi (vai tilaanko pitsan), sain ilmeisesti jonkinlaisen kohtauksen, sillä päätin tehdä lasagnea. Ekaa kertaa elämässäni ja ihan alusta alkaen itse, ei mitään puolivalmista eineslasagnea. Lukuunottamatta lasagnelevyjä, jotka oli kaappiin ostettu jo aikaisemmin sekä jauhelihaa, jonka nostin pakastimesta tiskipöydälle sulamaan. Ei muuta kuin hihat ylös, käsipesulle ja hommiin.

Jauhelihakastikkeen tekeminen sujui rutiinilla. Juustokastike tarjosi enemmän haastetta, mutta onnistuin kuin onnistuinkin olemaan polttamatta kastiketta pohjaan. Sitten vain ladoin kastikkeita ja lasagnelevyjä vuokaan vuorotellen ja törkkäsin vuoan uuniin. Neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua keittiöstä leijaili herkullisia tuoksuja :) Mies tuli sopivasti kotiin, ja oli (ehkä liiankin) yllättynyt. Itse taisin olla vielä enemmän yllättynyt, sillä a) lasagnen tekeminen "alusta asti" ei ollut ollenkaan vaikeaa (edes vauva kantoliinassa) eikä työlästä ja b) se oli oikeastaan ihan hauskaakin - enkä olisi ikinä uskonut edes ajattelevani ruuanlaittoa hauskana!

Pienessä päässäni olin ajatellut, että lasagnea riittäisi huomiseksi päiväruuaksikin (ja näin välttäisin kahden ruuan tekemisen huomenna), mutta kattia kanssa. Ilmeisellä moukantuurillani olin onnistunut tekemään ekasta lasagnestani niin maukasta, että esikoinen, keskimmäinen ja mies tekivät parhaansa tyhjentäessään vuokaa ruuasta. Tarkoittaa sitä, että joku meistä voi vielä huomenna syödä lasagnea päiväruuaksi, mutta ei todellakaan kaikki. Parasta ehkä delegoida huomisen ruokahommat miehelle, jos hänellä vaikka mielikuvitus tällä saralla toimisi hieman aktiivisemmin kuin minulla...

YTV on puhunut

Eilen se oli Iltasanomien nettisivuilla ja tänään Hesarissa. Otsikko kuuluu: HKL pitää lasten kantoliinaa vaarallisena.

Jutussa vedotaan rattaiden turvallisuuteen ja kritisoidaan lasten kuljettamista sylissä, kun äkkijarrutuksessa lapsi voi sinkoutua pitkin bussia. Puhisin tästä itsekseni eilen illalla, kun luin jutun ekaa kertaa. Minulla sentään on kantoliinakokemusta kuuden vuoden ajalta.

Mietitäänpä. Olen liikkeella rattailla, ja bussi on täynnä. Ei mitään mahdollisuutta päästä kyytiin, kun bussissa on jo kahdet rattaat eikä enempää turvallisuussyistä oteta kyytiin. Siinä meni se bussi sitten, ja todennäköisesti myöhästyn sieltä, minne olenkaan menossa. Tai vaihtoehtoisesti joudun odottamaan seuraavaa bussia rattaissa kitisevä vauva (kun meidän lapset eivät ole oikein koskaan rattaissa nukkuneet tai olleet rauhallisesti). Tulee seuraava bussi, jonne pääsen kuin pääsenkin kyytiin. Mutta bussi on hieman myöhässä aikataulustaan, ja tunnollinen kuski tekee parhaansa saadakseen asiakkaat ajallaan perille. Kiihdytykset ja jarrutukset ovat rajunpuoleisia, samoin mutkissa vedellään haipakkaa vauhtia. Olen parkkeerannut rattaat kuten kuuluukin. Jarru päällä, kahva oveen päin (kun niin päin nousin kyytiin matalalattiabussiin). Saan tehdä kaikkeni, että pysyn itse pystyssä, ja yritän samalla vakauttaa rattaitakin. (Ja tässä kohdassa tietysti ihmetellään, miksi en ole kääntänyt työntöaisaa ikkunaan päin, ja laittanut sitä niihin tangon koukkuihin kiinni. No siksi, että vieressä on toiset rattaat, eikä omien rattaiden kääntäminen onnistu ahtaassa tilassa. Lisäksi bussi lähti vauhdilla pysäkiltä liikkeelle, eikä rattaiden liikuttaminen liikkuvassa bussissa vaikuta kovinkaan järkevältä teolta. Ja se kolmas seikka on se, että ne koukut on tarkoitettu ensisijaisesti kassien ripustamiseen, ei rattaiden. Ovakin ihan hassulla korkeudella rattaiden työntöaisaa ajatellen. Rattaat kuuluu kiinnittää pyörätuolin tavoin omilla jarruilla ja turvavyöllä - joka valitettavan usein on joko rikki tai puuttuu kokonaan.) Ei vaikuta kovinkaan turvalliselta, mielestäni. Ja turvallisintahan olisi, jos lapsi voisi rattaissa matkustaa selkä menosuuntaan, mutta eihän bussiin silloin mahtuisi kuin yhdet rattaat.

Pääsen kuin pääsenkin ehjin nahoin perille, ja helpoituksesta huokaisten sydän kurkussa astun ulos bussista. Yhtään ei mieltä lämmitä se, että matka oli ilmainen.

Sama matka vauva kantoliinassa sujuu (lähes poikkeuksetta) näin: Pysäytän bussin, joka on lähes täynnä, mutta muutama istumapaikka on vielä vapaana. Maksan matkani matkakortin arvolla (eikä tunnu missään), ja menen istumaan vapaalle paikalle, joka sattuu vielä olemaan yksi niistä harvoista selkä menosuuntaan -paikoista (joita suositellaankin, kun liikutaan kantoliinan kanssa). Vauva pysyy tiukasti liinassa. Bussin rajummanpuoleiset kiihdytykset ja jarrutukset mutkien oikaisuista puhumattakaan eivät tunnu missään, eikä vauvan pitely ole ollenkaan ylivoimaista. Siinähän tuo pysyy, liinassa. Kun jään pois, syke on normaali ja sekä minulla että vauvalla hyvä mieli siitä, että matka meni hyvin.

Niin että kumpi tapa näistä nyt olikaan se turvallisempi?

nimim. liukuestepiikit käytössä, kun talvella liikun vauva kantoliinassa. Turvallisuus ennen kaikkea.

Yhteiskunnallista pohdintaa

Olin ajatellut skipata uhkaavan tehy-lakon kommentoinnin, mutta enää en saata pitää suutani kiinni. Minullakin on asiasta mielipide, nimittäin.

Tällä hetkellä hallituksen toiminta vaikuttaa kovasti hölmöläisten hommalta, oli se sitten valon kantamista sisään tai peiton jatkamista. Jos hallituksessa ollaan sitä mieltä, että lakko vaarantaa ihmishenkiä, niin mitä järkeä on ryhtyä pakottamaan hoitajia töihin, kun he voivat sen sijaan kokonaan vaihtaa alaa? Miksi on niin vaikea höllätä vähän kukkaronnyörejä, ja antaa sairaanhoitajille, noille työn raskaan ja vaativan raatajille, kunnollinen korvaus ihmishenkien varjelemisesta? Jos on tahtoa, niin on kyllä keinojakin. Voisinkin kysyä, kumpi on tärkeämpää (ja vaikuttaa ihmishenkiin enemmän): sairaanhoitajien työ vai puoluetuet? Lyhyellä matematiikallakin voi laskea, että jos puolueet luopuisivat vaikka kolmasosasta saamistaan tuista, saisivat sairaanhoitajat jo mukavan palkankorotuksen. Kun siihen lisätään vielä viidesosa kansanedustajien palkoista, tilanne sairaanhoitajien kohdalla näyttää jo huomattavasti valoisammalta.

Toisaalta, harva haluaa antaa omistaan, mutta kun kaikkea ei voi saada. Suomen hallituskaan. Jos ihan oikeasti halutaan varjella ihmishenkiä, niin ei se pakkolailla onnistu - ei ainakaan kauaa.

Niih.

Naamakirja

Minäkin olen jo siellä :)

Menin ja rekisteröidyin Facebookiin reilu kuukausi sitten, kun halusin liittyä yhteen ryhmään siellä. Sitten kun oli jälleen aikaa koko systeemiä tutkia, löysin sieltä Lontoon aikaisien ystävien profiileja. Ja nyt: en ole mitenkään koukussa Facebookiin, mutta en kiellä, etteikö siellä olisi mukava käydä päivittäin :)

Toistaiseksi koko hommassa on vain kaksi ärsyttävää seikkaa. Ensinnäkin Facebook on tosi hidas. Sivun latautuminen kestää vähintään viikon, vaikka samaan aikaan muualle nettiin pääsen sadasosasekunnissa. Ihme homma. Olenkin ottanut tavakseni neuloa odotellessani sivun latautumista. Jotain tekemistä käsille, nääs. Se toinen ärsyttävä juttu on se, että pystyäkseen käyttämään kaverin profiilissa jotain tietokilpailua tai vastaavaa, se kyseinen sovellus pitää ladata omaankin profiiliin. On varmaan sanomattakin selvää, että meikäläisen profiilisivu on pitkä kuin nälkävuosi - eikä mikään ole siellä turhaa.

Ja lopuksi: tarkoitukseni ei ole haalia kavereikseni kaikkia hyvänpäivän tuttujakin, vaan myönnän olevani valikoiva. Sallin vain vanhojen tuttujen pääsevän katsomaan profiilisivuani. Jotain kontrollia sentään, ettei homma ihan leviä käsiin :)

Duracell-puput

Kun tämä nuorin lapsista oli ihan vauva, olimme miehen kanssa ihan ihmeissämme, kun se vain söi ja nukkui. Täydellinen oppikirjavauva! Jos vauva olisi ollut esikoisemme, ei ikäeroa seuraavaan olisi varmaan tullut niinkään paljon kuin 2v2kk. Jotenkin kuvittelin, että tämä kolmas olisi sitten vanhempanakin rauhallisempi ja ei-niin-raisu kuin kaksi vanhempaa sisarustaan. Kattia kanssa.

Esikoinen ja keskimmäinen vetelevät sisällä niin, että matot ovat jatkuvasti rullalla. Hyvä, että rauhoittuvat syömään. Eikä yleensä sitäkään, vaan ruokapöydässäkin pitää jalkaa tai kättä heiluttaa  koko ajan. Oikeastaan ainoa hetki, kun ovat hiljaa paikoillaan on lastenohjelmien aikaan. Öisin ovat kyllä hiljaa, mutta eivät paikoillaan...

No, katraan pahnanpohjimmainen antaa loistavan harjoitusvastuksen kahdelle isommalle. Vaikka pituutta ei ole hirveästi siunaantunut (pikkuisen yli 70cm), niin keinot ovat sitäkin moninaisemmat. Ei tarvita muuta kuin notkeat jalat ja vikkelät kädet. Huis vain tyyppi on kiivennyt sohvalle repimään tavaroita alas. Ja kun esikoisen tai keskimmäisen pää eksyy tyypin käsien ulottuville, niin hiuksista vedetään ja lujaa. Sängyssä peuhaaminen (ns. jähnääminen) vaikuttaisi olevan kaikkien kolmen lempipuuhaa - minun ärsytyksekseni.

Keskimmäisen suusta usein kuulee "äiti, mulla loppuu virta!", jos nälkä alkaa olla kova. Kuopukselta virta loppuu vasta, kun uni voittaa. Kuten tänään: päiväunia tyyppi nukkui kokonaiset 40min, ja niillä jaksoi touhuta seuraavat kahdeksan tuntia. Ja kun sitten oli illalla aika mennä nukkumaan, niin kamala touhotus päällä, kun oli ottamassa uniammaa. Jalat viuhtoivat minkä kerkesivät, vaikka silmät olivat jo tiukasti kiinni. Ihan siinä itse hengästyi sitä menoa katsoessa.

Jos kaiken sen energian, mitä nuo kolme tuottavat, saisi valjastettua jotenkin, niin voisin pistää pystyyn oman voimalan. Ai niin, lapsityövoiman käyttö taitaa olla kiellettyä...

Hiljaista pitää

Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, miten olen tänään askarrellut isänpäiväkortteja. No, kortit ovat edelleen tekemättä (ehtiihän sitä vielä...), ja askartelun sijaan menen pian sytyttämään kynttilän keittiön ikkunalle Jokelan koulusurman uhreille. En liene ainoa yhtä tyrmistynyt. Sanattomaksi vetää tällainen.

Ensilumi

Pyryn päivä oli yllättäen yllätyksetön sään osalta, mutta lauantaina saimme nauttia ensilumen leijailusta.

Lauantai oli muutenkin kiva päivä: en tehnyt mitään. Ehkä hieman tosin liioittelen, mutta pitkästä aikaa oli sellainen päivä, että vain olin. Istuin sohvalla, neuloin ja katsoin televisiota. Vaatteetkin vaihdoin vasta myöhään iltapäivällä, kun lähdin lasten kanssa pihalle. Sisällä olo ilman mitään velvollisuuksia on kyllä mainio tapa ladata akkuja. Yleensä siitä ei samalla tavalla pääse nauttimaan, kun pitää tehdä ruokaa (olin ollut kaukaa viisas ja tehnyt ruuan etukäteen), pestä pyykkiä (jätin pyykkäämisen maanantaille) ja ehkä siivotakin. Nyt en tehnyt mitään noista, vaan juuri sitä, mitä halusinkin :) Yllättävän hyvin lapsetkin siihen sopeutuivat, sillä leikkivät nätisti keskenään (ja minä mietin, mihin seinään ja kuinka suuren rastin piirrän).

 

Yksin kotona

Mies lähti tänään Jenkkeihin lyhyelle huvimatkalle. Kun on aikoinaan siellä asunut, on mukava silloin tällöin käydä ihan vain kavereita moikkaamassa. Joo, minä saan taas pitää kivaa kotona lasten kanssa. Ei, en oikeasti ole yhtään katkera, vaikka siltä ehkä kuulostankin. Aika menee nopeasti, ja kaiken sen työnpaiskimisen jälkeen on ihan oikeus ja kohtuus, että mieskin saa huvitella. (Siitä huolimatta en suuremmin odota kaikkia niitä tulevia iltoja, kun saan - tai joudun, jos ihan rehellisiä ollaan - hoitamaan kaikki lasten iltatoimet ihan yksin.)

Onneksi minulla on illat. En todennäköisesti tule menemään kovin aikaisin nukkumaan nyt, kun mies on matkoilla. Kun lapset menevät nukkumaan viimeistään puoli yhdeksältä illalla, jää minulle omaa aikaa "yksin kotona" ainakin neljä tuntia. Enemmänkin, jos tekee mieli valvoa. Jihuu!!

Ja kun mies tiistai-iltana kotiutuu, voin hyvillä mielin pyytää häntä hoitamaan parin illan härdellin *rakastava hymy*