Normaali päivä menee näin

Mikään ei miellytä kaavoihin kangistunutta kotiäitiä yhtä paljon kuin vakiintuneet rutiinit ;)

Aamulla herätys on seitsemältä tai viimeistään puoli kahdeksalta. Aamupesun yhteydessä panen pyykinpesukoneen päälle. Aamupalan jälkeen esikoinen lähtee miehen saattamana eskariin. Minä otan imurin kauniiseen käteeni ja imuroin asunnon. En voi sietää hiekkalaatikkohiekkaa pitkin poikin meidän lattioita! Imuroinnin jälkeen on vuorossa keittiön siivous. Sitten puen vaatteet itselleni ja vauvalle ja patistan keskimmäistäkin pukeutumaan. Puoli kymmeneltä, tai viimeistään kymmeneltä, siirrymme pihalle, ellei ole keskimmäisen kerhopäivä (jolloin imurointi ja keittiön siivoaminen olisi tyynesti skipattu, ja sen sijaan kirmaisimme kieli vyön alla kerholle). Sekä keskimmäinen että vauva viihtyvät pihalla tavattoman hyvin.*  Jopa niin hyvin, että on hyvin usein vaikea saada lapsia takaisin sisälle. Pihalla ulkoillaan pari-kolme tuntia kelistä riippuen. Ulkoilun jälkeen kipaistaan hakemaan esikoinen eskarista, ellei sitten esikoinen tule jonkun toisen hakemana. Sitten mennään syömään päiväruoka. Päiväruuan jälkeen ripustan pyykit kuivumaan ja sitten painutaan takaisin pihalle. Vauva saattaa ulkona nukahtaa rinnalle, ja jatkaa uniaan rattaissa. Kolmen aikaan saan jälleen houkutella lapsia sisälle välipalalle. Välipalan jälkeen imuroin jälleen pikaisesti (ne saamarin hiekat lattioilta!) ja siivoan keittiön ennen kuin siirryn lasten kanssa jälleen pihalle. Vähän viiden jälkeen tulen vauvan kanssa sisälle tekemään iltaruokaa, joka syödään yleensä kuudelta. Tai minä syön, kun lapset katsovat lastenohjelmia eikä mies ole vielä kotona. Ja jos mahdollista, ruuan jälkeen esikoinen ja keskimmäinen kirmaavat pihalle vielä vähäksi aikaa. Iltapalalle siirrytään viimeistään varttia vaille kahdeksan, jonka jälkeen imuroin vielä kerran hiekat pois eteisen lattialta. Viimeistään varttia yli kahdeksan on iltasadun aika (miehen nakki), ja valot sammuvat viimeistään puoli yhdeksältä.

Sitä luulisi, että tämän jälkeen saa kotiäitikin hengähtää - mutta mitä vielä. Iltaruuan sekä iltapalan astiat ovat todennäköisesti levällään. Lisäksi kuivaustelineessä saattaa olla edellisen päivän kuivat pyykit odottamassa viikkaamista ja kaappeihin viemistä. Jos oikein hyvä tuuri käy, tiskin ja pyykkihuollon jälkeen voi kotiäiti istahtaa sohvalle joko neulomaan ja katsomaan televisiota tai läppärin ääreen nettiin surffaamaan.

Tässä eräänä iltana miehen tultua kotiin kysyin, miten oli päivä mennyt ja mitä kaikkea hän oli päivän aikana puuhaillut. Eipä mitään, oli vastaus. Siihen olikin sitten oikein tyydyttävää ladella tämä meidän päiväohjelmamme ;) Mies sen kuultuaan totesi vain, miten mukava on käydä töissä huilaamassa...

* Tulipa muuten eilen ulkoiltua vaatimattomat kuusi tuntia. Koska vauva on jo sen verran itsenäinen ja aktiivinen (kävely onnistuu kengät jalassa ja turvahiekalla ihan itse), ei minulla ole pihalla juurikaan mitään tähdellistä tekemistä. Kunhan vähän katson lasten perään, etteivät tee mitään ihan älyttömän tyhmää. Koska tyhjänpanttina oleminen ei tunnu mielekkäältä, kannan neulomusta aina mukana. Kuuden tunnin ulkoilun aikana saa muuten hyvin neulottua yhden villasukan kokoa 37.

Huh huh, sano Eemeli

Tämän päivän jälkeen levy maitosuklaata ja pullo siideriä eivät ole likaa pyydettyjä. Oli taas sellainen meininki päällä, että.

Eskari on ilmeisen rankkaa esikoiselle. Sen huomaa siitä, että kun hän tulee kotiin neljän eskaritunnin jälkeen, hän käy lähes heti keskimmäisen kurkkuun kiinni. Tai tekee jotain muuta yhtä fiksua. Miksi eskariin ei ole pehmeää laskua? Ensin kuukausi kolme kertaa viikossa ja sitten vasta eskaria joka arkipäivä. Tää tykkäis.

Vauvalla on pieni flunssa. Sen lisäksi hän tekee hampaita, nytkin on kolme tulossa yhtä aikaa. Ja aikaisemmin tässä osoitteessa asunut oppikirjavauva on hävinnyt jonnekin - äidin harmiksi. En yhtään ihmettele, että vauvaa vähän väsyttää, kun hän nukkuu 20min päikkäreitä hyvänä päivänä kahdet. Sitten onkin mukava roikkua äidin lahkeessa ja kitistä. Onneksi, onneksi ulkona pihalla viihtyy nyt, kun turvahiekalla kengät jalassa käveleminenkin sujuu kuin vanhalta tekijältä.

Sitten tämä keskimmäinen. Siinä onkin sellainen lapsi, ettei toista :) Ja suurella rakkaudella sanottu tämä. Meillä on pihalla kukkapenkissä maa-ampiaisten pesä. Lapsille on kerrottu, mitä tapahtuu, jos ampiaisia härnää. Heitä on myös suorasanaisesti kielletty puuhaamasta mitään pesän lähellä. Tai ylipäätään kukkapenkissä. Keskimmäisen mielestä harjanvarrella pesän suulle tökkiminen ei ole ampiaisten härnäämistä tai pesän lähellä olemista. No, se ampiainen, joka tänään pisti tyyppiä yläluomelle ja oikeaan korvanlehteen oli selvästikin eri mieltä. En olekaan nähnyt yhtä turvonnutta ja umpeen muurautunutta silmää pitkiin aikoihin. Tuli jälleen kerran soitettua terveysneuvontaan, jossa kerrottiin, että Heinix-antihistamiinia saa 2-5 -vuotiaille antaa puolikkaan tabletin 24 tunnin välein tilapäiskäyttöön. Tunti tapaturman jälkeen keskimmäinen leikki (yksisilmäisenä) ihan tyytyväisenä hiekkalaatikolla. Tarvinneeko sanoa, miten tyytyväinen olen, että ampiainen pisti silmäluomeen eikä kaulan alueelle.

Ja jos joku vielä murjaisee, että olen "vain kotona", niin täältä pesee.

Nimim. ei kotiäiti tylsää päivää nää (ja onneksi tämä erittäin vaiherikas päivä on jo loppusuoralla)

Sama pää kesät, talvet

Imde ei liene kuitenkaan vienyt kaikkia harmaita aivosoluja, vaikka siltä välillä tuntuukin. Tuli nimittäin näin yösydännä tehtyä Tieteen Kuvalehden älykkyystesti. Kuinka ollakaan sain huipputuloksen: kokonaispistemäärä peräti 135! En olisi itsestäni (etenkään tähän aikaan vuorokaudesta) uskonut.

Loppuraportissa kerrotaan, että keskimääräinen maailman kaikkien ihmisten älykkyysosamäärä on noin 100 (125 on tohtorintutkinnon suorittaneiden keskiarvo ja 115 korkeakoulututkinnon suorittaneiden keskiarvo). Tuo minun huipputulokseni on korkeampi kuin 99%:lla väestöstä keskimäärin. Noin. Nyt onkin hyvä fiilis mennä nukkumaan. Pitäähän näiden aivojen saada joskus levätäkin... ;) Ja makkarin oveen lappu: "hys, nero nukkuu." Heh.

Keksintö

Viime vuoden asuntomessuilla mennä tilasin Talo&Koti -lehden. Oikein viihdyttävä pläjäys, ja saahan siitä kaikenlaisia ideoita (joita tuskin ikinä toteutan, mutta haaveilla voin aina).

Olen jo pitkään harmitellut sitä, että nykyään aika on niin kortilla, ettei edes ompelemaan ehdi. Ja se jos mikä harmittaa. Tai jos ehtisi, niin ennen kuin saan koneet viriteltyä keittiön pöydälle, on aikaa jo kulunut vähintään vartti, joka on luonnollisesti pois ompeluun varatusta ajasta.

Kuinka ollakaan uusimmassa T&K -lehdessä ongelmaani on ratkaisu: ompelukaappi! Ihan oikein. Kaksiovinen kaappi, jonka sisuksiin on kätketty ompelukone ja kankaita ja muita ompeluun liittyviä välineitä. Kun haluaa ommella, avaa vain kaapin ovet ja se on siinä. Ja kun pitää hommat lopettaa, niin virrat pois ensin, ja sitten kaapin ovet kiinni. So simple.

Enää pitäisi ostaa se kaappi (ja miettiä, mihin sen täällä tunkee)...

Isku palleaan

Uutinen läheisen ihmisen kuolemasta on kuin isku palleaan. Se tulee yllättäen eikä sitä osaa varoa. Mitä parempikuntoinen iästä puhumattakaan, sitä rajumpi isku. Vastahan me viime viikolla nähtiin, juteltiin, naurettiin.

Voi itku.

Ikä on suhteellinen asia

Herätys todellisuuteen ei tänä aamuna ollut erityisen juhlava, kun unenpöppörössä menin aamupalalle ja aloin lukea Hesaria - tapani mukaan. Eilen illalla olin jo netistä lukenut uutisen nuoren miehen menehtymisestä metrojunan alle. Miehen sanottiin olleen noin kolmekymmentävuotias. Siis nuori. No, Hesarissa sama mies olikin jo keski-ikäinen. Kääk!!! Noin kolmekymmentä onkin keski-ikäinen.

Ja minä kun olen pitänyt itseäni vielä ihan nuorena, vaikka olenkin jo päälle 30...

Ja ääntä lähti niin että uvula* vain heilui

Huh hellettä.

Sen kunniaksi tein rohkean teon ja lähdin lasten kanssa rannalle. Autossa matkalla uimaan korostin ja alleviivasin kahta tärkeää sääntöä reissua varten: syvältä uidaan matalaan päin ja äiti määrää. Perustelin säännöt sillä, että yhden aikuisen (= minun) on vaikea vahtia kolmea lähes uimataidotonta, jos sääntöjä ei totella. Sanoin myös uhkauksena, että jos on vaikea totella, aina voi tulla autoon odottamaan, että muut saavat uitua tarpeeksi.

Alku rannalla sujui yllättävän hyvin. Esikoinen säntäsi rantaveteen uimaan käsipohjaa ja polskuttamaan. Keskimmäinen puki kellu-uikkarit ja seurasi perässä ja vauva tyytyi ripottelemaan hienon hienoa rantahiekkaa päällensä viltin lähellä.

Harmillisesti rannalla käyskenteli myös parvi superkesyjä pullasorsia. Tulivat syömään kädestä eväsleipiäkin - ilman lupaa. Sen jälkeen homma alkoikin levitä käsiin: vauva tajusi, että ollaan rannalla, joten hän aloitti määrätietoisen lähestymisen kohti rantaviivaa. Kaksi vanhempaa huomasivat, että sorsat juoksivat hassusti karkuun, kun niitä alkoi jahdata takaa. Ja esikoinen ei millään tahtonut muistaa, että todellakin ensin kävellään tarpeeksi syvälle, ja sitten uidaan kohti rantaa ja matalaa.

Siinä vauvaa uittaessani (tyyppi sai kamalat kilarit, kun yritin tuoda häntä pois reilu 20-asteisesta vedestä)  seurasin samalla parhaani mukaan kahta vanhempaa koohottajaa. Ja näin jälkeen päin tuntuu, että joka toinen minuutti huusin pari kertaa: "Älkää jahdatko niitä sorsia!!" ja joka toinen minuutti: "Syvältä matalalle päin, ui syvältä matalalle päin!!"

Olin melko helpottunut, kun tuli aika lähteä kotiin päin. Valitettavasti autossa sorruin motkottamaan sääntöjen noudattamisen vaikeudesta ja tärkeydestä. Esikoinen kuunteli kyllä ihan kiltisti (keskimmäinen ja vauva nukkuivat), kun kerroin, että kaikkien tulee totella joitain sääntöjä. Auton ratissa pitää totella liikennesääntöjä. Jos ei tottele (ja poliisi näkee), saa sakot. Baarissa jos ei tottele sääntöjä, saa porttikiellon. Kadulla jos ei tottele sääntöjä ja tekee tyhmyyksiä, pääsee putkaan. Esikoinen esitti loogisen kysymyksen: "Miksi?" "Koska ihmisiä on täällä niin paljon, että on pakko olla jotkut säännöt, niin ei satu vahinkoja niin paljon." Lisäsin vielä, että se nyt vain on niin, että aikuiset määräävät ja lapset tottelevat. Jolloin esikoinen sanoi, että sitten kun hänestä tulee aikuinen ja hän saa omia lapsia, saavat lapset riehua sisällä aina, kun haluavat. Lupasin muistuttaa häntä tästä säännöstä sitten, kun minä olen mummi :) 

Juu, tässä ääni käheänä mietin, koska sitä uudelleen uskaltaisi lähteä lasten kanssa yksin rannalle. Ehkä sitten, kun ovat täysi-ikäisiä...

* Uvula = kitakieleke, eli se pieni hassu "nyrkkeilysäkki", joka tuolla suussa nielun alussa roikkuu.

Tyhjiä lupauksia

Anoppi on unitutkija. Tuli vain tuossa männä viikolla maalla saunassa puhetta henkilökohtaisesta vuorokausirytmistä ja unentarpeesta ja sen sellaisesta.

Minä kun lähes päivittäin itselleni noin kolmen aikaan iltapäivällä lupaan mennä illalla säädylliseen aikaan nukkumaan, niin aika katteettomiksi nuo lupaukset kyllä jäävät. Tähän aikaan vuorokaudesta kun ei väsytä enää yhtään - tai ei väsyttäisi, jos en ajattelisi sitä, että vauva herättää aamulla viimeistään klo 8 (usein jo n. tuntia aikaisemmin). Väsymys tulee iltapäivällä vähän kolmen jälkeen. Armoton väsymys. Onneksi silloin usein lähdetään lasten kanssa pihalle, missä raitis ilma pitää hereillä. Väsymystä kestää noin iltaseitsemään, joka on aivan liian aikainen hetki mennä yöunille. Ja olisihan se perin hassua, jos minä menisin silloin jo nukkumaan ja jättäisin lapset selviämään iltatoimista miten parhaiten taitaisivat. Kun sitten viimeistään puoli kymmeneltä illalla viimeinenkin keskenkasvuinen on unten mailla, minä virkoan ja alan nauttia hiljaisista ja rauhallisista tunneista. Enkä malta mennä nukkumaan ennen aamukahta.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Huomenna taas haukotuttaa niin, että meinaa leuat mennä sijoiltaan. Pahus. Kun olisi tässä vielä kaikenlaista pientä hommaa...

Jo polttelee

Näin helteiden alkamisen kunniaksi palaamme arkirutiineihin, kunhan tämä yö on nukuttu ensin. Aina ei voi voittaa. Maalle en lähde yksin kolmen alle kouluikäisen kanssa, vaan kärvistelen kerrostalokolmiossa, jossa sisälämpötila kohonnee yli 30 asteen. Onneksi on tuulettimia. Eikä siellä maallakaan niin kamalan kivaa olisi, kun sinilevät kukkivat ja silleen.

Esikoinen kysyy joka päivä, koska hänellä alkaa eskari. Keskimmäinen on enemmän kuin pettynyt, kun hän ei vielä pääse eskariin. Vauva on onnellisen tietämätön eskarista - ja muistakin aikatauluista, että sen puoleen.

Minä suunnittelen innolla syksyn treeniaikatauluja. On vielä erittäin paljon suunnittelun asteella, kun muuttuvia tekijöitä riittää: minä päivinä menen, minne saan lapset hoitoon treenin ajaksi, mitkä tunnit otan, mitä lajia haluan treenata, riittääkö yksi aamupäivä vai onnistuisiko lisäksi yhdet iltatreenitkin, jos onnistuisi, niin mitä lajia ja milloin, mitä käy muille iltaharrastuksille, jos miehelle sopii, että olen menossa vain yhtenä iltana viikossa, mistä rahat iltatreeneihin (yhdessä paikassa aamutreenit ovat ammattilaisille ilmaiset)... Lyödäänkö vetoa, että vielä joulunakin mietin näitä samoja juttuja?

Suunnittelen myös käsitöitä: polvisukat on kivoja neuloa, ja niihin saa hyvin uppoamaan kerien loput, puuvillalangasta saa neulottua ensi kesäksi ihania toppeja sekä itselleni että lapsille, maalle anoppi kaipailee parempaa pöytäliinaa, jonka olen hövelisti luvannut tehdä virkkaamalla ja ompelemalla, maalle pitäisi myös meidän sänkyyn saada tehtyä päiväpeitto, kankaita on vino pino odottamassa muuttumista imetyspaidoiksi, takeiksi, hameiksi, mekoiksi, housuiksi, pul-kankaista pitäisi tehdä vauvalle taskuvaippoja (vielä kun niitä tarvitaan), joululahjojakin olisi tarkoitus neuloa puikot savuten... Nyt jos koskaan ottaisin kiitollisena vastaan muutaman ylimääräisen tunnin vuorokauteen, kun nukkuakin täytyy, tai ei jaksa.

Edellämainittujen tekemisten lisäksi polttelisi siivota verkkovarasto, vaatekaapit, kirjahyllyt, keittiön kaapit ja eteisen kaapit. En vain kaipaa pikku apulaisia, jotka, vaikka erittäin avuliaita ovatkin, eivät ihan ymmärrä, miten haluan heidän minua auttavan. No, nyt kun loma on ohi ja arki alkaa, on mieskin jälleen suurimman osan ajasta poissa, joten hommista, joita haluaisin mielelläni tehdä aivan yksin, saan vain haaveilla. Eipä mitään, viimeistään eläkkeellä on aikaa.

Tule hyvä kakku

En ole keittiöihmisiä, mutta leipomisesta tykkään.

Anoppi toi mukanaan uuden talolehden "Oma koti kullan kallis". Siinä oli  yhden jutun kylkiäisenä Mudcaken ohje. Oli pakko kokeilla, kun sitä on niin perso suklaalle. Tuli aivan mahtavan herkullinen kakku!

Jotta muutkin pääsisivät tuosta herkusta nauttimaan (täällä se on syöty jo), laitan tähän ohjeen. Bon apetit!

Irtopohjavuoka n. 23cm, voiteluun 2rkl voita

200g tummaa suklaata
200g voita
4 munaa
2dl sokeria
2,5dl vehnäjauhoja

Sulata suklaa ja voi, ja jäähdytä.

Vaahdota munat ja sokeri hyvin ja sekoita jäähtyneeseen suklaa-voi -seokseen varovasti vispilällä, ei koneella.

Sekoita vehnäjauhot joukkoon varovasti siivilän läpi.

Paista 225 asteessa noin 20min. Suklaa jää kakun keskelle sulaksi massaksi. Kakun reunat paistuvat kakkupohjaksi. Anna kakun jäähtyä ja koristele se tomusokerilla (ja tuoreilla mansikoilla). Nautiskele (kermavaahdon ja vaniljajäätelön kanssa).

Messuilua

Jonkinlaiseksi perinteeksi on meillä muotoutunut asuntomessuilla käyminen. Niinpä piipahdimme tänään Hämeenlinnassa. Tällä kertaa reissu oli helppo: esikoinen ja keskimmäinen muksulaan kolmeksi tunniksi, vauva liinaan ja miehen kanssa taloja katsastamaan.

Ja olihan niitä, taloja. Emme vaivautuneet yhteenkään rivitaloasuntoon, vaan käytimme tuon kolmetuntisen tehokkaasti omakotitaloja koluten. Vaikka kovin yritimme innostua kivitaloista (Lammi ja Jämerä noin esimerkkinä), ne eivät kuitenkaan sykähdyttäneet samalla tavalla kuin puurakenteiset talot. Pari helmeäkin löytyi, mm. Vihervaara (vaikka hieman ehkä muokkaisin pohjaa) ja se yksi hirsitalo. Jostain kumman syystä jäin monesti kaipaamaan sitä neljättä makuuhuonetta. Eivätpä taida talosuunnittelijat uskoa, että Suomessa on perheitä, joissa on enemmän kuin kaksi lasta...