Halloota halloo, nahka-apina :)

Kuopus on ihana!

Ensimmäinen sana n. 10kk iässä oli "hei hei". Ei se ihan tuolta kuulostanut, mutta jotain sinnepäin. Ja ihan varmasti tarkoitti sitä itseään, sillä siihen yhdistyi jo silloin hyvin viehko käden heilutus ;) Toinen sana oli jotain, joka kaukaisesti muistuttaa haloota. Ihan selvästi kuopus on suomalaista kännykkäkansaa, kun mikä tahansa kalikka menee korvalle ja kuuluu "haoo" :D Tämä jos mikä on kiva leikki: kapula korvalle (tai sinne päin, ei olla turhan tarkkoja), "haoo" ja sitten äiti sanoo myös "haloo". Päälle iso nauru :) Jos oikein villiinnytään, niin tuohon kuuluu myös se "mobile"-osuus, eli kävely kauhealla kiireellä - tai siltä se ainakin näyttää - kapula korvalla ja haloon huutaminen luuriin. Ja aina välillä katsotaan, onko äiti vielä juonessa mukana :) Esikoinen aikoinaan tyytyi vain järsimään kännyköitä, mutta nykyään loukkaantuu verisesti, ellei hänen anneta myös puhua puhelimeen _aina, kun se soi tai siihen puhutaan. Välillä pitää mennä soittamaan ihan salaa, että vältyttäisiin itkupotkuraivareilta *huoh*

Kiipeäminen on päivän sana. Mitä korkeammalle, sitä parempi. Bonusta antaa se, jos äiti saa sydärin. _Kaikkialle kiivetään. Esikoinen edellä, kuopus perässä. Tai kuopus ihan yksinään, käy se niinkin. Lempikohde on TrippTrapp-syöttötuoli. Siksipä ne meillä nykyään makaavatkin keittiön pöydän alla pitkin pituuttaan :) Muita kiipeämisen arvoisia paikkoja ovat wc-pytty (ja jos on oikein nopea, niin siitä pääsee hienosti lavuaarin päälle *jaiks*), työhuoneen sohva ja lelulaatikko. Alas tullaan joko äidin nostamana ja kiljunnan säestämänä (wc-pytty ja mahdollisesti se lavuaari) tai hienosti peruuttaen. Toisinaan kuopus jää jonkun matalan jakkaran tms. päälle eikä kait uskalla tulla itse alas. Kun ei pääse kontilleen, että pääsisi peruuttamaan, muttei ihan uskallus riitä siihen, että astuisi korokkeelta alas - kun vielä välillä kynnyksetkin ovat isoja esteitä. Näistä tilanteista äiti pelastaa, kunhan sopiva äänimerkki (kiljuminen korkealta ja kovaa) annetaan. On se hyvä huomata, ettei omena kauaksi puusta putoa, nimim. itsekin kirjahyllyssä kiipeillyt ja siksi kirjahylly olikin usein tyhjä :)

äidin lepopäivä

Olihan toisenlainen sunnuntai. Mies puuhasteli lasten kanssa, vei ne jopa tuonne ulos pakkaseen pariksi tunniksi, ja minä sain ommella. Vihdoinkin. Johan nuo kankaat ovat tuossa pinossa olleet ja koneet kaapissa pölyyntymässä. Jos rehellisiä ollaan, niin käytin _koko päivän ompelemiseen. Ja *tadaa* takki on valmis!

Ensimmäinen itseompelemani takki oli vaaleansininen. Löysin yhdestä käsityölehdestä kivan äitiystakin kaavan, ja sen mukaan ompelin ensimmäisen kantotakin itselleni ja esikoiselle. Tuotekehittely lähti siitä. Tuossa ekassa takissa kanto-osaratkaisu ei ollut mitenkään loistelias, mutta sillä pärjättiin hyvin se syksy, kun esikoinen oli alle vuoden. Talveksi tein sitten järjestyksessä toisen takin; valkoisen villakangastakin. Sama kaava, eri ratkaisu kanto-osaksi. Tämä toimi jo huomattavasti paremmin, joten ajankuluksi sitten ommella pläjäytin samanlaisen kanto-osan yhteen vanhaan talvitakkiini. Teinpä ystävällenikin samanlaisen takkikokonaisuuden :) Kuopusta varten ompelin sitten kolmannen oman takin. Edelleen sama malli, mutta nyt kanto-osa vastasyntynyttä silmälläpitäen. Kun tämä vauva olikin niin pieni, ettei hihoilla tehnyt mitään. Neljäs takki olikin sitten pusakkamallinen. Piti saada ns. välikausitakki, ja mikäs sen parempi keino sellaisen saamiseen kuin ompeleminen itse :) Tämä järjestyksessä viides omaan käyttöön ommeltu takki on tehty samoilla kaavoilla kuin tuo välikausitakkikin. Aloinkin jo kyllästyä siihen ekaan, A-linjaiseen äitiystakkiin. Tähän pusakkamalliinkin mahtuu se masu sitten, kun on kolmannen vauvan vuoro ;) Ja tuli kyllä hieno takki, vaikka itse sanonkin. Huomenna se pitää "ajaa sisään". Harmi vain, että lanka loppui kesken ennen kuin sain kanto-osaa valmiiksi. Kuopus ei siis vielä huomenna pääse mukaan kyytiin. Tai ei ainakaan tuon takin alle.

Lepopäivästä. Kyllä nyt on levännyt olo, kun on saanut touhuta omia juttuja koko päivän. Iso kiitos miehelle, joka ystävällisesti jaksoi olla lasten kanssa. No, pääseepähän huomenna töihin lepäämään, että sen puolesta kyllä jaksoi ;) Ja yksi ompeluprojekti on nyt sitten tehty. Tosin se tuntuu olevan kuin pisara meressä, niin monta juttua on vielä kesken tai suunnitelmissa. Kukakohan laittaisi vuorokauteen lisää tunteja - mielellään sellaisia, että lapset nukkuvat ne tunnit ;) - että tällainen kiireinen kotiäiti saisi tehtyä kaikki ne hommat, mitä haluaisi...

hiekkalaatikkoseuraa ja muuta

Olipa mukavaa, kun tänään pitkästä aikaa sain minäkin seuraa tuohon pihalle. Järkyttävän iso taloyhtiö, mutta lapsia vain ei näy missään. Outoa. Laiskana äitinä ei aina jaksa lähteä lasten kanssa puistoon, kun a) matka yhteen suuntaan kestää vähintään 20min ja b) emme elä perinteisessä lapsiperheen rytmissä. Ts. kun me pääsemme pihalle, muut ovat jo menossa sisälle lounastamaan. Aina tuntuu yhtä ikävältä tuottaa esikoiselle sellainen pettymys, että kun pääsemme puistoon, sieltä muut lapset ovat juuri lähdössä pois. Sydän särkyy, kun silloin näkee esikoisen naaman :(

Mutta tänään. Ulkona piti olla vain n. tunti. Hyvässä seurassa aika riensi, ja vasta n. kahden tunnin kuluttua ulosmenosta pääsimme takaisin sisälle. Hieno homma, etten sanoisi. Lisäbonusta ulkoiluun toi luonnollisesti se, että lapset olivat noin suunnilleen samanikäisiä. Kuopus on tosin vähän onneton talvitamineissaan; kävelee kyllä muttei konttaa eikä pyllähdettyään pääse itse ylös. Onneksi kesää kohti ollaan menossa.

Hiekkalaatikkoseura on ihan ehdoton! Ja jos sitä ei ole livenä, tämä mamma hankkii sitä sitten virtuaalisena. Keskustelu kuitenkin pyörii lasten ympärillä: meidän lapset tekevät sitä ja tätä, mites teidän lapset? Onko teillä käynyt x tai y - niin meilläkin *silmien pyöritys* Ja kuules kun eilen tuo isompi sanoi näin ja pienempi teki noin *naurua ja ymmärtävää nyökyttelyä keskustelukumppanilta*... Ei, emme puhu politiikasta emmekä taloudesta. Bush saa olla juuri niin pönttö kuin on ja TeliaSonera irtisanoa väkeä, vaikka tulokset ovat hyvät. Ei jaksa kiinnostaa hiekkalaatikon reunalla niin paljon, että siitä keskustelua syntyisi. Ja muuten, live-elämässä (höh, mikä sana; samaahan ne tarkoittavat, vain eri kielillä) hiekkalaatikon reunalla ei saa kuulla keneltäkään siitä, että kehtaa imettää vielä näinkin vanhaa lasta (= yksivuotiasta) tai että käyttää "tuommoisia rättejä", jossa vauva-parka joutuu roikkumaan: "Mahtaako sulla edes selkä kestää...?" Hiekkalaatikon reunalla ollaan niin suvaitsevaisia, että. Ihan hyvä mieli tulee :) Pitäisikin treffata useammin tuolla pihalla.

Mitäs muuta? Ai niin, esikoinen elää "osaan, en osaa" -kautta erittäin voimakkaasti. Minusta hieman liian voimakkaasti :/ Ihan en ymmärrä logiikkaa siinä taustalla, että yhtenä päivänä (tai esim. aamupäivällä) pukeminen sujuu kuin tanssi, mutta toisena päivänä (tai esim. hetkeä myöhemmin) sitä ei enää osatakaan. Ja tätä kaikkea säestää vinkuna ja kitinä ja jos se ei vielä riitä, niin huudetaan ja ulvotaan vähän. Taitaa meikäläisellä olla juonessa hieman aukkoja, kun tuntuu, etten ihan pysy kärryillä. Häpeällistä tuossa tietysti on sitten se oma, "järkevä" käytös :( Mutta kun pinna napsahtaa, se napsahtaa. Ja naapuritkin sen kuulevat, valitettavasti. Miksiköhän nämä kireät päivät ovat sekä esikoisella että minulla aina yhtä aikaa?

äidin pikku apulaiset

Tämä oli taas niitä päiviä...
Esikoinen halusi olla avuksi: ensitöikseen aamulla hän kiskoi kuopuksen avustuksella kuivat pyykit narulta lattialle ja viikkasi jopa muutaman harsovaipan. Aamupuuron syöttäminen kuopukselle oli myöskin tänään kuulemma hänen tehtävänsä. Niinpä aamupalan jälkeen hinkkasin pöydän pinnalta pois kaurapuuron jämiä *huoh*
Kaupassa piti ehdottomasti saada kantaa tavaroita hyllystä kärryyn. Ja minä sitten kannoin muutaman takaisin hyllyyn.
Iltaruuan jälkeen esikoinen linnottautui vessaan, omien sanojensa mukaan "korjaamaan". Jonkin ajan kuluttua tuli kasvot hehkuen näyttämään lusikkaa, jonka oli omin käsin tiskannut. Olin helpottunut, ettei mitään sen kummempaa.
Kävinpä sitten itse vessassa kääntymässä. Vessan kaappiin kuuluva, alkuperäisestä käytöstä poistettu tiskiharja (nykyään pottaharja) nökötti sievästi lavuaarin vieressä. Ilmeisesti esikoinen oli lusikkansa tiskannut hienosti harjalla, jolla on viimeiset puoli vuotta jynssätty pottaa puhtaaksi. Että semmoista.

Eipä kuopus jää pahemmin jälkeen. Pyykit alas narulta, puurot pitkin pöytää, pissat sinne tänne aina silloin tällöin. Tiskaamaan tuo ei onneksi vielä yltä - jotain etua siitä, että pituuskasvu ei ole ollut samaa luokkaa kuin esikoisella. Ah, olin ihan unohtaa astianpesukoneen. Mikä olisikaan mukavampaa kuin likaisten aterimien levittely pitkin keittiön lattiaa? En kyllä millään keksi... *raapii päätä*
Ja ruuan laitto. Se se vasta mukavaa on. Molempien lasten mielestä. Tiedättehän sananlaskun:"Mitä useampi kokki, sitä..."

Onhan se aivan mahtavaa, että lapset tykkäävät auttaa (silloin kun ovat sillä tuulella), mutta välillä tuo "auttaminen" käy hermon päälle. Tämän äidin taktiikkana on silloin se, että koti saa olla kuin hävityksen kauhistus, ja heti, kun lasten silmä välttää, jotain yritetään tehdä tosi nopeasti ja ihan salaa. Toimii toisinaan. Ja onhan aina se vaihtoehto, että ne työt, mihin ei apulaisia kaivata, tehdään sitten, kun lapset ovat jo Höyhensaarilla. Ah, ihana rauha! Eikä tarvitse vääntää ja kääntää, maanitella tai käskeä, vaan homma toimii kuin vettä vain.
Että tiedätte, mitä tämä äippä tekee ihan kohta :)

Maitoa mulle!

Kylläpä kuopus on vikkelä!

Oltiin päivällispöydässä ja kaadoin esikoiselle maitoa mukiin. Kuopus oli jo syönyt vaatimattomat 4 teelusikallista ja protestoituaan olin nostanut hänet jo pois syöttötuolista. Ei tarvinnut kuin selkäni kääntää, kun jo oli kädet esikoisen maitomukilla. Erittäin vauhdikkaasti - mutta täysin läikyttämättä! - hän tarttui maitomukiin ja... kulautti. Voi hyvät hyssykät! Ensimmäinen kosketus "raakaan" lehmikseen!! Kyllä oli vauvalla ilme hauskan näköinen. Ja taisi olla mullakin. Harmi vain, etten nähnyt omaani peilistä ;) Meillä ollaan näin omatoimisia näköjään. Eipä kait mitään hätää. Onhan tuo saanut lehmistä kypsennettynä ja hapatettuna vajaan kuukauden verran. Ja ainakin toistaiseksi nukkuu ihan rauhallisesti. Taitaa äidillä vain edelleen pulssi käydä ylikierroksilla, kun asiaa muistelen. Näin ne lapset kasvavat... :)

Omatoimisuudesta vielä vähän lisää. Ruuan jälkeen siirryttiin olkkariin. Esikoinen katsoi lastenohjelmia uudelta DVD:ltä ja kuopus hommaili omiaan. Minä istuin lattialla ihan lysyssä ja mietin syntyjä syviä. Havahduin, kun kuopus, äidin pikkuvauva, kiipeää ihan itse syliin ja kiskoo paitaani ylös. Maitoa mulle, tuo tuntui sanovan. Mikäs siinä sitten, kun vauva syliin ja maitoa masuun :)
Onpas muuten mukava nähdä, miten toisella alkaa silmät loistaa, kun tietää saavansa pian (m)aitoa. Aivan ihanaa. Vielä ihanampaa se olisi, jos tuo ei nipistelisi silloin, kun on rinnalla *auts*

Alku

No niin, pitkään mietin, perustaako blogia ollenkaan vai ei. Tässä tulos: yöllä kirjoitan jotain silmät ristissä. Katsotaan, kauanko tämä jaksaa olla hengissä. Mikään kirjallisuuden riemuvoitto tämä ei tule olemaan, ei todellakaan. Kunhan nyt jotain lämpimikseni lätisen. Kotiäidin elämää. Opiskelua. Siis ihan normaalia arkista aherrusta.

Vähän taustaa: kolmenkympin kriisi kolkuttelee ovella, mutten ole kovin halukas päästämään sitä sisään mylläämään. Lapset hoitavat nimittäin aika tehokkaasti tuon mylläämisen ;). Ja noita myllääjiä on siis kaksi: esikoinen, "minä itte" reilut 3v ja kuopus, "äidin kulta" 1v. Mieskin löytyy - ainakin silloin tällöin, milloin pääsee töistä kotiin asti. Kuka se sanoikaan, että pienten lasten isät tekevät eniten töitä. Tervetuloa katsomaan, täältä löytyy yksi! Onneksi nykyään tilipussia kartutetaan oikein urakalla lähinnä kausiluontoisesti. Niin että enää ei tarvitse tokaista toiselle: "tervetuloa käymään", kun toinen tulee myöhään illalla töistä kotiin vain lähteäkseen sinne takaisin aikaisin aamulla.
Mutta se miehestä.
Itse tällä hetkellä tapan aikaa kotiäitinä. Hetkittäin jopa opiskelenkin, mutta pääasiallisesti vietän päiviä täällä kotona lasten seurassa. Syksyllä puhaltavat sitten uudet tuulet, mutta siihen on vielä aikaa...

Siinä esittely lyhykäisyydessään. Nyt polkaisen tämän blogin käyntiin *polkaisu* Saapi nähdä, kuis ämmän käy :)