Koittipa sekin päivä...

... kun ilmoitin tämän perheen (toistaiseksi - mistäs sitä voi varmasti tietää ;) ) alamittaisen kouluun. Huh heijaa sentään! Nessupaketti oli pöydällä läppärin vieressä, kun sähköisen tietojärjestelmän kautta naputtelin saamani avainkoodin oikeaan kohtaan. Kaksi minuuttia myöhemmin lapsi oli ilmoitettu kouluun sekä iltapäiväkerhoon. Meinasi tulla tippa linssiin: viimeinenkin vauva on kasvanut niin isoksi, että reilun puolen vuoden kuluttua se marssii tyytyväisenä isoveljien mukana koulutielle järkyttävän kokoinen reppu selässä keikkuen. Vastahan se syntyi!! (Enkä minä ole vanhentunut päivääkään siitä, tietenkään!)

Ja seuraava tunne oli ilo :) Hip hei, lapset kasvavat, oppivat uutta ja kokevat elämässään erilaisia asioita.  Itse neiti-eskarilainen odottaa koulun alkamista innoissaan, joten miksi minä sitä surisin.

Itseni tuntien tiedän, että elokuun 12. päivä maanantaina, kun saattelen viimeisenkin ekaluokkalaiseni koulun ovelle, itkeä tirautan surun/ilonkyyneleet hiljaa itsekseni kävellessäni kotiin sen jälkeen, kun se niin iso mutta silti niin pieni lapsi on mennyt luokkaan sisälle muiden samanlaisten kanssa. Ja veikkaan, että en ole ainoa ;)

Uusi vuosi

Piti taas opetella kirjoittamaan vuosiluku oikein kaikkiin tarvittaviin kohtiin :) Muistan vielä, miten vuoden 1988 ensimmäisenä päivänä tuskastelin noiden kahden viimeisen numeron kanssa. Lenkkien tasaisuus ja pyöreys ei meinannut millään onnistua, ja kyllästyin harjoittelemaan, ja siitä lähtien olen kahdeksikon tehnyt lumiukkotyyliin :) Hyvin toimii. Nyt onneksi nuo vuosiluvussa olevat numerot ovat hieman helpompia - tai sitten se on tämä ikä, kokemus ja harjoitus, jotka ovat minusta tehneet numeroiden kirjoittamisen mestarin :D

Tänä vuonna tapahtuu isoja uusia asioita. Nuorimmainenkin lähtee syksyllä kouluun. Hieman oli haikea olo eilen, kun kouluunilmoittautumiskirjeen avasin ja luin. Niin nopeasti on tämä aika mennyt, että siitä pienestä, vauhdilla syntyneestä vauvasta on kasvanut eskarilainen, joka tykkää leikkiä kavereiden kanssa aina (ja kotona on ihan tylsää), rakastaa yökyläilyjä mummolassa ja kavereilla, ei halua käyttää pitkiä housuja vaan aina vain mekkoja, on niin ihastunut korkokenkiin, että niitä pitää aina sisällä käyttää (kun vain muistaa) ja pyytää minua tekemään erilaisia kampauksia keskipitkiin vaaleisiin hiuksiinsa. Nyyh.
Toisaalta valehtelisin jos väittäisin, että en olisi yhtään helpottunut lasten kasvamisesta ja hitaasta itsenäistymisestä. Onhan se hienoa, ja juuri niin pitääkin olla, että lapset vanhemmistaan pikku hiljaa irtautuvat ja ottavat paikkansa tässä maailmassa. Eikä minusta ole ollenkaan ikävää olla vain koululaisten äiti :) (Vaikka toisaalta, en ehkä liiemmin vastustelisi vauva-ajatustakaan. Tosin itsekäs puoli minusta onneksi pistää hanttiin, sillä vauva ja pieni lapsi on sen verran sitova juttu, että surisin myös tämän nykyisen elämäni "menettämistä". Ehkä on ihan hyväkin, ettei Mies ole ollenkaan ilahtunut neljännen lapsen tekemisestä ;) )