Sitä voisi luulla, että ammatistani johtuen olisin jotenkin liikuntaorientoitunut tyyppi, joka käy punttiksella useamman kerran viikossa ja lenkilläkin pari kertaa viikossa sen lisäksi, että siellä tanssisalissa hyppii ja pomppii ja heiluttaa jalkaa oppilaiden edessä ja malliksi. No, totuus on vallan toisenlainen.
Jos ammattini ei olisi näin liikkuvaista sorttia, niin minähän olisin aivan tavattoman hyvä sohvaperuna. Vapaaehtoisesti enkä vapaa-ajalla todellakaan lähde lenkille tai punttikselle. (Sellaisen myönnytyksen olen tehnyt, että pilatestunnilla käyn säännöllisesti kerran viikossa. Koska onhan se sixpack paidan alla oikein kiva juttu, vaikka sitä eivät muut nyt näekään.)
Kaksi kesää sitten lenkkeilin. Siihen olennaisena osana kuului kunnon varusteiden hankkiminen. Sen jälkeen juoksin läheistä pururataa (1760 m, portilta portille yksi kiekka tekee n. 3000 m) ympäri säännöllisen epäsäännöllisesti. Ja raahasin hienot varusteeni myös maalle, jossa vetäisin maantietä edes takaisin yhteensä kuuden kilometrin lenkin. Enkä sen jälkeen olekaan lenkkeillyt.
Toissa kesänä innostuin pyöräilystä. Se ei tunnu jaloissa niin tappavalta kuin lenkkeily, siinä syy. Ei muuta kuin kypärä päähän ja Naapurikaupungin järveä (suosittu pyöräilyreitti) kiertämään. Portilta portille kilometrejä kertyi 22 per lenkki. Aikaa yhteen lenkkiin sai kulumaan himpun päälle tunnin, jos polki ihan täysiä. Leppoisampi tahti kulutti aikaa noin puolitoista tuntia, mutta silloin tuntui, ettei tullut edes hiki. Ja tunnuslauseenihan on nuoruudesta saakka ollut se kuuluisa "no pain, no gain".
Viime kesänä - joka nyt siis päättyi vaikka keleistä voisi muuta luulla - en tehnyt mitään. Ja nyt olen ihan rehellinen. En lenkkeillyt, en pyöräillyt, en jumpannut. En edes harkinnut kuntosalille menemistä. En tehnyt pilatesta enkä etenkään joogannut. Päätin, että yhden kesän vain olla möllötän.
Jotain sitten on selvästikin tapahtunut, kun eilen alkoi tehdä ihan kamalasti mieli käydä lenkillä. Kyllä vain! Siitäkin huolimatta, että muistin, miten inhottavalta lenkkeily lonkankoukistajien krampatessa aikaisemmin tuntui, ja miten etureidet olivat hapoilla monta päivää yhden pienen lenkin jälkeen. Ei siis muuta kuin lenkille. Mies lähti mukaan katsomaan, että selviän hengissä takaisin kotiin. Rauhallista tahtia etenimme ja kun kotiin pääsimme, matkamittariin oli tullut nelisen kilometriä. Aikaa oli mennyt puolisen tuntia. Hiki virtasi, mutta olo ei ollut huono. Lonkkien jumituksen sain estettyä tekemällä itsestäni pika-analyysin: kaikki työ tapahtui lonkankoukistajalihaksilla pakaralihasten löysäillessä. Käskin gluteus maximukset käyttöön, ja se rentoutti iliopsoakset niin, että pystyin etenemään koko lenkin juoksuaskelin. Lenkin jälkeen oli vuorossa palauttava venyttely ja suihkun jälkeen vielä extra-magnesium kitusiin. Ajattelin, että hienoa, tästä se lähtee.
Varmasti lähteekin, mutta niin vain olivat jalat ihan jumissa tänään aamulla. Etenkin pakaralihakset. Auts! Ja etureidet. Auts! Pragmaattisena ihmisenä ajattelin, että sillä se lähtee millä on tullutkin, joten illalla ei muuta kuin kamat niskaan ja lenkille. Tyydyin purtsalenkkiin, eli noin kolmeen kilsaan. Juoksu kulki, lonkkiin ei sattunut, pakarat tekivät töitä. Luulin olevani niskan päällä. Mutta mitä vielä. Reidet kyllä ilmoittavat, kun niitä tässä on kotitöitä tehdessä käytellyt. Ihana on asua kolmessa kerroksessa. Ilmeisesti siis huomennakin on lenkkeiltävä.
Ja kohta varmaan huomaan olevani kuntosalilla ostamassa korttia. Huoh.