Ei lusikalla vaan kahmalokaupalla

Tämä jos mikä on ihanaa!!
Sunnuntainen myräkkä ei todellakaan harmittanut tätä kotiäitiä. Maanantainen lumipyry ei sekään, vaikka sainkin tehdä lumityöt kahteen kertaan ja yhtä monta kertaa kaivaa autonkin lumen alta ajokuntoon. Eilen tiistaina lapset leikkivät punaposkisina kaksi tuntia pihan upottavissa kinoksissa (ja minä työntelin lumikolaa - yllätys yllätys :) )

Lumi on ihanaa, talvi on ihanaa, pulkkamäessä on ihanaa :) Olen päättänyt nauttia tästä harvinaisesta herkusta täysin rinnoin, kun kohta sitä kuitenkin saa tarpoa nilkkoja myöten loskassa. Tai näin säätiedotuksessa pelotellaan. Muuten, on selkeä ero siinä, asuuko Kehä kolmosen etelä- vai pohjoispuolella. Täällä n. 30 kilometriä Helsingistä pohjoiseen lunta edelleen riittää, samoin kuin pikkupakkasta. Jos kutinani on oikea, aikaisemmassa asuinpaikassa vain 18 kilometriä Helsingistä pohjoiseen ja Kehä kolmosen sisäpuolella ei todennäköisesti ole yhtä auvoisat maisemat. Harmi sinänsä.

Lasten kanssa ollaan nyt otettu ilo irti tästä veden mukavasta olomuodosta oikein koko rahan edestä. Pulkkamäet on koluttu, ja kuopuskin kieltäytyy nykyään enää laskemasta äidin pulkan kyydissä. Oma on saatava ;) Innosta hihkuen neiti sitten viilettää mäkeä alas, ja minun tehtäväkseni jää vain laskun jälkeen muistuttaa pulkan vetämisestä takaisin mäen päälle. Välillä on pakko päästä itsekin laskemaan, ja silloin tylysti kaappaan tytön mukaani pienistä protesteista huolimatta. Lapset ovat mainio tekosyy silloin, kun tekee mieli laskea pulkalla :)
Esikoinen ja keskimmäinen eivät perinteisestä pulkkakyydistä välitä, vaan kikkailevat minkä ehtivät. Uusinta muotia on laskea pulkalla kuin surffilaudalla ikään, seisten. Hyvää esimerkkiä pienemmille, niin.

Maisemat muuttuivat täysin, kun lumi satoi maahan. Ei enää ole pilkkosen pimeää, vaan ihanan sinisen hämärää. Tässä vielä tunnelmia keittiön ikkunasta aamukahdeksalta:

Sataa rapaa ropisee

Eivät nämä talvet ole enää entisenlaisia, eivät. Sadekeli tuntuu entistäkin ikävämmältä silloin, kun takapihan savimaata on myllätty pikkukaivurilla kolmen miehen voimin, ja kotiäidistä tuntuu, että kaikki se takapihan savi kulkeutuu sisälle saappaissa, lahkeissa, hihansuissa, takinhelmoissa pipoista ja hanskoita puhumattakaan. Lisäahdistusta tilanteeseen tuo se tosiasia, että ainoa paikka, jossa kuraiset vaatteet voi huuhdella, on saunan pesuhuone kellarissa. Vaihtoehtoinen paikka olisi yläkerran suihku, mutta en ole vielä niin hullu, että ulkovaatteita kantaisin talon läpi yläkerran kylppäriin. Niinpä saunaan käy tieni, ja siellä käsisuihkun voimin suihkuttelen lasten ulkovaatteita ravasta puhtaiksi. Ja sen jälkeen saankin pestä pesuhuoneen lattian, jee. Ihan oikeasti alkaa olla jonkinlaista kuraeteistä ikävä.

Tämän aamun pakkanen piristi kummasti sateen ropinan turruttamaa mieltä. Oli ihana kävellä ulko-ovelta autolle, kun jalkojen alla ei litissyt eikä lotissut. Sain tosin myöhemmin kuulla, että ilo olisi lyhytaikainen, ja huomenna sää palautuisi taas normaaliin. Toivottavasti ei, tai sitten se kosteus voisi taivaalta tulla lumena alas.

Taloprojektikin etenee, hitaasti mutta suht varmasti. Kuvat lähtivät tehtaalle puolitoista viikkoa sitten, ja nyt pitäisi ennen tammikuun talopakettitoimitusta saada perustukset tehtyä. Ei mikään kiire, onhan tässä hyvänen aika sentään ainakin kuusi viikkoa aikaa, niin. Ja kun vanhempani miettivät taloprojektiaan, minä suunnittelen uutta sisustusta kaikessa hiljaisuudessa. Seinät maalataan, lattiapinnat vaihdetaan (inhoan, siis inhoan muovimattoja!!), keittiöstä tehdään toimiva ja tilava. Ah, tulisi jo toukokuu, että päästäisiin hommiin.

Sitä ennen pitää kuitenkin kestää tämä pimeys ja rapa. Mitään jouluvaloja en viitsi alkaa ripustella tai kynttilöitä poltella, kun isäni ei niistä tykkää. Ja tämä nyt kuitenkin vielä on hänen talonsa. Mutta ensi vuonna sitten! Vuoden sitä jaksaa ihan varmasti vaikka tangonnokassa ;)