Liikennekasvatusta

Esikoinen rakastaa ajaa pyörällä. Ensimmäisen pyöränsä hän sai reilu 2-vuotiaana, ja sitä ennen hän oli harjoitellut päiväkodin kolmipyöräisillä menovehkeillä (polkimet kiinni etupyörässä). Miehen kanssa päätimme ostaa hänelle saman tien "oikean", ketjuvetoisen pyörän. Pyörä oli sisällä pari viikkoa, jonka aikana esikoinen oppi sekä jarruttamaan (helppo juttu) että polkemaan eteenpäin (vähän vaikeampi juttu). Kun nuo kaksi perusasiaa alkoivat sujua, vietiin pyörä pihalle. Se oli kevättä 2004, ja lumi oli juuri sulanut. Voi sitä riemun määrää, kun pääsi pihaan polkemaan! Siitä lähtien pyörä on ollut hittilelu :)

Vasta viime syksynä uskaltauduin liikenteeseen niin, että esikoinen ajoi pyörällä ja minä joko kävelin kuopus kantoliinassa tai työnsin kuopusta rattaissa. Useimmiten matkat suuntautuivat puistoon, jonne pääsi pelkästään kävelyteitä pitkin. Ei siis autoteiden ylittelyä. Ennen lumentuoloa - ja polkupyörän talvivarastointia - taidettiin käydä pari kertaa postissa. Reissut olivat vaativampia, kun siinä sekä mentiin autotien yli useampaan kertaan että ajettiin ajoradan vieressä.

Tänä kesänä sekalaiset pyöräily/kävelyreissut ovat sujuneet jo lähes rutiinilla. Oikean puolen ohjaussarveen sidoin punaista lahjanarua, jotta esikoinen tietää, kumpi on oikea ja kumpi vasen. Yleisin huudahdus minulta esikoiselle on "Aja oikeassa reunassa!" ja toiseksi yleinen on "Pysähdy!". Hienosti toimii :)

Nyt ollaan jo viikko menty päiväkotiin niin, että esikoinen polkee edellä omalla pyörällään ja minä tulen perässä omallani, kuopus kyydissä. Matka-aika ei päätä huimaa, mutta liikennekasvatusta tulee tuossa aimo annos. Joka suojatien kohdalla pysähdytään ja katsotaan oikealle, vasemmalle ja vielä kerran oikealle, ja jos autoja ei tule, mennään tien yli. Ajetaan tien oikeaa reunaa (tai vasenta, jos oikean reunan vieressä on vilkas autotie) ja mennään reippaasti eteenpäin. Vaikka on tosi hienoa se, että autoilijat hidastavat ja antavat mennä tien yli, on välillä aika pelottavaa ajatella, mahtaako pysähtyneen auton takaa kaahata joku, joka on jostain jo myöhässä. Mieluummin antaisin autojen mennä ensin, ettei tarvitsisi tuotakaan miettiä. Mutta kun autoilijat - ja bussit! - antavat tietä, niin esikoisen kanssa nostetaan käsi pystyyn kiitokseksi ja mennään reippaasti tien yli :)

 

Puuhapäivä

Eilen illalla meni tosi myöhään, kun innostuin tekemään vähän sitä sun tätä liittyen yhdistystoimintaan. Hesari ennätti kolahtaa postiluukusta sisään, enkä sittenkään mennyt heti nukkumaan. Olisiko kello ollut n. puoli viisi, kun kömmin vällyjen väliin. Tiesin jo siinä vaiheessa, että väsymys tulee tänään olemaan melkoinen, kun uniaikaa oli luvassa enintään 4,5 tuntia. Olin oikeassa.

Koko päivän olen kulkenut horteessa. Ei olisi tehnyt mieli tehdä yhtään mitään, mutta kun mies ja lapset olivat sitä mieltä, että jotain on tehtävä, ei siinä tämän mamman muu auttanut. Suuret oli suunnitelmat: messuille, uimaan, ukille syömään. Autossa sitten mietittiin, että jostain on tingittävä. Valitsimme messut uinnin sijaan.

Myyrmäki-hallissa on tänä viikonloppuna Lasten maailma -messut ja sinne suuntasimme kulkumme. Tosi fiksua lähteä messuille ilman käteistä, mutta onneksi sisäänpääsyliput pystyi maksamaan pankkikortilla. Ensin vietiin lapset pomppulinnaan. Fiksusti paikalla oli kaksi pomppulinnaa, toinen alle 7-vuotiaille ja toinen yli 7-vuotiaille. Oli niin hyvin suunniteltu juttu, että kuopuskin uskallettiin päästää pomppimaan. Ja kuten arvata saattaa, hän ei olisi oikein halunnut tulla pomppulinnasta pois.

Messuilla oli esittelyssä myös poliisiautoja (mustamaija ja se tavallinen), paloauto sekä ambulanssi. Niissä kaikissa piti käydä sisällä, kun kerran pääsi :) Sali-bandy -kehässäkin molemmat lapset kävivät pelaamassa. Tai no, kuopus lähinnä käveli ympäriinsä maila kädessä ja hoki "pallo, pallo" :) Esikoinen osasi jo oikein hienosti pelatakin.

Sitten mentiin seuraamaan "pääesiintyjää", Kengurumeininki duoa. Esikoinen oli salamana lavan edessä pomppimassa, kun kuopus jäi mun ja miehen kanssa vähän sivummalle. Tai olisi siis ehdottomasti halunnut myös lavan eteen, mutta julma äiti ei päästänyt, vaan piti sylissä. Ai että, oli hyvää meininkiä se Kengurumeininki. Hyvää, tarttuvaa musiikkia, hauskoja tanssileikkejä, kivoja juontoja... En yhtään ihmettele, että kyseinen yhtye on niin suosittu. Konsertin jälkeen todella harmitti, että ei ollut varattu yhtän käteistä mukaan. Jäi nimittäin Kengurumeinigin levy ostamatta :-/

Messuilla vierähti kaiken kaikkiaan 3 tuntia, ja sitten oli ihan pakko päästä pois. Kamala meteli ja fiilis hapen loppumisesta vauhdittivat poistumista. Esikoinen tosin olisi kovasti halunnut mennä messuille uudestaan, mutta halut ne on hiirelläkin :) Emme menneet uimaan, vaan ravintolaan syömään.

Ravintolassa käyminen pienten lasten kanssa on oma taiteenlajinsa. Yksin, ilman toista aikuista, en siihen uskaltautuisi, mutta mies on onneksi rohkeampi kuin minä. Testasimme paikallista ravitsemusliikettä, ja totesimme sen lapsiystävälliseksi. Ravintolaan oli järjestetty lapsille oma nurkkaus liukumäkineen ja keinulautoineen. Tilauksen jälkeen annoksia odotellessa aika kului joutuisasti leikkinurkkauksessa leikkiessä. Ruoka oli hyvää (ei liikaa suolaa) ja sitä oli riittävästi. Esikoisen annos (nakit ranskalaisilla) jäi lähes koskemattomaksi, vaikka kuopuskin otti siitä osansa. Miehen kanssa syötiin suunnilleen vuorotellen, kun lapsia ei kuitenkaan voinut ihan yksin leikkinurkkaukseen päästää - vaikka sinne olikin suora näköyhteys meidän pöydästä. Yhteisymmärryksessä skipattiin jälkiruoka ja jatkettiin matkaa ukin luo. Lapset olivat tässä vaiheessa jo melko väsyneitä, ja niinpä n. 20min automatka sujui unisissa merkeissä :)

Ukin luona oli kivaa. Syötiin vähän lisää, ja lapset pääsivät setänsä kanssa viereisen päiväkodin pihaan leikkimään. Varmisteltiin näin, että ovat varmasti illalla tarpeeksi väsyneitä ;) Ja niinpä, kun kotiin päästiin illalla puoli yhdeksän aikaan, kuopus nukahti melkein saman tien, eikä esikoisellakaan kauan silmät pysyneet auki.

Ja kyllä huomaa, että en minäkään ole enää niin nuori ja energinen, kun en jaksa enää oikein öitä valvoa *höh*. Silmä luppaa nyt jo oikein kiitettävästi, ja pitänee tästä mennä nukkumaan - vasten tapojani - jo ennen puolta yötä *haukotus*. On muuten hyvä, että viikonloppu on viiden päivän välein. Ei näitä muuten jaksaisi :-P

 

Päivähoito- ja koulukuulumisia, osa 2

Toinen päiväkotiviikko melkein takana, ja niin kuin vähän arvasinkin, tällä viikolla kuultiin niitä eroitkuja. Maanantaina, kun pyöräiltiin päiväkodin pihaan, kuopus aloitti itkunsa heti pihan nähdessään. Tiistaina itku alkoi vasta, kun olin lähdössä samoin kuin keskiviikkona. Tänään itkua ei tullut, vaan kuopuskin lähti ilmeisen iloisena leikkimään ja vilkutteli vain heiheit. Ihana juttu, että päiväkotielämä alkaa hänelläkin sujua :)

Päiväkodissa ovat nyt alkaneet viedä kuopustakin potalle, kun sanoin, että niin voi tehdä. Märkiä vaippojakin tulee kotiin vain 2-3 päivässä. Kakkavaippoja ei ole vielä ollut yhtäkään, kun kuopus on käynyt kotona kakalla - potalla :) Samoin kotona hän mennä viipottaa paljaspeppuna, ja aika usein huomaa mennä potalle, kun tulee hätä. Ja toki käy usein niinkin, että alkupisu lirahtaa lattialle ennen kuin minä tai mies ehdimme hänet viedä potalle. Onneksi on kaappi täynnä harsoja, niin pisujen pyyhkiminen lattioilta ei ole temppu eikä mikään :)

Koulukuulumisista sen verran, että erittäin nihkeästi on tämä syksy käynnistynyt. Ketään ei oikein tahdo saada kiinni, kun ovat vielä kesälomalla tai jotain. Lukujärjestyksenkin mukaiset tunnit käynnistyvät vasta syyskuun tokalla kokonaisella viikolla. Lisäksi ongelmia tuottaa se, että tänä syksynä koulussa ei järjestetä sen lajin treenejä, joissa minun pitäisi käydä tulevan ammattini takia. Toisella laitoksella niitä treenejä kyllä on, mutta menevät harmillisesti päällekäin oman laitoksen pakollisten tuntien kanssa. Tässä nyt olenkin yrittänyt sumplia vaihtoehtoista treenipaikkaa, mutta ylimääräistä minulla ei ole varaa maksaa. Lisäksi treenien pitäisi olla aamuisin, sillä illalla en kyllä pääse treenaamaan - ainakaan vielä. Ja jotta homma ei olisi liian helppoa, pitää minun vielä selvittää assaripaikka, että saan produktioon varatut opintoviikot tehtyä. Muutenhan tuo opiskelu on ihan piece of cake, jos nämä hallinnolliset jutut voisi delegoida jollekin toiselle. Vaan kun ei voi. Lisäksi, kun olen tällainen erikoistapaus, pitää minun räätälöidä lukkarit sun muut itselleni sopiviksi. Harmi, että tuo meidän laitos on niin pieni, että kursseja järjestetään vain kerran vuodessa. Jos jonkun kurssin missaa, pitää odottaa vuosi ennen kuin sen voi taas suorittaa. Vuotta ei mulla ole aikaa odotella, kun olen asettanut itselleni tavoitteeksi maisterin paperit viimeistään ensi syksynä. Ja jatkoaikaa on jouluun asti, jos jotain katastrofaalista tapahtuu. Toivottavasti ei tapahdu.

No, jahka päästään lokakuulle, on meiniki ihan varmasti jo aivan toista. Toivossa on hyvä elää...

 

Rättikaupassa

En ole luonteeltani shoppailija, mutta joskus on ihan pakko käydä ostamassa vaatteita. Lapsille löytyy tosi helposti kaikkea kivaa - kuten esim. tänään :) - mutta tuntuu, että itselleni en koskaan löydä mitään kivaa. Olenkin siirtynyt kangaskauppojen asiakkaaksi ja ommellut itselleni aika paljon vaatteita. Ainakin saa sopivan kokoisia ja kivannäköisiä vaatteita. Kun vielä olisi aikaa ommella muulloinkin kuin keskellä yötä...

Tänään sitten, kun oli muutakin asiaa keskustaan, päätin käydä katsastamassa vaatetarjontaa. Ruotsalaiset vaatekaupat ovat valloittaneet Suomen markkinoita, joten tietysti suuntasin tieni ensiksi yhteen noista kaupoista. Voi luoja, mitä rättejä! Ei yhtään minun makuuni, ei sitten ollenkaan. Karmeita värejä ja materaalitkin ihan pypystä. Yök!!! Kauaa en tuolla viihtynyt. Mitä turhaa tuhlata aikaa moisiin hirveyksiin *puistatus*. Vastaavan ketjun lastenvaatteet ovat ihan toista maata: värikkäitä, hauskoja, käytännöllisiä, hyvistä materiaaleista. Niitä tarttuikin sitten mukaan sekä esikoiselle että kuopukselle :)

Siirryin toiseen ruotsalaisomistuksessa olevaan vaatekauppaan. Saman ketjun liikkeistä olen aiemminkin löytänyt kivoja vaatteita, enkä tälläkään kertaa joutunut pettymään. Vihdoinkin löysin itselleni kivan fleece-pusakan. Itse asiassa etsin college-pusakkaa, mutta tuo fleece oli iloinen yllätys :) Sorruin myös erittäin mukavantuntuisiin ja hyvännäköisiin - vaikkakin sammalenvihreisiin - housuihin. Ja pienellä etsimisellä bongasin myös kahdet urheilurintsikat. Olen ajatellut hoitaa treenaamisen tänä vuonna siten, että treenipuvun sijasta puenkin urheilurintsikat, teepaidan (tms.) sekä verkkarit. Eipä kiristä eikä purista mistään.

Koko reissu kustansi n. 150e, joista omien vaatteiden osuus oli 100e. Melko kallista, mutta elämä on :) Eipä nyt vähään aikaan sitten tarvitsekaan käydä vaateostoksilla, kun ei ole rahaakaan :D

 

kummi

Hyvä ystäväni sai kolmannen lapsensa viikkoa ennen juhannusta. Tänään oli tuon tyttövauvan ristiäiset. Minulla oli suuri kunnia toimittaa sylikummin virkaa :) Ihana juttu, kyseessä ensimmäinen kummilapsi. Mies ei kuulu kirkkoon, joten häntä ei voi kummiksi pyytää. Tänään hän sai kunnian olla lastenvahtina kasteen ajan. Olikin vahtimista, kun esikoinen riehui kuin viimeistä päivää. Ekan viiden minuutin jälkeen mies katsoi parhaimmaksi ottaa esikoisen toiseen ja kuopuksen toiseen kainaloon ja marssia lasten kanssa autolle odottamaan.

Kummityttö oli uskomattoman rauhallinen lähes koko kastetoimituksen ajan. Ja kun on vielä tuommoinen pikku tirppana, ei hänen sylissä piteleminenkään koko toimituksen ajan ollut temppu eikä mikään. Vaikka mentiinkin pitkän kaavan mukaan.

En tunnusta potevani vauvakuumetta, mutta jotain outoa kuitenkin tunsin, kun tuota pikkuista tyttövauvaa sylissäni pitelin ;) Niin joo, saattoipa tunne olla ihmetystäkin siitä, että ihan oikeasti jotkut lapset ovat luonnostaan hyvin rauhallisia. Sellaisia lapsia kun ei ainakaan vielä asu täällä meillä...

 

Minä poljen, sinä ohjaat...

Eilisen hellepäivän kunniaksi kävimme heti aamusta pyöräkaupassa. Tarkoitus oli ostaa minun pyörääni kuopukselle istuin, mutta kuinka ollakaan, mukaan tarttui kaksi istuinta: kuopukselle omansa ja esikoiselle omansa. Sitten ajoimme (olimme autolla liikenteessä) pikapikaa takaisin kotiin kiinnittämään istuimet pyöriin. Mies, näppäränä käsistään sai molemmat istuimet kiinni alta aikayksikön, ja ne sopivat kuin valetut molempiin pyöriin. Esikoinen halusi minun kyytiini, joten kuopus pääsi miehen kyytiin. Sitten vain kaikille kypärät päähän, ja parkkipaikalla tehdyn testilenkin jälkeen suuntasimme pyöräretkelle.

Ajoimme n. 10km lenkin, jonka aikana kävimme katsastamassa muutamaa tonttia. Mies nimittäin haluaisi rakentaa talon (meiningillä "eihän se ole mies eikä mikään, joka ei ole taloa perheelleen rakentanut"). Paikka, jossa nuo tontit ovat, on aika syrjässä palveluista - mitä nyt yksi päiväkoti ihan siinä vieressä: plussaa - ja bussillekin on n. kilometrin kävelymatka. Muuten tuo olisi paikkana oikein hyvä. Ja koko ikäni viimeistä 10 vuotta lukuunottamatta (ja ekaa kuutta) omakotitalossa asuneena idea omasta talosta ja omasta pihasta kuulostaa paremmalta kuin hyvältä ;) Eipä varmaan muuta, kuin mukaan tonttikilpaan.

Kotimatkalla kurvasimme pitserian kautta, kun tuli vähän nälkä. Olimme olleet niin innoissamme noiden istuinten takia, että eväät oli jääneet tekemättä. Hyvä, että oli edes vettä muistettu ottaa mukaan. Helteessä polkeminen on aika hikistä puuhaa. Ja hikisyyttä meikäläisellä lisäsi se, että esikoinen toi mukanaan reilut 16kg. Täytyykin punnita häntä välillä, istuimissa kun painoraja on 22kg.

Pitsan jälkeen lähdimme uimaan. Eka ajatus oli mennä jonnekin ulos, mutta päädyimme kuitenkin läheiseen uimahalliin. Hyvä valinta, halli kun oli lähes tyhjä, ja uimaan mahtui. Sillä välin, kun mies oli lasten kanssa altaassa, minä kävin uimassa matkaa. Niin rapakunnossa olen kuitenkin vielä, että sataa metriä enempää en jaksanut kerrallaan uida. Sen sitten uinkin kahdesti :) Esikoinen innostui hyppäämään. Hän olisi kovasti halunnut hyppyaltaaseen, mutta se ei onnistunut. Niinpä hän tyytyi hyppimään ison altaan hyppypäädystä. Molskis vain veteen jalat edellä, ja pinnalle päästyään koiraa n. kahden metrin matka reunalle. Monta kertaa. Ja aina yhtä iloinen naama ennen seuraavaa hyppyä :) Pitääkin katsoa, josko syksyn uimakouluissa olisi vielä paikka jäljellä.

Illalla olimme sitten kaikki väsyneitä - mutta onnellisia :) Kuopus simahti yöunille jo puoli kahdeksalta, esikoinen yhdeksältä. Me miehen kanssa sinniteltiin puoli kahteentoista, jonka jälkeen minäkin olin valmista kauraa. Kertooko univajeesta tai jostain, että menin mielelläni niin aikaisin nukkumaan ja nukahdin saman tien? No, samapa tuo.

Oli se vain eri kiva päivä!

Kriisinpoikasta ilmassa

Tuntuisi siltä, että mieskin alkaa pikku hiljaa sisäistää sen, että minä olen ihan oikeasti lähdössä opiskelemaan enkä enää ole kaikkia päiviä kotona. Yllättäen kotona ei enää vallitsekaan järjestys, vaan melkoinen sekasotku. Pyykit ehdin iltaisin pestä ja ruuat tehdä (vaikka en haluaisi, kun en ruuanlaitosta juurikaan tykkää), mutta muuten jäävät kaikki muut kotityöt kyllä tekemättä. Tai siis eivät jää, kun minä ärsyynnyn siitä, että lelut ovat jatkuvasti levällään, tiskit sikin sokin pöydällä ja vaatteita hujan hajan pitkin asuntoa.

Toistaiseksi, eli n. viikon ajan, homma on toiminut siten, että minä vien ja haen lapset. Aamulla ollaan syöty aamupala täällä kotona, eli olen joka aamu keittänyt puuron, huolehtinut, että siitä syödään ainakin osa ja sitten kiikuttanut astiat pesuun. Iltapäivällä, kun tullaan lasten kanssa kotiin, ollaan leikitty hetki tuossa pihalla muiden lasten kanssa. Sitten olen ottanut kuopuksen mukaani ja mennyt tekemään ruokaa. Ruuan jälkeen olen tiskannut ja pyyhkinyt pöydän. Illalla ennen nukkumaan menoa olen antanut lapsille iltapalan ja hoitanut hammaspesun ja nukutuksen. Alkaa olla pikkuisen liikaa töitä yhdelle ihmiselle, sanoisin.

Eihän kenenkään tarvitsisi tehdä 9-11 tunnin päiviä, eihän? En yhtään ihmettele, että mies on työpäivän jälkeen väsynyt, kun lähtee aamulla seitsemän aikaan töihin ja tulee illalla seitsemän aikaan kotiin. Onneksi mulla nämä koulupäivät ovat vielä kevyitä ja lyhyitä ja lähinnä selvittelyä ja organisointia, mutta mitä sitten, kun ihan oikeasti aloitan tuon koulunkäynnin. Eilen sain tehtyä jonkinlaisen lukkarin. Näyttää ihan siedettävältä, mutta johonkin väliin pitäisi änkeä harjoittelut, produktioassarointi sekä opinnäytetyön kirjottaminen. Ja vaikka me naiset olemmekin aivan tajuttoman erinomaisia ;), jossain vaiheessa kuitenkin tulee se raja vastaan.

 

Päivähoito- ja koulukuulumisia

Kolmas päivä menossa. Minulla käytännön asiat vielä melko levällään, kun en tunnu saavan arvon prohvessoreita kiinni sitten millään. Eiväthän he koululla pyöri ennen kuin varsinainen opetus alkaa. Kaiken lisäksi olen tehnyt kursseja vähän miten sattuu sen mukaan, olenko ollut raskaana vai en, äitiyslomalla vai en, ja nyt yritän epätoivoisesti selvittää, mitkä suorittamani kurssit ovat mitäkin uudessa opintosuunnitelmassa. Vielä kun on se ongelma, että minun ilmeisesti pitäisi myöhemmin olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, enkä täysin tuota taitoa osaa, koko homma alkaa tuntua ihan mahdottomalta. No, onneksi on vielä se puolitoista viikkoa aikaa selvitellä...

Lapsilla on mennyt yllättävän hyvin päiväkodissa. Esikoinen jää ihan mielellään sinne leikkimään. Hyvä, jos edes heiheit huikkaa ennen kuin juoksee muiden lasten sekaan. Kuopuskin on ollut yllättävän reipas ja on nyt kaikkina kolmena päivänä jäänyt päiväkodin pihalle ilman itkemistä tai peräänjuoksemista. Enkä minäkään ole kyynelehtinyt ollenkaan samaan malliin kuin kaksi vuotta sitten, kun esikoisen ensimmäisen kerran vein päiväkotihoitoon. Vaikka maanantaiaamuna silmät kostuivat ja vähän sydämestä otti, niin nenäliinaa en tarvinnut enkä myöskään nolannut itseäni vollottamalla koko matkaa päiväkodilta asemalle - niin kuin pari vuotta sitten ;D

Esikoisen päivät menevät myös hienosti. Vähän päiväkodin tavat ja käytännöt vaativat opettelua, mutta se on täysin normaalia. Ja kun käyn lapset hakemassa kotiin, ei esikoinen haluaisi millään lähteä, vaan jäädä sinne leikkimään. Niinpä niin.

Kuopuksenkin päivät sujuvat hoitajien mukaan hyvin. Hän on iloinen ja tyytyväinen lapsi ja syö reippaasti ja itse (vaikka luulen, että eivät ole kovin tyytyväisiä siihen sotkuun, minkä hän saa lusikka kädessä aikaiseksi :) ). Päiväunille meno on sitten se, mikä itkettää. Tai raivostuttaa. Mikäli hoitajiin on luottaminen, kuopus kuitenkin rauhoittuu sylissä ja jossain vaiheessa nukahtaa lyhyille unille.

Kun maanantaina hain lapset, isot olivat jo pihalla. Moikkasin esikoista, joka huikkasi takaisin leikkien tiimellyksestä muttei tullut luokse *höh*. Juttelin hoitajan kanssa päivän kulusta ja sen jälkeen lähdin hakemaan kuopusta, joka vielä parin muun lapsen kanssa oli sisällä. Pienten puolen ovessa on ikkuna, ja kurkkasin siitä sisään ennen kuin avasin oven. Kuopuksella oli vauhti päällä ja hän oli ilmeisen hyvätuulinen. No, heti kun astuin sisään ja hän näki minut, hän tuli juosten luo ja melkein hyppäsi syliin. Paidan nykiminen alkoi saman tien, ja eipä siinä sen kummempaa kuin että otin tuolin alleni ja annoin vauvalle maitoa. Toista vain nauratti, kun oli niin ihanaa :)

Vaikka tämä alku sujuukin nyt näin hyvin, niin veikkaan, että kun päiväkotiin menemisestä katoaa uutuudenviehätys (ehkä joskus ensi viikolla?), niin silloin saan kuulla lähtöitkujakin. Ihan varmasti. Enkä malta odottaakaan sitä vuorenvarmasti lähestyvää räkäkautta, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. No, päivä kerrallaan, sano :)

 

Viimeistä viedään

Tuntuupa kummalta ajatella, että huomisesta alkaen meidän elämämme on jälleen erilaista, kuin mitä se on tähän asti ollut. Syy siihen on se, että minä lähden opiskelemaan ja lapset menevät päiväkotiin. Vielä kaksi viikkoa sitten pidin ajatusta erittäin hyvänä ja odotin innolla tätä maanantaita. Tänään on taas tuntunut siltä, että pieleen menee. Kouluun on kiva mennä pitkästä aikaa, ja suunnitelmatkin ovat suht selvät: vuosi ahkeraa aherrusta ja maisterin paperit käteen viimeistään ensi syksynä. Siltikin hirvittää.

Tällä viikolla käytiin lasten kanssa päiväkodissa tutustumassa. Esikoiselle päiväkoti on tuttu, kun kaksi vuotta sitten meni sinne vuodeksi. Kuopukselle tilanne on sikäli uusi, että hoitoaika on pidempi kuin 3 tuntia - sen verran hän on pisimmillään ollut muualla hoidossa. Minua huolettaa se, että lapset menevät eri ryhmiin, esikoinen isoihin ja kuopus pieniin. Näkevät siis toisiaan lähinnä ulkona, kun tätä ennen ovat olleet kuin paita ja peppu.

Mielettömästi asioita muistettavana. Lasten vaatteet pitää nimikoida. Koska kuopus käyttää kestovaippoja, olen luvannut kirjoittaa lyhyet käyttöohjeet avuksi hoitajille. Sadevaatteet pitää ottaa mukaan, sillä niitä tarvitaan. Minun pitää maksaa ylioppilaskunnan maksu ja käydä koululla ilmottautumassa (huomenna). Sitten pitää mennä hoitamaan matkalippuasiat kuntoon. Ja treffata proffien kanssa ja sumplia henkilökohtainen opintosuunnitelma vuodeksi. Ja selvittää, voinko mennä johonkin produktioon assariksi ja sillä kuitata produktio-opintoviikkoja. Ja miettiä, missä käyn aamutreeneissä, kun koululla niitä ei tänä vuonna oikein järjestetä.

Onneksi olen ollut kaukaa viisas ja sopinut itseäni ja lapsia varten kahden viikon pehmeän laskun. Varsinaisesti koulu ilmeisesti alkaa vasta syyskuun alussa, mutta nämä kaksi viikkoa hoitelen noita käytännön juttuja. Ja lasten ei tarvitse vielä olla päiväkodissa sitä kahdeksaa tuntia, vaan 4-6 tuntia päivässä riittää. Onnittelen itseäni tästä oivallisesta ratkaisusta :)

Viimeistä päivää kotiäitinä siis viedään. Mutta enköhän taas jossain vaiheessa tule viettämään aikaani lasten kanssa kotona ihan päätoimisesti. Mies nimittäin eilen kyseli, koska sopisi yrittää sitä kolmatta... ;)

 

Diili

Jostain kumman syystä olen nykyään Diili-fani. Joko se on Donald Trumpin luontainen charmi tai jotain, mutta keskiviikkoiltaisin on ihan pakko (Sinkkuelämää-sarjan jälkeen ;) ) katsoa, mitä isolle pallille haluavat joutuvatkaan tekemään. Ja jännitys kasvaa sitä mukaa, kun ohjelma lähenee loppuaan: kuka tällä kertaa saa potkut?

Tässä välissä oli vaihe, jolloin en juuri lainkaan katsonut televisiota. Silloin, kun Frendit vielä tuli, se oli ihan ehdoton. (Ja nyt meillä on hyllyssä neljän tuotantokauden jaksot DVD:llä - kunhan saan vähän ylimääräistä rahaa, ostelen loppujakin.) Keväällä innostuin katsomaan Teho-osastoa. Kesällä ohjelmavalikoima on kasvanut hiljakseen. Diilin lisäksi innostuin tiistai-iltaisin tulevasta, herrasmieshuijareista kertovasta sarjasta "Hustle" (enkä nyt kuolemaksenikaan muista, mikä on sarjan suomalainen nimi). Ja kun sitä ennen lähetettiin ohjelma "Kurvit suoriksi" (Jane Hall's big bad bus ride), oli se ihan pakko katsoa. Tapahtumathan sijoittuivat Lontooseen ;) No, Teho-osasto loppui, mutta torstai-illan töllöntuijotus jatkui. Nimittäin "tehiksen" tilalla alkoi - jälleen britti-sarja - Doc Martin. Pääosassa yksi lempinäyttelijöistäni, Martin Clunes.

Kuinka ollakaan muutos ei-töllönkatsojasta on ollut verkkainen mutta varma. Nykyään on ihan pakko saada lapset nukkumaan ennen yhdeksää, että saan rauhassa istua sohvalla ja nauttia hyvästä - ja valikoidusta, mind you! - ohjelmatarjonnasta :-P

 

Japani-viikot

Jos ei tuosta otsikosta jo arvaa, niin tällä kertaa tulee juttua kuukautisista :)

Kuinka ollakaan satuin eilen käymään pitkästä aikaa Kuukuppikunnan sivuilla ihmettelemässä ja kertailemassa. Mikä lie ennakkoaavistus ollut, kun tänään aamu-ulkoilun jälkeen vessakäynnillä huomasin kuukautisten alkaneen. No, johan siitä on jo 1,5 vuotta, kun kuopus syntyi, ja ilmeisesti ihan hyvä aika menkkojen taas pitkästä aikaa alkaa. Ei sillä, että olisin niitä edes kaivannut...

En hätääntynyt tai mitään ;) vaan kaivoin oman Keeperini kaapista, huuhtaisin sen ja otin jälleen käyttöön. Mikä ihana tunne olla ilman hautovia muovisiteitä tai limakalvoja kuivattavia tamponeja!!! Meillä siis sekä äiti että lapset käyttävät kestoja ;) ja erinomaisen hyvä niin.

Pieni ongelma tosin on: mitä kummaa teen avaamattomalle terveysside- ja avatulle mutta vähänkäytetylle tamponipakkaukselle? Nyt ne ovat lojuneet vessankaapissa reilut 2 vuotta, kun ei oikeasti tulisi enää mieleenkään niitä käyttää. Kukahan ne huolisi...?

Sattuu!

Olisihan tämä pitänyt arvata:

Viime treeneistä on jo aikaa. Jos totta puhutaan, niin noin puoli vuotta on vierähtänyt siten, että en ole tainnut edes ajatellakaan treenaamista. Ja sen kyllä huomaa *huoh, auts*. Kolme tuntia opetusta takana. Maanantaina tunteja oli kaksi ja tänään yksi. Ja kun olen ollut verrattain pitkään pois kuvioista, pitää vähän niin kuin näyttää oppilaille - ja itsellenikin - että taidot eivät ole ruostuneet. Hyvä, että maanataina pääsin kotipysäkillä pois bussista :-P Tänään vinoilinkin toimistolla, että huomenna taidan tulla tunnille pyörätuolissa...

Jalat niin maitohapoilla kuin olla ja voi. Sattuu, au au. *masokistisesti kivusta nauttien ;) *

Voi itku

Arki koittaa täälläkin näin elokuun kunniaksi, kun miehellä oli tänään eka työpäivä ja minäkin pääsin illalla maistamaan työntekoa. Otin nimittäin vastaan kahden viikon pestin sijaisena. No, pehmeänä laskuna tätä pestiä voi pitää, sillä opetusta on vain neljä tuntia viikossa :) Eipä tuo vähäinen tuntimäärä haittaa. Ihan kiva päästä taas vähän opettamaan, ottamaan tuntumaa työelämään ennen kuin vetäydyn jälleen hetkeksi pois, opiskelemaan.

Töitten jälkeen päätin käyttää tilannetta hyväkseni ja lähdin vähän kiertelemään kaupoissa. Kuopus kaipailee uusia vaatteita, jotta on, mitä viedä päiväkotiin varavaatteiksi. Koska koulun alkuun on enää vajaat kaksi viikkoa (hui!), piti käydä vähän ostelemassa koulutarvikkeitakin :) Ja pian kastettavalle kummitytöllekin kävin jo vähän katsastamassa kastelahjaa. Eli aika pitkään meni kaupoissa kierrellessä.

Yllättävän paljon oli "vaunukansaa" liikenteessä, mutta yhtään liinailijaa en tällä kertaa nähnyt. Eikä niissä vaunuissakaan ole mitään vikaa, mutta tuntuu, etten kyllä ikinä totu siihen, kun vauva itkee vaunuissa. Jokin primitiivinen äitivaisto lähes aseella uhaten käskee minua ottamaan itkevän vauvan syliini, mutta eihän niin voi tehdä. Sen sijaan pitää vain kävellä äkkiä ohi, itkun kantamattomiin ja toivoa, että ne vaunua heijaavat ihmiset (tai ainakin yksi niistä) tulisivat järkiinsä ja nostaisivat vauvan syliin sen sijaan, että yrittävät vain heijata lujempaa ja samalla tunkea tuttia vauvan suuhun. Tosin erittäin elävästi muistan sen yhden junamatkan, kun esikoinen oli n. 1,5kk. Oltiin miehen ja vauvan kanssa tulossa junalla kotiin, kun vauva aloitti vaunuissa hirveän parkunan. Oli talvi ja oma pysäkki tosi lyhyen matkan päässä. Ja jostain kummasta mielessäni oli vain se, että jos nyt nostan vauvan pois vaunuista ja otan rinnalle, niin se kyllä paleltuu. Niinpä hoin miehelleni epätoivoisena: "Mä en voi tehdä mitään" ja mies jatkoi raivoisaa vaunujen heijaamista. Myös koko kävelymatkan asemalta kotiin. Ja vauva parkui ihan hädissään ja naama punaisena. En vieläkään oikein ymmärrä, miksi vauvan nostaminen vaunuista syliin siellä junassa olisi ollut jotenkin kauheaa. Helpommalla oltaisiin päästy, jos olisin nostanut vauvan syliin ja imettänyt - vaikka sitten asemalla seisten. Onneksi sittemmin "tulin järkiini" :)

Kiva muuten huomata, että enää vauvan itkun kuuleminen ei saa maitoa herumaan. Noloahan se olisi tuolla kaupungilla kävellä paita edestä märkänä :D