Joskus teininä ja vähän myöhemminkin sain hupia siitä kyltistä, jossa luki "Siivoa jälkesi, äitisi ei ole täällä töissä." Heh heh, niin varmaan joo. Olin tosin hyvin tunnollinen teini ja ehkä hieman omituinenkin myös siksi, että pidin jo silloin siivoamisesta, hyvästä järjestyksestä sekä - ette ikinä usko - vaatteiden silittämisestä. Siis sen lisäksi, että nautin läksyjen teosta sekä kokeisiin lukemisesta. Ja ihan täysijärkinen ja normaali aikuinen minustakin tuli ;)
Niin, se siivoaminen. Äitini ei taas tykännyt siitä yhtään, vaan oli aina tosi kiukkuinen siivouspäivinä, eli noin kerran kahdessa viikossa. Muuten hän oli ja on edelleen todella leppoisa tyyppi :) Ehkä tuo kiukkuisuus sai meidät lapset hoitamaan hieman enemmän kuin omat osuutemme, mene ja tiedä. Sen kyllä tiedän, että omat likapyykkimme aloimme pestä hyvinkin nuorina. Syy tällaiseen järjestelyyn oli siskoni "mikset sä ole vieläkään pessyt mun farkkuja" -kitinä eräänä päivänä, jolloin äiti tuumasi, että nyt on juuri oikea aika tutustuttaa tyttäret ja pyykinpesukone toisiinsa. Siitä alkoikin sitten suhde, jonka loppua ei näy ;)
Olen siisteyttä rakastava ihminen. Haavekodissani jokaisella tavaralla on oma paikkansa, lattiat on hiekattomat ja pölyttömät, keittiön pinnat kiiltävät eikä tiskialtaassa ikinä ole sinne "likoamaan" jätettyjä likaisia astioita. Ehdottomasti myös olisi riittävästi säilytystilaa niin, etteivät tavarat kinostuisi pöydille, kaikki kaapit ja laatikot olisivat vimpan päälle järjestyksessä ja kaikki tarpeeton jossain muualla kuin meillä. No, haaveet ne on hiirelläkin... Nimittäin nämä asuinkumppanini, joita perheeksenikin kutsun, eivät jaa kanssani tätä haavekuvaa. Jos totta puhutaan, he eivät edes huomaa jättävänsä tavaroita levälleen tai kantavansa hiekkaa sisään. Eikä heitä kuulemma haittaa, että likapyykkiä lojuu sohvalla ja sohvan alla tai että imuria on viimeeksi käytetty pari kolme viikkoa sitten. On varmaan aika selvää, miksi minä haaveilen ikiomasta yksiöstä, jonne kukaan muu ei pääsisi sotkemaan.
Tykkään edelleenkin siivoamisesta. Olen siinä myös pirun hyvä. Varmaan paljosta harjoittelusta johtuen. Minulla ei mene kauaakaan, kun imuroin tämän meidän kolmen kerroksen lukaalimme ja pesen lattiat ja pyyhin pinnat pölyistä. Lisäksi pyykit pesee tätä nykyä Upo kera kumppaninsa Upon, joten ainoa vaivalloinen osuus on ensin koneiden lataaminen ja sitten pyykkien ripustaminen kuivumaan. Siinä olen kyllä tullut järkiini, etten enää vaatteita silitä, mutta lakanoiden silittämisestä en ole luopunut. Enkä luovu! Mutta siinä tulee raja vastaan, kun ne neljä muuta samojen seinien sisällä asuvaa henkilöä odottaa minun raivaavan ja vievän paikoilleen heidän levälleen jättämänsä tavarat. Eijeijei! Voin hoitaa yleissiivoukset, hinkata vessat ja saunan pesuhuoneineen säännöllisesti kiiltäviksi ja raikkaiksi, laittaa pyykit koneeseen, naruille ja kaappiin, jopa tiskata ruuanlaittovälineet vaikken ole mitään kokannutkaan, mutta toisten tavaroita en raivaa. Piste. Joten olen ryhtynyt marttyyriksi. Siivoan vain omat tavarani ja imuroin muiden jättämien romukasojen ympäriltä. Ja murjotan. On se nyt hittolainen, jos täällä pitää vielä muita palvella!
Siivouslakkoa on kestänyt nyt kolmisen viikkoa. Ja huonotuulisuuteni on kasvanut samaa tahtia. Tuntuu, ettei suklaakaan enää auta. Ja se on jo huolestuttavaa. Mutta vielä eivät ole muut havahtuneet. Yhä edelleen jäävät astiat levälleen likapyykeistä puhumattakaan. Murjotus jatkuu, ja pelkään, että ihan kohta on ruvettava nalkuttamaan ääneen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti