Tunnelmakuvia loman hengessä

Mahtavan pitkä joululoma on päättymässä. Pieni ääni minussa ei malta olla lisäämättä: "onneksi!". Loma on kivaa, mutta rutiineiden puuttuessa aika raskasta. Ja minähän rakastan rutiineita. Mutta niiden aika koittaa huomenna, kun herätyskello herättää vähän yli seitsemän. Esikoinen kouluun, keskimmäinen kerhoon ja kuopuksen kanssa puistoon. Siitä se lähtee...

Jotten ihan lannistaisi mahdollisia lukijoita, tässä jokunen tunnelmakuva meidän joululomasta. Enjoy!

Jäätä Fagervikinlahdella:

 

Lasten leikkejä Kutemajärvellä:

Pakkasen taideteoksia:

 

 

Maisemia Kutemajärveltä:

 

 

 

Kun kaikki alkoi jälleen kerran alusta

Tulihan se joulu, ja vielä valkoinen sellainen.
Kehä kolmosen pohjoispuolella saimme nauttia lumesta ja jäästä. Jouluaattoon herättiin lumen peittäessä maata pikkupakkasessa. Ehdimme lasten kanssa vielä pihallekin ennen aattovieraiden (äitini vanhempien) saapumista. Hyvä niin, sillä ei aattoillastakaan menoa ja meininkiä puuttunut.

Olin yllättynyt siitä, että riisipuuro maistui kaikille lapsille. Minä, mies ja esikoinen saimme mantelit. Triplasti hyvää onnea siis luvassa. Jouluaterialla eivät lapset jaksaneet kovin pitkään istua. Esikoinen sentään söi rosollia parikin annosta, mutta muuten odotti kinkkua. Laatikot, ne meikäläisen herkut rosollin lisäksi, eivät jälkikasvulle vieläkään maistuneet. Ja siinä vaiheessa, kun niitä siirryttiin nauttimaan, olivat lapset jo kuin tulisilla hiilillä: koska avataan lahjat?

Vahingosta viisastuneena emme tänä vuonna tuoneet lahjoja kuusen alle saunan aikaan. Yritettiin näin minimoida kitinää ja vinkumista. Ihan kivasti onnistuttiin, vaikka ei tosin ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Ensi vuonna lahjasäkit pääsevät sisälle vasta, kun ensimmäistä lahjaa kaivetaan säkistä jakoon!

Tänäkin vuonna paketin koko tuntui olevan merkittävin ominaisuus. Mitä isompi paketti, sitä mukavampi se oli lasten mielestä avata. Ihan sama, olisiko hehtaaripahvilaatikossa ollut pari pelikorttia kasassa vai iso jättilelu. Ei se sisältö, vaan se pakkaus.
Pehmeitä paketteja tuli etenkin kuopukselle: nallea, nukkea, paitaa, mekkoa. Ei onneksi mitenkään liikaa. Esikoinen ja keskimmäinen saivat myös jokusen vaatelahjan ("Kato äiti, pyjama" ja huis, lahja lensi lähestulkoon unohdettujen lahjojen kasaan), legoja ja kirjoja. Yhteisenä saivat pari DVD-elokuvaa sekä Kimblen. Lienee turha kertoa, että Tapaninpäivään mennessä jo kaksi nappulaa kahdestakymmenestä oli joko purtu pilalle tai hävinnyt. Legoilla nuo tykkäsivät leikkiä, myös kuopuksen Dubloilla. Jotain uusiokäyttöön, ja sellaista, mikä ei niin vain menekään rikki.

Lahjoista puheen ollen, itse taidan syödä lahjanameja ja -suklaita vielä juhannuksenakin - tai sitten en, jos tämä vauhti jatkuu yhtään pidempään... Siitäpä sainkin hyvän ehkäuudenvuodenlupausidean: kiloja pitäisi karistaa seitsemän (viime punnituksen mukaan, luku voi olla parisen kiloa suurempi loman loppuessa) ennen kuin palaan työelämään elokuussa. Mutta tästä enemmän tuonempana.

Joulupäivänä vietimme aikaa pulkkamäessä. Kamera täyttyi kuvista, joista teetän kuvakirjan viimeistään ensi viikolla. Eivätpähän jää kovalevylle piiloon, vaan pääsevät heti näytille :) Tapanina pakkasimme auton ja suuntasimme joulunjatkoille Inkooseen. Lisää hyvää ruokaa ja juomaa - ja suklaata. Iltaisin minä kilkuttelin sen minkä ehdin. Tukkoinen nenä ja toista viikkoa jatkunut flunssa vähän hidasti tahtia. Tänä jouluna emme päässeet meren jäälle kävelemään. Pakkasta oli kestänyt niin vähän aikaa, että meri oli lähestulkoon sula. Pientä jääriitettä rannoilla. Kotimatkalle lähdimme sunnuntaina myös pakon edessä: kaivo hyytyi, ja vedetönnä oli kurja olla.

Pikaisen kotonalöhöämisen jälkeen hyppäsimme uudenvuodenaattona jälleen autoon ja köröttelimme Kutemajärven rannalle mökille. Järvi oli paksussa (15cm) jäässä, ja lunta riitti ihan mukavasti. Pakkanen paukkui sen verran kovaa, ettei hirveästi ulkoiltu, vaikka sentään pari tuntia päivässä. Kolmen jälkeen levittäytyvä pimeys myös hidasti ulkoilua tehokkaasti. Sekä ne lastenohjelmat aamupäivisin. Voitte vain kuvitella, mitä elämä n. 20 neliön mökissä oli kolmen pyörremyrskyn ja kuuden aikuisen kesken. Jotta lapsilla olisi jotain tekemistä, isäni teki jääkelkan rantaan, ja sillä sai hurjaa kyytiä. Laskeskelimme kelkan huippunopeudeksi mukavat 50 kilsaa tunnissa. Ikävä olisi äitiä tullut, jos kiinnitykset olisivat pettäneet ja kelkka singahtanut aisasta irti kaislikkoon... Paha kyllä, jäällä viima ja pakkasen purevuus oli potenssiin kymmenen, eikä kelkan kyydistä kärsinyt nauttia kovinkaan pitkään.
Metsäteillä käveleminen sitä vastoin oli melkoisen mukavaa puuhaa, ja sitä harrastinkin sitten joka päivä. Sen jälkeen sain hyvillä mielin jatkaa joulusuklaiden syöntiä...

Ja siksipä juuri päätin innostua liikunnasta oikein toden teolla nyt vuoden vaihduttua. Kävelylenkkejä luvassa ainakin kerran viikossa. Astanga-joogaa myöskin kerran viikossa. Ja järjestänpä aikaa myös kuntosalikäynneille. Jos kerran viikossa pääsisi nostattamaan hien pintaan salilla, niin siinä olisi jo kolme kertaa viikossa tullut liikuttua vähän enemmän kuin kotoa leikkipuistoon ja takaisin. Jumankekka, vyötärölle hiljalleen kertyvä vararengas alkaa todenteolla ottaa päähän!

Nyt enää toivoisin omaa telkkaria ja siihen dvd-soitinta, että voisin investoida pariin Pilates-dvd -levyyn. Ei tuolla "yhteisissä tiloissa" tule liikuntaa harrastettua, kun telkkari on varattuna kaiket illat, ja muu porukka löhöää sohvalla. Tai jos nyt alkajaisiksi kaivaisi vaikka sen joogamaton käyttöön muulloinkin kuin silloin, kun sen olalle nappaa joogatunnille lähtiessä. Täytyykin varmaan ottaa before ja after -kuvat, että on todistusaineistoa ;)

Ja sitten niitä potkuja persuksille, etten tähän ihan hyydy...

Mitäs sitten tehdään?

Vuosi vaihtui rauhallisissa tunnelmissa. Isäni vietti 60-vuotispäiväänsä raksalla hommia tehden ja mies makasi sängyssä vatsataudin kourissa. Minä vein lapset pulkkamäkeen ja annoin niiden sen jälkeen katsoa piirrettyjä DVD:ltä. Illemmalla herkuteltiin äitini leipomilla sämpylöillä ja ohrarieskalla ja isän synttäreiden kunniaksi hommatulla jätskikakulla.

Olin ajatellut antaa lasten valvoa puoleenyöhön ja katsoa heidän kanssaan portilla, kun naapurit ja muut kansalaiset ampuvat rahojaan taivaan tuuliin, mutta lasten touhut alkoivat olla sen verran levottomia iltakymmenen aikaan eikä mieskään ollut mukana hillitsemässä menoa, että alamittaiset saivat lähteä nukkumatin maahan reilua tuntia ennen vuoden vaihtumista. Hyvä niin.

Otin sitten tulokkaan vastaan yksikseni Senaatintorin juhlintaa telkkarista katsoen ja ihanaa villasukkaa neuloen. Kun kello löi 12, seisoin portilla katsomassa raketteja ja taisi siinä kyynel tai pari vierähtää poskelle...

Vuosi vaihtui, mutta elo ja olo jatkuvat samoina kuin viimekin vuonna. Pakkasta riittää, luntakin on ihan kiitettävästi. Neulomista riittää ja kohta joululomakin loppuu ja sen myötä alkaa arki. Aikoinaan muistan harjoitelleeni uuden vuosiluvun kirjoittamista pitkin joulukuuta. Nyt luotan siihen, että osaan pitää vuodet erillään toisistaan ilman harjoitteluakin ;)

Kyllä tämä tästä, eteenpäin mennään.

Kuuluuko vihellystä?

Joulu tulla jolkottaa, ja tuntuu, että vähän niin kuin varkain. Apua, viisi yötä jouluun!! Tässä arjen pyörityksessä aika kuluu niin nopeasti (ja päivät ovat kaikki samanlaisia), ettei päivistä oikein osaa pitää lukua. Lumeton maa ei myöskään muistuta joulusta. Onneksi on jouluvaloja siellä täällä. Ne sentään yrittävät tuoda joulumieltä ainakin minulle.

Keskimmäisen leikkikoulu jäi joululomalle eilen. Esikoisella on koulussa vielä huomenna aamulla kynttilähetki, ja sen jälkeen todistusten jako. Siitä alkaa joululoma, joka kestää kaikilla miestä lukuunottamatta Loppiaiseen saakka. Jollei jouluna ole lunta, pelkään, että oma pääni hajoaa päivien samankaltaisuuteen tai vaihtoehtoisesti jokapäiväiseen kaaokseen. Eivät lapset tuolla kurassa ja sateessa viihdy, enkä minäkään, ei sen puoleen. Nyt jo saa iltapäivisin kuunnella kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä (ja saisiko pelata tietokoneella, ihan vähän aikaa vain...). Pimeys ei ole minua varten. Kynttilätkään eivät juuri nyt lohduta, sillä täällä niitä ei polteta. Vanhempieni talo (vielä toistaiseksi), ja heidän sääntönsä. Kynttilöistä tulee nokea, siksi niitä ei sisällä polteta. Niin.

Jotain hyvääkin sentään. Lahjat - ne muutama hassu - on hankittuina. Paketointia vailla, mutta se on se pienempi paha. Joulukortit ehdin lähettää edullisemmilla merkeillä varustettuna. Tänään leivoin keskimmäisen kanssa pipareita, joista tosin suurin osa on jo syöty. Siivonnut olen vähän sieltä ja vähän täältä. Sen verran, mitä olen ehtinyt. Nyt kun vielä se joulumieli löytäisi perille asti, ja asettuisi taloksi. Mahtaako jättää viime tinkaan? Miksi joulut tuntuvat väljähtyvän ja hupenevan nopeammin joka vuosi?

Seitsemän

Kuka viisas sitä sanoikaan, että ajan kulumisen huomaa parhaiten siitä, miten (omat) lapset kasvavat. Itse en tunne itseäni juurikaan vanhemmaksi kuin mitä olin esikoisen syntymän aikaan, mutta todellisuudessa olen seitsemän vuotta vanhempi. Niin, ja esikoinen on seitsemänvuotias. Ekaluokkalainen. (Esiteini, ja sen kyllä välillä huomaa...)

Oikea syntymäpäivä oli joulukuun alussa, mutta juhlimaan päästiin vasta viime lauantaina. Kutsuvieraslistalla oli nimiä peräti 19 kappaletta (joista kaksi kuuluivat pikkusisaruksille). Esikoinen halusi kutsua synttäreitään juhlimaan kaikki luokkansa pojat (yhteensä 14 kpl - tähän suostuttiin, sillä miehen kanssa olimme molemmat sitä mieltä, että sosiaalisten suhteiden vahvistaminen näin muuton jälkeen on ihan perusteltua) sekä kolme "vanhaa" kaveria. Selvää oli, ettei tänne meille tuollaista määrää lapsia olisi mahtunut millään, joten marraskuun puolivälissä tartuin puhelimeen. Viime vuonna eskarilaisen synttäreitä juhlittiin HopLopissa kahdeksan vieraan voimin (kaksi vieraista oli oman perheen lapsia), ja tällekin kerralle oli tarkoitus saada jotain, jossa lapset saisivat ihan rauhassa purkaa ylimääräistä energiaa. Täältä pikkukaupungista löytyikin siihen juuri sopiva paikka: Spurtti liikuntakeskus, joka järjestää toiminnallisia synttäreitä. Sinne siis.

Lienee turha kertoa, että menoa ja meininkiä riitti. Temppurata oli suosikki, eivätkä lapset olleet vastaan alku- ja loppuleikkejäkään. Punaposkisina kaikki vieraat ja synttärisankari itse tulivat toiminnallisen osuuden jälkeen napostelemaan herkkuja. Kymmenestä litrasta mehua jäi kotiin kuljetettavaksi pari litraa. Suolatikut ja piparit tekivät kaikki kauppansa sen puolituntisen aikana, mitä syömiseen oli aikaa varattu. Ja useampikin vieras kuului vanhemmilleen juhlien jälkeen sanovan, että oli tosi kivat synttärit.

Ensi vuonna, kun talo on vain meidän käytössä, kahdeksanvuotissynttäreitä juhlitaan pienimuotoisemmissa merkeissä. Ja juhlijoiden määrääkin pyritään rajoittamaan sellaiseksi, että se vastaa päivänsankarin ikää vuosissa. Harmi, että sää joulukuun alussa voi olla mitä vain. Olisi kiva juhlia synttäreitä pulkkamäessä lämmintä mehua hörppien. Se ei vain onnistu, jos vettä tulee kuin aisaa ja maa on lumeton.

Seuraavaksi juhlitaan joulua ja vuoden vaihtumista. Keskimmäisen synttäreihin aletaan valmistua heti vuoden vaihtumisen jälkeen. Siihen hiljeneekin meidän juhlakausi ja reilut puoli vuotta meneekin sitten voimien keräämiseen ;)

Hyvä idea

Mies oli saanut kutsun erään nimeltämainitsemattoman suuryrityksen pikkujouluihin. Menimme sinne koko perhe lauantaina, sillä kuulemma jo 30 vuotta on pikkujouluja vietetty koko perheen voimin. Kaikki toiminta oli suunnattu lapsille: parkkihallissa oli useampi Suomen Tivolin pikkulapsille tarkoitettu laite, popkorn- ja karkkitarjoilua, pelimasiinoita (moottoripyöräpeli, flippereitä yms.) ja autorata. Toimistokerroksia oli käytössä kaksi, joissa ensimmäisessä oli erilaisia puuhahuoneita teemoittain (Nalle Puh, Muumit, Lego...) sekä pallomeri, pieni karuselli ja ongintaa. Toisessa kerroksessa oli leffateatteri (Rottatuille), onnenpyörä-peli (karkkipalkinnot), kasvomaalausta ja portaisiin tehty mieletön liukumäki, jota laskemalla pääsi takaisin ensimmäiseen kerrokseen.

Tarjoilupuolikin oli lasten mieleen: limpparia, karkkia, pipareita ja jätskiä :) Ruokasali oli ihan varmasti lasten taivas. Pöydillä tasavälein karkkikulhoja kukkuroillaan irtokarkkeja, katto täynnä ilmapalloja (joista sai viedä kotiin yhden per lapsi). Esiintymisalueella esiintyi StepupDancers kolme kertaa lapsia viihdyttävällä biisillä, jossa eri satuhahmot tulivat vierailemaan. Esitys kesti n. 20min. Esitysten väleillä samalla alueella kaksi pellepukuista miestä teki pitkulaisista ilmapalloista miekkoja, sydämiä, puudeleita ja vaikka mitä.

Aikaa pikkujouluille oli varattu yhteensä viisi tuntia. Meidän perhe viihtyi tuolla peräti kolme ja puoli - ja kuulemma lapset olisivat halunneet olla vieläkin pidempään.

Idea on mielestäni aivan loistava! Kun isä tai äiti on muutenkin paljon pois perheensä luota, niin tällä tavalla firma hyvittää edes osan niistä poissaoloista. "Tulkaa lapset isin/äidin työpaikalle huvittelemaan!" Ja isi/äiti saa vakuuttaa, ettei sellaista ole siellä aina, vaan vain kerran vuodessa... ;)

Koko homma pyörii talkoovoimin. Työntekijät hoitavat kaikki hankinnat ja järjestelyt, ja kaiken huipuksi ovat siellä myös tarjoilemassa limpparia ja popkornia, huolehtimassa onginnasta ja liukumäestä ja autoradasta (tivolin laitteilla oli omat huolehtijansa), ja valvomassa teemahuoneissa, että järjestys pysyy. Poislähtiessä sai hakea lahjan. Niinpä meillä on nyt kolme Tikru-pehmoa :)

Uskoisin, että tästä puhutaan vielä pitkään. Ainakin autossa esikoinen sanoi keskimmäiselle "Sit kun me tullaan tänne ens vuonna, niin..."

P.S. Imetyksen tuki ry on samoilla jäljillä, ja järjestää koko perheen pikkujoulut sunnuntaina 7.12. Malmilla. Kannattaa tulla mukaan, vaikkei olisi (vielä) jäsenkään ;)
Joo, ja joulukalenteria voi seurata myöskin.

Ei lusikalla vaan kahmalokaupalla

Tämä jos mikä on ihanaa!!
Sunnuntainen myräkkä ei todellakaan harmittanut tätä kotiäitiä. Maanantainen lumipyry ei sekään, vaikka sainkin tehdä lumityöt kahteen kertaan ja yhtä monta kertaa kaivaa autonkin lumen alta ajokuntoon. Eilen tiistaina lapset leikkivät punaposkisina kaksi tuntia pihan upottavissa kinoksissa (ja minä työntelin lumikolaa - yllätys yllätys :) )

Lumi on ihanaa, talvi on ihanaa, pulkkamäessä on ihanaa :) Olen päättänyt nauttia tästä harvinaisesta herkusta täysin rinnoin, kun kohta sitä kuitenkin saa tarpoa nilkkoja myöten loskassa. Tai näin säätiedotuksessa pelotellaan. Muuten, on selkeä ero siinä, asuuko Kehä kolmosen etelä- vai pohjoispuolella. Täällä n. 30 kilometriä Helsingistä pohjoiseen lunta edelleen riittää, samoin kuin pikkupakkasta. Jos kutinani on oikea, aikaisemmassa asuinpaikassa vain 18 kilometriä Helsingistä pohjoiseen ja Kehä kolmosen sisäpuolella ei todennäköisesti ole yhtä auvoisat maisemat. Harmi sinänsä.

Lasten kanssa ollaan nyt otettu ilo irti tästä veden mukavasta olomuodosta oikein koko rahan edestä. Pulkkamäet on koluttu, ja kuopuskin kieltäytyy nykyään enää laskemasta äidin pulkan kyydissä. Oma on saatava ;) Innosta hihkuen neiti sitten viilettää mäkeä alas, ja minun tehtäväkseni jää vain laskun jälkeen muistuttaa pulkan vetämisestä takaisin mäen päälle. Välillä on pakko päästä itsekin laskemaan, ja silloin tylysti kaappaan tytön mukaani pienistä protesteista huolimatta. Lapset ovat mainio tekosyy silloin, kun tekee mieli laskea pulkalla :)
Esikoinen ja keskimmäinen eivät perinteisestä pulkkakyydistä välitä, vaan kikkailevat minkä ehtivät. Uusinta muotia on laskea pulkalla kuin surffilaudalla ikään, seisten. Hyvää esimerkkiä pienemmille, niin.

Maisemat muuttuivat täysin, kun lumi satoi maahan. Ei enää ole pilkkosen pimeää, vaan ihanan sinisen hämärää. Tässä vielä tunnelmia keittiön ikkunasta aamukahdeksalta:

Sataa rapaa ropisee

Eivät nämä talvet ole enää entisenlaisia, eivät. Sadekeli tuntuu entistäkin ikävämmältä silloin, kun takapihan savimaata on myllätty pikkukaivurilla kolmen miehen voimin, ja kotiäidistä tuntuu, että kaikki se takapihan savi kulkeutuu sisälle saappaissa, lahkeissa, hihansuissa, takinhelmoissa pipoista ja hanskoita puhumattakaan. Lisäahdistusta tilanteeseen tuo se tosiasia, että ainoa paikka, jossa kuraiset vaatteet voi huuhdella, on saunan pesuhuone kellarissa. Vaihtoehtoinen paikka olisi yläkerran suihku, mutta en ole vielä niin hullu, että ulkovaatteita kantaisin talon läpi yläkerran kylppäriin. Niinpä saunaan käy tieni, ja siellä käsisuihkun voimin suihkuttelen lasten ulkovaatteita ravasta puhtaiksi. Ja sen jälkeen saankin pestä pesuhuoneen lattian, jee. Ihan oikeasti alkaa olla jonkinlaista kuraeteistä ikävä.

Tämän aamun pakkanen piristi kummasti sateen ropinan turruttamaa mieltä. Oli ihana kävellä ulko-ovelta autolle, kun jalkojen alla ei litissyt eikä lotissut. Sain tosin myöhemmin kuulla, että ilo olisi lyhytaikainen, ja huomenna sää palautuisi taas normaaliin. Toivottavasti ei, tai sitten se kosteus voisi taivaalta tulla lumena alas.

Taloprojektikin etenee, hitaasti mutta suht varmasti. Kuvat lähtivät tehtaalle puolitoista viikkoa sitten, ja nyt pitäisi ennen tammikuun talopakettitoimitusta saada perustukset tehtyä. Ei mikään kiire, onhan tässä hyvänen aika sentään ainakin kuusi viikkoa aikaa, niin. Ja kun vanhempani miettivät taloprojektiaan, minä suunnittelen uutta sisustusta kaikessa hiljaisuudessa. Seinät maalataan, lattiapinnat vaihdetaan (inhoan, siis inhoan muovimattoja!!), keittiöstä tehdään toimiva ja tilava. Ah, tulisi jo toukokuu, että päästäisiin hommiin.

Sitä ennen pitää kuitenkin kestää tämä pimeys ja rapa. Mitään jouluvaloja en viitsi alkaa ripustella tai kynttilöitä poltella, kun isäni ei niistä tykkää. Ja tämä nyt kuitenkin vielä on hänen talonsa. Mutta ensi vuonna sitten! Vuoden sitä jaksaa ihan varmasti vaikka tangonnokassa ;)

Avaran tilan kaipuu

Yhteisasumista vanhempieni kanssa on kestänyt kohta kolme kuukautta. Yllättävän kivuttomasti aika on mennyt, toki lasten riehuminen välillä rasittaa vähän kaikkia - paitsi lapsia, yllätys yllätys. Rankkaa on ollut se, että oma omaisuus on lähestulkoon kokonaan jossain ihan muualla. Tieto siitä, että se myös saattaa tämän välisäilytyksen aikana kärsiä sekä kosteus- että muita vaurioita, ei yhtään lohduta. Tuntuu ihan oudolta, että vaikka neliömäärä edelliseen asuntoon verrattuna yli tuplaantui (itse asiassa triplaantui, jos kellari lasketaan mukaan), niin siitä huolimatta on ahdasta eikä säilytystilaa ole nimeksikään. Yläkerran aulan seinustalla ollut laatikkopino tuntuu kasvaneen joka kerta, kun siihen vilkaisen. Kaapit pursuavat tavaraa, eikä yhtään laatikkoa voi enää purkaa. Voi, miten haluaisinkaan jo päästä remontoimaan ja sisustamaan! Sekään ei tule olemaan helppoa, sen verran erilaiset mieltymykset minulla ja miehellä on. Eikä hän tyydy siihen, että kaikki hoituu kun vaimo sisustaa. Toivotaan vain, ettei se kamppailu muutu veriseksi...

Maalla käyminen ei helpota avaran tilan kaipuutani mitenkään. Sielläkin sekä vanha että uusi talo on ahdettu täyteen erilaista tavaraa. Muun muassa sitä meidän omaisuuttamme, joka ei tänne mahdu. Tuntuu toivottomalta edes yrittää pitää yllä minkäänlaista järjestystä, kun siivoaminenkin on vain tavarakasojen siirtämistä nurkasta toiseen. Toisen suru on toisen onni: ainakin eräät tykkäävät siitä, että on paljon tavaraa ja niiden mukana kivoja piiloja ja kätköjä. Enkä nyt todellakaan puhu meidän kolmesta koheltajasta.



Tällaiset pikku "söpöläiset" ovat vallanneet paikan.
En minä muuten, mutta kun niitä papanoita on niin ikävä imuroida sängyiltä ja lattioilta pöydistä puhumattakaan. Eikä se pissanhajukaan mitenkään mieltäylentävää ole.

Sori vain, Apodemus flavicollis, mutta talo on meidän ja sota on näin ollen julistettu. Eilen illalla varustimme kriittiset paikat (ts. ne, joissa metsähiiren oli nähty vilahtavan) loukuilla. Seuraavan kahden tunnin aikana (katsoimme miehen kanssa telkkaria hämärässä olohuoneessa) loukut napsahtelivat niin, että mies sai kantaa viisi elotonta jyrsijää pihalle syrjäiseen kukkapenkkiin haudan lepoon. Ei varmasti mikään mieltä ylentävä viimeinen matka... Ai niin, ja yksi, laskuissamme se kuudes, löytyi vessanpöntöstä hukkuneena, kun saavuimme paikalle. Ei sekään mikään hieno tapa mennä,  mielestäni. Kuusi pois, tuntematon määrä jäljellä. Metsästys jatkuu vielä ainakin viikon. Jos vaikka saisimme napattua ne "läskeimmät", jotka miehen teorian mukaan ovat tiineinä. (Toivottavasti eivät!) Loukkujen lisäksi varustimme taloa kynnyksillä. Ovat ovelia nuo hiiret, kun ovat jyrsineet hiirenmentäviä koloja kokolattiamattoihin ovien kohdille. Talossa kun ei ole ollut kynnyksiä pyörätuolikäyttäjän etenemistä helpottamaan. Nyt on jälleen, ja hiiret ainakin viime yönä pysyivät poissa makuuhuoneesta ja vessasta. Pieni voitto sekin.

Konkreettisten tilojen lisäksi myös pääkoppa kaipaisi tuuletusta. Ihmettelen suuresti, missä kummassa kaikki pikkukaupungin kotiäidit päivisin hengaavat, kun ei niitä puistoissa näy. Tai sitten me olemme aina väärässä puistossa. Juttuseura olisi nyt kova sana - ja sen puutteen huomasin todella selvästi käydessämme vanhan talon pihalla aikaisemmin tällä viikolla. Tulin puhuneeksi kuin papupata erään vanhan kotiäitinaapurin kanssa lasten leikkiessä suht sopuisasti siinä ympärillä. Jos jotain kerrostaloasumisessa kaipaan, niin sitä pihaa ja niitä muita kotiäitejä siellä. Seuran puutteesta lie johtuu, että kovasti kaipailen jo töihin. Tekemään muutakin kuin ulkoilemaan puistoissa kaksi kertaa päivässä, kokkaamaan vaihtelevalle määrälle ihmisiä useamman kerran päivässä, tappelemaan vaatteiden pukemisesta alamittaisten kanssa ainakin miljoona kertaa päivässä. Tuli varmaan selväksi. Vaikka tuskin se ruoho vihreämpää on aidan toisella puolella. Mutta olisihan se kiva käydä kuitenkin tarkistamassa...

Vuodet ne vierivät

Meidän perheessä todellinen juhlakausi käynnistyy aina näin lokakuun alussa. Kuopus ja rakas siskoni ovat syntyneet samana päivänä, joten synttärijuhlilla syödään kakkuja kaksin kappalein (ja kaksin käsin ;) ). Kuopus, tuo 2v äidin kulta (ei ole tumma mutta sitäkin tulisempi ainakin välillä) on armoton Nalle Puh -fani. Toiveistaan en ottanut liiemmin selvää ennen juhlia, vaan ihan itsekseni päätin, että kaksivuotiskakku on Nalle Puh. Ohjeen löysin netistä ja ei muuta kuin tuumasta toimeen. Tällainen siitä tuli:



Maku oli raikas ja appelsiini-mangoinen :) Tosin synttärisankari itse keskittyi syömään suolatikkuja, eikä kakkuun koskenutkaan. No, jäipä vieraille vähän enemmän herkuteltavaa.
Hedelmäsoseiden ja tuorejuuston käyttö täytekakussa oli positiivinen tuttavuus. Olen kermakakun ystävä, mutta kelpuutan tämän kokemuksen jälkeen tällaiset muunnelmat mielelläni kakkuvalikoimaani mukaan. Seuraavalla kerralla vain lisään kuorutteen määrää joko yhdellä mangososepurkilla tai sadalla grammalla appelsiinituorejuustoa.

Siskoni toivoi kakukseen juustokakkua. Mikäs siinä, tehdään sellainen. Eikä yhtään hidastanut se seikka, että en ollut ikinä aikaisemmin juustokakkua tehnyt. Tämänkin ohjeen löysin netistä, ja tekstissä esiintyvä maininta maailman parhaasta juustokakusta vakuutti minut täysin ;) Kakku oli todellakin hyvää, mutta omaa tyhmyyttä saan syyttää siinä, että keksipohja oli hieman höttöinen. Mitäs aloin tehdä hyydytettävää kakkua vain muutama tunti ennen pirskeiden alkamista. (Lienee turha mainita, että seuraavana päivänä kakku oli vieläkin paremman makuinen oltuaan jääkaapissa yön yli. Pohjakaan ei enää ropissut pois, vaan oli juuri oikeanlainen.) Tärkeintä varmaan, että päivänsankari - sekä tietysti ne vieraat, ettei itse tarvinnut koko kakkua syödä - piti kakusta.

Seuraavaksi juhlakalenteriin on merkitty 1v-hääpäivä (jee!), miehen 30+ -synttärit, joulukuun alussa esikoisen 7v-synttärit, joulu, uusivuosi ja papan synttärit ja ennen lumien sulamista vielä keskimmäisen 5v-synttärit. Sitten voikin taas vetää henkeä, sillä kesällä on vain kahdet synttärit, äitini ja omani. Täytyy myöntää, että juhlakunto voisi olla parempi, mutta ehkä se tästä vielä petraantuu, kun vauhti kiihtyy.