16.4.2009

Ihan oikeesti, hei


Missä iässä voi olettaa lasten osaavan pitää huolta tavaroistaan? Onko ekaluokkalainen liian nuori (vai onko vika huonoissa geeneissä)?


Esikoiselle, tuolle ihanalle ekaluokkalaiselle, ostettiin kännykkä vuosi sitten. Se oli ehtona, että saivat tulla kolmistaan eskarista kotiin: vanhan pihan kolme eskarilaista piti saada kiinni muutenkin kuin juoksemalla. Homma sujui hienosti jonkin aikaa. Kun lukutaito oli vielä nollissa, ohjelmoitiin pikavalintoihin äidin ja isän puhelinnumerot (ja niiden kahden eskarikaverin, jonka seurassa kotimatka taitettiin). Helppoa oli lapsen soittaa kotiin, kun muisti, että kakkosesta soi äidin puhelin ja kolmosesta isän.


Tuo ensimmäinen kännykkä sitten pääsi kuitenkin häviämään. Esikoinen antoi sen kuopukselle marraskuisena iltapäivänä tutustuttavaksi, ja sille tielle se on jäänyt. Löytämistä vaikeuttaa tyhjiin päässyt akku. Ironista on, että se luuri on täällä meillä jossain. Mutta kun vain tietäisi missä. (Onko meillä liikaa tavaraa, kun pieni matkapuhelin häviää, vai missä vika?)


Ilmeisesti sain heti joulun jälkeen jonkinlaisen ajatushäiriön, kun menin ja ostin esikoiselle uuden kännykän. Sain sen halvalla, kun samalla otin erään puhelinverkkoyhtiön puhepaketin siihen samaan. Ja kahden vuoden sopimuksella, tottakai. Koulumatkoille ei puhelinta tarvittu, mutta siitä oli paljon iloa silloin, kun esikoinen lähti jonkun kaverinsa luo leikkimään, ja piti soittaa ja pyytää tulemaan kotiin syömään tai nukkumaan. Yhtenä ehtona peräti kaverille menosta oli, että puhelin oli mukana. Eiväthän nuo nyt sisällä koko aikaa leikkineet, vaan saattoivat lähteä hakemaan kolmatta kaveria mukaan ja mennä sen jälkeen vaikka koulun pihalle leikkimään. Sen sijaan, että olisin juossut ympäri ämpäri pikkukaupunkia ja etsinyt puistoista ja kavereiden kotoa riitti, että soitin esikoisen luuriin ja sain puheyhteyden. Mahtavaa!


Kunnes tänään koin (ikävän, sanon sen suoraan) dejá vu:n. Kännykkä on kadonnut ja akku tyhjentynyt. Jippii! Esikoinen muistaa räplänneensä puhelinta kotimatkalla pääsiäislomalta (ja minä muistan hänen syöneen kännykkäpussin hihnaa samalla automatkalla), mutta sen jälkeen ei kapineesta ole näkö- eikä kuulohavaintoja.


Jos esikoista harmittaa, hän mestarillisesti peittää sen. Ja minua harmittaa niin, että taitavat naapuritkin olla asiasta selvillä (ja me siis asutaan omakotitalossa, tosin lähin naapuri on tuossa n. 15 metrin päässä). Maksellaan nyt sitten puhepakettia tunnollisesti kerran kuukaudessa, niin.


Tuli jälleen sellainen tunne, että mitään ei pitäisi ikinä kenellekään alamittaiselle hankkia, tai jos hankkii, niin saa varautua siihen, että ne hävittävät sen kuitenkin (eivätkä välitä asiasta yhtään).


Agrh! *turhautunutta puhinaa*

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti