Purkit ja purnukat

Näköjään nyt on tullut se päivä, kun huomaan miettiväni silmänympärysvoiteen hankkimista. Muistelen joskus kymmenisen vuotta sitten ajatelleeni, että sellaista ostan sitten joskus kolmikymppisenä...

En juuri kosmetiikasta välitä. Päivittäinen meikkaus käsittää oikeastaan vain ripsivärin, useimmiten ei sitäkään. Nyt kuitenkin selaan innoissani erään suoramyyntifirman tuote-esitettä. Hovihankkija nimittäin asuu melkein naapurissa, joten tilaaminen käy sikäli vaivatta :)

Mitään tiettyä merkkiä en ole itselleni ominut. Aikoinaan Stockkalla työskennellessäni innostuin Biothermin tuotteista - enkä vähiten siksi, että niistä sai henkilöstökortilla 20 prossaa alennusta. Olivathan ne ihan kelpo tuotteita, mutta kun työsuhde loppui, ei niihin enää ollut samalla tavalla varaa. Sen jälkeen olen tyytynyt pääasiassa markettikosmetiikkaan. Kallein naamarasva, jonka ikinä olen ostanut tai saanut oli Kenzon joku purnukka. Ostin sen lentokentältä, kun olin Lontooseen lähdössä visiitille. Myyjä oli niin innostunut, etten hennonnut kieltäytyä. Olisi pitänyt, sillä rasvaan menneet rahat tekivät verrattain suuren loven matkabudjettiini...

Mitä noihin aikaisemmin mainitsemani suoramyyntifirman tuotteisiin tulee, niin olen hyvin tyytyväinen ennen joulua ostamiini ripsiväriin ja käsivoiteeseen. Seuraavan tilauksen voisinkin siis laittaa menemään pikapuolin. Silmänympärysvoiteen tosin vielä skippaan - sen verran nuorekkaan näköinen olen edelleen ;) (Tosin en tiedä kuinka kauan, heh.)

Simpukan kuvia

Tämä sivupohjilla kikkailu on oikeastaan aika kivaa :)

Törmäsin tällaiseen simpukkakuvaan, joka toi veden kielelle: yhdennäköisyys herkullisten belgialaissuklaasimpukoiden kanssa on ilmeinen ;)

Aijai, pitänee varmaan suunnata kauppaan ostamaan toiseksi parasta - sitä Fazerin sinistä (jonka keskimmäinenkin kelpuuttaa ainoana suklaana, tyypillä on hyvä maku :D ).

Kas näin äiti jaksaa, ja äiti jaksaa näin

Onpa tämäkin tapa ladata akkuja: valvoa yömyöhään ja kilkutella puikkoja :)

Tänään huomasin hyvin selvästi, että tarvitsen vähintään sen pari tuntia omaa aikaa vuorokaudessa. Eilen menin lasten kanssa yhtä aikaa nukkumaan, kun oli univelkaa vähän kertynyt. Tänään todellakin sitten siivosin ja muutenkin hääräsin kotona, vauva liinassa suurimman osan ajasta. Mitä enemmän iltaa kohti elettiin, sitä levottomammaksi kävi meikäläisen mieli. Kun vihdoin sain vauvan sänkyyn, huokasin syvään ja painuin viinilasi kädessäni sohvalle neulomaan.

Möykyt mielestä hävisivät sitä mukaa, kun kello kävi ja neuletyö (miehelle huovutettavat lapaset) edistyi. Ihan mahtavaa! Vaikka fyysisesti tämä valvominen ei ole järkevää, niin henkinen puoli sitä kuitenkin tietyllä tapaa vaatii. Nyt, kun kello on jo vaikka mitä - ja Hesarikin kohta kolahtaa postiluukusta sisään - ja miehen kintaat huovutusta vaille valmiit, on todella hyvä mieli mennä nukkumaan.

Arvaan tosin, että huomisesta tulee melko raskas päivä. Esikoiselle nousi illalla kuume, ja jos huomisesta tulee sisäpäivä, on siinä minulla jälleen kestämistä. "Aseita" sisäpäivien varalle on onneksi muutama toimiva: satukirjat, Uno-pelikortit, lastenohjelmat, Brion junarata ja tosi hätätapauksessa vesivärit ;)

Päivä kerrallaan, ei sitä oikein muuta voi.

Oikeutta ja kohtuutta

Perhevapaauudistuksen myötä keskusteluun on noussut isän oikeus lapseensa. Minullakin - yllätys yllätys - on asiasta mielipiteeni. Perhevapaauudistusta puolustetaan monesti sillä, että niin isät saavat olla lastensa kanssa kunnolla. Hesarissa ennen joulua yhdessä jutussa eräs haastateltu isä sanoi, että isillä pitää olla oikeus tutustua lapseensa kunnolla. Ja se ilmeisesti onnistuu parhaiten silloin, kun äiti on töissä :-P

Luonnollisesti kukin perhe tekee niin kuin parhaaksi näkee, mutta minusta tuntuu vähän oudolta, jos isä ei pääse tutustumaan lapseensa muuten kuin silloin, kun äiti on töissä. Vähän samaa argumenttia käytetään myös silloin, kun vauva on imetetty: jos isä ei pääse vauvaa ruokkimaan, hän ei saa solmittua vauvaan kunnon tunnesidettä. Onko se todellakin niin myös vauvojen kanssa, että tie vauvan sydämeen kulkee vatsan kautta? Epäilen.

Luin erään tutkimuksen simpansseista. Siinä simpanssivauva sai kaksi "äitiä". Toinen oli lämmin ja pehmoinen, mutta siltä ei saanut maitoa, ja toinen kova ja kylmä, mutta se antoi maitoa. Muistaakseni tutkimus piti keskeyttää, kun simpanssivauva kiintyi tuohon lämpöiseen ja pehmoiseen "äitiin" niin paljon, ettei syönyt mitään. Luulisin, että sama toimii myös ihmisvauvojen kanssa: kun vauvan kanssa on ja pitää vauvaa sylissä, tunnesiteen muodostuminen on todennäköistä. Jos imetys on ainoa asia, mitä isä ei voi tehdä, ei se tarkoita sitä, etteikö isä voisi kuitenkin olla yksi merkittävä aikuinen vauvan elämässä. Vauvan kanssa oleminen on muutakin kuin imetystä. Toisaalta, jos isä on töissä suurimman osan valveillaoloajasta, tunnesiteen muodostaminen voi olla ylivoimaisen hankalaa. En kyllä sitten tiedä, ratkaiseeko isän kotiinjäänti tuon ongelman, vai voisiko senkin ratkaista esimerkiksi siten, että isäkin alkaisi noudattaa lakisääteistä 7,5 tunnin työaikaa... Ja hei, kun vauva ennemmin tai myöhemmin alkaa syödä (tai no, alkaa ja alkaa ;) ) kiinteitä ruokia, niin sehän olisi vallan mainio tilaisuus isille. Olen vain ollut ymmärtävinäni, että siinä vaiheessa vauvan ruokkiminen ei enää olekaan tunnesiteen kehittymisen suhteen yhtä merkittävää. Miksiköhän?

Oikeuksista kun puhutaan, yleensä osapuolia on aina enemmän kuin yksi. Vauvalla on oikeus parhaaseen ruokaan (äidinmaito), hoivaan sekä turvalliseen aikuiseen. Vanhemmilla on oikeus jakaa rakkautta esimerkiksi olemalla vauvan kanssa ja hoivaamalla tätä. Äidillä on oikeus olla kotona vauvaa hoitamassa, jos hän niin valitsee. Toki isälläkin on sama oikeus. Mutta ei se silti ole se ainoa tapa kiintyä vauvaan. Eihän?

Tänään luin Hesarista, että pk-seudun suurimpien päiväkotien johtajat olisivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta valmiit rajoittamaan subjektiivista päivähoito-oikeutta niiden perheiden kohdalla, joissa vähintään yksi vanhempi on kotona. Seuraa paljastus: esikoinen ja keskimmäinen käyvät edelleen päiviksessä, vaikka minä olenkin vauvan kanssa kotona. Päivispäiviä mahtuu viikkoon 2-3, ja päiviksessä kerrallaan vietetty aika on 4-6 tuntia. Lapsilla on toki oikeus äitiin ja oikeus tutustua vauvaan, mutta heillä on mielestäni myös oikeus omiin ystäviinsä. Nyt kuulen jonkun mutisevan, että alle kolmevuotiaalle paras paikka on kotona. Entä viisivuotiaan? Esikoiselle kaverit ovat todella tärkeitä, eikä keskimmäinen yksinään kaveriksi aina riitä, vanhemmista puhumattakaan. Keskimmäinen taas haluaa mennä sinne, minne esikoinenkin. Jos päivähoidolle olisi jokin muu vaihtoehto, ehdottomasti se olisi meidän juttu. Tällä alueella ei vain ole juurikaan kerhoja, puistotätejä eikä muitakaan kotiäidin elämää helpottavia juttuja. Olisikin, niin ei tarvitsisi viedä päiväkotipaikkoja keneltäkään niitä kipeämmin tarvitsevilta.

Ennen kuin tuota subjektiivista oikeutta aletaan rajoittaa, tulisi miettiä korvaavia hoitomuotoja. Minusta ainakin. Minullakin on oikeus saada helpotusta arjen pyörittämiseen vaikka siten, että isommat lapset viettävät jokusen tunnin viikossa lapsiryhmässä, jossa saavat ikäistään seuraa - ja voivat myös olla erossa toisistaan. Tuona aikana minä voin hoitaa mielenterveyttäni keskittymällä vain vauvaan tai itseeni - sen verran toki, kun vauva antaa myöden. Olenko siis rikollinen tai huono äiti? Ja kyllä, ihan itse olen halunnut nämä kolme lasta :)

Siivouspäivä

Olenko outo, kun pidän siivoamisesta? Siivoaminen on kivaa: on mukava nähdä työnsä jälki oli kyse sitten pyykkäämisestä, imuroimisesta, lattioiden pesusta tai pintojen pyyhkimisestä. Ainoa, mistä en pidä on se, kun kaikki muut pyörivät jaloissa ja sotkevat sitä mukaa, kun minä siivoan.

Tänään päätin pitää siivouspäivän. Joulukuusta meillä ei ollut, joten varisseet neulaset eivät olleet syy tarttua imuriin. Enemmän minua häiritsivät keittiön tahmainen lattia sekä joka paikassa häilyvät villakoirat. Niinpä ryhdyin hommiin heti, kun olin saanut aamupalan syötyä.

Olisittepa nähneet, kun kosteamopilla pesin lattioita samalla, kun imetin vauvaa kantoliinassa :) Imuroiminen vauva kantoliinassa ei enää ole temppu eikä mikään. Siitä on kokemusta jo kolmen lapsen kohdalta. Ainoa, mikä ei suju kovinkaan hyvin vauva kantoliinassa on puhtaan pyykin viikkaaminen kaappiin. Siksi tuo pyykkikori on vieläkin tuossa odottamassa :)

Siivouksen lomassa valmistin perheelle ravitsevan liha-aterian, ja jälkkäriksi söimme Ingmanin jätskiä (päärynä-vanilja-appelsiinitrio, oikein makoisaa, suosittelen). Nyt vauva nukkuu miehen kainalossa - tai nukkui äsken, juuri tuli äänimerkki, ja minä nautin puhtaasta kodista. To do -listalla on tosin vielä lakanoiden vaihtaminen ja peseminen, mutta sen ehtii vielä.

 

Siis mistä johtuu?

Mikä ihmeen vimma ajaa rikkomaan kaikki ne tavarat, jotka vain voi rikki saada? Onko kyse jostain testosteronijutusta, vai tekevätkö kauniimman sukupuolenkin (lapsi)edustajat samaa? Ihan oikeasti tuntuu, että parhaat lelut näille kahdelle ovat sellaisia, jotka on yhdestä palasta tehty. Vähänkin liikkuvia osia - vaikka vain yksi - ja tavara on hyvin nopeasti purettu. Eikä toiveitakaan, että sen saisi korjattua.

Lapset saivat joululahjaksi taskulamput. Ne ovat ehjiä - toistaiseksi. Mutta olivat löytäneet minun taskulamppuni, joka on nyt rikki. Tarvitsen kassakaapin, jota pienet sormet eivät saa auki. Mielellään niin ison, että sinne mahtuvat kaikki omat tavarani. Normaaleissa paikoissaan ne eivät tässä huushollissa saa olla rauhassa kuin pienen hetken silloin tällöin.

Mikään ei ole niin raivostuttavaa kuin se, että joku (tahallaan) rikkoo minun tavaroitani!!

Jotain puuttuu

Esikoisen kitarisaleikkaus meni hienosti. Lähtivät miehen kanssa korva- ja kurkkupoliklinikalle aamulla kahdeksan jälkeen. Kun kävin ovensuusta huikkaamassa heiheit (ennen kuin menin jatkamaan uniani keskimmäisen ja vauvan väliin), esikoinen valitti kovaa nälkää. Ohjeeksi oli annettu olla ruokkimatta ja juottamatta toista klo 04:n jälkeen. Nälälle ei siis voinut tehdä mitään.

Kun sitten tulivat kotiin, kello oli jo neljä iltapäivällä. Olivat ottaneet ihan rauhallisesti leikkauksen jälkeen: esikoinen oli juonut pillimehua, syönyt mehujäitä, katsonut videoita ja ottanut pienet tirsat. Särkylääkettä oli saanut ennen polilta kotiutumista niin, että oli ihan hyväntuulinen ja pirteä. Olivat myös kotimatkalla käyneet kaupan kautta: ostoskassi oli täynnä pillimehuja, viiliä ja jätskiä :)

Keskimmäinen oli ollut koko päivän ihan orpo piru, kun esikoinen oli ollut poissa kotoa. Riemu olikin suuri, kun ikkunasta nähtiin miehen ja esikoisen kävelevän pihalle :) Ilo muuttui itkuksi kauppakassin purkamisen jälkeen, kun mikään herkuista ei ollutkaan keskimmäiselle. Esikoinen solidaarisena sitten kuitenkin lahjoitti keskimmäiselle yhden pillimehun ja kaksi jätskiä, ja sillä saatiin parkuminen vihdoin loppumaan.

Ihan täysin tuo kyseinen toimenpide ei ongelmia lopettane. Epäilty liimakorva ei ollutkaan liimakorva, vaan jotain muuta. Seurauksena korvaröntgen ja kuulotutkimus reilun kuukauden kuluttua. Tuon käynnin jälkeen saamme kuulla ihan spesialistia. Hyvä niin.

Pienistä asioista syntyy kokonaisuus

Satuinpa netissä surffatessani löytämään itseni Vihreän vyyhdin sivuilta. Erilaiset ihanat langat alkoivat suorastaan himottaa, mutta en vielä päästänyt sisäistä shoppailijaani valloilleen. Sen sijaan - kun mies kerran tuli erittäin aikaisin kotiin - otin vauvan kantoliinaan ja lähdin Helsingin Menitaan :) Viimeisiin joululahjoihin (jotka siis annan loppiaisena :) ) tarvitsin vähän materiaalia, ja koska edellisessä postauksessa mainitsemani Fritids Garn ei ole minua vielä pettänyt, kävin hakemassa kyseistä lankaa muutaman vyyhdin lisää. Voi vinde, miten ihana kauppa tuo Menita onkaan!! Jos ei olisi väliä, miten paljon lankoihin menee rahaa (toisaalta, onko muutenkaan...?), ostelisin tuolta surutta kaikenlaista. FG:n lisäksi toin kotiin vyyhdin vanhan roosan väristä silkkivillaa. Jos siitä saisin vaikka neulottua vauvalle kypärämyssyn.

Tämä pimeys ei juurikaan mieltä piristä. Liekö syynä todellakin pimeys, huonosta ruokavaliosta johtuva vitamiininpuutos (ai miten niin suklaasta ei saa kaikkia tarvitsemia ravintoaineita?) tai itseaiheutettu väsymys - nytkin istun tässä koneella neulottuani parin lapasia valmiiksi sen sijaan, että olisin fiksusti nukkumassa - olo on melkoisen nuutunut. Olen kuullut paljon kirkasvalolampusta ja sen tehosta, mutta kun juuri päästiin eroon ylimääräisistä tavaroista, en haluaisi tänne sellaisia lisää. Tulisi edes lunta, niin ei olisi niin pimeää. Eivätkä lasten vaatteet niin kuraantuisi. Ihan turha niitä toisaalta on pestä, kun seuraavan ulkoilun jälkeen näyttävät samoilta kuin ennen pesua.

Esikoinen jatkoi tässä eräänä päivänä taivasjuttujaan. Taisimme olla tulossa (vai menossa, ei enää äiti muista) maalta, kun takapenkiltä kuului esikoisen ääni: "Kaikki on jumalasta ja Jeesus on enkeli, koska se on kuollut. Kuolleet nimittäin muuttuu enkeleiksi." Mitä tuohon voi enää sanoa ;)

Huomenna onkin jännä päivä, kun vihdoinkin esikoinen pääsee eroon kitarisoistaan. Aikaisemmaksi sovittu leikkausaika siirtyi nuhakuumeen takia, mutta nyt tämä uusi aika näyttäisi toteutuvan. Minuakin jännittää :)

Vauvan kanssa käytiin eilen 3kk-neuvolassa. Painoa oli noin kuuden viikon aikana tullut noin kilo, ja pituutta 4,5cm. Tyyppi haluaisi kovasti jo seistä ja istua, vaikkei vielä edes käänny. Mikä ihme siinä on, että samalla, kun nämä meidän lapset ovat kerta kerralta pienentyneet, he myös lähtevät kerta kerralta aikaisemmin liikkeelle. Mielenkiintoista.

Ai niin, siitä pimeydestä vielä. Taisin purnata samaa asiaa jo viime syksynä, mutta purnaan uudelleen :) On aivan käsittämätöntä, miten vähän ihmiset käyttävät heijastimia! Kuinka moni kuvittelee, että katuvalot riittävät valaisemaan pimeässä kävelevät tummiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset niin, että autoilijat heidät huomaavat - käsi ylös. Eihän tuolla enää uskalla autollakaan ajaa, kun näitä kamikaze-jalankulkijoita on liikkeellä ihan liikaa. Bussikuskeja käy sääliksi, kun heidän pitää vielä huomata nuo kyseiset ihmiset pysäkeillä. Ihan turha hermostua, jos bussi ajaa ohi, kun kuski ei erota pysäkilläolijoita ympäröivästä pimeydestä.

Ja hei, mikä ihme siinä on, että autoilijat eivät voi vilkkua näyttää? Pelkäävätkö, että ne kuluvat? Vai pitävätkö kaikkia muita teilläliikkujia ajatustenlukijoina: kun olen aina tästä kääntynyt, niin kyllähän sen jo kaikki tietävät? Vai ovatko vain niin tyhmiä, etteivät tajua ilmoittaa kääntymisaikeistaan muille? Muutama vuosi sitten eräässä ohjelmassa yksi (mies)autoilija järjen jättiläisenä asiastakysyjälle heitti, että vittuako se muille kuuluu, minne hän on menossa. Muuten, se vilkku on melko hyödytön siinä vaiheessa, kun ollaan jo kääntymässä. Ihan vain vinkiksi.

Näin keskiviikkoiltaisin kolmoselta tulee verraton ohjelma: Myytinmurtajat. Minulla olisi pari myyttiä murrettavana. Myytti nro 1: jos purkan nielaisee, se päätyy umpisuoleen ja  tarpeeksi monta nielaistua purkkaa saa aikaan tukoksen. (Tiedän, ettei tuo ole totta - eihän?) Ja myytti nro 2: äidinmaito muuttuu sokerilitkuksi viimeistään kuuden kuukauden kohdalla, eikä sillä ole sen jälkeen mitään ravitsemuksellista merkitystä. Tosin tämä toinen myytti on jo myytiksi todistettu: äidinmaito ei muutu sokerilitkuksi missään vaiheessa (laktoosin määrä pysyy vakiona - 7g/1dl - kypsässä maidossa niin pitkään, kun maitoa vain muodostuu), vaan itse asiassa sen rasvapitoisuus hieman nousee, kun imetystä on kestänyt vuoden. Näin ollen ravitsemuksellinen merkityskään ei mihinkään häviä, vaikka jotkut lääkärit (ja mummot ja kummit ja naapurintädit muun muassa) niin edelleen uskovat. :)

Todellakin, joulu on jo ohitse, kun lahjasuklaat loppuivat. Mitä sitä nyt söisi?

Huovutusta ja huovutusta

Lapasmania sen kun jatkuu. Joululahjaksi antamani tuplalapaset otettiin kiitoksin vastaan - se työ ei siis ainakaan mennyt hukkaan :) (Olipa muutama miettinyt, mistä olin lapaset käynyt ostamassa, kun eivät uskoneet minun osaavan sellaisia itse tehdä. Heh.) Loppiaisena olisi tarkoitus jakaa vielä viimeiset joululahjat. Olin ajatellut antaa lahjaksi - yllätys yllätys! - lapasia. Tällä kertaa huovutettuja.

Viime talvena tein itselleni ekat huovutetut lapaset. Olin ostanut Novitan Huopanen-lankaa, kun Novitan talven lehdessä oli ollut kiva ohje. Ennen huovutusta lapaset olivat aivan jättimäiset! Pituus ainakin kolme kertaa enemmän, kuin mitä käteni on oikeasti. Leveyttä ei ollut niinkään paljon ylimääräistä. Koneessa uhkarohkeasti pesin lapaset kuudessakympissä parin pyyhkeen kanssa. Vaikka olin peukaloihin laittanut pakastepussit ohjeen mukaan, niin silti ne pirulaiset huovuttuivat kiinni. Lapasista tuli kauniit mutta käyttökelvottomat. En kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoin huovutuskokeiluja, mutta toisella langalla :) Seuraavaksi kävin ihan käsityöliikkeessä ostamassa 100% villalankaa (Fritids garn), ja tein lapsille ja miehelle huovutetut lapaset. Ne onnistuivat vähän paremmin. Onneksi.

Kun tässä joulun alla tajusin, etten millään ennätä saada valmiiksi yhdeksää paria tuplalapasia, päätin antaa Huopaselle toisen mahdollisuuden. Nyt olen sitten kolmet huovutetut lapaset tehnyt valmiiksi asti - ja susiahan niistäkin tuli. Kele. Tällä kertaa peukalot eivät huovuttuneet kiinni, sentään. Olin jostain lukenut/kuullut, että kun neuloo ei-niin-paksuilla puikoilla, huopuminen ei olisi ihan niin voimakasta. Huopasen ohjeessa suosituspuikkokoko on 8-10. Koska käsialani on löysähköä, valitsin seiskan puikot. Ohjeessa myös sanotaan, että lanka kutistuu n. 40%, joten tein lapasista reilut. Siis kirjaimellisesti. Nyt nuo ovat pesukoneesta tulleet (ohjeen mukainen 40 asteen kirjopesu), ja olen viimeisen tunnin käyttänyt niiden muotoiluun ja venyttämiseen, mutta aikuisten käsiin (ne lahjan saajat) ne ovat edelleen himpun liian pienet. Voihan venäjä! En muuten myöskään liiemmin pidä huopuneen pinnan ulkonäöstä. Se on jotenkin nyppyinen ja "peltinen", toisin kuin Fritids garnia huovuttaessani. Epätoivoissani googlasin huovutusohjeita, ja sain lukea, että pesukoneessa mukana olleet pyyhkeet (tai no, itse pesin mukana yhden 4,6-metrisen kantoliinan) lisäävät huopumista. Jos olisin tuonkin ajoissa tiennyt...

Lankaostoksille en taida ennen loppiaista ehtiä, mutta lankakorissa on vielä ainakin yksi kerä Huopasta jäljellä, joten kai se on annettava langalle vielä yksi mahdollisuus. Tällä kertaa jätänkin kantoliinat ja pyyhkeet pesemättä. Ja jos noista tulee sudet, niin en ala. En.

Päivisin en juurikaan ehdi neuloa, mutta onneksi yöt on keksitty. Ja kaupat, joista saa ostettua suklaakonvehtirasioita, jos aika loppuu kesken :)

Uusi vuosi, uudet kujeet

Näin se vuosi sitten vaihtui. Ammuimme muutaman raketin jo iltayhdeksän aikaan, valoimme tinaa ja poltimme tähtisädetikkuja. Lapset tykkäsivät, vaikka minulla olikin huono päivä.

Uudenvuodenlupausta en tehnyt, sillä sen pitäminen ei ole vielä koskaan onnistunut. Sen sijaan tein toivomuksen: toivoin vuoden vaihtuessa itselleni hieman pidempää pinnaa. Tämä nykyinen kun on käynyt aivan liian lyhyeksi lasten kasvaessa. Etenkin keskimmäinen osaa sitä venyttää äärimmilleen erittäin tehokkaasti...

Tuli muuten katsottua Ykköseltä uudenvuoden vastaanotto Senaatintorilla. Ei vakuuttanut, valitettavasti. Sen jälkeen olikin hyvä mennä nukkumaan :)

Ensimmäinen ärsytys tänä vuonna: miksi, oi miksi yhdyssanojen käyttö on joillekin niin kamalan vaikeaa? Lehdestä luettua "karaoke valmiudet". Lukioaikainen äidinkielen openi (joka muuten oli tosi hyvä ja tehokas - ja pidettykin vielä ;) ) sanoisi tuohon että "kahden nominatiivissa olevan peräkkäisen substantiivin kirjoittaminen erikseen on erittäin paha virhe". (Tai jotain sinne päin - onhan lukiovuosista vierähtänyt jo jokunen. Nuo oikeinkirjoitussäännöt ovat muuten vieläkin minulla jossain tallessa, kun ne tuli kirjoitettua vihkoon silloin aikoinaan open sanelusta.) Rapun ilmoitustaululta bongattua: "joulu ja uuden vuoden aaton sauna vuorot". Voi elämä!!