Vappu juhlista jaloin

Pilkun paikastahan se riippuu, miten tuon otsikon lukee ;) Meidän perheessä vapun vietto oli maltillista. Lähinnä nautittiin ylimääräisestä vapaapäivästä sen kummemmin mitään aatetta ajattelematta. Sää oli mitä mainioin pihalla puuhasteluun, ja puuhastelun jälkeen oli hyvä istua aurinkoisella (mutta ikävän tuulisella) terassilla skumppaa siemaillen.

Jostain syystä vappu ei ole koskaan oikein napannut. Ajatus siitä, että pitäisi nauttia piknikkiä jossain tuulisella kalliolla väentungoksessa, on aika kaukana nautinnollisesta vapaapäivän vietosta. Niinpä minun vappuuni kuuluu kotona tai korkeintaan pienessä porukassa hengailu ja ihan vain normaali oleskelu, ilman mitään juhlapaineita. Tänä vuonna en edes ylppärilakkia kaapin perukoilta päähäni kaivanut. Olisihan se ollut näky, kun olisin kompostoria tyhjentänyt valkolakki päässä :D

Jotain perinteitä on sentäs. Munkkeja syödään, tottakai. Tänä vuonna ostettiin sekä Marlin simaa (tai lähinnä simajuomaa) että Fazerin tekemää "kotitekoista" simaa rusinoilla. Selvästikin olisi pitänyt aikaisemmin tehdä simaa, kun rusinat simassa olivat lapsille suuri hämmästelyn aine. Ja mieleen palasi se yksi vuosi, kun siskon kanssa teineinä löysimme perunakellarista kesällä yhden unohtuneen simapullon, ja miten se avatessa "räjähti" niin, että simaa oli koko keittiö täynnä. Ehkä tuossa on se syy, miksi en ole innokas simantekijä ollut...

Erityisen hämmästynyt olen siitä, että se valtava lumimäärä on meidän pihalta poissulanut. Vielä kuukausi sitten en olisi uskonut vappuna istuvani terassilla ilman että olisin nähnyt lunta jossain päin pihaa. Kyllä aurinko on hyvä asia! Mutta en tietenkään valita, että lumet sulivat ennen toukokuuta. Ikävämpää olisi ollut, että olisivat sulaneet vasta juhannukseksi ;)

Kesää kohti!

Hyvä mieli tulee pienistä asioista ;)

Lapsilla oli tänään mielessä vielä suklaamunat ja muut pääsiäisherkut, joten päivä oli erittäin otollinen pienelle pilailulle. Aprillipäivän hengessä tietty ;)

Parhaat aprillipilat ovat sellaisia, joissa kohde saadaan tekemään jotain eikä vain uskomaan jotain. Onnistuin siis aamutuimaan (tai no, kymmenen aikaan) huijaamaan koko perhettä, kun ollessani yksin keittiössä aloin hihkua suureen ääneen: "Voi vitsi, ihan mahtava! Tulkaa äkkiä katsomaan!!" Koko perhe juoksi keittiön ikkunan ääreen - ja minä sain aprillipilani :D Ei ehkä ihan historian paras pila, mutta minulle tuo riitti oikein hyvin.

Parista oikein hyvästä pilasta olen kuullut kyllä. Isäni teki sellaisen serkulleni taannoin kultaisella 80-luvulla: isä oli soittanut mummolaan, ja jutellut myös serkkuni kanssa puhelimessa. Kesken puhelun isä oli tokaissut: "Mikäs se tuolla saunan piipun takana oikein on?", jolloin serkkuni oli salamana lähtenyt katsomaan, mitä isäni tarkoittaa. Silloin vielä elettiin lankapuhelinten aikakautta, ja isäni soitti 300 km:n päästä ;) Serkku tuli takaisin puhelimeen ja sanoi, ettei ollut nähnyt mitään, johon isäni nauraen vastasi: "Aprillia!" Kyllä serkkua harmitti :D

Toinen pila, joka sai paljonkin ihmisiä liikkeelle, tapahtui muistaakseni 90-luvun alussa kotiseudullani Pikkukaupungissa ja sen Naapurikaupungissa. Paikallislehti julkaisi aprillipäivän aamuna jutun maailman suurimmasta helikopterista, joka olisi tulossa näytille Suomeen ja nimenomaan Naapurikaupungin rantapuistoon klo 12. Helikopteriin mahtui 50 ihmistä, ja se tekisi muutaman lentoajelun tässä kaupunkien yllä niin, että ensimmäiset 100 ihmistä pääsisivät kyytiin ilmaiseksi. Seuraavana päivänä lehti raportoi rantapuiston olleen aika täynnä ihmisiä puolen päivän aikaan ;) Kyllä mahtoi sinne asti menneitä harmittaa, että kyseessä oli vain aprillipila...

Ihanaa, että elämme jo huhtikuuta! Tosin lunta on pihalla vielä ihan liikaa, mutta jos oikein hyvä tuuri käy, se sulaa pois Vappuun mennessä. Toivossa on hyvä elää.

Koulun diskossa

Tapahtuipa männä viikolla sellaista, että esikoisen luokka järjesti koulussa diskon. Ihan sellaisen perinteisen, värivaloineen ja kaikkineen. Rahaa pitää kerätä ensi vuoden leirikoulua varten, joten me vanhemmat ajattelimme, että kinutaan sitä myös muilta koulun oppilailta ;)

Disko onnistui yli odotusten, sen voin tässä jo heti paljastaa. Kävin itsekin siellä vähän kurkkimassa, vaikka en ollutkaan yksi niistä vastuullisista aikuisista, jotka oli värvätty diskoon töihin. Tosin velvollisuudentunnosta leivoin diskon buffettiin pari pellillistä mokkapaloja, etten olisi näyttänyt ihan lusmulta. Niin joo, ja laitoinhan Miehen sinne mukaan osallistumaan järjestyksenpitoon ;)

Siellä sitten piipahtaessani musiikin jytkeessä ja värivalojen loisteessa koin miellyttävän déja vu:n. Samassa ruokalassa se minäkin ala-asteikäisenä olen pannut jalalla koreasti :D Ja useamman kerran. Kyllä silloin 80-luvun lopulla ja 90-luvullakin diskoja järjestettiin melkein kerran kuukaudessa. Eri luokat järjestivät (ja eri kouluissa) ja nuorisotoimikin järjesti. Nuorkan diskossa olikin jännä käydä, kun siellä oli nuoria koko kaupungista. Saattoi vaikka nähdä joitain uusia mielenkiintoisia ihmisiä...

Järjestelyt toimivat nyt vähän toisin kuin silloin ennen vanhaan. Ensin disko oli oman koulun 1-3 -luokkalaisille, ja heille oli järjestetty (pientä maksua vastaan, luonnollisesti) mm. ongintaa. Tanssikilpailukin siellä oli. Ja meidän perheen tokaluokkalainen voitti sen. Kyllä, olen ylpeä <3 Kuulemma takaperinvoltti sekä break dance -liikkeet varmistivat voiton ;) Kun alempien luokkien oppilaat olivat saaneet diskota, onkia ja herkutella tarpeeksi, heidät lähetettiin kotiin, ja oli oman koulun ylempien luokkien oppilaiden vuoro. Ei ollut ongintaa, vaan limbokisa. Niin, ja tanssikisa. Ja ihan yleistä diskoilua ja herkuttelua.

Olisipa se mukavaa, jos näille esiteineille vieläkin järjestettäisiin tuollaisia mukavia diskoja vähän useammin. Kuulemma ei pysty, kun nuoret eivät ole kiinnostuneita diskoilusta, vaan mieluummin päihtyvät alkoholista. Harmi. Mutta onneksi tämä ei ollut tilanne nyt, vaan kaikille jäi diskoillasta hyvä mieli.

Miljoona pikku juttua

Loma vetelee viimeisiään, ja yllätys yllätys, se oli sellainen, että kaikilla oli kivaa :) En siis ole valmiiksi uupunut, kun huomenna menen töihin, vaan hyvinkin rentoutunut ja levännyt.

Tässä loman aikana tuli mieleen, mitä kaikkea pitäisi vielä ehtiä tehdä. Siis ylipäänsä. Eli ehkä kesälomalla ;) Kellaria raivasin tänään (parempi myöhään kuin ei milloinkaan), kun tarkoitus olisi sinne perustaa oma käsityöhuone. No, ei ole mikään pikku urakka kyseessä, kun kellari on täynnä vanhempieni taakseen jättämiä tavaroita, joita heidän pitäisi tulla itse raivaamaan "ihan kohta". Aloitin tänään homman sillä, että järjestin meidän tavarat kaappeihin, ja kasasin vanhempieni tavarat yhteen kirjahyllyyn, joka on myös heidän ja poisvietävien tavaroiden listalla. Meidän tavarat on nyt siis siinä yhdessä kellarihuoneessa siististi pois silmistä, mutta ne kaapit pitäisi seuraavaksi siivota. Huoh. Löysin pari purkamatonta muuttolaatikkoakin (muutimme siis tähän v. 2008 ja vanhempani muuttivat uuteen kotiin v. 2010...). Ne oli onneksi mukavan helppo sortteerata, kun sisälsivät vain ja ainoastaan valokuva-albumeita. Uppouduin muutamaksi toviksi vanhoihin aikoihin, kun selasin albumeita läpi. Ja siinä samalla muistin, että yhdessä kenkälaatikossa on vino pino kuvia, jotka pitäisi albumeihin järjestää. Josta ajatuskulku jatkui siihen, että sitähän voisi vanhoista kuvista skannata ne parhaat (oikeasti, filmien aikakaudella otoksista osa oli tosi huonoja) ja tehdä niistä näppärän valokuvakirjan. Ja edelleen mietin, että samalla voisi tehdä lapsille omat kirjansa, ja antaa kopiot niistä mummeille ja kummeille. Ihana ajatus, mutta mistä irrottaa tuohon se skannaukseen ja kuvakirjan koostamiseen tarvittava aika? Eläkeikään on vielä niin pitkä matka, että sinne en haluaisi odottaa.

Kaapeissa muhii muitakin pikku hommia. Siellä on useita pieniä laatikoita, niitä kannellisia pahvisia "arkistolaatikoita" tms., joihin olen varastoinut vaikka mitä sälää klemmareista alkaen. Oi, kun olisi aikaa käydä kaikki arkistolaatikot läpi ja järjestää niiden sisältämät tavarat! Tosin sitten tulee vastaan se pulma, mihin kaiken tarpeettoman pikkusälän voi lahjoittaa, kun ehjää tavaraa en periaatteessa halua roskiin heittää... Niin pitkälle olen päässyt, että olen ostanut kolme vähän isompaa arkistolaatikkoa. Yhden jokaiselle lapselle. Niihin on tarkoitus kerätä valikoituja esineitä, piirrustuksia ja muita jokaiselle muistoksi lapsuudesta ja nuoruudesta. Häpeäkseni voin tunnustaa, että löysin tänään nuo laatikot vielä myyntipakkauksistaan, siis muovitettuina. Oi voi.

Ja sitten on vielä se pikkuriikkinen homma kuin kankaiden ja lankojen järjestäminen. Heräteostokset ovat pahoja, ja nyt pitäisi miettiä, miten niistä pääsee kunniallisesti eroon. En edes muista, mitä olin ajatellut tehdä mistäkin kankaasta! Ja samaan syssyyn voisin ottaa hoitaakseni äitini kangasvaraston järjestämisen.

Nyt mietin, että kesäloma koittaa äkkiä. Ei tässä ole kuin kymmenisen viikkoa siihen. Sitä ennen tosin hoidetaan töissä pari oppilasnäytöstä puvustuksineen ja tanssien tekemisineen. Pikku juttuja, joopa joo :)

(Pakko)lomaviikko

Kevät tulee hurjaa vauhtia, ja nyt jo aamuisin, kun eskarilaista vien eskariin, ei enää ole pimeä. Eikä iltaisin, kun itse lähden töihin, ole enää pimeä. Hurraa!

Perheemme juhlakausi päättyi viikko sitten keskimmäisen 9-vuotissynttärijuhliin. Nyt voi taas hetken vetää henkeä synttärikakkujen tekemisestä ja kaverisynttäreiden järjestämisestä.

Perinteisesti pian Ystävänpäivän jälkeen koittaa hiihtoloma. Niin kuin tänäkin vuonna. Minulla on mielettömästi lomasuunnitelmia: rentoutumista neuletöiden ja ompelutöiden parissa, ylimääräisten tavaroiden raivausta kierrätykseen, kaappien siivousta (liittyy tuohon edelliseen kohtaan) ja nukkumista aamuisin pitkään. Miehelläkin on paljon lomasuunnitelmia: koko perhe yhdessä laskettelemaan/uimaan/leffaan/hiihtämään/luistelemaan. Ja lapsetkin ovat suunnitelleet lomaohjelmaa: laskettelemaan/luistelemaan/uimaan/leffaan. Mielellään vaikka joka päivä. Ei varmaan ole vaikea arvata, kenen lomasuunnitelmat jäävät muiden jalkoihin...

Tässä siis on koko viikko vielä aikaa uupua täysin, kun perheen kanssa riennetään tapahtumasta toiseen. Hyvä, että ehditään kotona käydä nukkumassa syömisestä puhumattakaan. Lievää kateutta tunsin (ja myönnän sen) kun erään ystäväni FB-postauksen luin. Siinä hän kertoi, että muu perhe lähtee sukuloimaan ja hän jää yksin kotiin.

Olenko ihan kamala ihminen, jos lomaltani toivon mahdollisuutta rentoutua tekemättä mitään urheilullista?

Koittipa sekin päivä...

... kun ilmoitin tämän perheen (toistaiseksi - mistäs sitä voi varmasti tietää ;) ) alamittaisen kouluun. Huh heijaa sentään! Nessupaketti oli pöydällä läppärin vieressä, kun sähköisen tietojärjestelmän kautta naputtelin saamani avainkoodin oikeaan kohtaan. Kaksi minuuttia myöhemmin lapsi oli ilmoitettu kouluun sekä iltapäiväkerhoon. Meinasi tulla tippa linssiin: viimeinenkin vauva on kasvanut niin isoksi, että reilun puolen vuoden kuluttua se marssii tyytyväisenä isoveljien mukana koulutielle järkyttävän kokoinen reppu selässä keikkuen. Vastahan se syntyi!! (Enkä minä ole vanhentunut päivääkään siitä, tietenkään!)

Ja seuraava tunne oli ilo :) Hip hei, lapset kasvavat, oppivat uutta ja kokevat elämässään erilaisia asioita.  Itse neiti-eskarilainen odottaa koulun alkamista innoissaan, joten miksi minä sitä surisin.

Itseni tuntien tiedän, että elokuun 12. päivä maanantaina, kun saattelen viimeisenkin ekaluokkalaiseni koulun ovelle, itkeä tirautan surun/ilonkyyneleet hiljaa itsekseni kävellessäni kotiin sen jälkeen, kun se niin iso mutta silti niin pieni lapsi on mennyt luokkaan sisälle muiden samanlaisten kanssa. Ja veikkaan, että en ole ainoa ;)

Uusi vuosi

Piti taas opetella kirjoittamaan vuosiluku oikein kaikkiin tarvittaviin kohtiin :) Muistan vielä, miten vuoden 1988 ensimmäisenä päivänä tuskastelin noiden kahden viimeisen numeron kanssa. Lenkkien tasaisuus ja pyöreys ei meinannut millään onnistua, ja kyllästyin harjoittelemaan, ja siitä lähtien olen kahdeksikon tehnyt lumiukkotyyliin :) Hyvin toimii. Nyt onneksi nuo vuosiluvussa olevat numerot ovat hieman helpompia - tai sitten se on tämä ikä, kokemus ja harjoitus, jotka ovat minusta tehneet numeroiden kirjoittamisen mestarin :D

Tänä vuonna tapahtuu isoja uusia asioita. Nuorimmainenkin lähtee syksyllä kouluun. Hieman oli haikea olo eilen, kun kouluunilmoittautumiskirjeen avasin ja luin. Niin nopeasti on tämä aika mennyt, että siitä pienestä, vauhdilla syntyneestä vauvasta on kasvanut eskarilainen, joka tykkää leikkiä kavereiden kanssa aina (ja kotona on ihan tylsää), rakastaa yökyläilyjä mummolassa ja kavereilla, ei halua käyttää pitkiä housuja vaan aina vain mekkoja, on niin ihastunut korkokenkiin, että niitä pitää aina sisällä käyttää (kun vain muistaa) ja pyytää minua tekemään erilaisia kampauksia keskipitkiin vaaleisiin hiuksiinsa. Nyyh.
Toisaalta valehtelisin jos väittäisin, että en olisi yhtään helpottunut lasten kasvamisesta ja hitaasta itsenäistymisestä. Onhan se hienoa, ja juuri niin pitääkin olla, että lapset vanhemmistaan pikku hiljaa irtautuvat ja ottavat paikkansa tässä maailmassa. Eikä minusta ole ollenkaan ikävää olla vain koululaisten äiti :) (Vaikka toisaalta, en ehkä liiemmin vastustelisi vauva-ajatustakaan. Tosin itsekäs puoli minusta onneksi pistää hanttiin, sillä vauva ja pieni lapsi on sen verran sitova juttu, että surisin myös tämän nykyisen elämäni "menettämistä". Ehkä on ihan hyväkin, ettei Mies ole ollenkaan ilahtunut neljännen lapsen tekemisestä ;) )

Rakettien räiskeessä

Kuluva vuosi vetelee viimeisiä tuntejaan täällä, ja maapallon toisella puolella ollaan jo hyvää matkaa vuoden 2013 puolella :) Pikkukaupungin ilotulitus lapsille alkaa kohta, joten ihan otsikonmukaisissa meiningeissä mennään. Ulkona nimittäin paukkuu jo ihan muu kuin pakkanen.

Näin uudenvuoden juhlinnan keskellä tiukkapipo minussa heräilee ja haluaa lähettää terveisiä. Ensinnäkin, koen, että vuodessa on kaksi selvästikin turhaa (ei tosin ehkä remuavien teinien mielestä) juhlaa. Toinen on tämä uusivuosi ja toinen on sitten se keväinen remupäivä, eli Vappu. Onneksi en enää ole kipuileva teini! En millään jaksaisi vaivautua muiden joukkoon "pitämään kivaa". Eikä tarvitsekaan. Ja hyvä niin. Muistan elävästi sen uudenvuodenaaton, kun olin 17,5-vuotias. Hengasin Pikkukaupungin keskustassa ystävieni ja monen muun "kivaa pitävän" ihmisen kanssa. Enkä tykännyt yhtään. Varpaat jäässä piti tietysti kulkea pipoitta, joten pääkin oli nopeasti jäässä. Alaikäisenä en vettä väkevämpään koskenut (babyfacelle eivät kaveritkaan mitään ilojuomia antaneet ;) ) mutta muiden "juhlimista" seurasin aikani. Päätin lähteä kotiin, kun joku järjen jättiläinen ampui väkijoukkoon kolme rakettia ja lisää vilkkuvia valoja saatiin ambulanssin hälytysvaloista. Kiitos ei, juhlin mieluummin järkevästi käyttäytyvien ihmisten parissa, jos juhlin.

Papateista on myös ei niin mieltäylentävä muisto. Elettiin syyskuuta ja jos oikein muistan, olin niinkin nuori kuin yläkoululainen. Ajoin pyörällä ajotien oikeaa reunaa (kuten yli 12-vuotiaiden kuuluukin, jos jalkakäytävää ei ole merkitty pyörällä kuljettavaksi), kun ystäväni kotirivitalon pihaliittymän kohdalla muutama pojanviikari (tunsin heidät kyllä) halusivat räjäytellä edellisestä uudestavuodesta jääneet papatit. Joku heistä keksi mielettömän hyvän idean: sytytetään papatti ja heitetään se pyöräilijän eteen ilmaan. Siinä se sitten räjähti, silmieni edessä ilmassa. Kaaduin ja polveen tulleen nirhauman lisäksi sain  pienen punaisen jäljen poskeeni. Minä pelästyin ja niin pelästyivät pojatkin. He juoksivat auttamaan minut pystyyn ja pyysivät saman tien anteeksi tyhmää käytöstään. Eivätkä sen jälkeen heitelleet papatteja toisten naamalle. Hyvä niin. Mutta nämä kaksi muistoa mielessä en voi sietää rakettien kanssa pelaavia  alaikäisiä kakaroita. Ei kukaan antaisi Bemarinsa tai Mersunsakaan avaimia alaikäiselle ajo-oikeudettomalle, mutta niin vain raketteja ja muita paukkuvia kyllä annetaan. "Kyllä voi antaa, eiväthän lapset muuten ikinä opi rakettien kanssa olemaan."

Tänä vuonna ihailen rakettien loistetta kuten aikaisempina vuosinakin: sisällä tai korkeintaan kotiportilla seisoen. Mihinkään väentungokseen en lähde, enkä lapsiani totuta pienestä pitäen raketteja sytyttelemään. Pitäkää minua tiukkapipona, olen ylpeä siitä.

Toiveidenmukaista uutta vuotta 2013 kuitenkin kaikille :)

Kun kinkku ei enää riitä

Joulu vuonna 2012 lähenee loppuaan. Jos jouluksi lasketaan siis vain nämä kolme päivää: jouluaatto, Joulupäivä ja Tapaninpäivä. En kuitenkaan ole hätäinen. Joulukuusta ei riisuta ja viedä ulos ennen Nuutinpäivää. Kynttilöiden polttaminen jatkuu. Glögiä juon vielä pitkään (koska se vain on niin hyvää). Ulkona on ihana jouluinen sää, eikä yhtään haittaa, että viimeisten kolmen päivän aikana lumitöitä on tehty oikein urakalla. Kinokset pihalla vain kasvavat päivä päivältä isommiksi.

Nyt, kun viimeisetkin lahjat on avattu ja lapset ovat kavereittensa kanssa lahjoista keskustelleet, alkaa valitus ja vinkuminen. Kun "kaikki muut" saivat omat tietokoneet ja uudet puhelimet ja muut hilavitkuttimet, niin kuulemma ihan tylsiltä tuntuvat ne lahjat, joita pukki tänne meidän matalaan majaamme lapsille toi. Eikä kinkkuakaan haluta syödä, kun se ja etenkin joululaatikot ovat niin pahanmakuisia.

Jälleen vannon, että ensi vuonna lasten lahjat voi laskea yhden käden sormin, jos ollenkaan. En minäkään mitään lahjoja saanut, enkä valita, joten miksi minun pitää kuunnella kiittämättömien lasten valitusta.

Yritän kuitenkin kynsin hampain pitää kiinni jouluntunnelmasta. Nyt, kun jouluaattokestitykset sekä joulupäivän vierailut on hoidettu (ja oikein mukavaa oli, ei siinä mitään), olen vakaasti päättänyt viettää Tapaninpäivän nauttimalla joulukuun lumihangista ja pakkasista sisätiloista käsin (ulkona näyttää tosi kauniilta!) neulomalla ja rentoutumalla. Saatan jopa vähän lukeakin jotain. Tyhjennän hiljalleen konvehtirasiaa ja piparkakkupurkkia ja sormiani lämmittelen tarvittaessa kuuman glögimukin ympärillä. Ja kun tulee nälkä, käyn jääkaapilla hakemassa kinkkua, joululaatikoita ja rosollia lautaselle ja syön annoksen nautiskellen. Tämäkin joulu loppuu pian, ja arki koittaa nopeammin kuin toivoisinkaan. Huomenna autonnokka suunnataan kohti Inkoota, ja siirrymme ruokinemme sinne siivoamaan vapaa-ajan lepopaikkaamme remontin jäljiltä.

Joulun aikaa rauhaisaa

Joulu on ihanaa aikaa. Tykkään polttaa kynttilöitä ja kuunnella joululauluja. Tunnelma on kohdallaan etenkin iltaisin, kun ulkona on pimeää ja jouluvalot (ja etenkin joulukuusen valot) loistavat, kynttilöiden liekit lepattavat ja saa vain olla ja möllöttää. (Plussaa tulee aina siitä, jos lapset ja mies ovat nukkumassa ja saan olla omassa rauhassa glögimuki yhdessä kädessä ja läjä piparkakkuja ja suklaata toisen käden ulottuvilla sohvalla telkkarin edessä ;) )

Lapsena oikeasti laskin päiviä jouluun. Ja aattona nautin koko olemuksellani jouluaatosta. Ruokien suhteen olin melko kranttu, mutta herkuista en ole koskaan kieltäytynyt ;) Ja se oleminen ja kaikenlainen tekemättömyys joulua edeltävän hääräämisen jälkeen oli ja on yhä jotain ihan mahtavaa.

Toisaalta, näin aikuisena joulunajan kiire tunkee hieman hämmentämään tilannetta. Vaikka yritän aina olla ajoissa, niin tänäkin vuonna sain joulukortit postiin edullisemman postimaksun viimeisenä päivänä. Ostin jo marraskuun lopussa piparikakkutaikinan pakastimeen odottamaan sopivaa leipomishetkeä, jota minulle ei ole vielä tullut. Onneksi lapset sentään ensimmäiset pikkujoulupiparit siitä taikinasta leipoivat. Lahjoja olen peräti ajatellut. Jotain pientä on jo hankittunakin, mutta niin vain ne itsetehdyt lahjat saavat jäädä ensi jouluun...

Ammatistani johtuen joululoma on onneksi minulla pidempi kuin vain ne pyhäpäivät. Itse asiassa joululoman aloitan maanantaina. Siinähän on kokonainen viikko saada koti ja mieli joulukuntoon :) Kyllä sitä viikossa ehtii lahjojakin sekä tehdä että ostaa ja vielä paketoidakin. Mikäs kiire tässä siis enää on?