Näin uudenvuoden juhlinnan keskellä tiukkapipo minussa heräilee ja haluaa lähettää terveisiä. Ensinnäkin, koen, että vuodessa on kaksi selvästikin turhaa (ei tosin ehkä remuavien teinien mielestä) juhlaa. Toinen on tämä uusivuosi ja toinen on sitten se keväinen remupäivä, eli Vappu. Onneksi en enää ole kipuileva teini! En millään jaksaisi vaivautua muiden joukkoon "pitämään kivaa". Eikä tarvitsekaan. Ja hyvä niin. Muistan elävästi sen uudenvuodenaaton, kun olin 17,5-vuotias. Hengasin Pikkukaupungin keskustassa ystävieni ja monen muun "kivaa pitävän" ihmisen kanssa. Enkä tykännyt yhtään. Varpaat jäässä piti tietysti kulkea pipoitta, joten pääkin oli nopeasti jäässä. Alaikäisenä en vettä väkevämpään koskenut (babyfacelle eivät kaveritkaan mitään ilojuomia antaneet ;) ) mutta muiden "juhlimista" seurasin aikani. Päätin lähteä kotiin, kun joku järjen jättiläinen ampui väkijoukkoon kolme rakettia ja lisää vilkkuvia valoja saatiin ambulanssin hälytysvaloista. Kiitos ei, juhlin mieluummin järkevästi käyttäytyvien ihmisten parissa, jos juhlin.
Papateista on myös ei niin mieltäylentävä muisto. Elettiin syyskuuta ja jos oikein muistan, olin niinkin nuori kuin yläkoululainen. Ajoin pyörällä ajotien oikeaa reunaa (kuten yli 12-vuotiaiden kuuluukin, jos jalkakäytävää ei ole merkitty pyörällä kuljettavaksi), kun ystäväni kotirivitalon pihaliittymän kohdalla muutama pojanviikari (tunsin heidät kyllä) halusivat räjäytellä edellisestä uudestavuodesta jääneet papatit. Joku heistä keksi mielettömän hyvän idean: sytytetään papatti ja heitetään se pyöräilijän eteen ilmaan. Siinä se sitten räjähti, silmieni edessä ilmassa. Kaaduin ja polveen tulleen nirhauman lisäksi sain pienen punaisen jäljen poskeeni. Minä pelästyin ja niin pelästyivät pojatkin. He juoksivat auttamaan minut pystyyn ja pyysivät saman tien anteeksi tyhmää käytöstään. Eivätkä sen jälkeen heitelleet papatteja toisten naamalle. Hyvä niin. Mutta nämä kaksi muistoa mielessä en voi sietää rakettien kanssa pelaavia alaikäisiä kakaroita. Ei kukaan antaisi Bemarinsa tai Mersunsakaan avaimia alaikäiselle ajo-oikeudettomalle, mutta niin vain raketteja ja muita paukkuvia kyllä annetaan. "Kyllä voi antaa, eiväthän lapset muuten ikinä opi rakettien kanssa olemaan."
Tänä vuonna ihailen rakettien loistetta kuten aikaisempina vuosinakin: sisällä tai korkeintaan kotiportilla seisoen. Mihinkään väentungokseen en lähde, enkä lapsiani totuta pienestä pitäen raketteja sytyttelemään. Pitäkää minua tiukkapipona, olen ylpeä siitä.
Toiveidenmukaista uutta vuotta 2013 kuitenkin kaikille :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti