... kun ilmoitin tämän perheen (toistaiseksi - mistäs sitä voi varmasti tietää ;) ) alamittaisen kouluun. Huh heijaa sentään! Nessupaketti oli pöydällä läppärin vieressä, kun sähköisen tietojärjestelmän kautta naputtelin saamani avainkoodin oikeaan kohtaan. Kaksi minuuttia myöhemmin lapsi oli ilmoitettu kouluun sekä iltapäiväkerhoon. Meinasi tulla tippa linssiin: viimeinenkin vauva on kasvanut niin isoksi, että reilun puolen vuoden kuluttua se marssii tyytyväisenä isoveljien mukana koulutielle järkyttävän kokoinen reppu selässä keikkuen. Vastahan se syntyi!! (Enkä minä ole vanhentunut päivääkään siitä, tietenkään!)
Ja seuraava tunne oli ilo :) Hip hei, lapset kasvavat, oppivat uutta ja kokevat elämässään erilaisia asioita. Itse neiti-eskarilainen odottaa koulun alkamista innoissaan, joten miksi minä sitä surisin.
Itseni tuntien tiedän, että elokuun 12. päivä maanantaina, kun saattelen viimeisenkin ekaluokkalaiseni koulun ovelle, itkeä tirautan surun/ilonkyyneleet hiljaa itsekseni kävellessäni kotiin sen jälkeen, kun se niin iso mutta silti niin pieni lapsi on mennyt luokkaan sisälle muiden samanlaisten kanssa. Ja veikkaan, että en ole ainoa ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti