Rakettien räiskeessä

Kuluva vuosi vetelee viimeisiä tuntejaan täällä, ja maapallon toisella puolella ollaan jo hyvää matkaa vuoden 2013 puolella :) Pikkukaupungin ilotulitus lapsille alkaa kohta, joten ihan otsikonmukaisissa meiningeissä mennään. Ulkona nimittäin paukkuu jo ihan muu kuin pakkanen.

Näin uudenvuoden juhlinnan keskellä tiukkapipo minussa heräilee ja haluaa lähettää terveisiä. Ensinnäkin, koen, että vuodessa on kaksi selvästikin turhaa (ei tosin ehkä remuavien teinien mielestä) juhlaa. Toinen on tämä uusivuosi ja toinen on sitten se keväinen remupäivä, eli Vappu. Onneksi en enää ole kipuileva teini! En millään jaksaisi vaivautua muiden joukkoon "pitämään kivaa". Eikä tarvitsekaan. Ja hyvä niin. Muistan elävästi sen uudenvuodenaaton, kun olin 17,5-vuotias. Hengasin Pikkukaupungin keskustassa ystävieni ja monen muun "kivaa pitävän" ihmisen kanssa. Enkä tykännyt yhtään. Varpaat jäässä piti tietysti kulkea pipoitta, joten pääkin oli nopeasti jäässä. Alaikäisenä en vettä väkevämpään koskenut (babyfacelle eivät kaveritkaan mitään ilojuomia antaneet ;) ) mutta muiden "juhlimista" seurasin aikani. Päätin lähteä kotiin, kun joku järjen jättiläinen ampui väkijoukkoon kolme rakettia ja lisää vilkkuvia valoja saatiin ambulanssin hälytysvaloista. Kiitos ei, juhlin mieluummin järkevästi käyttäytyvien ihmisten parissa, jos juhlin.

Papateista on myös ei niin mieltäylentävä muisto. Elettiin syyskuuta ja jos oikein muistan, olin niinkin nuori kuin yläkoululainen. Ajoin pyörällä ajotien oikeaa reunaa (kuten yli 12-vuotiaiden kuuluukin, jos jalkakäytävää ei ole merkitty pyörällä kuljettavaksi), kun ystäväni kotirivitalon pihaliittymän kohdalla muutama pojanviikari (tunsin heidät kyllä) halusivat räjäytellä edellisestä uudestavuodesta jääneet papatit. Joku heistä keksi mielettömän hyvän idean: sytytetään papatti ja heitetään se pyöräilijän eteen ilmaan. Siinä se sitten räjähti, silmieni edessä ilmassa. Kaaduin ja polveen tulleen nirhauman lisäksi sain  pienen punaisen jäljen poskeeni. Minä pelästyin ja niin pelästyivät pojatkin. He juoksivat auttamaan minut pystyyn ja pyysivät saman tien anteeksi tyhmää käytöstään. Eivätkä sen jälkeen heitelleet papatteja toisten naamalle. Hyvä niin. Mutta nämä kaksi muistoa mielessä en voi sietää rakettien kanssa pelaavia  alaikäisiä kakaroita. Ei kukaan antaisi Bemarinsa tai Mersunsakaan avaimia alaikäiselle ajo-oikeudettomalle, mutta niin vain raketteja ja muita paukkuvia kyllä annetaan. "Kyllä voi antaa, eiväthän lapset muuten ikinä opi rakettien kanssa olemaan."

Tänä vuonna ihailen rakettien loistetta kuten aikaisempina vuosinakin: sisällä tai korkeintaan kotiportilla seisoen. Mihinkään väentungokseen en lähde, enkä lapsiani totuta pienestä pitäen raketteja sytyttelemään. Pitäkää minua tiukkapipona, olen ylpeä siitä.

Toiveidenmukaista uutta vuotta 2013 kuitenkin kaikille :)

Kun kinkku ei enää riitä

Joulu vuonna 2012 lähenee loppuaan. Jos jouluksi lasketaan siis vain nämä kolme päivää: jouluaatto, Joulupäivä ja Tapaninpäivä. En kuitenkaan ole hätäinen. Joulukuusta ei riisuta ja viedä ulos ennen Nuutinpäivää. Kynttilöiden polttaminen jatkuu. Glögiä juon vielä pitkään (koska se vain on niin hyvää). Ulkona on ihana jouluinen sää, eikä yhtään haittaa, että viimeisten kolmen päivän aikana lumitöitä on tehty oikein urakalla. Kinokset pihalla vain kasvavat päivä päivältä isommiksi.

Nyt, kun viimeisetkin lahjat on avattu ja lapset ovat kavereittensa kanssa lahjoista keskustelleet, alkaa valitus ja vinkuminen. Kun "kaikki muut" saivat omat tietokoneet ja uudet puhelimet ja muut hilavitkuttimet, niin kuulemma ihan tylsiltä tuntuvat ne lahjat, joita pukki tänne meidän matalaan majaamme lapsille toi. Eikä kinkkuakaan haluta syödä, kun se ja etenkin joululaatikot ovat niin pahanmakuisia.

Jälleen vannon, että ensi vuonna lasten lahjat voi laskea yhden käden sormin, jos ollenkaan. En minäkään mitään lahjoja saanut, enkä valita, joten miksi minun pitää kuunnella kiittämättömien lasten valitusta.

Yritän kuitenkin kynsin hampain pitää kiinni jouluntunnelmasta. Nyt, kun jouluaattokestitykset sekä joulupäivän vierailut on hoidettu (ja oikein mukavaa oli, ei siinä mitään), olen vakaasti päättänyt viettää Tapaninpäivän nauttimalla joulukuun lumihangista ja pakkasista sisätiloista käsin (ulkona näyttää tosi kauniilta!) neulomalla ja rentoutumalla. Saatan jopa vähän lukeakin jotain. Tyhjennän hiljalleen konvehtirasiaa ja piparkakkupurkkia ja sormiani lämmittelen tarvittaessa kuuman glögimukin ympärillä. Ja kun tulee nälkä, käyn jääkaapilla hakemassa kinkkua, joululaatikoita ja rosollia lautaselle ja syön annoksen nautiskellen. Tämäkin joulu loppuu pian, ja arki koittaa nopeammin kuin toivoisinkaan. Huomenna autonnokka suunnataan kohti Inkoota, ja siirrymme ruokinemme sinne siivoamaan vapaa-ajan lepopaikkaamme remontin jäljiltä.

Joulun aikaa rauhaisaa

Joulu on ihanaa aikaa. Tykkään polttaa kynttilöitä ja kuunnella joululauluja. Tunnelma on kohdallaan etenkin iltaisin, kun ulkona on pimeää ja jouluvalot (ja etenkin joulukuusen valot) loistavat, kynttilöiden liekit lepattavat ja saa vain olla ja möllöttää. (Plussaa tulee aina siitä, jos lapset ja mies ovat nukkumassa ja saan olla omassa rauhassa glögimuki yhdessä kädessä ja läjä piparkakkuja ja suklaata toisen käden ulottuvilla sohvalla telkkarin edessä ;) )

Lapsena oikeasti laskin päiviä jouluun. Ja aattona nautin koko olemuksellani jouluaatosta. Ruokien suhteen olin melko kranttu, mutta herkuista en ole koskaan kieltäytynyt ;) Ja se oleminen ja kaikenlainen tekemättömyys joulua edeltävän hääräämisen jälkeen oli ja on yhä jotain ihan mahtavaa.

Toisaalta, näin aikuisena joulunajan kiire tunkee hieman hämmentämään tilannetta. Vaikka yritän aina olla ajoissa, niin tänäkin vuonna sain joulukortit postiin edullisemman postimaksun viimeisenä päivänä. Ostin jo marraskuun lopussa piparikakkutaikinan pakastimeen odottamaan sopivaa leipomishetkeä, jota minulle ei ole vielä tullut. Onneksi lapset sentään ensimmäiset pikkujoulupiparit siitä taikinasta leipoivat. Lahjoja olen peräti ajatellut. Jotain pientä on jo hankittunakin, mutta niin vain ne itsetehdyt lahjat saavat jäädä ensi jouluun...

Ammatistani johtuen joululoma on onneksi minulla pidempi kuin vain ne pyhäpäivät. Itse asiassa joululoman aloitan maanantaina. Siinähän on kokonainen viikko saada koti ja mieli joulukuntoon :) Kyllä sitä viikossa ehtii lahjojakin sekä tehdä että ostaa ja vielä paketoidakin. Mikäs kiire tässä siis enää on?

Sama pää

Olen vakavasti harkinnut hankkivani ensi vuodelle sellaisen näppärän seinäkalenterin, jossa on jokaiselle perheenjäsenelle oma sarakkeensa, että pysyvät menot ja tärkeät asiat järjestyksessä ja mielessä. On se kumma, että elämän ruuhkavuodet tarkoittavat myös erilaisten muistamista vaativien asioiden... öh... muistamista.

Esikoisella ja keskimmäisellä on molemmilla opettajat, jotka ovat ihanan aktiivisia kertomaan tulevista tapahtumista (kokeet, retket ja muut koulujutut) Wilmassa. Nuorimmaisen eskarissakin tapahtuu joka viikko. Niistä viestitään joko hakijan kautta tai sitten reppupostilla. Omat työjutut vaativat muistamista ja kalenterin käyttämistä - ja toistaiseksi niiden kanssa on mennyt ihan hyvin :)

Mutta nämä lasten asiat.... Hoh hoijakkaa. Sitä pitää vain todeta, että sama pää kesät talvet. Eikä voi edes raskautta tai imetystä syyttää, jos hetkellinen dementia iskee.

Aikaisemmin tällä viikolla tapahtunutta:
Kuopuksella oli merkitty maanantaille eskarilaisten yhteiskuntaopin tunti koululla ekaluokkalaisten kanssa. Lapussa luki, että eskarilaiset lähtevät kävelemään koululle klo 9.15. Me kun asumme tässä melkein koulun vieressä, olen sopinut eskariopettajien kanssa, että vien neidin suoraan koululle silloin, kun siellä pitää olla. Niinpä lähdimme mekin marssimaan peräkanaa koulua kohti maanantaiaamuna klo 9.15. Vartti sen jälkeen soitin eskarinumeroon ja kyselin, mahdammeko olla oikeassa paikassa, kun muita eskarilaisia ei vain näy eikä kuulu. Vastaus: "Oi ei, eikö sun mies kertonut?" Ja tiesin heti, mistä oli kyse. Ei ollut Mies kertonut, enkä kyllä yhtään ihmettelekään. Ihminen, joka unohtaisi oman päänsäkin, jos se ei olisi valmiiksi kropassa kiinni :) Kotiin tulleessa kuukausiohjelmassa oli väärä aika. Eskarilaiset olivat aloittaneet ekaluokkalaisten kanssa yllin tunnin jo klo 8.45. Silloin, kun keskimmäisen (tokaluokkalainen) koulu alkoi. Niinpä niin. Puoli kymmenen aikaan yllin tunti oli juuri päättynyt, joten jäimme odottamaan eskarilaisten seuruetta, joka lähtisi kävelemään kohti päiväkotia.

Illalla kotona töiden jälkeen otin asian Miehen kanssa puheeksi: "Arvaa mitä tänään tapahtui? Me mentiin eskarilaisen kanssa koululle, ja kun muita eskarilaisia ei kuulunut, soitin eskariopelle ja sain kuulla että..."
"Ai hitto, sori! Mä unohdin kertoa aikataulumuutoksesta."

Niinpä niin.

Tänään sainkin makeat naurut aamulla, kun eskariope kertoi Miehen eilen käyneen kääntymässä päiväkodilla - siitä huolimatta, että eilen aamulla toivotti eskarilaiselle ja minulle hyvää vapaapäivää :D

Miten kaiken sitten muistaisi? Lanka sormen ympärille solmuun? Vai se perhekalenteri seinälle riittävän näkyvälle paikalle?

Pikkuneidin oma huone

Vihdoinkin koitti se hetki, kun perheen jokaisella lapsella on oma huoneensa. Tätä mieltä ovat nuo meidän perheen lapset :)

Sunnuntaina Mies isäni kanssa yhdessä kiinnitti yläkertaan rakennetun uuden huoneen oven karmeineen paikoilleen. Sen jälkeen minä imuroin ja pesin uuden huoneen lattian, kiinnitin seinätarrat, ommella hurautin uudet verhot ja autoin miestä kantamaan yhden sängyn huoneeseen. Olimme luvanneet, että illalla neiti pääsee omaan huoneeseensa nukkumaan - ja se lupaus piti :)

Huone on pieni (n. 8 m2), mutta uskoisin, että juuri sopivan kokoinen kuitenkin. Ainakin vielä, kun kalusteista vain se äskenmainittu sänky on huonetta täyttämässä. Sinne pitäisi saada vielä mahtumaan liukuovellinen vaatekaappi, kirjoituspöytä sekä seinään hyllykkö. Tosin ennen muita kalusteita pitäisi maalata ja kiinnittää lattialistat uuden seinän juureen sekä kytkeä sähköt niin, että huoneen valokatkaisin olisi huoneen sisäpuolella eikä ulkopuolella, missä se nyt on.

Eikä tämä urakointi tähän lopu. Viikonloppuna pitäisi sisustaa keskimmäisen huone uudelleen, kun pikkusisko muutti sieltä pois. Ja esikoisenkin huone vaatii pieniä toimenpiteitä, mm. uudet verhot, kun vanhat menin antamaan ystävälle suoraan ikkunasta :) Normityön (ja joulunäytös lähestyy, joten pukuompeluakin on tiedossa) lisäksi suunnitelmissa on maalata kaksi sänkyä, yksi kirjoituspöytä ja yksi tv-taso; siirtää yhdet portaat ja viimeistellä alimmainen ja ylimmäinen askelmataso sekä maalata ne mäntyportaat kokonaan; sisustaa yläkerran olohuone; tilata, kasata ja täyttää portaiden alle tuleva siivous- ja liinavaatekaappi; valmistaa joululahjoja, ja mitähän vielä? Niin, ne märkätilatkin pitäisi remontoida. Huh.

Askel ja tehtävä kerrallaan, niin valmista kyllä syntyy :)

Kekri

Suomessa entisaikoina Pyhäinmiestenpäivän aikoihin vietetty juhla oli nimeltään kekri. Wikipedia tietää kertoa, että "kekri oli sadonkorjuun juhla ja karjamarkkinoiden aika ja runsaalla ruualla kestittäminen oli  kekrin vietossa tärkeässä asemassa".

Kekrin hengessä järjestin tänään hyvän ystäväni avustuksella pienimuotoiset markkinat. Kotoisammin vaatekutsut :) Pöytä notkui herkkuja, kunhan ensin oli väki ostellut tarpeeksi ;)

(Näin hienon ja erittäin herkullisen mangojuustokakun tein kutsuille näillä ohjeilla - paitsi että käytin appelsiinin makuista tuorejuustoa ja mangososetta, joka ei ollut Pilttiä. Nam! Sokerikuorutetta ei muuten sitten kannata käyttää kakun koristeluun :D Hieno kurpitsanaama kärsi huomattavia vahinkoja. Harmi sinänsä.)

Olen pitkään vältellyt minkäänlaisten myyntikutsujen järjestämistä. Ystäviini ja tuttaviini kuuluu paljon niitä, jotka ovat toimineet myyjinä erilaisissa kotimyyntihommissa: Tupperwarea, Partylitea, Oriflamea ja mitä niitä nyt onkaan. Kutsuilla olen kyllä itse käynyt ja jotain aina silloin tällöin ostellut, mutta kun ystäväni emännyyttä tiedusteli alkusyksystä, ajattelin, että mikä jottei, ja sovin marraskuun alkuun kutsut. Yltiöoptimistisesti kuvittelin, että siihen mennessä nämä suurimmat remontit olisivat jo valmistuneet. Hah! Mutta toisaalta, yläkerrassa yhä jatkuva remontti ei pahemmin tämän päivän vaatekutsujen tunnelmaan vaikuttanut, kun esittely ja muu bisnes tapahtui alakerrassa :)

Oli niin mahtavaa toimia kutsujen emäntänä, että tavoistani poiketen sovin heti seuraavien vaatekutsujen ajankohdan! Minä, joka olen aikoinaan vannonut, että mitään myyntikutsuja en järjestä. Niin niin...

Palataan siihen kekriin.
Herkkuja jäi vähän jäljelle. Syöminen siis jatkukoon :)

Työnteko palkitaan

Esikoisen luokka kerää kovasti rahaa ensi syksyn leirikoulua varten. Ekalta luokalta lähtien on osallistuttu koulun joulumyyjäisiin. Viime vuonna jo myytiin Pilkkoset-sukkia ja sama myyntityö jatkuu näin viidennelläkin. Lisäksi keväällä vanhemmat pääsevät myymään sukkien lisäksi myös vessapaperia :)

Näinhän se menee: vanhemmat hoitavat myyntihommat ja myyjäiset sun muut. Miten sitten saadaan lapsille näytettyä, että omalla työllä voi myös tienata yhteiseen kassaan rahaa?

Ope sen keksi vanhempainillassa. Laitetaan lapset haravoimaan ihmisten pihoja! Idea sai varauksetonta kannatusta kaikilta vanhemmilta, joten tuumasta toimeen sitten. Ensin leviteltiin muutamia mainoksia koulun läheisille asuinalueille, joista suurin osa on pientalovoittoista. Sitten jäätiin odottelemaan yhteydenottoja. Ja niitähän tuli!

Homma on toiminut niin, että luokka jaetaan kahtia ja toinen puolisko menee open johdolla haravoimaan ja toinen jonkun vanhemman johdolla haravoimaan. Minä olin esimiehenä keskiviikkona, ja niin vain reilussa tunnissa saatiin ison pihan lehtipuista pudonneet lehdet (ja omenat) haravoitua siisteihin kasoihin ja osa jo säkitettyäkin. Tulipa ainakin ulkoiltua ;)

Eiväthän kaikki 10-11 -vuotiaat jaksa koko aikaa haravoida, mutta kun työpisteitä vähän vaihtelee, niin homma toimii kyllä ihan ok.

Palkkiota on pyydetty 30-50 euroa omantunnon mukaan. Ja kyllä on oppilaiden työtä kiitelty! Rahaa tulee tehdyn työn mukaan, joten hyvältä näyttää :)

Vielä on pari haravointikeikkaa tiedossa, ja sitten aletaan valmistautua joulumyyjäisiin...

Lämpimät terveiset

Ihana, ihana syysloma on vietetty, ja vain hyviä muistoja jäi siitä :) Nautimme nimittäin koko perhe etelän lämmöstä ihan Kreetalla asti. Mahtavuutta!!

No, syksy se oli sielläkin, ja vuodenaika näkyi mm. hieman epävakaisena säänä. Yksi mahtava ukkosmyrsky koettiin (tosin silloin istuttiin illallisella ravintolassa ja raivokkain osa myrskyä ehti mennä ohi ennen kuin lähdimme takaisin hotellille) pari sadekuuropäivää (jolloin kyllä oli lämmintä ja aurinkoistakin aina välillä) sekä yksi selkeästi sateinen päivä. Mutta oli sitä aurinkoa ja lämpöäkin sen verran, että kroppa ja mieli rentoutuivat, leppeään Välimereen pääsi uimaan eikä uima-altaankaan vesi niin kamalan kylmältä tuntunut :)

Epävakaisesta säästä johtuen alkuviikolla meressä oli melkoisesti vaahtopäitä. Ranta oli oikeasti tosi matala ja loiva, mutta aallot tuntuivat aluksi hurjilta. Meistä aikuisista. Lasten mielestä nuo olivat ehdottomasti parasta koko lomassa :) Ja etenkin se, kun sai aalloissa hyppiä niitä vasten. No, huvinsa kullakin... ;)

Hotelli oli ihan rannalla. Sen uima-allasalueelta pääsi suoraan hiekkarannalle ja siitä Välimereen. Emme olisi voineet parempaa sijaintia toivoa, kun lapset ovat melkoisia vesipetoja. Viiden huoneiston pikku hotellissa ei edes tullut uima-altaalle ruuhkaa, vaikka kaikki huoneistot olivatkin varattuja.

Huoneiston parvekkeelta oli hyvät näkymät uima-altaalle ja hiekkarannalle. Myös sateisena päivänä :)

 Yhden epävakaisen päivän aurinkoisen osan vietimme Haniassa vanhassa kaupungissa kierrellen ja ostoksia tehden. Vanhan kaupungin satama oli tosi kaunis sekä rannalta että majakan muurilta nähtynä.

 Lomalla oli kaikilla tilaisuus rentoutua. Työasiat eivät kyllä tulleet kertaakaan mieleen koko loman aikana, mikä tuntui erityisen hyvältä. Ja se minun tapani rentoutua oli aurinkotuolissa (varjon alla) loikoilu neuletyö hyppysissä. Kas näin:

Ja alkuillasta myös parvekkeella oli hyvä istua, nauttia maisemista ja neuloa. Retsina toimi ihan hyvänä kyytipoikana parina iltana ;)

Kreeta näin turistikauden lopussa oli kyllä niin viihtyisä paikka, että mielelläni menisin sinne uudelleen. Hyvä mieli jäi lomasta, ja nyt jaksaakin ihan uudella innolla ja energialla vetää nämä seuraavat 7 työviikkoa ennen joululomaa :)

P.S. Käsityöblogin puolella on matkatuliaisista juttua...

Loman tarpeessa

Tässä vaiheessa vuotta, kun aamulla kellon soidessa on vielä melko pimeää ja illalla töistä tullessa on myös jo pimeää, alkaa tehdä mieli lomalle. Yhtään ei piristä tämä jatkuva vesisade ja harmaus. Syksy voi olla kaunis, mutta tänä vuonna kyllä erityisen kostea ja varmaan siksikin myös kylmänkalsa. Maalla tosin viime lauantaina oli näinkin kaunista:

Ainakaan vielä ei sade ole ihan kamalasti häirinnyt kukkapenkkieni kasvustoa. Auringonkukat hehkuvat (etenkin silloin, kun ei sada) ja suureksi hämmästyksekseni myös idänunikko päätti aloittaa kukkimisen nyt syksyllä!

Mutta minä en tällä hetkellä loista, kukoista tai hehku. Ensi viikon syysloma ei tule yhtään liian myöhään. Onhan tässä jo töitä paiskittu urakalla huomenna yhdeksän viikkoa. Akkujen lataamisen jälkeen jaksaa kevyesti tämän vuoden jäljelläolevat seitsemän viikkoa vetää vaikka päällään seisten. Sillä sitten on vuorossa joululoma. Ja sen loman voimalla porskuttaa helposti kevään ihan sinne toukokuun loppuun asti - etenkin kun talvilomalle pääsee lepäämään helmikuun lopussa.

Harmi vain, että syyslomallekin olisi vaikka mitä suunnitelmia, kun homma taitaa kallistua siihen, että sitä vain on ja rötvää sohvannurkassa (neuletyö kädessä) ja piupaut välittää mistään to do -listoista... Mutta ehkä olen sen ansainnut :)

Puusta pudonneet omenat

Tulee ihan oma lapsuus ja nuoruus mieleen, kun näitä omia lapsia ja heidän puuhiaan katselee. Se kyllä on sanottava, että ennen vanhaan (hah :) ) sitä lapset (siis minä ;) ) olivat paljon kekseliäämpiä kuin nykyään.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka salaherkuttelu. Isäni oli aikoinaan kova leipomaan, ja meillä taisi aina olla korvapuusteja pakastimessa. Niitä oli ihana syödä puolijäisinä niin, että pussista otti aina vain sen yhden, jolloin vajaus oli vaikeampi huomata. Ja kun pusseja oli useampi, pystyi syömään useamman puustin ennen kuin mikään pusseista näytti yhtään liian vajaalta. Kekseliästä, eikö? Tai jos löysi äidin karkkikätkön, niin siitäkin otti vain vähän. Ja jos oli sellaisia herkkuja, joissa oli paperikääreet, niin tietenkin ne paperit jemmattiin roskikseen muiden roskien alle. Puhumattakaan siitä, että jos herkku oli jotain sellaista, joka vaati astioiden käyttöä, niin totta kai salaherkutteluun käytetyt astiat pestiin ja kuivattiin ja laitettiin paikoilleen.

Tässä suhteessa nämä omat "omenat" ovat hieman kauemmaksi puusta pudonneet. He nimittäin ensinnäkin syövät kaikki herkut kerralla. Senhän nyt huomaa sokeakin. Toisekseen, salaherkuttelun jälkien kätkeminen ei ihan suju: kääreet jätetään levälleen ja astiat ennemmin jemmataan sängyn alle (!) kuin pestään, kuivataan ja laitetaan takaisin kaappiin.

Mutta en viitsi nyt ohjata ja opastaa, vaan teen tässä samalla empiiristä tutkimusta aiheesta. Katsotaan, kuinka pitkään menee, että alkaa salaherkuttelu sujua kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ;)

Uteliaisuus se kissankin tappoi ;)

Aikoinaan psykologian tunnilla ihana(n höpsö) opettajamme kertoi ns. cocktail-kutsuilmiöstä. Onko tuttu? Jos ei ole, niin briiffaan lyhyesti. Siinä siis ajatuksena on, että olet kutsuilla, jossa on paljon väkeä. Juttelet eri ihmisten kanssa ja vaellat väkijoukossa ryhmästä toiseen, mutta jos joku mainitsee nimesi ja satut sen kuulemaan vaikka vain puolella korvalla, niin huomiosi kiinnittyy heti siihen, mitä joku on sinusta sanomassa tai jo sanonut. Eikö olekin mielenkiintoista? ;)

Bloggaaminen on oikeastaan aika yksinäistä puuhaa. Täällä näppis sauhuten kymmensormijärjestelmällä naputan sitä sun tätä, mutta yhtään en tiedä, kuka näitä juttuja lukee - vai lukeeko kukaan. Onneksi siis on tilastot ;)

Tässä tämänpäiväisestä (aikaisemmasta) postauksesta tulleita tietoja:

Tuon mukaan mm. Venäjällä on sivun katselijoita peräti 14.  добро пожаловать vaan teille! :)
Toisaalta, jos "liikenteen lähde" eli mistä tänne blogiin on tultu, on tällainen

niin kyllä vähän ihmetyttää.  (Tuo on siis jonkun hakukoneen sivu, ja sivulla hakusanaparina "buy viagra". Ekaa kertaa tuon tänne kirjoitin, ja nyt jännityksellä seuraan sitten, kuinka paljon liikenne noilla sanoilla lisääntyy :D )

Hienoa, että on lukijoita! Ja vaikka olenkin ihan kamalan utelias tietämään, keitä te mahdolliset lukijat olette, niin olkaa rauhassa, en sitä tietoa teiltä kuitenkaan utele :)

Syntymäpäivää

Taas on päästy siihen vaiheeseen vuotta, että juhlakausi meillä alkaa. Sunnuntaina jo juhlittiin, että saatiin siihen käytettyä koko päivä, mutta tänään varsinaisesti on eskarilaisen 6-vuotissynttärit. Mihin ihmeeseen se aika oikein kuluu?? Vastahan oli se maanantai, kun näihin aikoihin (klo 15.20) mietin, että ei se synny kuitenkaan ja katsoin harmistuneena "Murhasta tuli totta" -ohjelmaa. Olin päättänyt, että kun se loppuu (klo 16), lähden hakemaan kahta vanhempaa lasta päiväkodista. Miehenkin olin hätistellyt aamulla töihin koska "ei se synny kuitenkaan tänään". Kaksi tuntia myöhemmin pieni tytöntylleröinen makoili sylissäni Naistenklinikan synnytyshuoneessa :)

Nyt tuo pieni on iso - ainakin omasta mielestään. Ja onhan nyt eskarilainen selvästi isompi kuin perjantaina 2 vuotta täyttävä serkkunsa :) En ole pahemmin vauva-aikoja haikaillut, mutta tänään huomasin miettiväni, että en taida enää koskaan päästä kantamaan pientä vauvaa kantoliinassa, ellen sitten mummona lapsenlapsiani niin kanna. Ei ole meillä enää vauvaleluja, mutta muutaman pienen pienen vauvanvaatteen olen kyllä muistoksi säästänyt. Helpottunut olen siitä, että saan olla muutakin kuin äiti. Lapset viihtyvät enemmän kavereittensa kanssa kuin äidin helmoissa. Vähänhän se surettaa ("eikö minua tarvitakaan enää muuhun kuin ruokkijaksi, siivoojaksi ja pyykinpesijäksi?"), mutta päällisin puolin olo ja fiilikset ovat hyvät. Lapset kasvavat ja itsenäistyvät askel askeleelta, ja niin pitääkin. Hassuinta tässä on, että minäkin pysyn yhä vain ikinuorena: päivääkään en tunnusta vanhentuneeni näiden kuuden vuoden aikana :D

Kukkien vuoro

Maltoin antaa sisustustarran "tasaantua" huoneenlämmössä sängyn alla peräti reilun vuorokauden :D Koska tänään juhlittiin eskarilaisen 6-vuotissynttäreitä, oli eilen siivouspäivä, ja samalla huitaisin ihanan gerberatarran kiinni olohuoneen valkoiseen seinään. Tällä kertaa pesin seinän laimennetulla Tolulla. Ja johtuikohan siitä vai kenties tarran koosta (suuri yhtenäinen pinta), niin tämän asentamisessa ei nokka pahemmin tuhissutkaan otsahiestä puhumattakaan.

Olen tähänkin tarraan ihan rakastunut eikä mieskään tästä murjota :)

Näitä meille tulee taatusti vielä lisää!

Kuvia seinällä

Tässä jokunen viikko sitten kyllästyin täysin puhtaanvalkoisiin seiniin. Ne ihan tarkoituksella maalattiin valkoisiksi, että voidaan sitten väreillä muuten sisustaa, mutta ajattelin, että kyllähän me nyt niitä vanhoja taulujakin seinille harkiten ripustellaan tässä vielä. Aikaa on kulunut ja useampi litra vettä Vantaanjoessa virrannut, eikä vieläkään ole seinillä taulun taulua. Ne kun ovat yhä vain edelleen "väliaikaissäilytyksessä" maalla, sopuisasti pahvilaatikossa odottamassa. Niin että minulla meni sitten hermo. Pinna katkesi. Enkä suostunut odottamaan enää. Joten... surffasin itseni sisustustarrasivuille. Klik, klik, kliketi klik. Ja eilen tuli kotiin paketti, jossa tilatut tuotteet olivat.

Onneksi paketti tuli aamupäivällä, ja lähtö töihin oli vasta myöhään iltapäivällä. Kärsimättömänä ihmisenä heti paketin avaamisen jälkeen pistin hösseliksi. Luin enkunkieliset (saksa olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta koska se on hieman heikompi näin monen vuoden opiskelemattomuuden jälkeen, turvauduin tuohon tutumpaan) ohjeet ja ryhdyin tuumasta toimeen. Ajattelin homman hoituvan kädenkäänteessä. Piece of cake, niin sanotusti, ja nuolaisin ennen kuin tipahti.

Sisustustarra oli kiinni taustapaperissa, ja tarran päällä oli kontaktimuovi. Ideana oli kiinnittää tarra kontaktimuovin avulla seinään niin, että ensin irroitetaan se taustapaperi jolloin kuva jää kontaktimuoviin kiinni. Sitten muovi kiinnitetään yläreunastaan seinään ja kuva painellaan muovin läpi kiinni seinään, ja lopuksi muovi irroitetaan varovasti pois. Kuulosti helpolta ja yksinkertaiselta. Pyyhin seinäkohdan puhtaaksi pölystä ja muusta, ennen kuin lähdin kuvaa siihen kiinnittämään.

Oli muuten hieman hankalampaa kuin olin kuvitellut! Tuossa vaiheessa olin hikoillut kuvan kanssa reilut puoli tuntia. Eivät nuo yksittäiset (!) tarrat niin helposti tarttuneetkaan seinään. Tai kun tarttuivat, niin kuoriutuivat irti sitä mukaa, kun muovia irroittelin toisaalta. Kraah!

Tajusin sitten, että painava muovi haittaa työtä, ja leikkasin pois jo irroitetun osan. Homma helpottui heti. Valitettavasti tässä vaiheessa olin ahertanut kuvan kanssa tunnin verran hiki otsalla helmeillen. Vielä en sentäs kiroillut :)

Ja aherrus palkataan aina - niin nytkin :) Tekniikka tuossa ähretäessä kirkastui, ja puolitoista tuntia aloittamisen jälkeen kuva oli nätisti paikallaan. Nyt meillä paistaa aina aurinko :)
Vasta kuvan kiinnittämisen jälkeen luin ohjeet tarkemmin, ja siellä sanottiin, että ennen kuin kuvan kiinnittää, kannattaa sen tasoittua 1-2 vuorokautta, jotta lämpötilanvaihtelut eivät niin vaikuta. Hups. Toivotaan nyt, ettei tuo kuoriudu tuolta itsekseen alas. Siinä oliskin sommitteleminen, kun jokainen sakara koostuu kahdesta erillisestä tarrasta. Yhteensä 72 tarraa. En halua laittaa noita yksitellen uudelleen, kiitos vain.

Pari muutakin sisustustarraa on vuoroaan odottelemassa. Kannatti aloittaa tästä vaikeammasta ;) Ne muut nimittäin ovat yhtenäisiä, ilman erillisosia. Ja niiden annan tasoittua vähintään tuon suositusajan. Jos sitten saisin ne seinään hieman nopeammin kuin 1,5 tunnissa.

Mutta parasta kaikessa on se, että mieskin tykkää tuosta auringosta!

Mamma marttyyri

Joskus teininä ja vähän myöhemminkin sain hupia siitä kyltistä, jossa luki "Siivoa jälkesi, äitisi ei ole täällä töissä." Heh heh, niin varmaan joo. Olin tosin hyvin tunnollinen teini ja ehkä hieman omituinenkin myös siksi, että pidin jo silloin siivoamisesta, hyvästä järjestyksestä sekä - ette ikinä usko - vaatteiden silittämisestä. Siis sen lisäksi, että nautin läksyjen teosta sekä kokeisiin lukemisesta. Ja ihan täysijärkinen ja normaali aikuinen minustakin tuli ;)

Niin, se siivoaminen. Äitini ei taas tykännyt siitä yhtään, vaan oli aina tosi kiukkuinen siivouspäivinä, eli noin kerran kahdessa viikossa. Muuten hän oli ja on edelleen todella leppoisa tyyppi :) Ehkä tuo kiukkuisuus sai meidät lapset hoitamaan hieman enemmän kuin omat osuutemme, mene ja tiedä. Sen kyllä tiedän, että omat likapyykkimme aloimme pestä hyvinkin nuorina. Syy tällaiseen järjestelyyn oli siskoni "mikset sä ole vieläkään pessyt mun farkkuja" -kitinä eräänä päivänä, jolloin äiti tuumasi, että nyt on juuri oikea aika tutustuttaa tyttäret ja pyykinpesukone toisiinsa. Siitä alkoikin sitten suhde, jonka loppua ei näy ;)

Olen siisteyttä rakastava ihminen. Haavekodissani jokaisella tavaralla on oma paikkansa, lattiat on hiekattomat ja pölyttömät, keittiön pinnat kiiltävät eikä tiskialtaassa ikinä ole sinne "likoamaan" jätettyjä likaisia astioita. Ehdottomasti myös olisi riittävästi säilytystilaa niin, etteivät tavarat kinostuisi pöydille, kaikki kaapit ja laatikot olisivat vimpan päälle järjestyksessä ja kaikki tarpeeton jossain muualla kuin meillä. No, haaveet ne on hiirelläkin... Nimittäin nämä asuinkumppanini, joita perheeksenikin kutsun, eivät jaa kanssani tätä haavekuvaa. Jos totta puhutaan, he eivät edes huomaa jättävänsä tavaroita levälleen tai kantavansa hiekkaa sisään. Eikä heitä kuulemma haittaa, että likapyykkiä lojuu sohvalla ja sohvan alla tai että imuria on viimeeksi käytetty pari kolme viikkoa sitten. On varmaan aika selvää, miksi minä haaveilen ikiomasta yksiöstä, jonne kukaan muu ei pääsisi sotkemaan.

Tykkään edelleenkin siivoamisesta. Olen siinä myös pirun hyvä. Varmaan paljosta harjoittelusta johtuen. Minulla ei mene kauaakaan, kun imuroin tämän meidän kolmen kerroksen lukaalimme ja pesen lattiat ja pyyhin pinnat pölyistä. Lisäksi pyykit pesee tätä nykyä Upo kera kumppaninsa Upon, joten ainoa vaivalloinen osuus on ensin koneiden lataaminen ja sitten pyykkien ripustaminen kuivumaan. Siinä olen kyllä tullut järkiini, etten enää vaatteita silitä, mutta lakanoiden silittämisestä en ole luopunut. Enkä luovu! Mutta siinä tulee raja vastaan, kun ne neljä muuta samojen seinien sisällä asuvaa henkilöä odottaa minun raivaavan ja vievän paikoilleen heidän levälleen jättämänsä tavarat. Eijeijei! Voin hoitaa yleissiivoukset, hinkata vessat ja saunan pesuhuoneineen säännöllisesti kiiltäviksi ja raikkaiksi, laittaa pyykit koneeseen, naruille ja kaappiin, jopa tiskata ruuanlaittovälineet vaikken ole mitään kokannutkaan, mutta toisten tavaroita en raivaa. Piste. Joten olen ryhtynyt marttyyriksi. Siivoan vain omat tavarani ja imuroin muiden jättämien romukasojen ympäriltä. Ja murjotan. On se nyt hittolainen, jos täällä pitää vielä muita palvella!

Siivouslakkoa on kestänyt nyt kolmisen viikkoa. Ja huonotuulisuuteni on kasvanut samaa tahtia. Tuntuu, ettei suklaakaan enää auta. Ja se on jo huolestuttavaa. Mutta vielä eivät ole muut havahtuneet. Yhä edelleen jäävät astiat levälleen likapyykeistä puhumattakaan. Murjotus jatkuu, ja pelkään, että ihan kohta on ruvettava nalkuttamaan ääneen...

Historian havinaa

Tässä jokin aika sitten (ei kun hetkinen, on siitä jo ainakin vuosi. Miten aika kuluukaan nykyään nopeasti!!)... No, oli miten oli. Niin, kaivauduin arkeologisiin kerrostumiin, jotka löysin vanhan huoneeni - nykyään siis esikoiseni huoneen - kaapista. Ei sitä nyt poikaystävän kanssa yhteen muuttaessa tullut mieleenkään ottaa mukaan koko maallista omaisuutta lapsuusvuosilta, joten muistot saivat marinoitua rauhassa melkein parikymmentä vuotta kaapin hämärässä. Tietenkin :)

Vietin tovin jos toisenkin selaamalla vanhoja postikortteja! Ilmeisesti minussakin asuu pieni tavarahamsteri, kun löysin täyteen pakatusta vanhasta kenkälaatikosta itselleni osoitettuja synttärikortteja (Onnea 7-vuotiaalle!) sekä ystäviltä ulkomaanmatkoilta saatuja postikortteja. Olivatpa ystäväni matkustelevaisia! Loppujen lopuksi pelkkä selaaminen ei riittänyt, vaan kaikki kortit piti lukea läpi. Muutama pieni paketillinen nessuja meni siinä hommassa... (enkä voi edes hormoneja syyttää, pöh).

Kaiken muistelemisen jälkeen päädyin pakkaamaan kortit tyhjien maitotölkkien sisään ja viemään pahvinkeräykseen. Jepulis. Kuka niitä vanhoja kortteja jaksaa kymmenen vuoden välein lukea? Kiitän siis hyvää muistiani ja korttien herättämiä muistoja hyvistä hetkistä ja jatkan elämääni :)

Löysinpä myös vanhat päiväkirjani. Olin kova tyttö pitämään päiväkirjaa nuorempana. Kyllä vain! Pöydällä oli auki viikkomuistio, jonne tunnollisesti kirjoitin joka päivälle muistiin päivän tapahtumia. Salaisempaan päiväkirjaan sitten tilitin teinitytön ajatuksia. Huh huh, kylmä hiki nousi otsalle ja myötähäpeän aalto pyyhkäisi ylitseni, kun niitä sivuja selasin ja luin. Kokkoon vain! Kiitos ja näkemiin!  Yhtään en sure menetettyä kansanperintöä ;) Säästin päiväkirjoista ainoastaan kaksi: toiseen olin kirjoittanut Lontoossa vietetystä ajasta lähinnä koulukuulumisia ja koti-ikävää, toiseen esikoisen odotusajalta raskausjuttuja. Ne voin jättää jälkipolville kyllä :)

En kuitenkaan taida olla yhtään kokemuksesta viisastunut. Nimittäin kesän alennusmyynneistä ostin itselleni peräti kaksi uutta päiväkirjaa! Koska historia oli yksi lempiaineitani koulussa ja koska historia on kirjoitettu pääasiassa miehisestä näkökulmasta (sodat ja muut, mitä muuta ne ovat kuin testosteronia täynnä), ajattelin, että kyllä nyt pitää jotain herkkää ja vaaleanpunaistakin saada jätettyä jälkeen kun minusta joskus aika jättää. Ajattelin, että voisin kirjoittaa ylös kauniilla kymmensormijärjestelmän rapauttamalla käsialallani omaa historiaani. Lapsuus- ja nuoruusjuttuja, omista vanhemmistani ja isovanhemmistani tietämiäni asioita, ajatuksia äitinä olemisesta ja naiseksi kasvamisesta. Heh. Toistaiseksi olen vain haaveillut loogisesta järjestyksestä ja kirjoittanut mitä mieleen tulee. Viimekertainen päiväkirjamerkintä taisi koskea tätä jääkaappimagneetin julistamaa totuutta:

Täytyy varmaan tsempata ja todellakin kirjoittaa niitä lapsuus- ja nuoruusmuistoja, ettei omille lapsille jää sellaista mielikuvaa, että naisena olemista inhosin. Koska sehän ei pidä paikkaansa. Naisena on kiva olla, jos ei tarvitsisi koko ajan tehdä niin kamalasti asioita ;)

Geenit

Minulla on ehdotus geenitutkijoille. Asia tuli mieleen luettuani uutisen tästä geenitutkimuksesta, joka sinällään oli ihan mielenkiintoinen. Nimittäin vaikuttaisi siltä, että minulla ja miehelläni on jossain historian hämärässä (n. 10 000 vuoden takaa) sama esivanhempi. Yllätys yllätys! :)

Valitettavasti siisteys- ja järjestyksenpitogeeni puhumattakaan en hukkaa tavaroitani -geenistä ei ole siirtynyt samalla tavalla sukupolvelta toiselle. Ei edes suoraan alemmalle sukupolvelle, jos meidän lapsiin on uskominen. Olen nähnyt paljon vaivaa saadakseni niin sanotusti vanhan koiran oppimaan uusia temppuja. Esimerkiksi ulko-oveen (tosin lasten silmien korkeudelle, siinäköhän vika piileekin?) olen askarrellut hienon muistutuksen avaimien ja puhelimen mukaanotosta, kun ovesta ulos kulkee.

Siitä huolimatta mies lähti tänään aamulla töihin niin, että kännykkä jäi kotiin. VAIKKA olin noin viisi minuuttia aikaisemmin muistuttanut vielä suullisestikin luurin mukaanotosta. K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N T Ä !!!! Aikoinaan sain tarpeekseni siitä, että noin kuukauden välein jouduttiin hankkimaan herralle <3 uudet kotiavaimet, kun edelliset vain hävisivät aina jonnekin, joten ostin housuihin kiinnitettävän avainketjun, jonka ansiosta avaimien katoaminen väheni minimiin. Olen yrittänyt ehdottaa samaa systeemiä tuohon puhelimeenkin, mutta kuulemma se ei olisi katu-uskottava...

Nyt lapsetkin ovat kunnostautuneet tällä samalla saralla. Esikoisen uusi puhelin hävisi viikon käytön jälkeen - hups vain. Sitä on etsitty kissojen ja koirien kanssa niistä paikoista, missä se esikoisen mukaan "ihan varmasti voisi olla". Eipä ole löytynyt. Jätän mainitsematta, monesko kerta tämä oli. (Ja samalla käytän tilaisuuden hyväkseni hehkuttamalla simpukkapuhelinta, joka oli niin hyvää tekoa, että kun yhtenä keväänä löytyi lumikasan peittämän puupinon alta vietettyään siellä koko talven eli useamman kuukauden, se latauksen jälkeen toimi moitteettomasti. Kunnes kohtasi surullisen loppunsa menemällä hajalle lopullisesti puoli vuotta ihmepelastumisensa jälkeen.)

Jatkuvalla syötöllä puhelimien lisäksi myös avaimet ovat hukassa. Ja kummallakin koululaisella on samanlaiset avainketjut kuin isällään. Eilen etsittiin tokaluokkalaisen avaimia samoin kuin tänä aamunakin. Tultiin siihen lopputulokseen, että ne ovat todennäköisesti takin taskussa. Ja takki jäi eilen illalla kaverille. Viidesluokkalainen ihmetteli, mihin kummaan hänen pöydälle jättämät avaimet olisivat voineet hävitä. Kysyin, mitä ne pöydällä tekivät, kun pojalla oli farkut jalassa, ja farkuissa hyvät taskut sekä vyönlenkit, joihin avainketjun saa näppärästi kiinni. Sain vastaukseksi olankohautuksen. Huoh.

Siisteysgeeni on myös asia erikseen. Olen surullisena todennut, että vaikka sinisilmäisyys ja vaaleatukkaisuus onkin periytynyt minulta ja mieheltä lapsille, on todennäköisesti siisteysgeeni kuitenkin DNA:ssa niin heikko, että jää epäjärjestysgeenin yliajamaksi mennen tullen. Käytännössä tämä useamman vuoden empiiristen havaintojen tuomalla varmuudella tarkoittaa sitä, että epäjärjestysgeeniä kantava ihminen ei huomaa jättävänsä paikkoja epäjärjestykseen. Annan esimerkin: Ruokailu. Kaikki tietävät, että kun menet keittiöön ja otat jääkaapista itsellesi - sanotaan nyt vaikka - jugurtin, niin sen syömiseen tarvitset lusikan. Ja jugurtin syötyäsi viet lusikan astianpesukoneeseen ja kipon sekä sen alumiinisen kannen roskikseen. Eikö niin? Niinhän sitä luulisi! Valitettavasti ne ihmiset, joilla epäjärjestysgeeni on voimakkaampi kuin siivousgeeni, jättävät hyvin suurella todennäköisyydellä tyhjän purkin, sen kannen ja käytetyn lusikan niille sijoilleen ja poistuvat tyytyväisinä paikalta. Tai hoitavat siivouksen puolittain viemällä kyllä purkin roskikseen, mutta jättävät lusikan tiskipöydälle ja unohtavat kokonaan, että purkissa oli kansi, joka myös kuuluisi roskikseen. Eikö olekin raivostuttavaa? Minusta on. Kas näin:

Vetoankin siis tutkijoihin: voiko tällaiseen "geenivirheeseen" vaikuttaa mitenkään muuten kuin nalkuttamalla, paasaamalla ja muistuttamalla? Täällä nimittäin alkavat keinot olla vähissä...

Hyvä työ

En ajatellut kirjoittaa päivän hyvästä työstä, vaan omasta työstäni. Siitä, mistä palkka minulle maksetaan. Kai sekin on "hyvä työ" siinäkin mielessä, että se saa myös muut kuin itseni hyvälle tuulelle ja iloiseksi. Ainakin mitä oppilaita on uskominen ;)

Työssäni on monta hyvää puolta. Ensinnäkin työaika. Aamut ja päivät saan viettää miten haluan, ja iltaisin sitten hypin ja hillun tanssisalilla 4-5 tuntia kerrallaan. Iltavirkun unelmajobi ;) Työ on kuitenkin kaksiosainen. Aamulla ja päivällä hoidan suunnittelun ja illalla sitten sen suunnittelun toimeenpanon. Suunnittelussa on hommaa kyllä. Musiikit tulevat cd-levyiltä ja jokaiseen liikesarjaan pitää valita tunnelmaltaan, tempoltaan ja rytmiltään sopiva musiikki. Ja mielellään riittävän pitkä tai sopivan lyhyt. Käytännössä siis yhden tanssitunnin suunnitteluun menee n. puolitoistakertainen aika. Ihan itse voi kukin laskea, kuinka paljon suunnittelua vaativat ne 17 viikottaista opetustuntia ;) Ei se kuitenkaan niin kamalaa ole, kuin tuo antaa ymmärtää, nimittäin lähestulkoon samoilla suunnitelmilla mennään 3-4 viikkoa.  Jos olisi se pianisti tunnilla, ei tarvitsisi musiikkia niin miettiä, vaan voisi suunnitella hieman vapaammin. Mutta jos jossitellaan, niin lehmätkin lentää...

Toisekseen työn laatu. Töissä ei juurikaan istumaan ehdi. Käytännössä tulee liikuttua vähintään tuo 17 tuntia viikossa. Ei tahti joka viikko tai joka tunti ole sellainen, että hiki opettajaltakin lentää, mutta jos olisi askelmittari, niin siinä kyllä numerot vaihtuisivat rivakkaan tahtiin :) Varmaan ymmärrettävää, että liikkuva työ vaatii rauhalliset harrastukset :D Viikonloppuisin ja lomilla mieluiten vain olisin ja löhöäisin, jos saisin valita. Kolmen aktiivisen lapsen äitinä valinnanvapaus on tosin harvinainen käsite. Niinpä olen onnellinen rauhallisista aamuista ja päivistä, kun saan olla rauhassa kotona lasten ollessa koulussa ja eskarissa. Jos en silloin tunteja suunnittele, niin mukavasti menee aika sohvalla tai ompelukoneen ääressä istuessa. Eikä harmita yhtään :)

Kolmanneksi on ihan pakko mainita ne opettajien kutsumuskuukaudet, kesä- ja heinäkuu. Loma-ajat ovat ihan samat kuin koululaisilla. Viikon syysloma, mukavan pitkä joululoma, viikon talviloma, pääsiäisvapaa, vappuna sekä aatto että päivä vapaat ja kaiken kruununa kymmenen viikon kesäloma. Mutta tässä loma-asiassa on myös se varjopuolensa: löhöilyyn ei ole aikaa, kun muukin perhe on lomalla ja vaatii yhteisiä aktiviteetteja. Olen useamman kerran miettinyt, miksi yhteistä aikaa ei voisi viettää myös sohvalla loikoilemalla, vaan aina tekemällä jotain aktiivista yhdessä...

Neljäntenä ja viidentenä tulevat sitten ihanat oppilaat ja upea työympäristö. Ei haittaa, että toimipisteitä on useampi, kun jokaisessa niissä tuntee olevansa kuin kotonaan ;) Tunne tosin saattaa tulla myös siitä, että samoissa saleissa hengasin nuoruusvuosinani useamman tunnin viikossa...

Kaikkea tätä hyvää tasapainoittavat sitten ne ei niin kivat puolet. Matala palkka näyttäisi olevan pysyvä ja muuttumaton osa taiteellisella alalla toimivien työtä. Niin, ja sosiaalinen elämä on kutistunut huomattavasti ja tapahtuu pääosin verkossa. Kun itse on kaikki arki-illat kiinni töissä ja ystävät vuorostaan työskentelevät päivisin, ei tapaamisiin juurikaan jää aikaa. Onneksi sentään on netti! Ilman sitä olisi varmasti vieläkin yksinäisempää.

Yhtään syyllisyyttä en pode kuitenkaan siitä, että NAUTIN päivistä yksin kotona. Tai siitä, että nyt on miehen vuoro hoitaa lapset iltaisin. Onhan se nyt paljon helpompaa, kun lapset ovat kouluikäisiä kuin mitä oli silloin, kun talo oli täynnä alle kouluikäisiä ja he olivat kotiäidin - eli minun - vastuulla ja hoidossa koko päivän heräämisestä nukkumaanmenoon. Kun ekat 7 vuotta ne hommat hoidin minä, niin en suostu syyllistymään siitä, että nyt on miehen vuoro. Hänhän on ollut pääasiallisessa hoitovastuussa nyt vasta 3,5 vuotta. Kyllä siihen vielä muutama vuosi mahtuu ;)

Remontti jatkuu

Muutto vanhaan omakotitaloon reilut 4 vuotta sitten oli varma merkki siitä, että aika ei asukkailla käy pitkäksi. Aloitimme remontoinnin heti, kun vanhempani, siis talon entiset asukkaat, saivat uuden talonsa valmiiksi ja muuttivat sinne. Joka vuosi on tehty jotain sillä saralla, ja nyt olemme päässeet jo siihen pisteeseen, että yläkertaan rakennetaan kolmatta makuuhuonetta viikon kuluttua 6-vuotta täyttävän eskarilaisen iloksi. Tähän astihan hän on saanut jakaa toisen yläkerran (isoista) makuuhuoneista veljensä kanssa, ja yhteiselo ei aina ole ollut kovin auvoista eikä sopuisaa. Mutta kohta siihen tulee muutos :)

Viikko sitten mies ja isäni aloittivat homman:

Uudesta makkarista tulee selvästi pienempi kuin mitä ne kaksi aikaisempaa ovat. Näin saatiin säilytettyä lasten olkkari ja minun työtilani - joka juuri tällä hetkellä on remonttivarastona, joten saan töitä tehdä "evakossa". Hmph. Huoneeseen mahtuu kyllä sänky, vaatekaappi ja kirjoituspöytä, ja vapaata lattiapintaa jää n. 1,5 neliön verran. Mutta pikkuneidille se kuulemma riittää, ja hyvä niin. Ja ainahan on mahdollisuus vaihtaa jomman kumman veljen kanssa huonetta. Ei mihinkään kiveen ole hakattu, kuka missäkin huoneessa majailee :)

Saman viikonlopun aikana miehet saivat uuden seinän levytettyäkin:

Eilen mies kittasi ruuvienpaikat ja saumat, ja tänään olisi tarkoitus pohjamaalata tuo uusi seinä, jos illalla  aika riittää. Itse olen töissä, enkä pääse maalausurakkaan osallistumaan. Voi harmi.

Kun huone on jossain vaiheessa (ennen joulua) saatu valmiiksi, alkaa portaidensiirto-operaatio. Alkuperäinen idea oli vaihtaa portaat uusiin niin, että niiden kulkusuuntakin vaihtuisi. Tarjouksiakin uusista portaista ehdittiin pyytää, kun isäni keksi, että siirretään portaita vain vähän "taaksepäin" niin, että ylös tulee tasanne ja alas tulee tasanne. Vanhat portaat siis tuunataan uusiksi. Ja tämä toki sopi meillekin. Kyllä siinä muutaman euron säästää ;) Toistaiseksi siis talonväki mahtuu tuosta kapeasta portaiden ja uuden seinän väliin jääneestä raosta kipittelemään, mutta kohta ei tarvitse enää vetää vatsaa sisään, kun tasanne kasvaa kokoa. Ja saman operaation jälkimainingeissa saan vihdoinkin kauan kaipaamani siivouskaapin portaiden alle.

Melkein voisi sanoa, että ennen kuin pitää aloittaa uusi remonttikierros, viimeisiä viedään. Kesän ulkomaalauksen jälkeen seuraavat maalit vedetään laudoitukseen joskus 10-15 vuoden kuluttua, joten sillä saralla saamme hengähtää. Sisällä remonttia kaipaavat tämän urakan jälkeen vielä vessat sekä ylhäällä että alhaalla. Ja tietysti se kellarin tyhjennys, joka tuntuu olevan läpipääsemätön urakka...

Askel kerrallaan siis, kun ei ole vaihtoehtoja :) Ottaen huomioon, että edelleen osa tavaroista on "väliaikaissäilytyksessä" (hah, kenelle yritän tuota uskotella!), homma on sujunut ihan hyvin. Seinät ovat edelleen paljaat, kun kaikki taulut, valokuvat ja muut on muuttolaatikossa jossain, mutta siihen tulee pian muutos. Tilasin nimittäin seinille piristystä sisustustarroja myyvästä nettikaupasta. Meinasi mopo karata käsistä, mutta onneksi tarrojen hinnat olivat sitä luokkaa, että se vähän hillitsi naksuttelua :)

Valmista tulee, vaikkakin hitaasti.

Rytmi geeneissä

Kyllä tämä elämä on ihmeellistä! Ja kiitän onneani siitä, että olen valinnut ammatin, jossa työt tehdään puoliksi kotona ja se toinen puoli työpaikalla illalla. Iltavirkulle järjestely sopii kuin nenä päähän, nääs. Olen antanut itselleni kertoa, että iltavirkkuus/aamuvirkkuus on geeneissä. Rytmiä voi toki hieman muuttaa, mutta silloin, kun siitä ei tarvitse kynsin hampain pitää kiinni, se luisuu siihen, mikä on kenellekin luontaista. Minulle siis se, että iltapäivällä klo 15 aikaan alkaa elämä luistaa :)

Raskasta tästä kuitenkin tekee se, että koululaiset pitää herättää usein jo klo 7 aamulla, että ehtivät kahdeksaksi kouluun. Eskarikin alkaa niin, että viimeistään puoli kymmeneltä ollaan siellä jo täydessä vauhdissa. Käytännössä unet jäävät tällä äidillä väkisinkin lyhyiksi, kun peti kutsuu vasta keskiyön paremmalla puolella, mutta herätyskello kiskoo sängystä ylös kukonlaulun aikaan.

Päiväunet eivät ole minua varten. Siitäpä vasta riemu syntyisikin, jos nukkuisin päivällä, kun olen yksin kotona vapaa-aikaani viettämässä! Valmiiksi valtavirran näkökulmasta myöhäinen rytmini menisi taatusti entistä enemmän sekaisin, ja aamuisin ei enää valokynäkään peittäisi mustia silmänalusia ja alati kasvavia silmäpusseja. Sellainen luonnollinen rytmi olisikin minulle niinkin lupsakka, että aamulla herätys olisi klo 10 ja illalla vetäisin peiton korviin 1-2 aikaan. Tulisi nukuttua mukavat 8-9 tuntia, herääminen olisi rennon letkeää ja virkeimmät tunnit käyttäisin töitä tehden tanssisalilla oppilaita ohjaamassa ja kannustamassa. Mutta ei. Koulumaailman kellon mukaan tässä on elettävä niin pitkään, että rakkaat lapsoset oppivat itse heräämään ajoissa, hoitamaan aamiaispuuhat ja lähtemään ajoissa kouluun - niin hiljaa, etten minä herää ulko-oven kolahdukseen :) Ihan kamalan luottavainen en ole siitä, että tämä ihanneolotila tulisi saavutettua ennen kuin esikoinen on lukioiässä. Ja jos merkit paikkansa pitävät, niin silloinkin se olen minä, joka huolehtii aamuherätyksistä. Esikoinen tosin on enemmän aamuvirkku kuin illanvirkku, mutta keskimmäinen on tullut enemmän minuun, kun jo kymmenen aamuina herääminen klo 9 tekee tiukkaa (ja jo nyt, vaikka vielä on mukavan valoisaa, kun kello soi), samoin kuin eskari-ikäinen kuopuskin. Joten kai se on jälleen äidin mukauduttava muun perheen tarpeisiin... Niin että mitä täällä enää hereillä hillutaan? Nukkumaan mars, niin sitä ehtii ainakin 6,5 tuntia nähdä kauniita unia.

Muutto

Tervetuloa uudet ja vanhat lukijat :)

Hyppäsin Vuodatuksesta nyt kokonaan Bloggerin puolelle turhamaisuussyistä: täällä on paremmat sivupohjat :D

Kuvia vanhoihin kirjoituksiin palautan sitä mukaa kun ehdin - eli aika pian ;)

Hengissä ollaan

... vaikka samaa ei voi ihan sanoa tästä blogista. Jopa ne muutamat kuvat vuodesta 2009 eteenpäin ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen ilmeisesti Vuodatuksen palvelinta kohdanneen onnettomuuden seurauksena. No, kuvat ovat minulla kyllä tallessa, ehkä saan ne tänne joskus siirrettyä uudelleen.



Kesä tuli, oli ja meni. Käsityöblogiini kirjoitinkin paljon siitä, mitä tein keväällä. Nimi kyllä kertookin... ;) Huhti-toukokuussa oli työn puolesta kiireistä mutta ihanaa aikaa. Toteutin yhden pitkäaikaisista haaveistani ja ompelin alusta loppuun itse tutu-puvun. Se on siis se klassisen baletin esityksissä käytetty lyhyt tyllistä tehty hame, joka leviää tanssijan lanteilta kuin lautanen. Innostuin niin, että tilasin Jenkeistä vinot pinot hienoja tanssipuvuissa käytettyjen korsettien kaavoja. Olin niin urhea, että poljin pyörällä kamalassa vastatuulessa Naapurikaupungin Eurokankaaseen ostamaan taftia ja tylliä ja sifonkia ja rigilene-nauhaa ja hakasia, että sain tehtyä lisää esiintymispukuja :D Minkäs sitä ihminen luontaiselle maanisuudelleen mahtaa ;)



Nyt on siis arki jälleen edessä. Opettajan kutsumuskuukaudet ovat takanapäin, ja täytyy sanoa, että töiden alkamista en olekaan pitkään aikaan näin paljoa odottanut. Pää pursuaa ideoita ja kropallakin on kamala tarve päästä jo tekemiseen käsiksi. Puhumattakaan siitä, että yhteisen 10 viikon loman jälkeen tiiviisti perheen kanssa - lukuunottamatta miehen kanssa Roomaan tekemäämme 4 päivän matkaa ennen juhannusta ja 3 päivän Lontoon työmatkaa heinäkuun alussa - on aivan i-h-a-n-a-a!! saada jälleen päivisin omaa aikaa silloin, kun lapset ovat koulussa ja eskarissa. Ne tunnit ovatkin sitten arvokkaita! Osa niistä menee luonnollisesti töiden tekoon, kun tämä työ nyt on tätä, että puolet tehdään yksin kotona ja puolet oppilaiden kanssa tanssisalissa, mutta noin joka toinen viikko päivän tunnit ovat vähemmän työpainotteisia, eli saan ommella! Tai lukea! Tai katsoa televisiota! Tehdä mitä haluan - rauhassa!



Lapsista koulun alkaminen ei ole kivaa. Esikoinen on - niin sanoakseni - aivan kypsä. Keskimmäinen on vähän innostuneempi, onneksi. Kuopus olisi halunnut jo tällä viikolla päiväkotiin kavereita moikkaamaan, ja oli tänäänkin hirveän pettynyt, ettei menty. Eskari siis on vanhan päiväkodin yhteydessä, ja moni päiväkotikavereistakin siirtyy samaan eskariin. No, tulee lisää lomia. Syyslomakin on jo 10 viikon kuluttua. Ja siitä joululomaan on "vain" kahdeksan viikkoa. Aika menee niin nopeasti - kuten on huomattu - että ei sitä huomaakaan ;)



Ai, mutta tehtiinhän me kesällä muutakin kuin lomailtiin! Tämä vanha talo sai uuden maalipinnan. Ensin skrapattiin vanha maali pois alakerran vaakalaudoituksesta. Sitten pestiin yläkerran pystylaudoitetut seinät, joissa maali oli vielä hyvässä kunnossa. Ihmekö tuo, kun lauta on siellä uudempaa, vasta 90-luvun alusta, kun alakerran kohdalla lauta on 50-luvun alusta. Sitten maalattiin. Ei me mitään telineitä hankittu, tikkailla keikuttiin, ja hyvin se niinkin sujui :) Enkä usko, että aikaakaan olisi säästetty yhtään. Sää ei maalareita suosinut, joten koko urakka kesti ensimmäisestä skrapanvedosta maalausvälineiden puhdistamiseen vajaan kuukauden verran. Kraah! Siihenhän se kesä sitten menikin :-P Jännä, miten päällimmäisenä mielikuvana tästä kesästä on sää. Nimenomaan selvästi kurjempi sää, jos vertailukohtana ja tavoitteena pitää kahden viime vuoden kesiä. Minäkin tilasin toukokuussa nettikaupoista ihania hellemekkoja. Ehkä kaksi kertaa tarkenin niissä olla. Pöh. Nyt täytyy toivoa intiaanikesää ;) Kelpaisi sitä keskipäivän vapaat tunnit viettää aurinkoisella terassilla istuen ja päivää paistatellen... :)

Lunta tulvillaan

 Tulihan sitä sitten, vihdoinkin! Siis lunta. Ja kuulemma lisää on vielä luvassa. Alkaa olla se aika vuodesta, kun jalkakäytävät ovat vain kolmanneksen normaalileveydestään. Harmittavasti niitä myös hiekoitetaan, joten pulkalla nuorimmaisen vieminen päiväkotiin ei ole enää mikään yksinkertainen homma. 

Ei minulla ole mitään lunta vastaan. Pakkanenkin on ihan ok, sillä pukeutumiskysymyshän se vain on. Käytössä ovat siis jo olleet paksut neulepaidat, villasukat sekä toppahousut. Sormet pysyvät lämpöisinä, kun normihanskojen päälle vetää huovutetut tumput :)

Tältä meidän pihassa näyttää nyt:

Huolimaton talonmies (siis minä ;) ) jätti puutarhakalusteet terassille syksyllä. Klaffituolit laitoin kyllä kasaan ja tuulikaapin seinustalle, mutta pöytää en ehtinyt purkaa ja viedä kellariin talvisäilytykseen. Niinpä kun katolta tuli lumet alas loppiaisen jälkeen, pöytä jäi kasan alle ja toimii nyt jälkikasvun "pikku-Alppien" huippuna. Olin kesällä ajatellut kolaavani terassin lumesta sitten kun sitä tulee, mutta ajatukseksi se jäi. Katolta alashumahtava lumi vain on niin painavaa, että sitä ei normikolalla kolata. Täytyy siis odotella kevättä ja lumien sulamista itsekseen. Harmi sinänsä. Ja täytyy toivoa, että terassi on suht hyvässä kunnossa säilynyt tuolla lumien alla.

Meidän perheen lokakuun alussa alkanut juhlakausikin osoittaa päättymisen merkkejä. Hätänumeropäivänä syntynyt keskimmäinen juhli kaverisynttäreitään oikeana päivänä, mutta kakkukahvit sukulaisille ja kummeille järjestetään vasta hiihtolomaviikon päätteeksi. Sitten onkin aika hengähtää juhlien järjestämisten suhteen ja keskittyä työasioihin ;)

Kulttuuria ja sivistystä

 Jo työnikin puolesta minun pitäisi päästä "sivistämään" itseäni lähinnä balettiesityksiin katsomaan. Joulukuun alussa kävin katsomassa Kansallisbaletin Don Quijoten ja hurmaannuin näkemästäni. Innostuin varailemaan lippuja eri tapahtumiin sekä vain itselleni että koko perheelle. Niinpä tammikuun toinen päivä suuntasimme kulkumme koko konkkaronkka Helsinkiin Kansallisteatteriin. Ohjelmassa oli Saiturin joulu, tuo klassikkojoulusatu. Tykkäsimme kaikki! (Tunnetta ei vähentänyt yhtään se, että kuopuksen kummisetä oli esiintymässä, ja tietysti hänelle vietiin myös kukkia :) )

Tänään vein kuopuksen (5v.) ja kummityttöni (6v.) katsomaan Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas -balettia. Ykköset päällä, ja väliaikatarjoilu jo varattuna, tietysti ;) Vietimme mukavan baletti-iltapäivän yhdessä. Esitys oli loppuunmyyty, ja samanlaisia pikkuneitejä ja -herroja oli katsomossa runsaasti. Niinpä kummityttöni kirkkaalla lapsenäänellä sanotut kysymykset eivät ihan hirveästi - toivottavasti - haitanneet. Yritin olla hymyilemättä, kun 6v kysyi "Koska se baletti alkaa?", kun ensimmäinen kohtaus oli hyvin miiminen. Muita kysymyksiä olivat mm. "Ovatko nuo aikuisia vai lapsia?" (kun juhlakohtauksessa tanssivat ensin lapset ja sitten myöhemmin aikuiset juhlavaatteissaan), "Miksei tuolla hiirikuninkaalla ole seitsemää päätä?" (kun satukirjan hiirikuninkaalla oli), "Kuoliko se oikeasti?" (kun Hiirikuningas sai surmansa ja hävisi näyttämöltä) ja "Miten noi pystyy hyppäämään noin ylös?"

Samalla tuli moneen kertaan opastettua, että esityksen aikana ei ole kohteliasta puhua muuten kuin kuiskaamalla ja vain silloin, jos on todella tärkeää asiaa :) 

Kotimatkalla sain kuulla: "Tää oli tylsä, kun tässä ei puhuttu ollenkaan." Mutta myöhemmin neidit kyllä leikkivät balettia: "Ole sä se tyttö ja mä olen se prinssi ja pyöritän sua näin kun sä olet spagaatissa." :D Jotain siis selvästi oli retkestä jäänyt mieleen....

En kysymyksistä ja kommenteista kuitenkaan lannistunut, vaan taatusti vien tytöt uudelleenkin balettia katsomaan. Ja koko perheelle on tarkoitus varata liput Kansallisen Fedja-setä, kissa ja koira -näytelmään tälle keväälle.