Traditiota tehdessä

Viime vuonna otimme uutta vuotta vastaan remontoimalla lastenhuonetta. Tänä vuonna jatkamme perinnettä emme remontoimalla vaan siivoamalla kaappeja ja varastoa :) Mistä ihmeestä sitä tavaraa niin siunaantuukaan? Joka paikka täynnä turhaa rojua, käsittämätöntä.

Siivousinto lähti liikkeelle siitä, että halusin järjestää lastenhuoneen niin, että sinne mahtuvat sekä lelut että lapset. Kävin eilen visiitillä Kodin Ykkösessä, ja ostin neljä (!) uutta lelulaatikkoa: yksi dubloille, yksi legoille, yksi isoille pikkuautoille ja yksi Brion junaradalle. On nimittäin helpompi lasten siivota lastenhuonetta, kun tavaroille on selvät paikkansa. Tai näin minä edelleen uskon :)

Kun olin eilen lelut saanut järjestykseen, katsahdin lasten vaatekaappiin. Täynnä kuin turusen pyssy. Jotain piti siis tehdä, ja mies oli samaa mieltä. Itse olisin tosin ryhtynyt hommaan joskus sellaisena päivänä, kun isommat lapset olisivat olleet muualla hoidossa, mutta mies oli sitä mieltä, että ei mitään viivyttelyjä. Niinpä laitoimme yhden lahja-DVD:istä päälle, ja lapset telkkarin eteen ;) Kävin läpi lastenvaatteita, ja sain jättikassillisen kiertoon meneviä. Keskimmäisellä on niin paljon vaatteita, että hän ei ikinä ehdi niitä kaikkia edes käyttää. Kun esikoiselta jää pieneksi, ne siirtyvät keskimmäiselle. Ja kun hän kasvaa niistä ohi, ne lähtevät kiertoon. Olen äärettömän huono kirppiskävijä, mutta nyt on syytä ryhdistäytyä. Niinpä tammikuun lopussa on tarkoitus lastata auto täyteen ja ajaa läheiselle kirppikselle myymään. Hinnoista en todellakaan tiedä, mutta veikkaan, että lasten paidat ja housut mennevät eurolla kappale. Toisaalta niitä voisi ehkä myydä hieman kalliimmalla, kun niistä on itse maksanut sen 8-15e...

Mies lähti juuri ostamaan henkaritankoja kahteen kaappiin. Yhdelle tangolle eivät kolmen lapsen henkarivaatteet mahdu mitenkään päin. Kun kaappeja on kolme, niin kolmella tangolla pärjää jo huomattavasti paremmin. Tämä tosin vaati muitakin järjestelyjä, mm. yhden kaapin totaalisiivousta. Samalla raivasin kangaslaatikkoni. Jättikassillinen kankaanrieppeitä lähtee energiajakeeksi, kunhan vain keksin, minne. Pienempi kassillinen vähän erikoisempia kangastilkkuja saanee uuden kodin päiviksestä/kerhosta. Eikös noissa vielä jonkin verran käytetä kankaitakin askarteluun?

Kun piipahdin verkkovarastossa, tajusin, että siellä on niin paljon tavaraa, että tämä kaappien siivous kotona menee lähinnä laatikoiden pyörittelyyn *huokaus* Mies tarjoutui viemään osan laatikoista autotalliin, joka sekin tosin pitää järjestää uudelleen. Mitä voi tehdä jättikassillisella pehmoleluja? Taidan kokeilla eka kirppiksellä, sen jälkeen vien myymättömät kierrätyskeskukseen tai vastaavaan. Samoin käy vaatteiden ja tavaroiden. Kyllä vain, tavaraakin on ihan liikaa. Mm. astioita ja sipulisilppureita (aivan älytöntä, meillä on kolme sipulisilppuria, joista vain yhtä käytetään. Kaksi muuta on vielä omissa pakkauksissaan. Turhaa kaapintäytettä!).

Olen järkyttynyt tiedosta, että hehkulamput kuuluvat sekajätteeseen. Lähes kaiken muun voi järkevästi kierrättää, jos on auto käytössä. Auto siksi, että Sortti-asemat ovat sellaisten matkojen päässä, ettei julkisilla huvita yrittääkään.

Raivauksen lomassa sanoin miehelle, että nyt voisin huolia sitä lastenhoitoapua. Joku toinen saisi kannella vauvaa ja viihdyttää isompia lapsia, kunhan toisi vauvan minulle imetettäväksi ajallaan. Mieskin pääsisi kunnolla hommiin. Mies tosin oli sitä mieltä, että hän voisi kyllä kantaa vauvaa, jos hankkisinkin orjan auttamaan raivauksessa. Ihan kuin miestä vähän laiskottaisi... ;)

Siivous jatkuu...

Hyvää uutta vuotta kaikille! (Toivotan nyt jo, sillä en usko ehtiväni toivottaa sitä huomenna :) )

Hengähdystauko

Joulu on ohitse, mutta ennen uuden vuoden juhlintaa on aika vetää henkeä.

Rauhallisen joulun takasivat sen vietto yhdessä ja samassa paikassa, lasten viihtyminen papan kanssa verstaassa ja pihalla sekä miehen läsnäolo ja ahkera osallistuminen vauvan hoitoon. Aivan mahtavaa! :)

Ruoka oli hyvää ja sitä riitti. Lapset eivät edes maistaneet, kun olivat niin tytinöissä lahjojen suhteen. Kuten jo aikaisemmin kerroin, "tontut" olivat jo aiemmin vieneet lahjat mummolaan. Kun lapset olivat mummin ja papan kanssa saunassa, minä järjestin lahjat kuusen alle. Ensi vuonna olen viisaampi.

Esikoinen oli hyvin pettynyt, kun osasi lukea isoimmasta paketista keskimmäisen nimen. Äitini on kertonut, että minun ja siskoni ollessa pieniä tärkeintä meille oli, että lahjoja tuli molemmille yhtä paljon. Nyt näyttäisi siltä, että esikoiselle on tärkeintä se, että he saavat keskimmäisen kanssa yhtä suuria lahjoja.

Kun sitten tuli lahjojen avaamisen aika, lahjapaperit revittiin posket punaisina. Mitään lahjaa ei oikein pysähdytty tutkimaan ennen kuin kaikki oli avattu. Esikoinen myös ilmoitti, että lahjojen avaaminen loppui aivan liian aikaisin. Niinhän se on, kaikki hyvä loppuu aikanaan :)

Lapset saivat lahjoja juuri sopivasti. Legoja, kauko-ohjattavat autot, lautaset, junarataa lisää, junavaunuja lisää, läjän DVD-elokuvia. Minä sain pari erittäin mielenkiintoista kirjaa: Tommy Hellstenin "Vanhemmuus - vastuullista vallankäyttöä" sekä Hannu Lauerman "Usko, toivo ja huijaus - rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin" :D Kun vain olisi aikaa lukea rauhassa.

Tekemäni tuplalapaset saivat kiitosta osakseen. Mikäs sen mukavampaa. Tekemäni piparkakkutalo hävisi parempiin suihin joulunpyhien aikana. Kuinka ollakaan suurimman osan sain itse syödä. Hyvää oli :)

Joulutunnelmaa vähän masensi aaton keli: lämpöä +4 astetta, harmaata. Onneksi lapset eivät siitä juuri välittäneet, eikä minunkaan tarvinnut pistää nenääni ulos.

Ensi vuonna uudestaan :)

Nyt se alkaa

Vaikka lapset riehuvatkin kuin viimeistä päivää, olen valmis rauhoittumaan joulunviettoon. Piparkakkutalo on vielä ehjä (yhtä langennutta enkeliä ja kahta kaatunutta kuusta lukuunottamatta) ja suurin osa lahjoista pakattu. Eilen anoppi toi meille yhden lahjakassin - ja sai esikoisen ihan sekaisin ilosta :) Kassi tosin piti viedä varastoon, tai muuten lahjoihin olisi tutustuttu liian läheisesti hieman liian aikaisin. Nyt toivon, että muistan hakea kassin varastosta, kun huomenna aamulla suuntaamme auton nokan kohti mummolaa...

Olen luopunut toivosta saada tehtyä kaikki ne joululahjat, joita olin suunnitellut. Jouluaatoksi eivät siis ainakaan valmistu. Elättelen toiveita siitä, että saisin osan lahjoista tehtyä vielä ennen loppiaista. Silloin kun näen useammankin lahjansaajan.

Minä hiljenen - toistaiseksi. Palaan asiaan joskus joulun jälkeen. Ehkä jo välipäivinä, ehkä vasta kun vuosi on vaihtunut. Viettäkää siis rento ja itsellenne juuri oikeanlainen joulu. Niin minäkin aion tehdä :)

Kulkusten kilinää ja piparin tuoksua toivottaen.

Tadaa!!

Tässä se on. Ei mikään linna - muumitalosta puhumattakaan - mutta tuollainen ihan syötävä tölli :) Huomatkaa Nalle Puh ja Nasu (kaksin kappalein, ettei tarvitse pipareista lasten tapella).

 

 

Kun tämä nyt vielä säilyisi ehjänä jouluaattoon asti...

Päivän haaste

Kerta se on ensimmäinenkin, sanotaan. Minä päätin tänään väsätä elämäni ensimmäisen itsetehdyn piparkakkutalon :)

Tässä kun odotan uunin lämpenemistä, ehdin kirjoittaa suunnitelmani. Talon osat on jo leivottu ja odottavat paistamista. Sokerikuorrute on myöskin ostettu - laiska kun olen :) Vietin äsken noin viisi minuuttia googlettamalla eri ohjeita talon kokoamiseksi. Yksi oli koonnut sen sokerikuorrutteella, mutta minä taidan yrittää kokoamista perinteisellä sokerilla. Nyt vain mietin, voiko sokeria sulattaa teflon-pannulla. Koristenamit olen ostanut jo noin viikko sitten, ja ovat onneksi vielä syömättä ;) Saas nähdä, kuinka käy. Tuleeko talosta talo vai syödäänkö seinät jo ennen pystytystä? Pysyykö talo kasassa? Palavatko pystyttäjän näpit? Riittääkö sokerikuorrute?

Painun paistamaan piparitalon seinät. Toivottavasti eivät pala :) Kokoaminen on ohjelmassa varmaan jo tänä iltana. Odotan miestä kotiin ja ryhdyn hommiin vasta, kun hän on lastenvahtina. Piparitaikinan kaulitseminen ja osien leikkaaminen meni ihan hyvin vauva liinassa, mutta kuumalla sokerilla en ala leikkiä, jos vauva on minussa kiinni.

Toivottakaa minulle onnea :)

Joulupukki - totta vai tarua?

Esikoinen on ollut kovin huolissaan. Huoli lisääntyy mitä lähemmäksi joulua mennään.

Sunnutaina oltiin anopilla perinteisillä joulunaluspäivällisellä.  Kun anopin miehen lapset perheineen päivällisen jälkeen lähtivät koteihinsa lahjakassit mukanaan, esikoinen tuli kuiskuttelemaan miehelle, että heidänkin on nyt etsittävä omat lahjakassinsa. "Kun täältä lähtee, saa lahjakassin", esikoinen ilmoitti. Pettymys oli melkoinen, kun selvisi, että me emme saisi minkäänlaista lahjakassia mukaamme. Esikoinen vakuutti olleensa kiltti - kun sitä häneltä kysyttiin - ja kaiken järjen mukaan hänenkin kuuluisi siis lahjoja saada.

Niin kuin on jo varmaan tullut selväksi, olen neulonut melkoisesti pukinkonttiin. Olen myös kysyttäessä kertonut, että neulon joululahjoja. Miehen kanssa olemme lasten kuullen myös keskustelleet, mitä voisimme antaa kenellekin sukulaiselle lahjaksi. Eilen ja tänään esikoinen on monta kertaa jo kysynyt, olenko tehnyt hänelle vielä lahjaa. En ole tehnyt. Vastaukseni saa viisivuotiaan alahuulen hieman väpättämään.

Lapsille on joululahjoja toki hankittu. Olen vain ollut ovela - ja yritän minimoida lahjojen tutkimista etukäteen - ja paketoinut ne jo sekä toimittanut vanhempieni luo, missä joulun tulemme viettämään. Yksi lahjakassi on vielä autotallissa "jemmassa". Se nostetaan autoon lauantaina, kun lähdemme joulunviettoon. Koska esikoinen ei ole nähnyt muita kuin muille meneviä paketteja, on hän nyt siinä uskossa, että hän ei saa yhtään joululahjaa. Voi reppana.

Olen tietoisesti ollut kertomatta satuja Joulupukista. En myöskään uhkaile tontuilla, jotka vahtivat lapsia ja kertovat Joulupukille, ovatko lapset tuhmia vai kilttejä. Näiden viiden vuoden aikana meillä ei ole kertaakaan käynyt Joulupukki, vaan lahjat on laitettu kuusen alle, josta ne on sitten jaettu saajilleen. Joulupukki on kuitenkin jollain tavalla tuttu. Jos ei muuten, niin muiden lasten puheista.

Nyt vaikuttaisi siltä, että minun on joko kerrottava totuus Joulupukista tai ylläpidettävä illuusiota partasuusta, joka tuo lahjat jouluna. Valitsin jälkimmäisen - tosin melko riisutun version sadusta. Tapahtui tänään: Esikoinen itkuisella äänellä ihmetteli, missä hänen joululahjansa ovat ja eikö hän saakaan yhtään lahjaa, vaikka on ollut niin kovin kiltti. Päätin kertoa puolet totuudesta, hieman väritetysti tosin. Kerroin, että tänään oli tullut postissa lappu, jossa kerrottiin, että meidän lasten lahjat ovat tontut jo toimittaneet mummolaan jouluaattoa odottamaan. Esikoiselta pääsi helpotuksen huokaus :)

Mitäpä sitä ei tekisi lapsen ilon vuoksi...

Rento lauantai

Olipa rento lauantai - kipeästä suusta huolimatta (johon nappasin yhden Buranan iltakasilta). Mies lähti iltapäivällä ostoksille, ja minä jäin lasten kanssa kotiin. Esikoinen ja keskimmäinen tosin olivat pihalla leikkimässä, ja minä hengasin (ts. pesin pyykkiä ja imuroin) sisällä vauvan kanssa.

Kun isommat lapset tulivat sisälle, tarjosin välipalaa. Syötyään keskimmäinen halusi katsoa lastenohjelmia (Aristokatit videolta) ja esikoinen pelata Unoa. Minulla ei ollut mitään kumpaakaan tekemistä vastaan, joten teimme niin. Esikoinen on ollut melkoisen pettynyt siihen, ettei ole voittanut jokaista pelaamaamme Uno-peliä. Keksin ehdottaa pelaamista "avoimin kortein", ja siitä tuli hitti. Voi oikein kuulla, miten aivot raksuttavat, kun esikoinen miettii seuraavaa siirtoaan ja silmäilee sekä minun että omia korttejaan. Unosta tulikin shakkia :) Näin pelasimme Unoa melko pitkän tovin kunnes havahduin siihen, että minulla oli nälkä. Ruuanlaitto ei napannut yhtään (ei minulla sentään niiiiiin kova nälkä ollut), joten tilasin meille pitsan. Hurraa ja eläköön kotiinkuljetus :) Jatkoimme pelaamista samalla, kun odotimme ovikellon soittoa. Kun pitsa saapui, pidimme lyhyen ruokatauon (pitsaa ja Lordi-limppaa ;) ), ja jatkoimme pelaamista heti, kun viimeisetkin muruset oli saatu huuhdottua limulla kurkusta alas. Samalla tyhjensimme pussin vaahtokarkkeja. Meillä on lauantaisin karkkipäivä, nääs.

Mies kotiutui illansuussa, kun kaupat olivat menneet kiinni. Tunnelma kotona oli rento ja mukava. Huomasin, että Unoa pelaamalla saadaan rauha näiden seinien sisäpuolelle - eläköön sillekin havainnolle :) Siirsin vastuun lastenhoidosta ja -viihdytyksestä miehelle ja kannoin ompelukoneen ja saumurin keittiön pöydälle. Tunti ja vartti myöhemmin olin uuden jouluisen imetyspoolon onnellinen omistaja. Esikoinen oli kärsimätön ja odotti Uno-pelikortit kädessään, kun kannoin ompelukonetta ja saumuria takaisin kaappiin. Yhden pelin - ja ainakin viidennen voittonsa - jälkeen lähti mukisematta hammaspesulle. Nukutettuani vauvan kantoliinaan istahdin sohvalle ja viimeistelin järjestyksessä viidennen joululahjaneulomuksen.

Talo on ollut hiljainen - televisiota lukuunottamatta - kohta neljä tuntia. Taitaa olla minunkin aika vetäytyä yöpuulle. Suukipu alkaa palailla, ja nukkuessa sitä ei niin selvästi huomaa. Huomiseksi on luvattu pikkupakkasta ja maanantaille lumisadetta. Sitä odotellessa...

Joulun odotusta

Ihanaa, kun tulee joulu!!! Vaikka joululahjat ovat vielä vaiheessa ja vaikka maa ei olekaan valkoinen. Seuraa jouluhehkutusta :)

Joulussa ihanaa on ruoka. Olen sitä lajia, joka tykkää perinteisestä jouluruuasta. Aaton aterialla kasaan lautasen täyteen rosollia, laatikoita (kaikki käyvät, vaikka porkkanalaatikko on suosikkini) ja kinkkua. Herkuttelen myös lihapasteijoilla ja lihaliemellä. Glögi kuuluu jouluun olennaisena osana myöskin. Ja ehdottomasti rusinoiden ja _kokonaisten_ manteleiden kera. Ei siis muruja tai hiutaleita minun glögiini, kiitos vain! Jälkiruuaksi joulutorttuja, pipareita, luumukiisseliä kermavaahdolla ja tietysti suklaata :) Jouluaattona ennen saunaa olemme perinteisesti herkutelleet riisipuurolla. Niin tänäkin vuonna. Joulupäivän aamupalani taas on jo pitkään koostunut joulutortuista, pipareista, suklaalevystä ja isosta lasillisesta kylmää maitoa. Siitä vain mallia lapsille näyttämään... ;) Herkkuja on monenlaisia, ja ihanaa, että niitä saa myös napostella ilman mitään ruoka-aikoja. Manteleita ja rusinoita on kulhossa olohuoneen pöydällä, isossa korissa sivupöydällä vuorostaan on karkkia: Fazerin parhaita, kettukarkkeja, Dumbleja ja Marianneja. Välipalaksi voi nappailla lisäksi myös punakylkisiä omppuja ja makeita satsumia/klementiinejä, jos tekee mieli jotain terveellistä.

Joulussa on ihanaa myös pelkkä oleilu. Mitään ei tarvitse tehdä. Voi vain olla, kuunnella joululauluja, katsoa jouluisia ohjelmia telkkarista tai vaihtoehtoisesti ulkona satavaa lunta (jos niin hyvä tuuri käy) ja - niin - herkutella.

Ihanaa on nähdä lasten into. Meillä ei edelleenkään puhuta joulupukista, ja lapset tietävät, että olen sormet rakkuloilla neulonut joululahjoja. Taitavat nuo tietää myöskin, että joululahjat tulevat eri ihmisiltä, eikä miltään tontuilta. Silti se jännitys, odottamisen ilo, kaikki lahjoihin liittyvä (no, kuka lapsi ei nyt lahjoja odottaisi...). Sitä on hauska seurata vieressä. Ja on mahtava nähdä saamiseen liittyvä ilo, joka osaltaan myös lisää sitä antamiseen liittyvää iloakin.

Joulussa on ihanaa kiireettömyys. Kun aloitamme joulunvieton, heitämme kellot nurkkaan. Tänä vuonna joulu tietää peräti viittä kiireetöntä päivää. Mahtavaa!

Joulustressiä en ilmeisesti kuitenkaan ole kyennyt välttämään. Kortit sain postiin jo torstaina, samoin kuin ne pari lahjaakin, jotka piti antaa postin vietäviksi. Ja kun tänä vuonna joulua vietetään vanhempieni luona, riittää, että ilmestymme paikalle ja autamme äitiäni sitten pöydän kattamisessa. Ei siis huolta ruuista tai herkusta sen kummemmin. Osa joululahjoista on vielä vaiheessa, mutta todennäköisesti valmistuvat suht ajallaan. Etenkin kun monet vielä tekemättömistä lahjoista ovatkin Loppiaislahjoja. Siitä huolimatta suu on kipeä. Ja miten se stressiin liittyy? No, olen sitä sorttia, joka reagoi kiireeseen suulla: huulten sisäpinnat ja kieli ovat jälleen kerran täynnä kipeitä aftoja. Puhuminen sattuu syömisestä puhumattakaan. Kaikista mukavinta olisi vain roikottaa kieltä suun ulkopuolella, mutta se ei näyttäisi kovin fiksulta. Onneksi kohta on joulu.

Taivasasiaa

Esikoinen selitti äsken miehelle Perusasioita:

Taivaan isä on Jeesus, ja se on enkeli. Me ollaan jumalia.

Että silleen :)

Mietteitä kakasta :)

Tosi hehkeetä - miettiä nyt kakan koostumusta. Toisaalta, kakka on aihe, joka vauvaperheissä usein puhuttaa, ravinnonlaadun ohella.

Vauva käy nykyään pöntöllä* kakalla. No, tulee tahroja vaippoihinkin, mutta lähes päivittäin ne isot satsit (kerrasta kahteen päivässä) putoavat pyttyyn. Kakka on siitä jännä juttu, että määrä tuntuu vaihtelevan suuresti, oli se vaipassa tai pytyssä. Empiirisiä tutkimuksia on vaikea tehdä, mutta veikkaan, että se pieni määrä kakkaa, mikä yleensä vauvalta tulee pyttyyn, on melkoisen iso kakka siellä vaipassa. Tasaisesti levittyneenä pitkin haaroja ja alaselkää.

Sama se oli aikoinaan keskimmäisen kanssa. Noin kahden kuukauden iästä eteenpäin hän alkoi säännöllisesti kakata vatiin, ja kakkavaipat jäivät historiaan. Yllättäen myös kakan määrä tuntui pienenevän siinä samalla...

* Ai miksi pöntöllä? No siksi, että pottaa on ikävä pestä puhtaaksi maitokakasta, vadista puhumattakaan. Nyt, kun kakkaamispaikka on vessanpytty, toimituksen jälkeen riittää, että pyyhkii vauvan pepun paperilla ja vetää vessan. Jälleen asia, joka sopii laiskalle äidille kuin nenä päähän :)

Joulupukin pajassa pitää kiirettä

Heräsin tänään tajuamaan, että jouluaattoon on enää 14 päivää - tämä päivä mukaan luettuna. Kääk!! Ajanhallintaan liittyvä moka on täysin omani; mitäs aloitin lahjapuuhat liian myöhään (ja mitäs sain kolmannen lapsen juuri tähän aikaan vuodesta :-P ). Olin järkevä ja luovuin ajatuksesta askarrella joulukortit itse. Ensi vuonna sitten. Askarrella tosin sain, kun liukuhihnatyyliin leimailin 74 joulukorttia. Eivät tosin tulleet omaan käyttöön.

Tänä vuonna on tarkoitus antaa lahjaksi lähinnä omien kätten töitä. Puikot ovat kilkattaneet yömyöhään. Tosin naisille tyypillisesti olen samaan aikaan tehnyt ainakin kahta muutakin asiaa: nukuttanut vauvaa kantoliinaan tanssahtelemalla paikoillani olohuoneessa ja katsonut televisiota. Toisinaan neljäntenä sopassa mukana on ollut iltapalan syöminen - ja nuo kaikki yhdessä tietää kyllä tekevänsä töitä ;)

Toistaiseksi valmiina suunnitelluista monista neulelahjoista on vasta kolme. Kaksi lahjaa on puolivälissä. Tekemättä on vielä yhdeksän lahjaa. Se tarkoittaa 1,5 lahjan valmiiksi saamista per päivä, jos haluan saada kaikki tehtyä ennen jouluaattoa. Melko epätodennäköistä, sanoisin. Onnekseni noista yhdeksästä vielä tekemättömästä lahjasta kuusi pääsee saajansa syliin vasta loppiaisena. Se tietää minulle, joulupukin täystyöllistetylle pikku apulaiselle, ylimääräistä 14 päivää. Mikäs sen mukavampaa :)

Lapsille lahjat löytyvät kaupasta. Onneksi.  

Väsymyksestä

Hesarissa oli pari viikkoa sitten artikkeli siitä, miten suomalaisvauvat saavat tosi herkästi lisämaitoa jo synnytyssairaalassa. Tutkijan mukaan suomalaisista (terveinä ja täysiaikaisena syntyneistä) vauvoista peräti 77% sai sairaalassa lisämaitoa, kun ruotsalaisista vauvoista vain 15% sai lisämaitoa. Itse en jaksa uskoa, että suomalaiset ja ruotsalaiset vauvat eroaisivat niin kovin toisistaan, että se selittäisi tuon lisämaidon antamisen eron. En myöskään usko, että kyse on suomalaisten ja ruotsalaisten äitien maidonmuodostamiskyvystä. Veikkaan, että suurin syy lisämaidon antamiselle on sairaalan käytännöissä sekä yleisessä ilmapiirissä.

Kun vauva syntyi, hän oli rinnalla jatkuvasti. Tiesin nimittäin, että mitä useammin vauva imee ensimmäisen vuorokauden aikana, sitä enemmän maitoa tulee kolmantena vuorokautena. Siihen seurantalappuun sairaalassa sitten tunnin välein kirjoitin "imetys klo se ja se". Verensokereita häneltä mitattiin, koska oli täysiaikainen mutta alle kolmikiloinen. Toimenpide oli ohjeiden mukainen eikä mitenkään rutiinisti tehty. Tiheät imetykset tekivät sen, että vaikka verensokerit hieman heittelivät, ne pysyivät kuitenkin alarajan yläpuolella, eikä lisämaitoa (minun tapauksessani ehdottomasti omaa lypsettyä) tarvittu. Kolmantena päivänä - kun olimme jo kotona - maitoa sitten tulikin runsaasti. Pääsi keskimmäinenkin helpottamaan maitotulvaa :)

Sairaalassa sain kunnian jakaa huoneeni kolmen muun äidin kanssa. Kun minut ohjattiin huoneeseen, siellä oli vain yksi äiti esikoisensa kanssa. Ensimmäisen yön aikana sinne tuotiin kaksi muuta äitiä vauvoineen. Illalla, ennen kuin huone oli täyttynyt, kuulin verhon takaa, miten hoitaja tälle ensimmäiselle äidille sanoi, että heillä äidit saavat nukkua, ja että vauva voidaan ottaa kansliaan vaikka koko yöksi, jos äiti niin halusi. Hiljaa mielessäni mietin, että vaikka tuon äidin vuorokauden ikäinen viedäänkin kansliaan, ei se tarkoita sitä, että kyseinen äiti saisi yönsä nukkua kunnolla. Minä nimittäin aioin pitää vauvani luonani :) Niinhän siinä sitten kävi, että yhden aikaan - aikansa huokailtuaan - tuo toinenkin äiti haki vauvansa kansliasta luokseen. Vaikea se on nukkua, jos samassa huoneessa toinen vauva kitisee ja opettelee imemään. Imetin kylkimakuulla, joten itse sain kyllä torkuttua ja levättyä :)

Seuraavana yönä huone oli "täynnä" kitiseviä vauvoja. Luovutin, ja hain rauhallisen imetyspaikan maitohuoneesta. Siellä oli mukavat nojatuolit, jossa pystyi torkahtamaan vauva rinnalla imetystyynyllä :) Muut äidit hakivat lisämaitoa kansilasta, kun oma maito ei vielä ollut noussut. En halua olla ilkeä tai arvostella, mutta kukaan hoitajista ei sairaalassa äideille sanonut, että vauvan ottaminen viereen/ihokontaktiin nopeuttaisi maidon nousemista (kun vauva saisi imeä enemmän). Niinpä vauvat saivat viettää yönsä "akvaariosängyissä" kitisemässä. Eräälle äidille jopa sanottiin, että kannattaa imettää kolmen tunnin välein, ettei verensokeri pääse laskemaan liikaa. Ihan hyvä neuvo, ei siinä mitään, mutta sen voisi sanoa myös niin, että useamminkin kannattaa imettää, mutta vähintään kolmen tunnin välein.

Lisämaidon antamista perustellaan useilla eri tavoilla: äiti saa levätä; oma maito ei ole vielä noussut; vauva on iso/pieni tai että vauva nukkuu liikaa. Oikeasti lisämaidon antamiselle on olemassa myös lääketieteelliset perusteet. Näitä ovat suuri/pienipainoisuus raskauden kestoon nähden, todistetusti alhainen verensokeri (mitattu), äidin raskausdiabetes, tai jokin muu lääketieteellinen tila, esim. tulehdus vauvalla.

Maito nousee, kun imettää. Poikkeuksia toki on, mutta noin niin kuin pääsääntösesti. Pelkkä rinnan lutkutus ei riitä, vaan vauvan pitää myös niellä kunnolla. Jos imuote on pielessä, maitoa ei rinnoista kunnolla poistu, eikä sitä myöskään ala kunnolla muodostua. Jos imuote on pielessä, imetys on äidille kivuliasta. "Totuus" siitä, että nännien haavautuminen ensimmäisinä päivinä on normaalia, ei ole totuus ollenkaan. Tavallista se saattaa olla, mutta ei millään muotoa normaalia, vaan lähes poikkeuksetta merkki huonosta imuotteesta. Ja jos imuote on huono, ei vauva voi mitenkään saada tarpeeksi maitoa, jolloin jossain vaiheessa, mikäli otetta ei korjata, tarve lisämaidolle on ihan todellinen.

Jos vauva nukkuu liikaa, hän saattaa nukkua niin sanotusti onnensa ohitse. Nukkuvan vauvan herättämiseksi ainoa keino ei ole antaa lisämaitoa pullosta. Sitä ennen voi kokeilla ihokontaktia, vaatteiden vähentämistä, vauvan hieromista, valojen himmentämistä (vauvojen silmät voivat olla valolle vielä kovin herkät, ja kun kirkkaassa valossa silmät menevät kiinni, vauva nukahtaa helpommin) sekä pystyasennossa pitämistä. Jos mikään noista ei auta eikä saa vauvaa imemään ahkerammin ja tiheämmin, voi olla lisämaidon paikka. Muistan äidin, jonka vauva oli kääritty untuvapeittoon eikä suostunut rinnalle. Hoitaja tuli katsomaan tilannetta ja totesi, että vauva nukkuu, annetaan lisämaitoa. Ei puhettakaan vaatteiden vähentämisestä ja ihokontaktista. Siinä sai sitten äiti tippa linssissä antaa untuvapeittoon kapaloidulle nukkuvalle vauvalle kymmenen milliä lisämaitoa pullosta. Itku meinasi minultakin päästä :(

Voisiko sanoa, että olen ollut niin onnekas, että synnytykseni eivät ole millään muotoa olleet rankkoja ja väsyttäviä. Olen voinut pitää vauvan heti alusta asti vierihoidossa, eikä imetys ole minua myöskään sairaalassa millään muotoa rasittanut. Myöhemmin kyllä, mutta se onkin sitten asia erikseen ;) Olen säästynyt rikkinäisiltä rinnanpäiltä, vaikka esikoisen ja tämän vauvan kanssa ensimmäisen vuorokauden aikana imemisotetta opeteltiin jonkin verran. Sairaalan ilmapiiriä en voi imetyksien onnistumisista kiittää. Sen sijaan kiitokseni lähtevät niille, ketkä ovat tarjonneet tietoa ja tukea. Tieto on ensisijaisesti tullut imetyskirjallisuudesta (ensin Imetystukilistalta, sittemmin lähinnä englanninkielisistä tietokirjoista), tuki imetystuki-ihmisiltä.

Miten tämä liittyy väsymykseen? Usein oletetaan, että imetys on äidille se väsyttävin asia vauvan kanssa. Isä haluaa antaa maitoa pullosta, että äiti saisi levätä. Joku toinen haluaa hoitaa vauvaa, että äiti saisi levätä. Kovin usein vain tuo lepo tarkoittaa jotain muuta: siivousta, ruuanlaittoa, järjestelemistä. En kuitenkaan kiellä, etteikö äiti saisi levättyä paremmin, jos joku muu hoitaa vauvan ruokkimisen. Monesti vain luonto tekee tässä asiassa tepposet: äiti lepää parhaiten vauva kainalossa. Niin äidit on ohjelmoitu :) Itselleni imetys ei ole se väsyttävin asia, vaan kodinhoito imetyksen ohella. Koska olen päättänyt, että imetys on minun yksinoikeuteni, ei se tarkoita sitä, että kodinhoitokin olisi minun yksinoikeuteni ;) Mielihyvin otan apua vastaan, jos se koskee ruuanlaittoa, siivousta tai isompien ulkoiluttamista. Harvoin noihin vain apua tarjotaan, mikä on sääli.

En minä telkkaria katso...

Kiinnostus televisioon menee sykleinä. Tällä hetkellä on jälleen aktiivinen kausi päällä. Kaloreita kuluu samalla, kun useimmiten keinuttelen keskellä olkkarin lattiaa vauva kantoliinassa ja neulon (joululahjoja). Yllättäen hyviä ohjelmia tulee melkein joka päivä. Ehdoton suosikkini on näin torstai-iltaisin tuleva House. Se on pakko nähdä, siitä en tingi. Torstaisin mies saa hoitaa lasten iltapuuhat tai jos minä ne hoidan, ne tehdään hyvissä ajoin, että saan rauhassa ja keskeytyksettä katsoa lempisarjani.

Toinen, johon olen jo jäänyt koukkuun on perjantai-iltaisin tuleva Num3rot. Vaikuttaa oikein lupaavalta :) Harmi vain, että se tulee samaan aikaan kuin karaokeohjelma Tartu mikkiin. Musiikin tahtiin on mukavampi keinutella, nääs :)

Lauantaisin olisi mukava katsoa Nevada, mutta se tulee meidän perheen aikatauluihin nähden liian aikaisin. Ensimmäisen jakson näin, ja pidin näkemästäni suurimmaksi osaksi. Lauantain ohjelmalistaan kuuluvat myös Uutisvuoto ja Frasier. Puolen yön tienoilla näytettävä poliisisarja (jonka nimi koostuu kirjaimista samoin kuin CSI:nkin nimi, mutta ei kuitenkaan ole tuo CSI - enkä jälleen muista, mikä tuon lauantai-illan sarjan nimi onkaan, joten, pahus, syytän jälleen imdeä) on myös yksi suosikkini.

Ylen lastenohjelmia tykkään katsoa lasten kanssa. Muutama on ihanan nostalginen, kuten esim. Matti ja Miisu, sekä perjantaisin (hei, se on huomenna!) Postimies Pate. "Minun aikanani" tunnari tosin laulettiin vielä englanniksi. Nythän se on käännetty suomeksi. Samalla on hyvä neuloa. Harmi vain, että toisinaan pitää samaan aikaan tehdä ruokaa, jolloin jäävät lastenohjelmat näkemättä. Eikä neulominenkaan oikein hyvin silloin onnistu.

Huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin - yllätys yllätys - äidissäni: töllö auki vain, kyllä sieltä aina jotain katsottavaa tulee. Nyt on siis tämä vaihe menossa.

 

Pitkittynyt oraalivaihe

Olen pitkään hiljaa mielessäni ihmetellyt, miksi ihmeessä nämä meidän vanhemmat lapset edelleen laittavat kaiken mahdollisen suuhunsa. Oli kyseessä sitten vaate tai tavara, niin sen pitää vähintään käydä suussa. Kiviä (ja leluja) on kiva makustella, lunta syödä, hanskoja nuolla (puhumattakaan liukumäestä - yök) ja kuravettä hörppiä. Aivan käsittämätöntä.

Esikoinen sai synttärilahjaksi Autot-cd:n, eli äänikirjan. Ihmettelin tänään sen heikkoa kuuluvuutta ja hyppelehtimistä. Ehdin jo ajatella, että levyä on niin kovin käytetty leikeissä mukana, että se on ihan naarmuinen, eikä siksi toimi oikein. Otin levyn pois soittimesta ja katsoin, missä vika. Ei ollut naarmuja, vaan selviä nuolemisjälkiä. Esikoinen oli halunnut pestä levyn - kielellään. Voi elämän kevät!

Keskimmäinen (tutiton) oli vauvana hauska: Kun mies tuli kotiin ja potkaisi kengät jalastaan, niin keskimmäinen konttasi kenkien luo ja kirjaimellisesti nuoli niiden pohjat. Siedätyshoitoa ilmeisesti. Eipä tuo ole juurikaan ollut kipeänä näiden noin kolmen vuoden aikana.

Vauva on löytänyt kätensä. Eilen illalla ainakin lutkutti niitä antaumuksella. Mies oli sitä mieltä, että vauva halusi rinnalle. Kun tarjosin sitten vauvalle ammaa, hän työnsi rinnan pois kielellään, katsoi minuun närkästyneenä - ja tunki nyrkin suuhunsa. Yllätin itseni ajattelemasta tutin hankintaa :-o

Yksi tutillinen ja yksi tutiton kappale vauvoja, ja ihan samalla tavalla tavarat menevät suuhun. Liekö sillä tutilla siis mitään merkitystä nyt myöhemmin...?

Erään aikakauden loppu

Esikoisen 5v-synttäreitä juhlittiin lauantaina. Käsittämätöntä, miten nopeasti aika kuluu! Vastahan tuo oli vastasyntynyt ja minä ihan pöllämystynyt esikoisen äiti, joka ihmetteli, miksi vauva ei viihdy vaunuissa nukkumassa tai yksin lattialla, niin kuin olin kuvitellut vauvojen tekevän. Nyt hymyilyttää, mutta viisi vuotta sitten muutaman kerran tuli ajateltua, josko vauvan saisi palautettua jonnekin...

Esikoinen oli odottanut  synttäreitään kuin kuuta nousevaa. Kavereita oli kutsuttu juhliin kuusi, mutta heistä vain kolme pääsi paikalle. Olikin yllättävän rauhalliset lastenkutsut, vaikka täällä olikin viisi melkoista pyörremyrskyä. Lastenkutsujen jälkeen oli kutsuttu sitten mummit ja kummit, ja juhlat jatkuivat iltamyöhään asti :) Lahjat olivat erityisen mieluisia, ja yllätys yllätys, yksikään niistä ei ole vielä rikki!

Lastenhuone sai muutakin täydennystä kuin leluja. Pappa oli verstaassaan rakentanut esikoiselle oman sängyn ja se oli yksi lahjoista. Kun sänky oli tuotu sisään ja kasattu, piti sitä heti päästä testaamaan, luonnollisesti. Se myös piti heti pedata ja valmistaa iltaa varten, tottakai. Kun viimeisetkin vieraat Uno-pelin jälkeen iltayhdeksältä lähtivät, oli aika mennä nukkumaan. Se olikin ensimmäinen yö, kun esikoinen nukkui kokonaan jossain muualla kuin perhepedissä (jos sairaala-aikaa puolitoista vuotta sitten keuhkokuumeisena ei lasketa). Näin tämän perheen täysperhepeteily on nyt muuttunut osittaiseksi :) Äidillä olo on sekä haikea että helpottunut ;) Keskimmäinenkin kun halusi tuon yön nukkua lastenhuoneen sohvalla. Yllättäen makuuhuoneen jättisänky tuntui meille kolmelle (mies, vauva ja minä) kamalan isolta. Toisaalta, pidetään sänky isona, niin siinä on tarvittaessa tilaa lapsille, jotka vaeltavat keskellä yötä lastenhuoneesta makuuhuoneeseen nukkumaan... :)

Kauan se kestikin

Ostin lapsille joulukalenterit pari viikkoa sitten. Olivat itse mukana, ja saivat valita mieleisensä. Tarjosin vain kuvakalentereita, sillä sitä jokapäiväistä suklaanmussutusta en olisi jaksanut (ellei sitä sitten tee minä itse, jolloin se on ihan hyväksyttävää ;) ). Valitsivat samanlaiset kalenterit, mikä oli ihan hyvä juttu. Samanlaisuus minimoi tappeluita, nääs.

Jemmasin kalenterit ylähyllylle. Olin kerrankin kaukaa viisas. Tänään avasin kalenteripaketit ja lapset saivat kumpikin avata ensimmäisen luukun omista kalentereistaan. Tämä tapahtui aamulla puoli kymmeneltä.

Nyt iltapäivällä kahdelta kävin lastenhuoneessa, jonka pöydälle olin kalenterit (hienot 3D-kalenterit kaiken lisäksi) jättänyt. Esikoisen kalenteri oli pöydällä. Keskimmäisen kalenterista vain osa oli pöydällä. Ihmettelin tilannetta, jolloin keskimmäinen itkuisella äänellä sanoi rikkoneensa kalenterin ja nyt haluavansa uuden. Halut ne ovat hiirelläkin. Olisin toki suonut kalenterin säilyvän ehjänä (ja tallessa - osa kalenterista on hävinnyt jonnekin) vähän pidempään, mutta olisihan tämä pitänyt arvata.

Sitten vain odotellaan ensimmäistä riitaa, mikä syntyy esikoisen kalenterista. Tai tarkemmin siitä, että hänen kalenterinsa on tallessa ja ehjänä...

Uno - ykkönen!

Esikoinen on innostunut korttipeleistä. Tosin ei mistä tahansa, vaan nimenomaan Uno-pelistä. Yllättäen olemme pelanneet paljon Unoa :)

Pelisessiot ovat aika hauskoja. Kun kortit jaetaan, esikoinen levittää ne eteensä pöydälle (kaikkien nähtäville). Hän myös ennakoi, mitä laittaa seuraavaksi, ja jos esim. väri vaihtuu, voivat pasmat mennä sekaisin. Lisäksi hän tykkää pantata kortteja. Parhaita pantattavia "pahojen tilanteiden varalle" ovat värinvaihtokortit. Jos hänellä ei ole mitään muuta sopivaa korttia kuin värinvaihtokortti, hän mieluummin nostaa uuden kortin pakasta kuin laittaa sen värinvaihtokortin peliin. Selitykset siitä, että tarkoituksena on päästä korteista eroon, eivät tässä auta.

Edellämainitusta huolimatta esikoinen alkaa jo olla aika hyvä taktikko: nostokortit löytävät hienosti paikkansa. Ja ai että minua naurattaa silloin, kun ne osuvat kolmannen kerran miehelle :D

Vaikka itse sen sanonkin, niin olen aika haka Unossa. Ei se turhaan ollut yksi lempipeleistäni noin kaksikymmentä vuotta sitten ;) Olenko törkeä, kun minusta on ihan kiva voittaa - myös silloin, kun pelaan lasten kanssa?

Jomottaa

Hitto vie, kun suu on kipeä! Ihan kuin oikomishoidon aikana joskus nuoruudessani. Nyt vain ei ole niitä koristeita hampaissa. Ja silti sattuu.

Syynä jomotteluun, pakotteluun ja kiristykseen on suuhygienisti ja hampaiden aamulla saama käsittely. Kävin poistattamassa hammaskiveä. Eipä ole tuokaan toimenpide aikaisemmin näin sattunut. Teki mieli kirkua ja tiristää pari kyyneltäkin (jälkimmäinen taisi tapahtua, ensimmäistä yritin välttää). Reikiä nolla, joten hammaslääkärin poraa en ole edes nähnyt, mutta nyt sattui todellakin yhtä paljon kuin silloin, kun hammasrautoja kiristettiin. Kele.

Suuhygienisti yritti lohduttaa, että normaalisti hammaskiven poisto ei satu. Nyt sattui, kun on ientulehdus päällä. Sanoi vielä, että suu voi olla hellänä viikonkin. Kide vaan. Mitäs sitä söisi? Jätskiä varmaan, kun pureminen ei oikein innosta.

Aikaisemmin olen - en nyt ehkä tykännyt mutta melko hyvillä mielin käynyt ronkittavana. Viimeisimmän kokemuksen jälkeen en tiedä, uskallanko enää. Näinkö helposti hammaslääkärikammo syntyy?

No onkos tullut kesä...

Tänään tuossa ulkona tajusin, miksi tällainen keli on niin tuttu. Ei siksi, että sitä on kestänyt jo pari viikkoa eikä siksi, että tällaista on joka talvi jonkun aikaa. Vaan siksi, että tällaista oli Lontoossa, kun siellä aikoinaan asuin. Kolmen vuoden aikana Lontoossa satoi lunta muistaakseni noin kolme kertaa. Tosin joululomat (2-3-2 viikkoa) vietin kotona Suomessa, eikä niiltä ajoilta ole tietoa Lontoon lumitilanteesta :) Oli mukavaa kävellä lähi-Sainsbury's:tä kotiin pienen kirkkopuiston läpi, ja ihastella kukkivia ruusuja - tammikuussa. Niin, ja muistaakseni joulukuussa vuonna 1995, hieman ennen joululomaa, lähdimme tyttöporukalla Equinox-klubille tanssimaan. Toki ilman takkia ja bilevetimet päällä, matka ei kokonaisuudessaan ollut kovin pitkä (kävellen Angelilta King's Crossille ja siitä tuubilla Leicester Squarelle, jonka poikki vielä kävellen klubin ovelle), eikä siinä nyt niiiin kylmä ennättänyt tulla. Kuinka ollakaan Leicester Squrella oli pieni joukkio suomalaisia tyttöjä, ja siitä ohi kävellessämme kuulin jonkun heistä sanovan, ettei täällä nyt ihan noin lämmin sentään ole. Hymyilin sisäisesti :)

Mistä moinen muistelo? No kun kävin tänään ostoksilla ja kuuntelin samalla joululauluja kaupan kaijuttimista. Tuli hyvin kansainvälinen olo, kun laulujenkin kieli oli englanti :)

Seuraavana ohjelmassa jouluvalojen laittaminen. Normaalisti teen sen ensimmäisenä adventtina, mutta nyt haluan valot pystyyn ja päälle ennen esikoisen synttäreitä. Ja ne ovat lauantaina.

 

Gallupintynkää hiekkalaatikolla

Tämänaamuisen ulkoilun puheenaiheet pihan muiden äitien kanssa koskivat - yllätys yllätys - lapsia. Minua henkilökohtaisesti kiinnosti tietää, miten muut äidit hoitavat tämän lastenhuoneensiivoushomman. Meillä se nimittäin takkuilee ihan kybällä.

Muutama kuukausi takaperin kerroin meidän uusista säännöistä, jotka diktaattorin ottein ajoin läpi. Ne säännöt eivät oikein toimineet, koska meillä niin harvoin käy vieraita. Lelut kyllä pysyvät lastenhuoneessa, ja osaan edelleen vetää oven kiinni, jos kaaos häiritsee. Mutta lasten mielenkiinto siivousta kohtaan on hyvin satunnaista. Mies päätti sitten muuttaa sääntöjä joiltain osin. Suurin muutos on se, että lastenohjelmia ei katsota ennen kuin lastenhuone on siisti. Siinä on hieman enemmän porkkanaa, kuin tuossa vieraiden tulemisessa.

Pienellä, neljän äidin otannalla toimivin keino hoitaa lastenhuoneen siivous on kiristys (tai lahjonta - riippuu varmaan näkökulmasta). Niin kuin meilläkin. Eräs äiti kiristää ulkoilulla ja nukkumaanmenolla. Ei toimisi meillä. Jos sanoisin, että ulos lähdetään vasta, kun lastenhuone on siisti, olisimme varmaan sisällä viikkojakin yhtä soittoa. Ja jos sanoisin, että nukkumaan ei mennä ennen kuin lastenhuone on siivottu, nämä meidän mukulat kukkuisivat hereillä puolille öin ihan varmasti - ja nukahtaisivat (tosin ilman hampaiden harjausta ja iltasadun lukemista) ennen kuin lastenhuone on siivottu.

Sitten on vielä se hyväksihavaittu keino, että kerätään levällään olevat lelut jätesäkkiin ja viedään säkki varastoon. Usein siinä vaiheessa, kun äiti alkaa lappaa leluja pussiin, lapset innostuvat siivoamisesta. Aina ei vain itse jaksaisi aloittaa tuota lelujen keräämistä, vaan pienessä mielessään sitä toivoisi, että lapset hoitaisivat homman ensimmäisen, normaalilla äänellä esitetyn pyynnön jälkeen.

Sattuu ja muisteloita

Mistä aloittaisin? Edellisen postauksen jälkeen tapahtui erinäisiä asioita, ja kovasti tekisi mieleni sanoa: "Mitäs minä sanoin!". Sitä en kuitenkaan tee.

Lauantai-ilta jatkui mukavana Pelasimme useamman erän Unoa. Sitten oli tarkoitus alkaa tehdä banaanirahkaa iltapalaksi, kun sattui: Kielloista huolimatta ("Älkää juosko sisällä!", "Kävelkää!", "Ulkona voi juosta, sisällä ei." "Nyt riittää tuo riehuminen!!") esikoinen ja keskimmäinen leikkivät kilpajuoksua pienessä asunnossamme. Leikki loppui siihen, kun keskimmäinen kaatua mäiskähti mahalleen ja löi päänsä johonkin (itse näytti lyöneensä päänsä ovenkarmiin). Tuloksena noin tuuman mittainen ja melko syvä haava keskellä otsaa. Rahkan tekeminen loppui alkuunsa, kun mies lähti vertavuotavan (laitettiin laastari) lapsen kanssa Peijaksen sairaalan päivystykseen. Noin tunnin kuluttua tulivat kotiin. Tikkejä ei ollut tarvittu, vaan "lääkärisetä" oli liimannut haavan umpeen. Epäilen syvästi, oppivatko lapset tuosta mitään... *huoh*

Eilen illalla - itse asiassa samaan aikaan, kun keskimmäinen oli paikattavana Peijaksessa - satuin tsekkaamaan telkkariohjelmat teksti-TV:stä. Pysähdyin, kun huomasin uutisen Juice Leskisen kuolemasta. Olen aina tykännyt Juicen biiseistä, vaikka olenkin hieman liian nuorta ikäluokkaa, kai. Viidestoista yö oli eka biisi, jonka opin soittamaan kitaralla :) Sen jälkeen tulivat tutuiksi mm. Syksyn sävel, Kaksoiselämää, Marilyn, Sika ja Juankoski Here I Come. Niitä en kaikkia tosin kitaralla soittanut, mutta lauloin mukana, kun niitä radiosta kuulin. Jossain vaiheessa menin ja ostin Juicen tuotannon (öh, pintaraapaisu vain) kokoelmalevyn, ja sitä olen satunnaisesti kuunnellut. Niinhän se on, että jokainen meistä kuolee aikanaan, ja muistot vain jäävät.

Tuossa kun äsken luin Hesaria, huomasin, että tänään tulee Teemalta Matthew Bournen "Pähkinänsärkijä". Satuinpa sen näkemään vuonna 1995 Sadler's Wells -teatterissa erään ystäväni kanssa. Istuimme piippuhyllyllä ja nauroimme niin, että meinasimme pudota penkeiltä. Erittäin hauska - ja toki paikoin myös erittäin taidokas - baletti :) Jos miesten esittämä "Joutsenlampi" on yhtään tuttu, niin kerrottakoon, että "Pähkinänsärkijä" oli ensin. Tyyliltään nuo baletit eivät välttämättä ole sellaisia, että niistä kaikki pitäisivät. No, eiväthän kaikki nyt voi mitenkään kaikesta pitää... En minäkään noita suoranaisesti ylistä, mutta niin kuin missä tahansa baletissa, noissa on paljon sekä hyvää että huonoa. Meillä ei ole Teemaa (kun ei ole digiboxiakaan), joten jää tänään Pähkinänsärkijä väliin. Joutsenlammen olen nähnyt sekä livenä että tallenteena, ja livenä se oli huomattavasti parempi. Ihmettelen suuresti niitä kuvausohjaajia, jotka tykkäävät kuvata vain tanssijoiden kasvoja tai jalkateriä. Kokonaisuus se on, mikä pitää näyttää! Huonosti kuvattua balettia on äärettömän turhauttava katsoa, mielestäni.

Olisikin mukavaa päästä pitkästä aikaa balettiin! Tai teatteriin. Tai elokuviin. Ehkä joskus taas... 

Lauantaipäivää

Harmaa lauantai. Jee.

Esikoinen ja keskimmäinen mm. maalasivat vesiväreillä, juoksivat ympäriinsä, söivät namia, leikkivät Geomag-magneeteilla, katsoivat lastenohjelmia, piirsivät, leikkivät pikkuautoilla ja tappelivat ennen kuin mies päätti, että nyt riittää, ja ohjasi lapset hellästi mutta jämäkästi pihalle :)

Minä olen istunut koneella lähes koko päivän. Melkein häiriöittä olen saanut pakertaa. En kerro mitä :) Työn alla on myös tuplalapaset, ja niistä tulee todella hyvät. Pukinkonttiin vain! Noita tehdäänkin muutamat vielä lisää...

Huomenna saatettaan lähteä maalle. Esikoinen olisi halunnut sinne jo tänään, koska siellä on kerrossänky. Kovasti tänne kotiinkin hingutaan kerrossänkyä, miksiköhän... ;)

Täytyy käydä pikaisesti vielä kaupassa. Ilta kaipaa siideriä ;)

No niin

Mitäs tässä ollaan oltu jo hereillä... jotain puolitoista tuntia, ja jo olen saanut tarpeekseni. Esikoisen kuumeesta ei ole tietoakaan, ja meno on sen mukaista. Haasteena onkin nyt saada nuo kaksi pyörremyrskyä pihalle. Siellä on tilaa juosta, riehua ja huutaa. Kun ei oma pää kestä tätä menoa sisällä. Kaikki, mitä noille sanoo, valuu pois kuin vesi hanhen selästä. Menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kaikuu kuuroille korville. Ei siis mene jakeluun sitten millään.

Lisää ei-niin-hyviä uutisia: esikoisen eilisiltainen kuume teki sen, että eivät leikkaa kitarisoja maanantaina, niin kuin oli tarkoitus. Tylsä juttu. Epäilen, tokko esikoinen koskaan on niin terve, että saavat operoitua...

Tästä jatketaan.

Ihana talvi kaikkine lieveilmiöineen

Marraskuu vetelee viimeisiään, ja lumet sulivat jo. Hauskaa. Vesisade joulun alla piristää valtavasti. Harmaus on ankeaa, eivätkä lapsetkaan viihdy pihalla omien sanojensa mukaan ("Äiti, pihalla on tosi tylsää"), vaikka pian sinne päästyään tuota ei kyllä uskoisi. Lumettomuudessa on se ikävä puoli, että vaatteet kuraantuvat. Siis lasten. Vaikka kuinka on ReimaTeciä, niin kuraantuvat ne silti. Eli kurahousut ovat jälleen käytössä. Niiden likaantuminen noin viisi sekuntia sen jälkeen, kun lapset ovat ulko-ovesta päässeet pihalle, ei ole niin ikävää.

Olin tykkänään unohtanut, miten mälsää (ihan totta, käyttääkö kukaan enää tuota sanaa??) talvessa on se, kun joku on koko ajan kipeänä. Mieletön tsäkä, että tällä hetkellä meidän huushollissamme ei ole yhtäkään kaksijalkaista, joka ei niiskuttaisi, yskisi, kähisisi tai muuten vain voisi hieman heikosti.

Kovin olin kuvitellut ääneni käheytymisen johtuvan siitä, että joudun usein turhankin kovaäänisesti opastamaan esikoista ja keskimmäistä. Äänihuulet ovat edelleen kyhmyttömiä: flunssa se on, mikä äänen käheyttää. Kuuma juotava on totisesti tehnyt kauppansa. Teen, kaakaon ja glogin voimalla saan edes jotain pihinää aikaiseksi. Yritä siinä sitten kuulostaa uskottavalta, just.

Esikoinen aloitti yskimisen tiistaina. Tänä iltana hän iltaruuan jälkeen ilmoitti menevänsä nukkumaan (!). Syy oli harvinaisen selvä: korkea kuume ja pääkipu. Näin. Maanantaina olisi luvassa se kitarisaleikkaus, joka siirtynee hamaan tulevaisuuteen. Juuri tätä varten se leikkaus oli tarkoitus tehdä, muun muassa. Kökkö tsägä.

Keskimmäisen nuha alkaa olla helpottamaan päin. Se ei tosin estä yskänkohtauksia eikä käheä-äänisyyttä. Mikään noista ei luonnollisesti menoa haittaa. Haittaisikin, edes vähän.

Vauvaa minun käy jo sääliksi. Toinen räkis menossa pienellä. Kovasti rohisee jossain syvällä, mutta mitään ei vain tule ulos. Rohina ei haittaa niin pitkään, kun hän saa olla pystyasennossa. Jälleen ylistän kantoliinaa :) Heti, kun vauvan kallistaa vaakatasoon (ts. nukkumaan muualle kuin liinaan), hän herää - väsyneenä - ja rohina on tosi kovaa. Tämä tietää mukavia öitä keinutuolissa... *haukotus* Ei ole kivaa, kun noin pieni on nuhainen. Onneksi syöminen onnistuu, joten siitä ei ole huolta.

Jos hyvä tuurini jatkuu, niin taudit helpottavat joskus keväällä - viimeistään. Tämä puoli talvesta ei totisesti ole lempparini.

Shokkihoitoa

Vauvanhoitoa ja vauvan kanssa olemista olen tässä jonkin aikaa pohtinut. Kun on niitä vauvanhoito-oppaita ja vauvakirjoja, ja sitten on niitä vauvoja, jotka eivät ole kyseisiä kirjoja lukeneet. Opetukset ja oppilaat eivät siis aina käy yksiin...

Sekä esikoinen että keskimmäinen olivat molemmat kantoliinalapsia. Esikoinen enenevässä määrin sitten, kun olin tajunnut, ettei ole mitään järkeä lykkiä tyhjiä vaunuja pitkin maita ja mantuja, kun vauva viihtyy kantoliinassa ja tekee selväksi, että sinne hän myös haluaa. Kun olin ennen esikoisen syntymää kuullut ja lukenut niistä vauvoista, jotka vain nukkuvat ja syövät, olivat ensimmäiset 6-12 viikkoa esikoisen syntymän jälkeen melkoista shokkihoitoa: vauvani ei käyttäytynyt ollenkaan siten kuin kirjoissa kerrottiin! Tai no, kyllä hän nukkui, mutta pääasiassa minussa kiinni. Jos yritin laittaa häntä nukkumaan vaunuihin/pinnikseen/jonnekin muualle, hän heräsi noin viiden minuutin kuluttua kiukkuisena kuin ampiainen. Onneksi oli kantoliina! Keskimmäisen kanssa en edes yrittänyt vaunuja/pinnistä, vaan hän sai olla ja nukkua kantoliinassa. Kantaminen tosin väheni dramaattisesti heti sen jälkeen, kun hän oppi kävelemään kahdeksankuisena. Eikä siinä vaiheessa tarvinnut enää toista nukuttaakaan liinaan :)

Tämä kuopus on jälleen täysin liinavauva. Päiväunet vetelee sujuvasti kyydissä, yöunille myös nukahtaa liinaan. Vaikka tämän tiesin (siis 9kk mahassa, toiset 9kk sylissä), niin melkoista shokkihoitoa tämä on silti. Onneksi en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Liinailu on asennekysymys. Jos henkisesti hyväksyy sen, että liina on päällä suurimman osan vuorokaudesta, että vauva on liinassa suurimman osan vuorokaudesta, että vauva liinassa voi käydä vessassa/tehdä ruokaa/neuloa/surffata netissä/askarrella joulukortteja, niin kaikki menee hienosti. Kyllä se kantaminen jossain vaiheessa loppuu :)

Muutamat tuttavat ovat kummastelleet sitä, ettei vauva viihdy oikein missään muualla kuin liinassa. Minulle eivät ole ääneen sanoneet näitä kantamiseen (ja miksei muuhunkin vaistovanhemmuuteen liittyviin juttuihin) niitä klassisia: opetan vauvan liian hyvälle (onko se edes mahdollista kohtuolon jälkeen?), se ei ikinä opi itsenäiseksi (en usko, kahden aikaisemman liinavauvan kokemuksella), hajoitan selkäni jatkuvalla kantamisella (höpö höpö, saavatpa vatsalihakset hyvää treeniä, sillä niillä minä itseni ryhdissä pidän, en selkälihaksilla), syliä ei riitä kahdelle muulle lapselle (puppua tämäkin, kyllä riittää, kun panen riittämään - ja jäähän tässä kädet vapaiksi), vauva ei ikinä opi itse liikkumaan, kun sitä aina vain kannetaan (hah, ovat nuo aikaisemmatkin oppineet liikkumaan - ja vielä keskimääräistä aikaisemmin).

Myönnän kuitenkin, että ne hetket, kun saa olla ilman vauvaa iholla, ovat luksusta :) Viikon kohokohta tuntuukin usein olevan se, kun pääsen kauppaan/roskikselle/pyykkitupaan ilman vauvaa. Toisaalta, onhan se mukavaa olla tarvittu ;)

Mikä on oikea ikä?

Meillä on keskimmäisen iltasatukirjana parhaillaan sellainen kirja, joka on selkeästi seitsemänkymmentäluvulta. Kirjan nimeä en juuri tähän hätään muista, mutta siinä on lyhyitä lukuja, joissa on usein pääosassa Antti 3v ja Anu 4v. Antilla on vanhempi veli, Seppo, joka on jo koulussa. Antin äiti on kotiäitinä ja isä käy töissä. Antti ja Anu asuvat kerrostalossa, ja kirjan kannesta päätellen taloyhtiö voisi ihan hyvin olla tämä meidän :)

Hyvin monessa tarinassa Antti ja Anu ovat keskenään. Joko pihalla tai jomman kumman kotona, kun äiti/äidit ovat kaupassa tai pyykkituvassa tai jossain. Sellaista se varmaan oli 70-luvulla, ja vielä 80-luvullakin. Itse muistan käyneeni lähikaupassa varsin nuorena, alle kouluikäisenä. Minulla oli kauppalista, jonka annoin tutulle kassatädille, ja hän sitten keräsi koriin ne muutamat ostokset, jotka listalla oli.

Esikoinen on vajaan kahden viikon kuluttua viisi, ja keskimmäinen nyt 2v8kk. Esikoista en vielä päästäisi yksin kauppaan, vaikka lähikauppa onkin tosi lähellä. Nyt pohdinnan alla on se, uskallanko päästää keskimmäisen pihalle leikkimään ilman aikuisen valvontaa. Kovasti mietin, onko hieman alle kolmivuotias jo "valmis" leikkimään pihalla ilman, että minä tai mies seisomme siellä mukana. Esikoinen alkoi olla yksin pihalla sinä kesänä, kun hän oli 2,5-vuotias. Ensin muutamia minuutteja kerrallaan, sitten yhä pidempiä aikoja. Nykyään ei ole ollenkaan outoa, että hän on pihalla yksin (siis ilman aikuista, kavereita siellä usein on samaan aikaan) pari-kolmekin tuntia kerrallaan. Piha on suojainen, neljän talon ympäröimä. Parkkipaikka on yhden talon takana, päättyvä tie samoin. Autot harvoin tulevat pihaan asti. Leikkialue on hyvä ja toimiva. 70-luvulla ei olisi varmaankaan ollut yhtään outoa päästää alle kolmivuotiastakin tuohon ilman aikuista. Kun pihaan on kuitenkin näkö- ja kuuloyhteys keittiön ja makkarin ikkunoista. Silti emmin.

Nyt tuota pihallaoloa on harjoiteltu. Viimeeksi tänään. Esikoinen ja keskimmäinen olivat ensin kahdestaan, vähän myöhemmin pari muuta viisivuotiasta tuli pihaan myös leikkimään. Seurasin touhuja ikkunasta, ja hienosti näytti sujuvan. (Mitä nyt keskimmäinen oli jossain vaiheessa kiskonut hanskat pois käsistä, mutta se on pientä.) Siitä huolimatta tunsin syyllisyyttä: vain huono äiti laittaa alle kouluikäiset keskenään pihalle leikkimään.

Mikä olisi se oikea ikä olla pihalla ilman aikuista? Mikä olisi oikea ikä päästää lapsi kauppaan lyhyen ostoslistan kanssa? Jälkimmäiseen taitaa olla vielä aikaa, mutta ensimmäistä voisi varmaan jatkaa tästäkin eteenpäin. Nyt kun on pää avattu... 

Kaksi takana, kolme edessä

Juhlaurakka on lähes puolivälissä. Tai no, miten määritellään puoliväli tässä tapauksessa? Anyway, vauvan ensimmäinen juhla on nyt vietetty. Hääräämisen puolelle meni meikäläisellä, mutta niinhän se aina tällaisissa tilaisuuksissa. Onneksi oli äiti ja sisko auttamassa, niin hommat sujuivat hieman joutuisammin. Siis kun juhlan piti alkaa klo 13 ja vielä varttia vaille oli täytekakku koristelematta, minä ilman meikkiä ja juhlavaatteita, kastepöytä laittamatta ja imuri esillä eteisessä.

Koska mies ei kuulu kirkkoon eikä juurikaan halua kirkossa käydä, olemme päätyneet siihen, että lapset kastetaan kotona. Kuinka ollakaan vauvan kasteen suoritti sama pappi, joka esikoisenkin otti seurakunnan jäseneksi. Hän kun sattui molemmilla kerroilla olemaan päivystäjänä.

Vaikka päivä olikin touhuja täynnä ja melkoisen rankkakin, itse juhlat menivät todella hyvin. Vauva oli hereillä ja tyytyväinen kastetoimituksen ajan, ja lähinnä katseli ympärilleen. Vieraita tällä kertaa oli noin parikymmentä, ja nyt ruokaakaan ei jäänyt niin paljon yli kuin kolme viikkoa sitten.

Nyt voinkin sitten alkaa miettiä esikoisen viisivuotissynttäreitä. Niitä juhlitaan kahden viikon kuluttua. Onneksi silloin riittää, että hommaan tarjottavat. Itseäni minun ei onneksi tarvitse koristella millään tavalla.

Ihmiskokeita

Esikoisella taitaa olla meneillään jonkin sortin tahtokausi. Tai muuten vain testailee, mitä me miehen kanssa olemme miehiämme. Tai harjoittelee sosiaalisia taitoja. Tai jotain. Ei siinä mitään, harjoitelkoon ja testatkoon, mutta hieman alkaa jo väsyttää tämä jokapäiväinen (tai lähinnä -iltainen) rumba.

Ensimmäinen koe: Taustatiedoiksi kerrottakoon, että en liiemmin viihdy keittiössä kokkailemassa. Meillä myös on ruoka-ajat (ei tosin kovin tiukkasti kelloon sidotut), myös tuosta edellisestä johtuen. Sääntö on, että jos poistuu pöydästä (leikkimään) kesken ruokailun, on se merkki minulle, että ei haluta enää syödä, ja voin korjata ruuat pois. Seisovaa pöytää en ala pitää. Nyt useampana iltana - kun kaikki olemme sopivasti väsyneitä - esikoinen on aloittanut mystiset kokeensa. Ensin hän kiittää ruuasta ja vakuuttaa masun olevan täynnä. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin, kun ruuat on jo korjattu pois, hänellä onkin ihan kuolemannälkä ja ruokaa pitäisi saada heti nyt. Vaikka siinä tilanteessa, kun toinen huutaa kuin hinaaja "Mul on nälkä!", yrittää selittää, että ruoka-aika meni jo, niin eipä tuo tajuntaan mene. Niinpä meillä naapuritkin kuulevat, kun joku on "kuolemassa nälkään". Hieman noloa. Usein tämä tapahtuu iltapalalla, ja yleensä juuri ennen hammasten pesua ja nukkumaan menoa. En välittäisi kilpailla siitä, kumpi tilanteen voittaa. Siitä huolimatta olen erittäin tyytyväinen siihen tapaan, millä olen näistä kokeista selvinnyt. Siis rauhallisesti, matalalla äänellä puhumalla, samaa yksinkertaista asiaa hokemalla. Supernanny ja Keijo Tahkokallio saisivat olla minusta ylpeitä, niin hienosti olen pitäytynyt itselleni asettamissani rajoissa :) (Vaikka olenkin Tahkokallion kanssa eri mieltä siinä, että aikuisen kuuluu voittaa kaikki ottelut. En minä ainakaan jaksa otella jatkuvasti, yhteispeli on huomattavasti mukavampaa.)

Toinen koe: Esikoinen testaa, toimiiko seuraava kuten hän on ajatellut. Kun pyydän häneltä jotain, hän sanoo tekevänsä "kaiken mitä sä äiti pyydät" jos teen ensin mitä hän pyytää. Lähes poikkeuksetta hän pyytää sellaista, mitä en voi antaa, kuten uusia leluja, erivapauksia (namia ennen ruokaa - vaikka ei sekään ole kovin paha juttu) tai ööh... periksi. Tämäkin koe on kannaltani katsottuna erittäin onnistunut, esikoisen kannalta ei-niin-onnistunut. Ihan niin johdonmukainen en ole, kuin mitä kasvatuspsykologit ehkä neuvovat, sillä jos perustelu on järkevä, niin miksi en saisi muuttaa kantaani. Siinä sitä lapsikin oppii, että joistain asioista voi aina vähän joustaa ;)

Kun esikoinen tänä iltana oli jo makkarissa ja kiljui vuoron perään "Mul on nälkä!" ja "Mä haluun iltasadun!", toimin kuin esimerkillinen vanhempi konsanaan. Menin huoneeseen ja kerroin Opettavaisen Tarinan auringosta, tuulesta ja miehestä. Haluatteko kuulla? Ei se mitään, kerron sen silti :)

Aurinko ja tuuli näkivät miehen kävelevän maantiellä paksu pomppa päällään. Tuuli haastoi auringon kilpaan siitä, kumpi saa nopeammin riisuttua mieheltä pompan pois. Tuuli aloitti varmana voitostaan. Jos puhallan tarpeeksi kovaa, miehen on ihan pakko riisua takkinsa pois, tuuli ajatteli. Tuuli puhalsi ja puhkui, mutta pomppa ei lähtenyt miehen päältä pois, vaan sen sijaan mies kietoi vaatekappaletta yhä tiukemmin päälleen. Aikansa puhkuttuaan tuuli myönsi tappionsa, ja niin oli auringon vuoro.  Aurinko aloitti kepeästi, ja lämmitti ensin vain vähän. Pikku hiljaa se lisäsi lämmön määrää, ja lämmön lisääntyessä mies ensin avasi takkinsa kunnes oli niin kuuma, että hänen oli se riisuttava. Aurinko oli voittanut kisan. :)

(Jos tarinan opetus ei ihan auennut, sitä voi kysellä tarkemmin kommenttilootassa. Esikoisen tuo tarina ainakin sai mietteliääksi ;) )

Kirjain kerrallaan

Esikoinen opettelee lukemaan. Tai niin epäilen. Hän kyselee monta kertaa päivässä, millä kirjaimella mikäkin sana alkaa. Tyyliin: "Äiti, millä kirjaimella alkaa 'kakka'?" Kun vastaan, että koolla, niin seuraavaksi esikoinen luettelee liudan muitakin koolla alkavia sanoja. Lisäksi hän tapailee kovasti kirjaimia myös kirjoittamalla. Olikin erittäin hellyttävää lukea isänpäiväkortista miehen nimi esikoisen omin käsin kirjoittamana :) Ja nimen vielä tunnisti :) Omassa nimessään hänellä onkin haastetta, kun siinä on kirjaimia vaikka muille jakaa. Mutta sekin sujuu.

Lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi hän ilmeisesti opettelee laskemaan. Yksinkertaiset yhteenlaskut sujuvat jo hienosti, samoin vähennyslaskut. Ja osaa myös laskea, monta palikkaa on rivissä tms. triviaalia :) Keskimmäinen yrittää kovasti perässä, ja luettelee erittäin kovalla äänellä: "yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kuusi, viisi..." :)

Hassua, miten ylpeäksi sitä voikaan itsensä tuntea, kun omat lapset oppivat uusia juttuja :)

Kisassa mukana

Tämä oli jälleen niitä päiviä...

Keskimmäinen oli aamulla kuumeinen, joten ennustelin sisäpäivää. Ja senhän tietää, mitä siitä tulee, kun näiden kanssa on koko päivän sisällä. Ei yhtään mitään.

Esikoinen ohjeisti jo aikaisemmin, että kun sanon: "Kello löi jo kuusi!", hän lopettaa riehumisen siihen paikkaan. Näin kuulemma on tapana päiväkodissa sanoa. Kun olin käyttänyt tuota fraasia noin sata kertaa, kyllästyin siihen totaalisesti ja kieltäydyin enää käyttämästä sitä. Toin erittäin painokkaasti esille sen, että olisi kovin mukavaa, jos asia menisi perille ilman mitään koodikieltä. Eipä olisi varmaan kukaan ulkopuolinen keskimmäisen touhuista huomannut, että toinen on kipeä. Tai sitten siitä menosta kaikki olisivat arvanneet voinnin oikean tilan. Tämä päivä ei ainakaan millään muotoa edistänyt kurkkukipuni häviämistä. Hyvä, että ääni vielä kulkee...

Olen siis edelleen - toiveistani huolimatta - mukana maailman huonoin äiti -kisassa. Kun olisi paljon tehtävää eikä rauhaa tehdä niitä asioita, joita pitäisi siis tehdä, niin pinna kiristyy helposti. Ja yllättäen jostain kumman syystä juuri niinä päivinä lapset ovat erittäin taitavia saamaan minut kiihtymään nollasta sataan noin sadasosasekunnissa. Käsittämätöntä.

Onneksi tämä päivä on melkein ohi (ja mieskin juuri kotiutui).

Käsittämätöntä tuubaa

Suomalaiset ovat Jumalaa pelkäävää ja kovin auktoriteettiuskollista kansaa. Harmi sinänsä. Harmi siis siksi, että lähes kaikki, mitä valkotakkiset suustaan päästävät, otetaan totuutena ilman sen suurempia perusteluja. Onhan nyt hyvänen aika lääkärillä paras tieto asiasta x, jos hän sanoo sen telkkarissa!

Mistä moinen puuskahdus? No ihan vain siitä, että Ylen Aamu-tv:n aamutohtorissa haastateltu lastentautien erikoislääkäri (joo, titteli ei tässä asiassa kerro mitään kyseisen henkilön tiedoista niinkin marginaalista ilmiötä kuin imetystä koskien) kehtasi pokerinaamalla väittää, että puolen vuoden imetys on lapsille riittävä, että tietyssä vaiheessa äidinmaitoon eivät vasta-aineet enää siirry ja että äidinmaito laimenee, kun imetystä on jatkunut puoli vuotta. Aivan käsittämättömiä väitteitä, ja vielä lääkärin suusta!!! Olen tyrmistynyt!!!

WHO:n suositus on täysimetystä puoli vuotta ja sen jälkeen osittaisimetystä muun ruuan ohella ainakin kaksivuotiaaksi ja senkin jälkeen, mikäli äiti ja lapsi niin haluavat. WHO ei tietääkseni ole mikään pilipalilaitos, vaan perustaa suosituksensa useisiin oikeisiin tutkimuksiin - vaikka ne onkin muualla kuin Suomessa tehtyjä, vaikka eräskin lääketieteen ammattilainen kehtasi väittää, että muunmaalaiset tutkimukset eivät päde täällä koto-Suomessa - eikä siten suosittele mitään, mitä ei ole kunnolla ja perusteellisesti tutkittu. STM on hieman samoilla linjoilla, ja suosittelee täysimetystä ensimmäiset puoli vuotta ja osittaisimetystä muun ruuan ohella kunnes lapsi on vuoden ikäinen. Ja nyt tämä ihminen menee ja päästelee suustaan niin isoja sammakoita, etten ymmärrä, miten se on edes mahdollista!

Eikö lääkäreillä ole mitään vastuuta sanomisistaan? Voivatko lääkärit puhua puuta heinää, vaikka tutkimukset kertovat ihan eri juttua? Missään lukemassani imetyskirjallisuudessa en ole vastaaviin väitteisiin törmännyt, ja olisikin erityisen mielenkiintoista kuulla, mihin lähteisiin tämä kyseinen ekspertti väitteensä perustaa. Epäilen kyseisiä tutkimuksia tuskin löytyvän...

Todella surullista, että tilanne on se, ettei keneenkään "ammattilaiseen" voi luottaa. Paska juttu niille, ketkä eivät tietoa saa mistään muualta kuin näiden ammattilaisten suusta.

 

Mr. Murphy ja isänpäivä

Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Aika totta tuo.

Kun edellisessä postauksessa hehkutin, miten hienosti kaikki sujuu ja miten ihanaa elämä on, niin eikös Mr. Murphy tullut heti seuraavana päivänä käymään. Niinpä niin. Perjantai oli katastrofi.

Esikoinen ja keskimmäinen yrittivät ilmeisesti listiä toisensa. Tappelu alkoi heti, kun saivat silmänsä auki ja jatkui siihen asti, kunnes nukahtivat illalla yöunille. Historiallisesti tappelua ei keskeyttänyt edes ulkoilu, vaan pihalla mätkintää tehostivat puukapulat. En tykkää huutamisesta, mutta syystä tai toisesta perjantaina normaaliäänellä sanotut asiat eivät menneet lainkaan perille - tuskin siltä mäiskimiseltä edes kuulivat puhettani -  ja ennen iltaviittä ääneni oli ihan käheänä. Kun raja tulee vastaan, se tulee vastaan. Kuudelta minulle riitti. Puin vauvalle ja itselleni ulkovaatteet, lykkäsin vauvan liinaan ja lähdin pihalle. Ovensuusta huikkasin, että menen ulos, tehkää mitä haluatte. Pihalla oli eräs toinen äiti lastensa kanssa, ja hänelle pääsin suoraan tilittämään elämän epäoikeudenmukaisuutta. Mikä ihme siinä on, että kakarat eivät osaa pitää näppejään toisistaan erossa? Miksi pitää koko ajan olla toisen kimpussa? En ymmärrä. Yhtään ei auttanut se, että mies teki jälleen megalomaanisen pitkän työpäivän. Ilmeisesti parempi on vain tilittää niistä kurjista jutuista kuin kertoa, miten kivaa tämä elämä on. Jos siis valittamisella välttää Mr. Murphyn ei-toivotut vierailut.

Isänpäivää vietettiin sitten tänään täälläkin. Tuona samaisena katastrofiperjantaina olin lasten kanssa askarrellut miehelle isänpäivälahjan: lasten kädenjäljet valkoisen poolopaidan rinnuksiin. Emme käyttäneet kangasvärejä, vaan joskus ostamiani silityskuvapapereita. Tai tarkemmin yhtä paperia. Paidasta tuli hieno (vaikka itse sanonkin) ja mieskin oli siihen ilmeisesti tyytyväinen, kun puki sen heti aamulla päälleen. Jännityksellä odotan, mitä kuvalle tapahtuu ensimmäisessä pesussa...

Mitä päivään tulee, niin se vietettiin kyläilemällä. Ensin käytiin appiukon luona, sitten vanhempieni luona. Appiukko tarjosi lounaan, vanhempani muut ruuat. Eipähän minun tarvinnut keittiössä häärätä :)

Olen vain tässä miettinyt, mikä mahtaa olla isänpäivän - tai äitienpäivän - funktio? Onko se se, että päivänsankari lepää ja ottaa iisisti vai se, että päivänsankari häärää ja järjestää ja puuhaa? Jotenkin tuntuu, että isänpäivänä on ihan oikeus ja kohtuus, että isä on lasten kanssa ja äiti (tai joku muu) hoitaa ruuat sun muut tarpeelliset. Äitienpäivänä taas, etenkin kun lasten kanssa tulee muutenkin oltua ja ruuat ja muu jää usein äidin tehtäväksi, sitä toivoisi nimenomaan omaa aikaa. Aikaa tehdä juuri sitä, mitä juuri silloin tekee mieli tehdä. Jäänkin odottamaan toukokuuta - enkä vähiten äitienpäivän takia.

 

Elämä rullaa

Ai että, kun on hyvä olo ja mieli :) Vauva nukkuu liinassa ja aurinko paistaa. Mahtavaa. Käsittämätöntä, miten vauhdilla päivät nykyään menevät. Vauva on yli viisiviikkoinen ja jouluun on reilu kuukausi.

Kantoliinasta: ilman liinaa ei tämä perhe pyörisi ollenkaan. Tai tältä äidiltä menisi hermot tai jotain :) Vauva on iholla (lue: liinassa) kaiket päivät paitsi silloin, kun on autossa turvakaukalossa, hoitopöydällä vaipanvaihdossa, rinnalla imemässä, isänsä sylissä tai yöllä perhepedissä kainalossa. Kun on vauvaa kantanut liinassa 12 tuntia noita pieniä väliaikoja lukuunottamatta, on ihan mukava antaa vauva isänsä syliin. Tukkoinen nenä tekee sen, ettei päiväunet makuuasennossa luonnistu viittä minuuttia kauempaa. Parempi liinassa masumasua vasten. Minusta on tullut krooninen heiluja: heilutan tai hytkytän itseäni jatkuvasti. Sillä saa vauvan rauhalliseksi ja jatkamaan uniaan. Tosin heilunta ja hytkyntä ovat aika tehottomia ja saanevat minut näyttämään melko typerältä silloin, kun vauva ei ole liinassa...

Vessajutuista: Vauvan kanssa olemme aloittaneet vessahätäviestinnän, tosin maltillisemmin kuin keskimmäisen kanssa. Toistaiseksi käytän vauvaa pissalla/kakalla vain vaipanvaihtojen yhteydessä. Hyvin se näyttää toimivan niinkin, sillä lähes joka kerta tulee jompi kumpi, kun vadin päälle vauvan nostaa ja vähän suhisee :) Kestovaipat toimivat kuin häkä tämänkin vauvan kanssa. Mieskään ei niitä vierasta - ei ole vierastanut koskaan, mikä on erittäin hyvä juttu.

Vaatteista: vanhat housut eivät edelleenkään mahdu vielä päälle, ja äitiyshousut ovat kaikki jo aivan liian isoja. Ongelmana on, mitä pukea päälle. Onneksi ulkoilu hoituu toppahousuissa, mutta jos ostoksilla pitää käydä, meneekin miettimiseksi. Yhdet housut odottavat ompelua, mutta vauva liinassa se on sen verran haasteellista, etten ole vielä jaksanut siihen ryhtyä. Vielä haasteellisempaa on lähteä vaatekauppaan housuja ostamaan, joten sinnittelen kahden housuparin voimalla. Ristiäiset on puolentoista viikon kuluttua. Toivon, että mahdun johonkin juhlamekkoon, joita on tullut tehtyä muutama. Siis sellaisia, joissa imetys onnistuu ilman, että koko kolttua pitää riisua.

Liikunnasta: Esikoinen ja keskimmäinen tykkäävät edelleen käydä Liikkarissa. Lisäksi esikoinen haluaisi alkaa pelata sählyä. Seurakin on jo katsottuna, mutta mietitään vielä. En haluaisi noille liikaa harrastuksia tässä vaiheessa. Suuri kysymys on oma liikkumiseni. Pihalla seisominen ja hytkyminen eivät ole kovin tehokasta liikuntaa. Olen harkinnut sauvakävelysauvojen hankkimista, että pääsisin vaikka iltakävelyille (vauva liinassa, luonnollisesti), mutta harkinnan asteelle tuo on jäänyt. Lisäksi kovasti jo tanssijalkaa vipattaa, ja himoitsen suuresti päästä treenitunnille. Harmillisesti tunteja on vain vähän huonoon aikaan: joko aamulla klo 10 tai illalla klo 18. Kumpikaan ei oikein sovi - ellen mene treenaamaan vauva liinassa. Ei se olisi ensimmäinen kerta. Kun esikoinen oli vauva, pidin joitain sijaisuuksia niin, että hän keikkui liinassa kun minä opetin piruetteja :) Hyvin toimi. Nyt vain kerään rohkeutta, että uskallan. Vauva treeneissä voi häiritä joidenkin muiden keskittymistä, enkä haluaisi olla häiriöksi.

Life is life, tiesi jo 90-luvun alussa joku artisti (jonka nimi on juuri nyt paennut mielestäni - syytän imdeä).

 

Hei, me viikataan!

Esikoinen on liikuttavan innostunut kotitöistä. Lastenhuoneen hän haluaa imuroida päivittäin, enkä minä suinkaan estele :) Lisäksi jostain kumman syystä hän myös haluaa pitää lastenhuoneen siistinä, siis niin, etteivät lelut ole pitkin poikin. Mahtavaa!

Eilen tingin periaatteestani mankeloida tai silittää lakanat ennen kuin siirsin ne liinavaatekaappiin. Sen sijaan pyysin esikoista apuun vetämään lakanoita. Hän innostui lakanoiden viikkaamisesta niin paljon, että halusi ehdottomasti viikata lasten lakanat ja kaikki tyynyliinat. Näytin ensin yhdellä mallia, ja sen jälkeen hän sai jatkaa. Kaikella rakkaudella tämä seuraava: liinavaatekaappi näyttää nyt aika mielenkiintoiselta :) Omakehuna pitää kertoa, että maltoin mieleni enkä myöhemmin viikannut lakanoita uudelleen ja omalla tavallani (joka usein on se oikea, vaikken sitä ääneen sanokaan ;) ).

Tänään ollaan kirjoitettu lahjatoivelistoja. Esikoisen synttärit on noin neljän viikon kuluttua ja joulu melko pian sen jälkeen. Helpottaa lahjojen hankkimista, kun tietää, mitä toinen toivoo. Tosin varoittelin, että kaikkea saa toki toivoa, mutta kaikkea ei silti välttämättä saa... 

Ne pienet asiat

Tämä päivä on mennyt jälleen lasten kanssa ja lasten ehdoilla eläen. Kyllä ovat sunnuntait muuttuneet siitä, kun oli lapseton!

Tuolla ulkona kun seisoin ja hytkyttelin vauva liinassa ja katsoin, kun isommat lapset laskivat pulkkamäessä, muistelin niitä sunnuntaipäiviä aikana ennen lapsia. Mihinkään ei ollut kiire. Mitään ei tarvinnut tehdä, jos ei huvittanut tai jaksanut. Oli ihan mahdollista maata koko päivä sohvalla, katsoa telkkaria ja syödä suklaata. Ei ollut kovinkaan harvinaista sekään, että koko päivä meni pyjama päällä hengatessa.

Välillä todella kaipaan noita aikoja. Sitä, että saa vain olla. Tiedän, että tuollainen ajanvietto on jossain vaiheessa tulevaisuudessa jälleen mahdollista, mutta yllättäen on näitä päiviä, kun - kliseisesti - ruoho näyttää paljon vihreämmältä aidan toisella puolella. Aina ei vain jaksaisi tehdä ruokaa, pukea lapsia, olla ulkona valvomassa leikkejä, toimia erotuomarina riitatilanteissa, pyyhkiä toisten neniä (pepuista puhumattakaan), kuunnella jatkuvaa mekastusta ja kestää riehumista, keskeyttää omia puuhiaan heti kun joku kutsuu. Tähän fiilikseen saattaa vaikuttaa sekin, että mies kutsuttiin töihin näin sunnuntaina. Eipä arki ja viikonloput siis juurikaan eroa toisistaan. Valitettavasti.

No, aika aikaansa kutakin. Kunhan saan vähän Fazerin sinistä nassuun, niin eiköhän tämä tästä ;)

 

Karkki tai kepponen!

USA:sta tuttu Halloween-juhlinta on siirtymässä tänne Suomeenkin aika vauhdilla. Ainakin, jos kauppojen sälätarjontaa on uskominen. Tällä kertaa siitä sälästä oli jotain iloakin, nimittäin eräs naapuri järjesti - lähinnä lasten iloksi - tänään Halloween-juhlat.

Juhliin oli kutsuttu seitsemän lapsiperhettä tästä meidän taloyhtiöstä. Tai no, kolme perheistä on jo muuttanut muualle, mutta yhteyttä kuitenkin pidetään, kun niin pitkään tuli tuossa pihalla aikoinaan yhdessä hengailtua. Naapuri oli omien lapsiensa kanssa askarrellut kunnon rekvisiitan juhliin. Oli lepakkoa, kurpitsalyhtyä, haamuja, hämähäkinseittejä ja kaikkea. Tunnelmavalaistus ja kynttilälyhtyjä kaikkialla. Syömiset hoidettiin nyyttäriperiaatteella, ja tuhottiin kolmen kattauksen vuoroissa: ensin lapset, sitten naiset ja viimeisenä miehet :)

Eilen käytiin lasten kanssa ostamassa Etolasta naamiaispuvut tämäniltaisiin juhliin. Esikoinen esiintyi dinosauruksena ja keskimmäinen liihotteli lepakkona. Mukana juhlimassa oli myös mm. pikkupiru, prinsessa ja Superman :) Seitsemässä perheessä lapsia riitti. Alle konttausikäisetkin mukaanluettuina alaikäisiä juhlijoita oli yhteensä 15. Metelin määrä oli melkoinen - etenkin jälkiruuan ja sitä seuranneen sokerihumalan jälkeen.

Jännä muuten, miten alkujaan pakanallinen juhla (kekri) on jälleen muuttumassa, jos ei ihan pakanalliseksi niin ainakin kaupalliseksi juhlaksi. Pyhäinpäivänä tunnettu juhla on alunperin ollut uuden vuoden alun juhla. Pikku-uusivuosi ilmeisesti nykyisin - tai sellaiseksi muuttumassa. Oli miten oli, illan juhlissa oli oikein mukavaa.

Let's talk about weather!

Lunta, jäätä, liukasta, tuulta...

Kesä (kuuma, hiostava, raivostuttava, ihastuttava, aurinkoinen) on lopullisesti takana. Toisaalta kiva, että on vaihtelua, toisaalta tylsää, että jälleen paleltaa. Tänä aamuna sisälläkin oli vain 19,5 astetta lämmintä, ja kun on tottunut siihen, että lämpöä piisaa, piti patterit kääntää päälle. Historiallista. Sitä muuten väsyneenä palelee helpommin, tällainen empiirinen huomio on tullut tehtyä.

Aikoinaan Lontoossa asuessani ja opiskellessani skotlantilainen opiskelukaverini kysyi, sataako Suomessa talvella lunta. Kun olin kertonut vyötäröön asti ulottuvista kinoksista (etenkin aurauksen jälkeen), seuraava kysymys oli: "Käytetäänkö teillä lumiketjuja autojen renkaissa?" Ei käytetä. Kerroin talvirenkaista ja teiden aurauksesta.

Välillä tosin tuntuu, että lumiketjut voisivat olla paikallaan. On jotenkin käsittämätöntä, että sääolosuhteet tuntuvat joka ikinen talvi yllättävän autoilijat (ja muutkin ulkona kulkijat) kautta maan. Ihan kuin olisi pakko ajaa suurinta sallittua nopeutta, vaikka tie on kauttaaltaan sohjon/jään/lumen peitossa. Sitten ihmetellään, kun peltiä menee ruttuun tai ojan pohjaan tutustutaan autosta käsin. Ihmettelen myös, ovatko nykyajan junat ja niihin liittyvät vempaimet niin teknisiä hienouksia, etteivät lumipyryä kestä. Yllättäen meininki on kuin Brittein saarilla konsanaan: valtakunta pysähtyy, kun taivaalta leijuu lunta maahan.

Lapsia sää ei juurikaan haittaa. Sateella leikitään pihalla, tuli taivaalta sitten vettä, räntää, lunta tai rakeita. Lähinnä kyse on oikeasta pukeutumisesta. Kun on varusteet kunnossa, ulkoilukin maittaa. Mistä pääsenkin kertomaan, että tilaamani kalvopuku (ts. gore-tex -kalvoinen kevyttoppapuku) viipyy vielä matkallaan, ja että tiistaina menin ja ostin lahjarahoilla itselleni laadukkaat ja melko lämpöisetkin gore-tex -kengät. Jalkineiden puolesta minua ei pysäytä enää mikään: eteisen kaapista löytyvät niin huopikkaat kuin kumpparitkin ja muutama muu pari siltä väliltä. Tulisi vielä se kalvopuku.

Vaikka joku saattaisi ammattini perusteella päätellä, että olen jonkin sortin masokisti ;), myönnän, että kurjalla kelillä parasta tekemistä on viltin alle kääriytyminen, kuuman kaakaon ja herkkujen syöminen sekä töllön katsominen tai neulominen. Samalla voi välillä vilkuilla ikkunasta, kun lumi/räntä/sade hallitsee ulkona. No, pienten lasten äitinä tuosta rauhallisesta sisälläolosta voi vain haaveilla...

 

Vielä kerran :)

Tämänviikkoisen valokuvatorstain haaste oli niin houkutteleva, että on pakko osallistua. Tässä kuva sanasta valmis:

Valmis monessakin mielessä: kakku valmis syötäväksi (ja hyvää oli!) ja minä valmistunut koulusta, valmiina siirtymään ihan oikeasti ja kunnolla työelämään - sitten joskus.

 

Neuvolassa

Kävimme vauvan kanssa neuvolassa. Oman th:n lisäksi paikalla oli myös th-opiskelija, joka - yllättäen (not) - kysyi heti ensimmäiseksi: "Onko maito riittänyt?". Meinasin tokaista, että mistäs minä sen tietäisin, kun en ole vauvaa muutamaan viikkoon punninnut*, mutta en sitten viitsinyt. Sanoin maidon riittävän hienosti. Toinen kysymys - myös erittäin tyypillinen terveydenhoitajille oman suppean kokemukseni mukaan - oli: "Miten teillä menee yöt?". Mitäs tuohon nyt voi vastata. Hienosti. Kaikki nukkuvat ainakin osan aikaa. Kerroin toki vauvan tukkoisesta nenästä ja keinutuolissa nukkumisesta. Jos vaikka joku toinenkin äiti saisi tuosta helpotusta neuvolassa käydessään.

On muuten kovin mukavaa, kun omaa lasta kehutaan :)

* Se, saako vauva riittävästi maitoa näkyy varmimmin siinä, että vauva kasvaa normaalisti. STM:n neuvoloille antamassa suosituksessa (s.116) sanotaan alimman riittävän kasvun olevan 500g/kk, kun taas La Leche League puhuu 170g/vko kasvutahdista riittävänä (terveelle täysiaikaiselle vauvalle). Kotona voivat vanhemmat sitten seurata kakka- ja pissavaippojen määrää. Kakkoja olisi hyvä tulla 2-5 kertaa vuorokaudessa silloin, kun vauva on alle 4-6 -viikkoinen. Sen jälkeen kakkatahti saattaa monilla harventua dramaattisestikin, mutta jos kasvu on senkin jälkeen ok, ei ole syytä huoleen. Pissavaippoja olisi hyvä tulla 5-8/vrk; vähemmän, jos käytössä kertavaipat, enemmän, jos kestoillaan. Meidän vauva on neljässä viikossa kasvanut huimat 1300g, joten on päivänselvää, että hän saa riittävästi maitoa :)

Mukavia juttuja

Mielenkiintoista huomata, että tänne tulee ehkä liiankin usein kirjoitettua niistä ikävistä asioista, kuten hermojen menetyksestä, lasten riehumisesta ja miehen toisinaan liian pitkistä työpäivistä. Onneksi elämä ei kuitenkaan ole niin synkkää, kuin mitä joistain teksteistä voisi olettaa :)

Mukaviakin juttuja sattuu ja tapahtuu. Esimerkiksi se on erittäin mukavaa, kun vauva nukahtaa kantoliinaan ja nukkuu levollisesti (kuten juuri nyt - uskallankohan jo siirtää toisen sänkyyn nukkumaan...). Mukavaa oli myös ensilumen sataminen, vaikka vesikeli nyt illalla ja pakkanen yöllä tietävät huomiseksi erittäin liukasta ajokeliä. Esikoinen muuten otti heti Stigan käyttöön :) Erityisen mukavaa on olla kolmen lapsen äiti. Heikkoina hetkinä - kuten esimerkiksi nyt - mietin, miltä tuntuisi olla neljän lapsen äiti. Hormonihuuruissa täällä huokailen, ilmeisesti. (Neljän lapsen äitinä oleminen tulisi melko kalliiksi: uusi auto, jonne mahtuu seitsemän henkeä; uusi asunto, jonne mahtuu kuusi henkeä; vaatteita neljälle - jossain vaiheessa teini-ikäiselle - lapselle; harrastukset; ruoka...) Mukavaa on myös se, että koulut on käyty ja tulevaisuus on auki. Nyt ensin nautin kotonaolosta enkä kiirehdikään töihin. Sitten, kun tulee aika palata työelämään, voin valita, minne haluan mennä (tai ainakin mistä haluan töitä hakea). En ole sidottu mihinkään tiettyyn paikkaan. Sopii minulle :)

Erityisen mukavaa on nähdä lasten kasvavan. Vähiten siksi, että kohta ne jo muuttavat pois kotoa ;) Vastuu näistä pienistä ihmisistä voi olla musertava, joten on mukavaa, että sitä vastuuta voi alkaa kohta siirtää lapsille itselleen. Esikoinenkin opettelee kovaa kyytiä lukemaan, ja kirjaimet piirtyvät paperille yllättävän hyvin. Nolona tunnustan vasta vähän aikaa sitten huomanneeni hänen alkaneen piirtää "pääjalkaisia". Missä ihmeen välissä hän on noin kasvanut? Hurjaa!

Elämä on mukavaa ja kivaa, ja vaikka välillä ketuttaa ja tuntuu, että voisi muuttaa autiolle saarelle asumaan joksikin aikaa (eli saisi keskittyä vain itseensä), niin tosi kliseisesti totean, että päivääkään en vaihtaisi pois (joitain tunteja kyllä ;) ).

 

Valkoista

Sataa lunta. Se jää kauniisti puiden oksille, ja kesän kuumuudessa puoliksi kuivunut kuusi (jossa on meidän pihan jouluvalot) ei näytä enää niin karsealta. Maa on aivan valkoinen, ja jalanjäljistä näen, että lumipeite on ainakin sentin paksuinen, ellei paksumpikin.

Lapset ovat innoissaan. Mikäli lumi ei heti sula pois, iltaulkoilun ajaksi kaivetaan pulkat esiin :)

Onneksi mies vaihtoi sunnuntaina talvirenkaat. Tänään on autolle jälleen käyttöä. (Pahus vain, että tallin sijasta se on autopaikalla - pitääkin miettiä, missä on lumiharja.)

Ensilumi lokakuun vikana päivänä. Viime vuonna se satoi tänne (räntänä tosin) muutamaa päivää aikaisemmin. Muistan, koska luin sen omasta blogimerkinnästäni juuri äsken :)

Nyt syömään pipareita ja juomaan glogiä - kun lapsetkin nukkuvat.

Atshii, atshii aivastus

Pärskintää, tyrskintää. Minua aivastuttaa, keskimmäistä aivastuttaa ja vauvaa aivastuttaa.

Minua on aivastuttanut viime helmikuusta asti. Ajattelin sen johtuvan ensin raskaudesta (ts. limakalvot myös nenässä jotenkin kumman kuivat tms.) sitten katupölystä toukokuussa, sitten siitepölystä kesällä. Mutta kun aivastelu vain jatkuu, syy on varmaan jokin ihan muu.

Keskimmäinen on ollut melko räkäinen viimeiset pari viikkoa. "Äkää!" kuuluu keskimmäisen suusta aika usein ja surkealla äänellä. Koska niistäminen ei ole vielä hallussa, jää siistiminen lähinnä nenänalusen pyyhkimiseen. Onneksi tuo ottaa vielä ammaa, ja saa siitä sitten vasta-aineita. Ei tauti ylly toivottavasti kovinkaan pahaksi.

Koska keskimmäinen on kova pusuttelija ja koska vauvakin on saanut pusuista (märistä ja toisinaan melko räkäisistäkin) osansa, on vauvakin nyt nuhassa. Mietin täällä hiljaa mielessäni, mikä kumma siinä on, että päivisin nukkuminen onnistuu - myös vaakatasossa - ihan hienosti, mutta yöllä ei sitten millään. Ei, vaikka sängyn päätyä on vauvan kohdalta vähän kohotettu. Jos jostain saisi sellaisen "Äiti on vähän väsynyt" -imetyspaidan, ostaisin sen viivana ja päälleni pukisin. Pitäisiköhän opetella nukkumaan päikkäreitä?

Muistuu mieleeni esikoisen ensimmäinen joulu. Hän oli silloin kolmisen viikkoa nuori. Ja sai nuhan. Joulun välipäivät nukuin kotona sohvan nurkassa puoli-istuvassa asennossa esikoinen kantoliinassa. Muistelen, että esikoinen nukkui silloin paremmin kuin minä... Mieletön deja vù tämä.

Putki on avattu

Näin saatiin toden teolla päätös kuuden vuoden opintoputkelle: valmistujaisjuhlat, maisteriskahvit. Ruoka oli hyvää (vaikka itse sanonkin ;) ), ja sitä oli riittävästi. Suuri kiitos kaikille teille, jotka tulitte käymään. Teitte päivästä mahtavan! :)

Juhliminen ei toki tähän lopu, ehei. Seuraavaksi vietämme vauvan ristiäisiä. Jos vain papille sopii, niin jo kolmen viikon kuluttua. Sitten joulukuun alussa juhlimme esikoisen 5-vuotissynttäreitä. Siitä kolmen viikon päästä onkin jo joulu ja uusivuosi. Talven viimeiset juhlat vietetään helmikuussa, kun keskimmäinen täyttää kolme. Onneksi sekä isän- että äitienpäivää meillä juhlitaan hieman pienimuotoisemmin. Jos silloinkin olisi isot bileet, alkaisi vanha jo väsyä tähän ainaiseen juhlimiseen ;)

Tämänpäiväisen juhlan jäljet on päällisin puolin siivottu. Ehtii hyvin vetää henkeä ja  huilata ennen ristiäisjärjestelyjen aloittamista...

Keittiössä on ruuhkaa

Eilinen päivä meni sujuvasti keittiössä. Koko perhe vietti siellä aikaansa tungokseen asti. Meidän keittiö kun ei ole suuren suuri. Mies ahkeroi perunasalaatin teossa, minä väsäsin täytekakkupohjia. Tänään aherrus jatkuu, kun täytekakut täytetään ja koristellaan ja sen lisäksi paistovalmiit herkut paistetaan, pöytä katetaan ja lopulta illalla juhlien jälkeen sotkut siivotaan.

Kiirettä pitää, vaikka vieraat tulevat vasta kolmen tunnin kuluttua. Ruuhka keittiössä jatkuu. Mielenkiintoista nähdä, miten noin kolmekymmentä aikuista ja reilut viisitoista lasta mahtuvat tänne meille, kun neliöitä on alle 80. Onneksi vieraat eivät kaikki tule samaan aikaan.

 

5,8 hehtaarin saappaat

Viime aikoina on paljon puhuttu (jälleen) tästä ekologisesta jalanjäljestä. Kävin (jälleen) tekemässä Ekotallaaja-pelin. Oma ekologinen jalanjälkeni on häpeälliset 5,8 hehtaaria. Muikkarit tulevat kulutushyödykkeistä, ruuasta ja liikkumisesta.

Pyrimme kierrättämään kaiken mahdollisen. Biojätteet, paperi ja kartonki on helppoja. Metalli vaikeaa. Lähin metallinkeräyspiste on jossain kaukana, jonne ei pääse, ellei ole omaa autoa käytössä. Tosi ekologista. Vaatteet laitetaan UFFille tai vastaavaan. Tosin itse en ole kirpputori-ihmisiä, ja ostan vaatteeni uusina. Tiedän, huono homma.

Ruokakaupassa en juurikaan mieti hintoja. Ostan sitä, mitä kauppalistalla lukee tai tekee mieli. Yritän suosia kotimaista. Joskus jopa luomua. Harmi, että se on jonkin verran kalliimpaa. Olen ostanut kangaskasseja, mutta jostain kumman syystä ne ovat aina kotona, kun kauppaan on asiaa. Miinusta tulee muovikasseista, joita ostetaan, jotta ostokset saadaan kannettua kotiin. Onneksi toisinaan ostamme myös niitä paperikasseja (joissa on hyvä viedä lehdet kierrätykseen). Meidän ulko-ovessa ei vielä ole "ei mainoksia" -tarraa, vaikka kovasti olen sellaisen hankkimista/tekemistä harkinnut. Pitäisi varmaan ryhtyä tuumasta toimeen, sillä ilmaisjakelulehtiä ei kuitenkaan tule luettua. Hesari on toistaiseksi riittänyt paremmin kuin hyvin. (Toisaalta, jotenkin perverssiä lienee se, että tykkään lukea mm. Clas Ohlsson -liikkeen mainoslehtisiä. Tulisiko niitä, jos ovessa lukisi "ei mainoksia"? Ei varmaan.)

Meillä on auto. Vieläpä paheksuttu city-maasturi. Lisäksi sitä käytetään verrattain ahkerasti. Viimeeksi tänään, kun kävin lasten kanssa läheisessä kauppakeskuksessa ostoksilla. Vaikka julkisetkin yhteydet toimivat täällä maailmankolkassa ihan hyvin, auton kanssa on tietyissä tilanteissa huomattavasti helpompi liikkua. Kuten mm. silloin, kun mukana on kolme lasta ja kaupasta ostetaan paljon tarvikkeita valmistujaisjuhlia varten.

Harrastukseni vievät vähän rahaa ja tilaa. Tai no, silloin kun pyrin pitämään ammattitaitoani yllä ja käymään treenitunneilla, tarvitaan tilaa vähän enemmän kuin silloin, kun istun sohvalla ja neulon. Ja viehän tämä tietokoneen ääressäkin istuminen jotain. Sähköä lähinnä. Ei niin ekologista - toisin kuin ne kehitysmaihin vietävät kampimikrot. Keksinkin: jos esikoisen ja keskimmäisen ylimääräisen energian saisi valjastettua tietokoneen käyttämiseksi, niin varmaan saappaat pienenisivät ;)

Taputan itseäni selkään tosin siitä, että lapset ovat käyttäneet lähes yksinomaan kestovaippoja. Esikoisen aikana yövaippoina oli Pampersit, mutta sen jälkeen emme olekaan ostaneet vaippapakettia (paitsi muutama vuosi sitten USA:n reissulla, kun United Airlines ystävällisesti jätti matkatavaramme JFK:n lentokentälle vaikka lennätti meidät Chicagoon. Matkalaukkuun oli pakattu myös keskimmäisen - silloin 5kk ikäinen - vaipat, ja kun vaippoja ei ollut, piti turvautua kaupan antimiin). Pyykkiä pestään noin 2,5 kertaa viikossa ja yleensä kuivataan narulla sisällä. Toisinaan käytän hyväkseni talopesulan ilmaista kuivuria ja silloin tällöin, jos sattuu olemaan euron kolikoita, pyöräytän koneellisen pyykkituvassa. Euron hintaan.

Pitäisi varmaan kuitenkin pyrkiä kutistamaan tuota jalanjälkeä. Että olisi jotain jättää lapsille perinnöksikin...

Tuotetestausta

Olen pitkään harmitellut ensinnäkin sitä, että lasten kumisaappaiden varret ovat niin lyhyet. Toisekseen olen harmitellut sitä, että kumisaappaita ei ole yhdistetty kurahousuihin. Jälkimmäinen on kuulemma sen verran vaikea toteuttaa, ettei se tule ilmeisesti ikinä onnistumaan (kun lapsilla on erikokoisia jalkoja, vaikka ovatkin ehkä samanpituisia), mutta entä jos lapsetkin saisivat kalastajansaappaita? Varret nivusiin asti.

Kerroin aikaisemmin, että lapsille ostettiin Reiman tec-vaatteet. Tänään niitä testattiin sitten oikein urakalla mm. verrattain syvässä lätäkössä istumalla. Pitiväthän ne vettä, mutta sitä hulahti sitten saappaan varresta ja housunkauluksesta sisään. Eipä tuo menoa haitannut. Hyvin toimivat nuo vaatteet. Kannatti pistää rahat noihin kiinni. Enää pitää saada lapset uskomaan, että ne eivät ole mitään uimapukuja, vaikka vettä pitävätkin.

Sataa, sataa ropisee, pili pili pom

Tuo otsikossa oleva Nalle Puhin sadelaulu on etenkin keskimmäisen suosiossa. Sopii hyvin tämänhetkiseen säätilaan. Ja ilmeisesti huomisenkin.

Huomiselle olisi siis hyvä keksiä jotain järkevää tekemistä. Ulos toki voisi mennä. Varusteet ainakin ovat huippuluokkaa. Lapsille käytiin muutama viikko sitten ostamassa Reiman tec-puvut. Ja jos on mainokseen uskominen, puvut ovat Rukkan sadevaatteiden veroiset. Minua ne eivät tosin juuri auta, sillä vauvan ollessa kantoliinassa edes oma Rukkan punainen sadetakkini ei mahdu kunnolla kiinni. On siis turvauduttava sateenvarjoon. Ja jos myrskyää, varjo on minun tuurillani ulkoilun jälkeen sen tuhannen solmussa. Pili pili pom, vaan.

Onneksi huomiseen on vielä jokunen tunti.

Joulupukki matkaan jo käy

Ensimmäiset joulukuvastot kolahtivat postiluukusta tällä viikolla. Hyvänen aika sentään, onhan nyt jo lokakuun loppu. Aika alkaa valmistautua keskitalven juhlaan...

Lapset ovat riidaksi asti selanneet suurta lelukirjaa. (Eilen sain tarpeekseni tappelusta, ja nostin lehden ylähyllylle - eivät siis selaa enää.) Robotit ja muut hilavitkuttimet on osoitettu ja kerrottu selvin sanoin, että niitä halutaan lahjaksi. Mieluiten jo heti tänään. Kuka sitä nyt jouluun odottaisi. Kun lehti tuli, selasin sen itsekin, ja miehelle ehdotin erinäisiä leluja lapsille lahjaksi. Yksi, mitä kovasti ihmettelin, oli ensiläppäri, joka opettaa lasta ääntämään suomenkieltä oikein. Mietin, eikö lapsille enää puhuta, kun pitää kone hankkia, jotta ääntämys tarttuisi. No, tämä nyt oli sivuseikka. Meille ei leluläppäreitä hankita, se on miehen ja minun yhteinen päätös.

Tänään selasin Hobby Hallin uutta joulukuvastoa. Jostain syystä olen heikkona liinavaatteisiin. Yhä vain haaveilen satiinilakanoista ;) Olisi kiva tietää, onko niissä oikeasti liukas nukkua. Satiineita en tosin hanki, ennen kuin sänky on jälleen vain minun ja miehen nukkumispaikkana. Niin kauan kuin samassa sängyssä nukkuu koko perhe, on tyytyminen tylsään puuvillaan.

Vakavasti puhuen, nyt alkaa olla aika aloittaa joulukorttien tekeminen, jos ne meinaa itse tehdä. Etenkin, jos on tapana lähettää kortteja noin viidellekymmenelle taholle. Tilasinkin kortteja varten leimasimia. Kun ensin saan valmistujaisjuhlat juhlittua alta pois, ryhdyn vapaa-aikoinani askartelemaan. Mieletön kortti-idea on muhinut pääkopassa jo jonkin aikaa, ja alkaa olla aika testata idean toteutusta. Beware, ystävät rakkaat ;)

Meillä ei muuten puhuta tontuista, jotka kyttäävät ikkunoiden takana. Ei meillä puhuta joulupukistakaan. Mitä sitä lapsille valehtelemaan. Tosin lahjojen alkuperää ei ole vielä kerrottu, eikä kerrota, elleivät itse sitä kysy. Ai niin, taisi äitini viime jouluna sanoa, että he papan kanssa auttavat pukkia lahjojen hankinnassa.

Tulisi vielä sitä lunta, ettei olisi niin kamalan pimeää.

 

Naps naps

Ostin tänään siiderin. Edellisestä onkin reilut 9 kuukautta aikaa. Voi vinde, miten suu napsaa. Odotan tässä, että lapset menevät nukkumaan, sitten korkkaan ja nautin *aah* :) (Mikäli en nukahda sitä ennen - toivottavasti en)

Miehellä oli synttärit noin viikko sitten. Annoin hänelle lahjaksi Paha maa -dvd:n. Jos sen vaikka katsoisi illalla siideri kourassa... En muuten enää muista, miltä maistuu Fazerin sininen päärynäsiiderin vauhdittamana. Sitäkin pääsen muistelemaan tänään ;)

Paineiden purkua

Esikoinen ja keskimmäinen purkivat paineita koko päivän. Mieletöntä riehumista, kiljumista ja riekkumista. Mikseivät voi leikkiä "nätisti", ihmettelen vain? Pelotteluleikki on pop, ja siihen kuuluu keskimmäisen korvia vihlova kiljunta. Vauva onneksi ei ole äänistä moksiskaan, mutta minun pääni meinaa meteliin hajota. Ja kun olen sitä tarpeeksi kauan kuunnellut ilman, että sanomisiani mitenkään noteerataan, hermo menee. Tällä kertaa mieskin - kun istui läppärin ääressä ikään kuin ei huomaisikaan riehuntaa - sai osansa. Huomautin minä-kielellä lähinnä siitä, että olisi niin mukavaa, että kahden aikuisen perheessä taloudenhoitoon osallistuisivat molemmat aikuiset. Samalla siivosin keittiötä ja tein pyykkihuoltoa (vauva liinassa). Mies havahtui ja vei lapset pihalle kaatosateeseen jatkamaan äänekkäitä leikkejään.

Itse olen päästänyt höyryjä ulos mm. shoppailemalla. Kaupoissa kiertely ei juurikaan huvita, joten olen hoitanut ostokset netissä. Tyypilliseen tapaani en ole ostanut mitään itselleni (paitsi pari metriä kangasta - ai niin, ja yhden kalvopuvun :) ), mutta sitäkin enemmän vauvalle. Kestovaipat ovat muuttuneet yhä ihanammiksi, joten pitäähän niitä tilata muutama kappale testattavaksi ;) Vaikka harsotkin ovat ihan hyviä ja kaikkea, niin nyt tekee mieli kokeilla muitakin, myös pikkuvauvalla.

Kamalaa sinänsä huomata, että mitä enemmän lapset riehuvat, sitä enemmän minulla palaa rahaa nettikaupoissa. Pitänee varmaankin viettää paljon aikaa pihalla, ettei lapsilla riitä niin paljon energiaa sisällä riehumiseen. Säästyvät vähäiset roponi - ja miehen kanssa ;)

 

Leikkuriin

Esikoinen kävi miehen kanssa kurkku-, nenä- ja korvapoliklinikalla männä viikolla. Tuloksena antibioottikuuri korvatulehdukseen (lääkäri epäili jopa liimakorvaa - esikoisen huonolle kuulolle lienee siis ihan oikea selitys) ja leikkuriaika. Viisi päivää ennen kuin tyyppi juhlii 5v-synttäreitään hän pääsee eroon ylisuurista kitarisoista. Ne lienevät keuhkokuumeiden, nuhien, kuorsauksen ja korvatulehdusten (piilevien) syy, ei onneksi seuraus.

Kun kotona puhuttiin leikkaukseen menosta, esikoinen vaikutti vähän pelästyneeltä. Hän tosin ilahtui silminnähden - ja oli valmis lähtemään leikkaukseen vaikka heti ;) - kun kuuli, että sen jälkeen "pitää" syödä vain jätskiä pari päivää :) Onneksi, onneksi hän ei ole (ainakaan vielä) lääkärikammoinen.

Toivon totisesti, että tämä leikkaus auttaa. Se tosin nähdään reilun kuukauden kuluttua.

Itkua ja naurua

Keskimmäisen elämä lienee sittenkin järkkynyt melkoisesti vauvan syntymän johdosta. Päättelen tämän raivarien intensiteetistä ja määrän kasvusta. Käsittämätöntä, miten noin pienestä lapsesta voikin lähteä niin kova ääni - ja niin pitkään. Esikoiselle tilanne on sikäli tuttu, että hänellä jo oli pikkusisarus. Keskimmäiselle tilanne on ihan uusi, ja vaikka yritän parhaani sylin jakamisessa, ei se aina onnistu niin kuin lapsi toivoisi. Täytyy ilmeisesti kaivaa kuulosuojaimet kaapista...

Päivän rasittavuutta lisäsi lasten riehumisen ja keskimmäisen raivarien lisäksi miehen itseaiheutettu huono olo ja päänsärky. Kun yöllä puoli viiden aikaan kävin vessassa vaihtamassa vauvan vaipan, meinasin kompastua vessan lattialla uinuvaan mieheen. Vasta illalla viiden jälkeen alkoi miehen poskilla olla terve väritys ja silmät pysyivät auki suht hyvin. Kun tyyppi kömpi ulos makkarista, tapahtui se lievästä painostuksesta, sillä olin uhannut muuttaa pois kotoa vähäksi aikaa, jos lööbailu ei lopu. Osaan yleensä pitää suuni kiinni, mutta tänään oli pakko ilmoittaa, että toinen voisi herätä henkiin ja auttaa arjen pyörittämisessä, ja että ihan itse hän sitä juomaa kurkkuunsa kumosi. Mies ryhdistäytyi, ja ilta meni vähän paremmin ja rauhallisemmissa merkeissä kuin muu päivä.

Illalla ennen iltapalaa leikimme esikoisen pyynnöstä leikkiä, jonka hän oli oppinut liikkarissa. Leikki on varmasti erittäin kiva ja toimiva silloin, kun osallistujia on enemmän kuin kolme :) Nyt leikki meni ainakin omalta kohdaltani hysteerisen hihityksen puolelle. Jos muitakin tämä leikki kiinnostaa, niin tässä ohjeet: ensin hypitään ympäri huonetta, sitten mennään kyyryyn lattialle, ja leikin johtaja (liikkarissa vetäjä) peittää yhden osallistujista peitolla. Sitten muut saavat nostaa päät ylös ja pitää arvata, kuka on piilotettu peiton alle. Kun oikea nimi huudetaan, peitto vedetään kyseisen osallistujan päältä naurun säestyksellä, ja hyppiminen alkaa uudestaan. Meidän versiomme leikistä meni näin: Esikoinen ja keskimmäinen hyppivät ympäri huonetta, minä vauva sylissä ja mies pääkipuisena otimme hieman maltillisemmin. Sitten piti mennä kyyryyn, ja esikoinen hoiti tuon peittämisen. Hän peitti vuorotellen yhden meistä kolmesta, ja kahden muun piti sitten arvata, kuka oli piilotettu. Oli siis todellakin vaikeaa pitää pokka, eikä se lopuksi oikein onnistunutkaan :) Hauska leikki, ja esikoinen päättikin, että samaa leikkiä leikitään myös huomenna. Keskimmäinen peesasi tätä päätöstä.

 

Imetysviikko 2006: syyllistymistä ja syyllistämistä

Yksi Suomen lastenlääkäriliiton perustelu sille, miksi eivät voi suositella kuuden kuukauden täysimetystä on se, että se syyllistää niitä äitejä, jotka eivät voi tai halua imettää. Imetyksestä puhumista vältetään usein sen takia, että se syyllistää äitejä. Olen antanut itselleni kertoa, että monet äidit - ikään katsomatta - tuntevat syyllisyyttä siitä, että eivät (täys)imettäneet lapsiaan syystä x tai y. Lisää suolaa haavoihin hierotaan sitten luonnollisesti silloin, jos tulee puhetta siitä, mikä on suositusten mukaista nykyään, ja etenkin, jos miniä on vakuuttunut siitä, että tekee "oikein" tehdessään eri tavalla kuin anoppi. Esimerkiksi.

Tässä olen itsekseni miettinyt, syyllistetäänkö samalla tavalla alkoholisteja, ylipainoisia, tupakoitsijoita, peliriippuvaisia, huumeriippuvaisia ja mitä nyt milloinkin? Onko terveysvalistus syyllistävää, jos puhutaan ylipaino-ongelmasta ja siitä, että ylipaino lisää mm. kakkostyypin diabetekseen sairastumisen riskiä? Entä, jos varoitellaan alkoholin ja tupakan vaaroista? Syyllistyvätkö viinan (suur)kuluttajat tai tupakkaa polttavat noista puheista?

Lähes poikkeuksetta äidit haluavat antaa lapsilleen parasta. Ei kukaan halua, että oma lapsi joutuisi kärsimään tai muuten vain saisi huonoa kohtelua osakseen. Jos imetyksessä on solmuja ja koko homma takkuaa, on helppo sanoa, että kasvavat ne lapset korvikkeellakin, ja ettei imetys ole äitiyden mitta. Molemmat ovat ihan totta: korvikkeessa ei ole mitään vikaa, eikä imetys tee äidistä sen parempaa kuin imettämättömyyskään.

Lajityypillisesti ajateltuna imetys on luonnollisin tapa ruokkia nisäkkään poikanen. Voisiko syyllistyminen imetyksen epäonnistumisesta tulla siitä, että ongelmatilanteessa ei aina ole ketään, kenen puoleen kääntyä? Ja sitten, kun saa tietää, miten olisi voinut toimia tai keneltä olisi voinut pyytää apua, kokee kohtaavansa syyllistämistä? Kun ei kukaan auttanut, kun ei kukaan kertonut, mistä olisi voinut kysyä apua.

Eilisessä seminaarissa eräs vaalitentissä ollut kansanedustaja otti esiin käsitteen "good enough parent". Niinpä, kukaan ei ole täydellinen, eikä sitä onneksi vaaditakaan. Riittää, että on tarpeeksi hyvä. Toisaalta, muutama näistä mukanaolleista naiskansanedustajista esittelyssään muisti tuoda esille sen, että syystä tai toisesta täysimetys ei ole onnistunut omalta kohdalta. Vaikka paikalla oli paljonkin imetysmyönteistä väkeä (joku vääräleuka voisi sanoa imetysfanaatikoiksi), yksikään kivi ei lentänyt.

 

Saas nähdä...

Mies päätti pitää varpajaiset. Kolmen lapsen edestä, kun ei ole aikaisemmin oikein ehtinyt. Kutsui tekstiviestillä noin 20 kaveriaan baariin mukaan juhlimaan kolmeakymmentä varvasta. Lupasi tarjota kaikille mukaantulijoille sikarin ja konjakin. Sikarit kävi ostamassa alkuviikosta. Ovat kuulemma suklaan makuisia (jaa, en tiennytkään, että sikareita myös syödään...;) ). Lähti Helsinkiin kuuden jälkeen, ja lähtiessään sanoi "nähdään huomenna!".

Totisesti toivon, ettei käy samoin, kuin reilu vuosi sitten erään kaverinsa varpajaisissa...