Olen pitkään hiljaa mielessäni ihmetellyt, miksi ihmeessä nämä meidän vanhemmat lapset edelleen laittavat kaiken mahdollisen suuhunsa. Oli kyseessä sitten vaate tai tavara, niin sen pitää vähintään käydä suussa. Kiviä (ja leluja) on kiva makustella, lunta syödä, hanskoja nuolla (puhumattakaan liukumäestä - yök) ja kuravettä hörppiä. Aivan käsittämätöntä.
Esikoinen sai synttärilahjaksi Autot-cd:n, eli äänikirjan. Ihmettelin tänään sen heikkoa kuuluvuutta ja hyppelehtimistä. Ehdin jo ajatella, että levyä on niin kovin käytetty leikeissä mukana, että se on ihan naarmuinen, eikä siksi toimi oikein. Otin levyn pois soittimesta ja katsoin, missä vika. Ei ollut naarmuja, vaan selviä nuolemisjälkiä. Esikoinen oli halunnut pestä levyn - kielellään. Voi elämän kevät!
Keskimmäinen (tutiton) oli vauvana hauska: Kun mies tuli kotiin ja potkaisi kengät jalastaan, niin keskimmäinen konttasi kenkien luo ja kirjaimellisesti nuoli niiden pohjat. Siedätyshoitoa ilmeisesti. Eipä tuo ole juurikaan ollut kipeänä näiden noin kolmen vuoden aikana.
Vauva on löytänyt kätensä. Eilen illalla ainakin lutkutti niitä antaumuksella. Mies oli sitä mieltä, että vauva halusi rinnalle. Kun tarjosin sitten vauvalle ammaa, hän työnsi rinnan pois kielellään, katsoi minuun närkästyneenä - ja tunki nyrkin suuhunsa. Yllätin itseni ajattelemasta tutin hankintaa :-o
Yksi tutillinen ja yksi tutiton kappale vauvoja, ja ihan samalla tavalla tavarat menevät suuhun. Liekö sillä tutilla siis mitään merkitystä nyt myöhemmin...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti