19.3.2008

Rauhaa


Ovat nämä päivät taas sellaisia, että tekisi ihan tosissaan mieli laittaa 4v kokopäiväpaikalle päiväkotiin ja lähteä töihin tai jonnekin, missä saisin olla rauhassa.

Mikä ihme siinä on, että kaikki, mitä sanon aiheuttaa joko itkupotkuraivarit tai ei uppoa tajuntaan sitten millään?? Tänään olin ihan voipunut jo klo 10 aamulla, kun ties monesko raivari oli keskimmäisellä menossa, enkä ollut itse vielä ehtinyt pukeutua saatika tukkaani kammata. Kuopuskin yltyy kamalaan vinguntaan, kun keskimmäinen on ensin näyttänyt vähän mallia.

On muuten tosi vaikeaa pysytellä itse rauhallisena, kun neljävee makaa maassa selällään ja kiljuu, ettei haalari lähde päältä pois. Ei jumankavita kiljumalla lähdekään, käsiä siinä pitää käyttää...

Meno sen kun yltyy, kun esikoinen tulee kotiin eskarista. Eivät nuo kaksi ehdi olla kuin pari minuuttia yhdessä sisällä, kun keskimmäinen jo parkuu, että esikoinen satutti. Kuusveelläkin on ilmeisesti jotain häikkää kuullun ymmärtämisessä tai muisti on tajuttoman huono, kun yhä vain pitää muita satuttaa. Niin, enhän ole kuin noin sata kertaa päivässä sanonut, että jos pitää muihin koskea, niin se tapahtuu nätisti halaamalla tai silittämällä, ei suinkaan tukasta, korvasta, kädestä, vaatteista tms. repäisemällä, potkimalla, läpsäisemällä tai muuten satuttamalla. Kymmenen tuntia päivässä lasten kanssa on sellainen linko, että sen jälkeen pitää vetää henkeä seuraavat viitisen tuntia.

Pääsiäislomalta odotan paljon. Jos vaikka Etelä-Savon raikkaassa ilmanalassa nuo höyrypäät saisivat riehuttua tarpeeksi ilman, että minun täytyy koko ajan toimia erotuomarina, olisin enemmän kuin tyytyväinen.


17.3.2008

Sulle vitsa, mulle palkka


Vietettiin sitten Palmusunnuntaita eilen. Esikoinen oli perjantaina käynyt eskarin kanssa palvelutalolla virpomassa mummoja ja pappoja, joten pitihän sitä nyt oikeana päivänä päästä myöskin virpomaan. Olin taktisesti onnistunut aikatauluttamaan oman kokopäivämenoni eiliselle, joten vitsojen teko ja virpominen jäivät miehen organisoitavaksi *rakastava hymy*

Kun illalla tulin kotiin, vastaani ryntäsi kolme sokerihumalaista lasta suu suklaassa. Kaksi noista oli omaa, kolmas naapurilta lainassa. Kuopuskin ryntäsi vastaan, mutta ilman humalaa ja suklaata - onneksi sentään. Ja virpomassa olivat olleet. Vitsat oli haettu aamupäivällä ja koristeltu saman tien, ja sitten kirkonmenojen jälkeen olivat lähteneet kierrokselle. Esikoinen oli pukeutunut Batmaniksi, keskimmäinen oli ekalla kerralla Spiderman ja tokalla kerralla pupupäinen luuranko (hieman nälkiintynyt pääsiäispupu siis kyseessä :) ) ja naapurin lainalapsi virpoi dinosauruksena. Minne olivatkaan hävinneet ne oman lapsuuteni trullit pisamineen ja punaisine poskineen luuta ja kahvipannu kädessään...?

Kuinka ollakaan, tänä aamuna seitsemän aikaan siivosin (miehen leväperäisyyden) jälkiä: lastenhuoneen lattia oli kuorrutettu Mignon-munan kuorilla, suklaamunien foliokääreillä, Kinder-munan palasilla, ohjelippulappusilla, kreppipaperinpalasilla, vitsoista irronneilla pajunkissoilla ja vaikka millä. Tuli herätettyä ilmeisesti myös naapurit imurin vienoon ääneen...

Muistin myös, miksi en ole aikaisemmin päästänyt lapsia virpomaan. Melkoista kerjäämistähän se on. Etenkin, kun kuulin, että lapsilta olivat oksat loppuneet ja olivat parin naapurin virponeet "sormilla". Siinä sulle vitsa, missä mun palkka - tosiaankin. Olisi ihanaa, jos eilisen virpomisreissu olisi sekä se ensimmäinen että se viimeinen.


14.3.2008

Mitä opin tänään?


Kävinpä tänään hammaslääkärissä.

Hirveällä kiireellä ja tohinalla keitin aamulla puuron, syötin lapset ja lähetin esikoisen eskariin. Sitten pukeuduin, kampasin tukkani ja pesin hampaani ennen kuin huikkasin miehelle ja kotiin jääville keskimmäiselle ja kuopukselle heit ja ryntäsin autolle. Olin kolmisen viikkoa sitten varannut itselleni ajan hammaslääkäriin, kun olin hampaita pestessäni huomannut, että yksi takahampaista oli ilmeisesti haljennut (tai siltä se kieleen tuntui ja peilistä kurkkiessa näytti). Ajoin vanhasta muistista terveysasemalle vain todetakseni, että se oli muuttanut osoitteeseen x. Ei kun jalan uuteen paikkaan. Läähättäen pääsin hammashoidon ilmottautumispisteeseen vain kaksi minuuttia oletetun hammaslääkäriaikani alkamisen jälkeen. Istuin odotushuoneessa tovin toivoen, että olisivat vähän myöhässä myös siellä toisella puolella. Kun muita huudettiin sisälle toimenpidehuoneisiin ja olin istunut samalla paikalla jo kymmenisen minuuttia, katsoin parhaimmaksi kävellä infoluukulle kysymään, olinko parin minuutin myöhästymisellä menettänyt aikani.
Olin hyvin hämmästynyt (ja nolo) kuullessani, että olin myöhästynyt peräti kolme vuorokautta ja pari minuuttia: hammaslääkärini oli odottanut minua jo tiistaina aamulla!

Ei muuta kuin uutta aikaa varaamaan.

27 euroa (sakkomaksu käyttämättömästä ja peruuttamattomasta ajasta) köyhempänä (noloudesta puhumattakaan) olin oppinut ainakin yhden asian: tästä lähtien varaan lääkäri- tms. aikoja silloin, kun lapset eivät ole jaloissa pyörimässä. Onneksi haljenneesta (?) hampaasta ei ole mitään kipuja. Se vielä puuttuisi.


9.3.2008

Kerran vuodessa



Naistenpäivä tuli ja meni, ja vietin sen lähes yksinomaan naisten parissa. Mies lähti kahden vanhemman lapsen kanssa maalle, ja minä jäin kuopuksen kanssa kotiin. Päivä meni hyvässä seurassa kokoustaessa, joten käyhän se näinkin :)



Aiheesta on Petra blogannutkin kivasti jo. Ja minä ajattelin vähän jatkaa :)
Kotiäitinä sitä huomaa kotona vallitsevan epäjärjestyksen huomattavasti helpommin kuin silloin, kun työskentelee kodin ulkopuolella ja käytännössä käy vain kotona nukkumassa. Koska koti on työpaikkani, haluan luonnollisesti, että tavarat on järjestyksessä ja pois lattioilta niin, että pääsen kävelemään ympäriinsä kompastumatta. Mies on tätä "siivousvimmaani" säännöllisin väliajoin ihmetellyt, enkä tiedä, tajuaako asiaa yhtään sen paremmin, kun vertaan kotia hänen työpaikkaansa. Kyllä sielläkin siivooja kutsutaan paikalle, jos joltain kahvit kaatuvat lattialle. Mutta jos oma työpiste on kuin hävityksen kauhistus, niin tokkopa se samainen siivooja sitä hoitaa kuntoon. Yllättäen täällä meillä ei ole siivoojaa - ainakaan sellaista, joka saisi tehdystä työstä palkkaakin. Niinpä oletuksena on, että jokainen siihen kykeneväinen siivoaa omat sotkunsa pois muiden tieltä.

Valitettavasti ilmeisesti samasta syystä kuin lapsissa ei ole off-nappia, ei myöskään muissa perheenjäsenissä ole sellaista default-nappia, jota painamalla tuo yllämainittu oletus toteutuisi. Harmi sinänsä. Tässä taas eräänä päivänä uhosin jättäväni muiden sotkut viikoksi siivoamatta, jos vaikka sitten oppisivat huolehtimaan yleisestä siisteydestä hekin. Itseni tuntien vaan ei taida tuo onnistua: jos pitää muiden sotkujen keskellä toimia parikin päivää, niin minusta tulee niin v-mäinen ämmä, etten itsekään nahoissani viihdy.

Onneksi tuolta Petran blogi-entryn kommenteista sain korvan taakse parikin hyvää vinkkiä, jos tilanne ihan epätoivoiseksi muuttuu :) Rakastavana vaimona ja äitinä voin tilanteen niin vaatiessa painokkaasti osoittaa siivoamisen tärkeyden ja välttämättömyyden yleisen viihtyvyyden puolesta mm. keräämällä kaikki likaiset vaatteet lattialta esim. parvekkeelle. Näin viimeistään siinä vaiheessa, kun alusvaatelaatikot huutavat tyhjyyttään, veikkaan, että omista vaatteista aletaan pitää hieman parempaa huolta kuin mitä tähän asti on tehty.

Onneksi sentään kerran vuodessa huomio on naisissa. Ne loput 364 päivää vuodessahan me olemme melkoisen näkymättömiä, tai enemmänkin itsestäänselvyyksiä. Tai siltä se ainakin välillä tuntuu.

4.3.2008

Nyt tuli mitta täyteen


Tällä hetkellä on sellainen fiilis, että sisäoppilaitosjärjestelmä ei olisi ollenkaan hullumpi täällä Suomessakin. Sen verran etenkin tuo 4v kiristää vannetta tämän äidin pään ympärillä. Kun jokaisesta asiasta pitää vinkua. Kun kaikki siirtymiset tuntuvat niin tuskaisen vaikeilta. Kun kaikki pyynnöt kaikuvat kuuroille korville. Kun kaikkeen, mitä 4v keksii toivoa, pitäisi suostua ilomielin ja riemulla. Ei onnistu, sori muru.

4v aloitti kerhouransa vuosi sitten. Ja nyt näyttää siltä, että se loppuu tämän päivän jälkeen. Olen niiiiin lopen kyllästynyt tappelemaan kerhoon lähtemisestä kaksi kertaa viikossa, että vihellän pelin poikki. Pohja se on minunkin säkissäni, enkä äidiksi halunnut vain siksi, että saan jatkuvasti nostattaa verenpainettani ja kähistä yhteenpuristettujen hampaitteni välistä, kun vituttaa niin saatanasti (pardon my french).

Vuoden olen touhua katsellut, ja jos minun pitää joka ikinen kerta kantaa 4-vuotiasta kainalossani osan kerhomatkaa ja vetää kädestä perässäni loput matkasta, niin kiitti mulle riitti. Seuraavan kerran 4v pääsee kerhoon, kun ruoho jo vihertää. Ja koska täällä on tällä hetkellä ainakin 20 senttimetrin lumipeite joka puolella, tuohon seuraavaan kertaan voi vierähtää jokunen tovi.

Että tällaista tänne tänään...

(Ohjaajien kanssa sovittiin, että kerhopaikka pysyy, mutta pidämme taukoa jokusen viikon. Jos tämä elämä tästä taas rauhoittuisi, ettei joka päivä olisi sellainen olo, että tekisi mieli vetää ranteet auki, noin niin kuin kuvainnollisesti.)


28.2.2008

Häähullut


Aina välillä viihdytän itseäni katsomalla neloselta Häähullut-ohjelmaa. Siinähän yhdysvaltalaiset morsiamet näyttävät, miten häistä saadaan täydelliset - ja rahaa palaa.

Minäkin aikoinaan ajattelin, että kun joskus menen naimisiin, tapahtuu vihkiminen kirkossa kaikkien sukulaisten ja ystävien läsnäollessa. Lisäksi tiesin, minkälaisen morsiuspuvun haluan. Ja hunnun, tottakai. Ja juhlista ei sitten iloa ja riemua puuttuisi. Olin jopa miettinyt bändinkin valmiiksi. Häävalssista en ollut päättänyt, kun niitä on niin monta hyvää... Unelmoin suurista kirkkohäistä, mutta kuinkas kävikään.

Astuin avioon maistraatissa. Mies kun ei kuulu kirkkoon. Päivä oli ihan tavallinen keskiviikko, ja vihkiminen suoritettiin keskellä päivää. Tilaisuus kesti peräti vartin (ei mitään ylimääräistä), ja morsiusparin (eli miehen ja minun) lisäksi paikalla olivat lapset, kaikki kolme kappaletta, sekä heitä vahtimaan pyydetty ystäväni. Hän sai toimittaa myös todistajan virkaa. Kaasoksi häntä en pyytänyt, kun ei ollut sellaiselle tarvetta. Ei valkoista unelmahääpukua, ei huntua, ei kukkia. Sormus sentään oli hankittuna, vaikka sekin piti viedä vihkimisen jälkeen pienennettäväksi :) Vihkimisen jälkeen kävimme torikahvilassa kahvilla. Herkuttelimme oikein, sillä lapsille tarjottiin letut hillolla ja kermavaahdolla. Häämatka oli yhtä kuin autoajelu Kehä kolmosta pitkin kotiin :)

Rahaa meidän häihin paloi keskimäärin 300e (sormukseen suurin osa). Ja ihan kivat ne häät silti olivat.

Sukulaiset ja ystävät saivat kuulla säädyn muuttumisesta tipoittain myöhemmin, kun muistimme kertoa. Tai kun näkivät sormessani uuden sormuksen - sitten, kun olin saanut sen takaisin oikean kokoisena.

Suunnitelmissa oli vielä ennen joulua järjestää myöhemmin ihan kunnon hääjuhla, mutta se taitaa kuitenkin jäädä. Mitä sitä juhlimaan jälkikäteen. Siinä sitä olisikin rahastuksen makua...


24.2.2008

Pientä puuhastelua


Vihdoin ja viimein odottelu palkittiin, kun eilen kävimme hakemassa Lundian liikkeestä "uuden" hyllykkömme. Olihan siinä vanhaakin seassa, mutta pääasia on, että hyllykkö sekä näyttää uudelta että toimii vanhaa paremmin.

Tänään heti aamiaisen jälkeen käärimme hihat ja ryhdyimme hommiin. Ensin tyhjensimme vanhan hyllyn. Esikoinen ja keskimmäinen auttoivat, ja homma kävi sutjakasti. Sitten ryhdyimme kokoamaan uutta hyllykköä. Ja kokosimme ja kokosimme. Ja vähän viilasimme ja säädimme. Ja ihmettelimme ja kummastelimme. Ja lapset venyivät ja vanuivat, mutta ulos ei siltikään voinut lähteä. Sitten vauva meni päikkäreille ja mies rautakauppaan. Oli nimittäin kaiken sen kääntämisen ja vääntämisen jälkeen käynyt ilmi, että seinä on kiero ja lattia vino. Yritä siinä sitten saada kaapinovia asettumaan kauniisti suoraan.

Kahdeksan tuntia (!) myöhemmin homma oli siinä pisteessä, että kahdeksan ovea oli paikoillaan, samoin kaikki hyllylevyt, mutta kaksi liukutaso-ovea menevät vaihtoon. Syy: saranoiden paikat ovessa oli väärin laitettu. Vähän harmittaa, mutta sellaista sattuu.

Kun lapset saatiin untenmaille (ja urheasti uurastanut mies kanssa), ryhdyin jälleen hommiin. Tällä kertaa kannoin kirjoja sun muuta tavaraa takaisin hyllyyn. Käsittämätön määrä erilaista sälää siihen vanhaankin oli saatu mahtumaan, eikä tälläkään kertaa ollut hirveästi aikaa miettiä, mikä säästetään ja mikä ei. Kirjat ja kansiot on nyt laitettu kauniisti ovien taakse, mutta sälä odottaa säätäjän virkeämpää olotilaa.

Täytyy sanoa, että uusi hyllykkö on hieno! Ja ihanat ovet!! Pysyvätpä tavarat piilossa kaikkien (vieraiden) katseilta ja lasten sormilta. Olen tyytyväinen :)


18.2.2008

Outo valoilmiö


Näin hiihtolomaviikon alkajaisiksi oli mukava herätä auringon kajoon. Eipä tarvitse enää vastapäisen naapurin keittiön ikkunan kautta yrittää saada pientä annosta kirkasvalolampusta, kun luonnon oma kirkasvalolamppu hoitaa homman :) Verrattuna niin moneen muuhun päivään tällainen herätys antaa ihan eri tavalla energiaa koko päiväksi. Yllätys yllätys, lapsetkin huomasivat auringon, ja nyt riehuvat sisällä kuin viimeistä päivää. Ulos eivät halua lähteä, kun ovat omien sanojensa mukaan kipeitä. Niin just. (Vaikka esikoisella toisaalta ihan oikeasti oli kuumetta perjantaina ja lauantaina.)

Keväthangilla hiihtelyn voi ilmeisesti unohtaa. Kevät tulee kyllä, mutta hankia ei juurikaan ole täällä näkynyt. Olenkin ihan vakavissani harkinnut kävelysauvojen hankkimista. Suksethan ostin pari talvea sitten, mutta niiden käyttö on (myös muista kuin minusta riippumattomista syistä) jäänyt tosi vähälle. Jos nyt vaihtaisi sivakoinnin rivakkaan kävelyyn? Idea houkuttelee, mutta bongaan heti parikin ongelmaa. Ensimmäinen on lastenhoitosellainen. Mitä teen lapsille, kun lähden itse reippailemaan? Mies kun tulee töistä verrattain myöhään kotiin, enkä viitsisi naapureita liikakäyttää lapsenvahteina. Toinen ongelma liittyy tähän ensimmäiseen: kun mies tulee myöhään, ei päivänvaloa enää silloin ole, eikä minua huvita lähteä kävelemään yksin tuonne pimeään. Ei taida sauvakävely onnistua ennen kuin lapset ovat niin isoja, että pärjäävät tunnin omin nokkinensa kotona. Sinänsä harmi, kun ei tässä nuorruta itse yhtään...

Pulinat pois, ja pihalle happea haukkaamaan. Kun ei kerran vettä sada ja ilma on aurinkoinen, niin siitä pitää nauttia :)


17.2.2008

Kiperiä kysymyksiä ja paljon muuta


Kyllä sitä tuntee itsensä harvinaisen tyhmäksi lasten edessä, kun nämä keksivät kysyä mitä kummallisimpia kysymyksiä. Esikoinen on tässä parin viikon aikana mm. kysynyt, mikä on huumerikos, mikä on veropetos, milloin tulee kunnon talvi ja koska hän saa oman auton. Huumerikoksen ja veropetoksen osasin jotenkuten selittää, mutta kahteen viimeiseen piti rehellisesti sanoa, etten tiedä.

Kuopus vuorostaan kysyi tässä eräänä päivänä, ajavatko jäänmurtajat pimeässä vai nukkuvatko ne silloin. En valitettavasti osannut vastata. Ja kun hänen 4v-synttäreitä vietettiin viikko sitten, hän kysyi onko nyt talvi vai kevät. Kysymys juontanee juurensa siitä, että olen sanonut, että hänen synttäreidensä aikaan on ihan varmasti lunta...

*

Ystävänpäivä tuli ja meni. Olin reipas, ja askartelin kymmenelle hyvälle ystävälle ihan oikeat ystävänpäiväkortit. Minulle tuli hyvä mieli, toivottavasti myös korttien vastaanottajille :) Itse en saanut yhtäkään korttia, ja mieskin muisti koko päivän vasta illalla nukkumaanmennessään. Sain suukon. No, parempi sekin kuin ei mitään - kai.

*

Kelien ollessa mitä on, lasten haalarit ovat jatkuvasti kurassa ja ravassa. Ja jos olen ihan rehellinen, olen ollut myös aika laiska niitä pesemään. Miksi pesisin, kun heti seuraavan kerran kun haalareita käyttävät, ei niistä näe, onko ne pesty äskettäin vai kuukausi sitten. Tämä toimintatapa on nyt kostautunut. Yritin saada haalareista alkuperäistä väriä näkyviin, ja kehnosti kävi. Sappisaippua on testattu (harjasin sitä juuriharjalla kankaan pintaan, annoin vaikuttaa piiiiiitkän tovin ennen pesua pesukoneessa), ja edelleen haalareissa on tummia pinttyneen ravan läikkiä. Kuopuksen haalarin alkuperäisväri jää pitkälti arvailujen varaan, mikä on harmi, sillä sen jälleenmyynti on tässä tilanteessa huomattavasti vaikeampaa kuin puhtaan ja tahrattoman haalarin myynti. Nyt mietinkin, jaksanko kokeilla ruokasoodaa tahranpoistajana. Olen googlannut aiheesta, ja sitä hehkutetaan estoitta lähes poikkeuksetta. Sitä en tiedä, sopiiko ruokasooda yhteen Reiman tec-kankaan kanssa. Taitaa jäädä nähtäväksi.

*

Meillä alkoi hiihtoloma, mutta emme ole minnekään lähdössä. Miehen sanoin, keli ei inspiroi. Sinänsä harmi, kun olisi voinut olla kiva käydä jossain kauempana. Vaikka Oulussa. Tosin kävin siellä eilen. Edellisestä kerrasta Oulussa onkin kulunut ainakin 20 vuotta. Illalla oli hieman hassu olo, kun oli tullut matkustettua yli 1100km. Lentäen menin aamulla ja lentäen tulin illalla. Vapaaehtoistyö pitää kiireisenä :) Oli mukava nähdä vähän luntakin, vaikka ei sitä Oulussakaan ollut kuin nimeksi.

Nyt pitää enää miettiä, mitä ihmettä ensi viikolle keksisi, kun esikoinenkin on kotona kaiket päivät. Luistelun ja mäenlaskun hiihtämisestä puhumattakaan voi unohtaa. Kunhan ei vettä sada, niin emmeköhän me saa aikaamme tuolla pihalla kulumaan. Toivottavasti.


5.2.2008

Kun maas' on hanki



Onpa ollut tympeä talvi. Niinpä heti, kun on mahdollista, pitää käyttää tilaisuus hyväkseen. Näin tein eilen, kun olin keskimmäisen ja kuopuksen kanssa pihalla aamupäivällä. Maassa kymmenisen senttiä yöllä satanutta nuoskalunta, eikä vauvaa liinassa (toisin kuin niin monena aikaisempana talvena). Kyllähän sen arvaa, mitä alkaa tehdä mieli ;)

Homma lähti liikkeelle lumilyhdystä. Pitihän sitä testata, osaanko vielä pyörittää sopivia lumipalloja. Osasin :) Ja lyhty pysyi harvinaisen pitkään ehjänäkin, vaikka pieniä jalkoja vipelsi ympärillä. Sitten tein muutaman pikkuapulaisen kanssa ison kolmen pallon lumiukon. Sain ihailevia katseita osakseni etenkin näiltä alle metrinmittaisilta. Ukon kaveriksi innostuin muovaamaan rusakon :) Kauempaa katsottuna yhdennäköisyys oli ilmeinen. Tämä tosin oli melko pönöttävä pupu, niin kuin vahtipupun pitääkin, heh.

Ja lopuksi, ennen kuin raahasin nälkäisen jälkikasvuni sisälle syömään, heittäydyin selälleni tallaamattomaan lumeen ja tein lumienkelin. Ja toisen. Lunta - jee!

No, se ilo ei pitkään kestänyt, sillä tänään suurin osa lumesta on muisto vain. Samoin kuin lumiukko ja rusakkokin. Tosin heidän kohtalokseen koitui pihan kaksi kouluikäistä tyttöä, jotka antaumuksella potkivat luomukseni kumoon eilen illalla. Näin ikkunasta. Toki aina parempi, että potkivat lumityyppejä kuin mummoja, mutta silti vähän harmittaa. Onneksi otin ukkeleista pari kuvaa. Harmi, että otin kuvat kännykällä ja että kännykän usb-piuha ei jostain kumman syystä toimi. Jää siis näyttämättä luovuuteni hedelmät. Aina ei voi voittaa.

Jos talvi oli tässä, mä en ala.