Rakettien räiskeessä

Kuluva vuosi vetelee viimeisiä tuntejaan täällä, ja maapallon toisella puolella ollaan jo hyvää matkaa vuoden 2013 puolella :) Pikkukaupungin ilotulitus lapsille alkaa kohta, joten ihan otsikonmukaisissa meiningeissä mennään. Ulkona nimittäin paukkuu jo ihan muu kuin pakkanen.

Näin uudenvuoden juhlinnan keskellä tiukkapipo minussa heräilee ja haluaa lähettää terveisiä. Ensinnäkin, koen, että vuodessa on kaksi selvästikin turhaa (ei tosin ehkä remuavien teinien mielestä) juhlaa. Toinen on tämä uusivuosi ja toinen on sitten se keväinen remupäivä, eli Vappu. Onneksi en enää ole kipuileva teini! En millään jaksaisi vaivautua muiden joukkoon "pitämään kivaa". Eikä tarvitsekaan. Ja hyvä niin. Muistan elävästi sen uudenvuodenaaton, kun olin 17,5-vuotias. Hengasin Pikkukaupungin keskustassa ystävieni ja monen muun "kivaa pitävän" ihmisen kanssa. Enkä tykännyt yhtään. Varpaat jäässä piti tietysti kulkea pipoitta, joten pääkin oli nopeasti jäässä. Alaikäisenä en vettä väkevämpään koskenut (babyfacelle eivät kaveritkaan mitään ilojuomia antaneet ;) ) mutta muiden "juhlimista" seurasin aikani. Päätin lähteä kotiin, kun joku järjen jättiläinen ampui väkijoukkoon kolme rakettia ja lisää vilkkuvia valoja saatiin ambulanssin hälytysvaloista. Kiitos ei, juhlin mieluummin järkevästi käyttäytyvien ihmisten parissa, jos juhlin.

Papateista on myös ei niin mieltäylentävä muisto. Elettiin syyskuuta ja jos oikein muistan, olin niinkin nuori kuin yläkoululainen. Ajoin pyörällä ajotien oikeaa reunaa (kuten yli 12-vuotiaiden kuuluukin, jos jalkakäytävää ei ole merkitty pyörällä kuljettavaksi), kun ystäväni kotirivitalon pihaliittymän kohdalla muutama pojanviikari (tunsin heidät kyllä) halusivat räjäytellä edellisestä uudestavuodesta jääneet papatit. Joku heistä keksi mielettömän hyvän idean: sytytetään papatti ja heitetään se pyöräilijän eteen ilmaan. Siinä se sitten räjähti, silmieni edessä ilmassa. Kaaduin ja polveen tulleen nirhauman lisäksi sain  pienen punaisen jäljen poskeeni. Minä pelästyin ja niin pelästyivät pojatkin. He juoksivat auttamaan minut pystyyn ja pyysivät saman tien anteeksi tyhmää käytöstään. Eivätkä sen jälkeen heitelleet papatteja toisten naamalle. Hyvä niin. Mutta nämä kaksi muistoa mielessä en voi sietää rakettien kanssa pelaavia  alaikäisiä kakaroita. Ei kukaan antaisi Bemarinsa tai Mersunsakaan avaimia alaikäiselle ajo-oikeudettomalle, mutta niin vain raketteja ja muita paukkuvia kyllä annetaan. "Kyllä voi antaa, eiväthän lapset muuten ikinä opi rakettien kanssa olemaan."

Tänä vuonna ihailen rakettien loistetta kuten aikaisempina vuosinakin: sisällä tai korkeintaan kotiportilla seisoen. Mihinkään väentungokseen en lähde, enkä lapsiani totuta pienestä pitäen raketteja sytyttelemään. Pitäkää minua tiukkapipona, olen ylpeä siitä.

Toiveidenmukaista uutta vuotta 2013 kuitenkin kaikille :)

Kun kinkku ei enää riitä

Joulu vuonna 2012 lähenee loppuaan. Jos jouluksi lasketaan siis vain nämä kolme päivää: jouluaatto, Joulupäivä ja Tapaninpäivä. En kuitenkaan ole hätäinen. Joulukuusta ei riisuta ja viedä ulos ennen Nuutinpäivää. Kynttilöiden polttaminen jatkuu. Glögiä juon vielä pitkään (koska se vain on niin hyvää). Ulkona on ihana jouluinen sää, eikä yhtään haittaa, että viimeisten kolmen päivän aikana lumitöitä on tehty oikein urakalla. Kinokset pihalla vain kasvavat päivä päivältä isommiksi.

Nyt, kun viimeisetkin lahjat on avattu ja lapset ovat kavereittensa kanssa lahjoista keskustelleet, alkaa valitus ja vinkuminen. Kun "kaikki muut" saivat omat tietokoneet ja uudet puhelimet ja muut hilavitkuttimet, niin kuulemma ihan tylsiltä tuntuvat ne lahjat, joita pukki tänne meidän matalaan majaamme lapsille toi. Eikä kinkkuakaan haluta syödä, kun se ja etenkin joululaatikot ovat niin pahanmakuisia.

Jälleen vannon, että ensi vuonna lasten lahjat voi laskea yhden käden sormin, jos ollenkaan. En minäkään mitään lahjoja saanut, enkä valita, joten miksi minun pitää kuunnella kiittämättömien lasten valitusta.

Yritän kuitenkin kynsin hampain pitää kiinni jouluntunnelmasta. Nyt, kun jouluaattokestitykset sekä joulupäivän vierailut on hoidettu (ja oikein mukavaa oli, ei siinä mitään), olen vakaasti päättänyt viettää Tapaninpäivän nauttimalla joulukuun lumihangista ja pakkasista sisätiloista käsin (ulkona näyttää tosi kauniilta!) neulomalla ja rentoutumalla. Saatan jopa vähän lukeakin jotain. Tyhjennän hiljalleen konvehtirasiaa ja piparkakkupurkkia ja sormiani lämmittelen tarvittaessa kuuman glögimukin ympärillä. Ja kun tulee nälkä, käyn jääkaapilla hakemassa kinkkua, joululaatikoita ja rosollia lautaselle ja syön annoksen nautiskellen. Tämäkin joulu loppuu pian, ja arki koittaa nopeammin kuin toivoisinkaan. Huomenna autonnokka suunnataan kohti Inkoota, ja siirrymme ruokinemme sinne siivoamaan vapaa-ajan lepopaikkaamme remontin jäljiltä.

Joulun aikaa rauhaisaa

Joulu on ihanaa aikaa. Tykkään polttaa kynttilöitä ja kuunnella joululauluja. Tunnelma on kohdallaan etenkin iltaisin, kun ulkona on pimeää ja jouluvalot (ja etenkin joulukuusen valot) loistavat, kynttilöiden liekit lepattavat ja saa vain olla ja möllöttää. (Plussaa tulee aina siitä, jos lapset ja mies ovat nukkumassa ja saan olla omassa rauhassa glögimuki yhdessä kädessä ja läjä piparkakkuja ja suklaata toisen käden ulottuvilla sohvalla telkkarin edessä ;) )

Lapsena oikeasti laskin päiviä jouluun. Ja aattona nautin koko olemuksellani jouluaatosta. Ruokien suhteen olin melko kranttu, mutta herkuista en ole koskaan kieltäytynyt ;) Ja se oleminen ja kaikenlainen tekemättömyys joulua edeltävän hääräämisen jälkeen oli ja on yhä jotain ihan mahtavaa.

Toisaalta, näin aikuisena joulunajan kiire tunkee hieman hämmentämään tilannetta. Vaikka yritän aina olla ajoissa, niin tänäkin vuonna sain joulukortit postiin edullisemman postimaksun viimeisenä päivänä. Ostin jo marraskuun lopussa piparikakkutaikinan pakastimeen odottamaan sopivaa leipomishetkeä, jota minulle ei ole vielä tullut. Onneksi lapset sentään ensimmäiset pikkujoulupiparit siitä taikinasta leipoivat. Lahjoja olen peräti ajatellut. Jotain pientä on jo hankittunakin, mutta niin vain ne itsetehdyt lahjat saavat jäädä ensi jouluun...

Ammatistani johtuen joululoma on onneksi minulla pidempi kuin vain ne pyhäpäivät. Itse asiassa joululoman aloitan maanantaina. Siinähän on kokonainen viikko saada koti ja mieli joulukuntoon :) Kyllä sitä viikossa ehtii lahjojakin sekä tehdä että ostaa ja vielä paketoidakin. Mikäs kiire tässä siis enää on?

Sama pää

Olen vakavasti harkinnut hankkivani ensi vuodelle sellaisen näppärän seinäkalenterin, jossa on jokaiselle perheenjäsenelle oma sarakkeensa, että pysyvät menot ja tärkeät asiat järjestyksessä ja mielessä. On se kumma, että elämän ruuhkavuodet tarkoittavat myös erilaisten muistamista vaativien asioiden... öh... muistamista.

Esikoisella ja keskimmäisellä on molemmilla opettajat, jotka ovat ihanan aktiivisia kertomaan tulevista tapahtumista (kokeet, retket ja muut koulujutut) Wilmassa. Nuorimmaisen eskarissakin tapahtuu joka viikko. Niistä viestitään joko hakijan kautta tai sitten reppupostilla. Omat työjutut vaativat muistamista ja kalenterin käyttämistä - ja toistaiseksi niiden kanssa on mennyt ihan hyvin :)

Mutta nämä lasten asiat.... Hoh hoijakkaa. Sitä pitää vain todeta, että sama pää kesät talvet. Eikä voi edes raskautta tai imetystä syyttää, jos hetkellinen dementia iskee.

Aikaisemmin tällä viikolla tapahtunutta:
Kuopuksella oli merkitty maanantaille eskarilaisten yhteiskuntaopin tunti koululla ekaluokkalaisten kanssa. Lapussa luki, että eskarilaiset lähtevät kävelemään koululle klo 9.15. Me kun asumme tässä melkein koulun vieressä, olen sopinut eskariopettajien kanssa, että vien neidin suoraan koululle silloin, kun siellä pitää olla. Niinpä lähdimme mekin marssimaan peräkanaa koulua kohti maanantaiaamuna klo 9.15. Vartti sen jälkeen soitin eskarinumeroon ja kyselin, mahdammeko olla oikeassa paikassa, kun muita eskarilaisia ei vain näy eikä kuulu. Vastaus: "Oi ei, eikö sun mies kertonut?" Ja tiesin heti, mistä oli kyse. Ei ollut Mies kertonut, enkä kyllä yhtään ihmettelekään. Ihminen, joka unohtaisi oman päänsäkin, jos se ei olisi valmiiksi kropassa kiinni :) Kotiin tulleessa kuukausiohjelmassa oli väärä aika. Eskarilaiset olivat aloittaneet ekaluokkalaisten kanssa yllin tunnin jo klo 8.45. Silloin, kun keskimmäisen (tokaluokkalainen) koulu alkoi. Niinpä niin. Puoli kymmenen aikaan yllin tunti oli juuri päättynyt, joten jäimme odottamaan eskarilaisten seuruetta, joka lähtisi kävelemään kohti päiväkotia.

Illalla kotona töiden jälkeen otin asian Miehen kanssa puheeksi: "Arvaa mitä tänään tapahtui? Me mentiin eskarilaisen kanssa koululle, ja kun muita eskarilaisia ei kuulunut, soitin eskariopelle ja sain kuulla että..."
"Ai hitto, sori! Mä unohdin kertoa aikataulumuutoksesta."

Niinpä niin.

Tänään sainkin makeat naurut aamulla, kun eskariope kertoi Miehen eilen käyneen kääntymässä päiväkodilla - siitä huolimatta, että eilen aamulla toivotti eskarilaiselle ja minulle hyvää vapaapäivää :D

Miten kaiken sitten muistaisi? Lanka sormen ympärille solmuun? Vai se perhekalenteri seinälle riittävän näkyvälle paikalle?

Pikkuneidin oma huone

Vihdoinkin koitti se hetki, kun perheen jokaisella lapsella on oma huoneensa. Tätä mieltä ovat nuo meidän perheen lapset :)

Sunnuntaina Mies isäni kanssa yhdessä kiinnitti yläkertaan rakennetun uuden huoneen oven karmeineen paikoilleen. Sen jälkeen minä imuroin ja pesin uuden huoneen lattian, kiinnitin seinätarrat, ommella hurautin uudet verhot ja autoin miestä kantamaan yhden sängyn huoneeseen. Olimme luvanneet, että illalla neiti pääsee omaan huoneeseensa nukkumaan - ja se lupaus piti :)

Huone on pieni (n. 8 m2), mutta uskoisin, että juuri sopivan kokoinen kuitenkin. Ainakin vielä, kun kalusteista vain se äskenmainittu sänky on huonetta täyttämässä. Sinne pitäisi saada vielä mahtumaan liukuovellinen vaatekaappi, kirjoituspöytä sekä seinään hyllykkö. Tosin ennen muita kalusteita pitäisi maalata ja kiinnittää lattialistat uuden seinän juureen sekä kytkeä sähköt niin, että huoneen valokatkaisin olisi huoneen sisäpuolella eikä ulkopuolella, missä se nyt on.

Eikä tämä urakointi tähän lopu. Viikonloppuna pitäisi sisustaa keskimmäisen huone uudelleen, kun pikkusisko muutti sieltä pois. Ja esikoisenkin huone vaatii pieniä toimenpiteitä, mm. uudet verhot, kun vanhat menin antamaan ystävälle suoraan ikkunasta :) Normityön (ja joulunäytös lähestyy, joten pukuompeluakin on tiedossa) lisäksi suunnitelmissa on maalata kaksi sänkyä, yksi kirjoituspöytä ja yksi tv-taso; siirtää yhdet portaat ja viimeistellä alimmainen ja ylimmäinen askelmataso sekä maalata ne mäntyportaat kokonaan; sisustaa yläkerran olohuone; tilata, kasata ja täyttää portaiden alle tuleva siivous- ja liinavaatekaappi; valmistaa joululahjoja, ja mitähän vielä? Niin, ne märkätilatkin pitäisi remontoida. Huh.

Askel ja tehtävä kerrallaan, niin valmista kyllä syntyy :)

Kekri

Suomessa entisaikoina Pyhäinmiestenpäivän aikoihin vietetty juhla oli nimeltään kekri. Wikipedia tietää kertoa, että "kekri oli sadonkorjuun juhla ja karjamarkkinoiden aika ja runsaalla ruualla kestittäminen oli  kekrin vietossa tärkeässä asemassa".

Kekrin hengessä järjestin tänään hyvän ystäväni avustuksella pienimuotoiset markkinat. Kotoisammin vaatekutsut :) Pöytä notkui herkkuja, kunhan ensin oli väki ostellut tarpeeksi ;)

(Näin hienon ja erittäin herkullisen mangojuustokakun tein kutsuille näillä ohjeilla - paitsi että käytin appelsiinin makuista tuorejuustoa ja mangososetta, joka ei ollut Pilttiä. Nam! Sokerikuorutetta ei muuten sitten kannata käyttää kakun koristeluun :D Hieno kurpitsanaama kärsi huomattavia vahinkoja. Harmi sinänsä.)

Olen pitkään vältellyt minkäänlaisten myyntikutsujen järjestämistä. Ystäviini ja tuttaviini kuuluu paljon niitä, jotka ovat toimineet myyjinä erilaisissa kotimyyntihommissa: Tupperwarea, Partylitea, Oriflamea ja mitä niitä nyt onkaan. Kutsuilla olen kyllä itse käynyt ja jotain aina silloin tällöin ostellut, mutta kun ystäväni emännyyttä tiedusteli alkusyksystä, ajattelin, että mikä jottei, ja sovin marraskuun alkuun kutsut. Yltiöoptimistisesti kuvittelin, että siihen mennessä nämä suurimmat remontit olisivat jo valmistuneet. Hah! Mutta toisaalta, yläkerrassa yhä jatkuva remontti ei pahemmin tämän päivän vaatekutsujen tunnelmaan vaikuttanut, kun esittely ja muu bisnes tapahtui alakerrassa :)

Oli niin mahtavaa toimia kutsujen emäntänä, että tavoistani poiketen sovin heti seuraavien vaatekutsujen ajankohdan! Minä, joka olen aikoinaan vannonut, että mitään myyntikutsuja en järjestä. Niin niin...

Palataan siihen kekriin.
Herkkuja jäi vähän jäljelle. Syöminen siis jatkukoon :)

Työnteko palkitaan

Esikoisen luokka kerää kovasti rahaa ensi syksyn leirikoulua varten. Ekalta luokalta lähtien on osallistuttu koulun joulumyyjäisiin. Viime vuonna jo myytiin Pilkkoset-sukkia ja sama myyntityö jatkuu näin viidennelläkin. Lisäksi keväällä vanhemmat pääsevät myymään sukkien lisäksi myös vessapaperia :)

Näinhän se menee: vanhemmat hoitavat myyntihommat ja myyjäiset sun muut. Miten sitten saadaan lapsille näytettyä, että omalla työllä voi myös tienata yhteiseen kassaan rahaa?

Ope sen keksi vanhempainillassa. Laitetaan lapset haravoimaan ihmisten pihoja! Idea sai varauksetonta kannatusta kaikilta vanhemmilta, joten tuumasta toimeen sitten. Ensin leviteltiin muutamia mainoksia koulun läheisille asuinalueille, joista suurin osa on pientalovoittoista. Sitten jäätiin odottelemaan yhteydenottoja. Ja niitähän tuli!

Homma on toiminut niin, että luokka jaetaan kahtia ja toinen puolisko menee open johdolla haravoimaan ja toinen jonkun vanhemman johdolla haravoimaan. Minä olin esimiehenä keskiviikkona, ja niin vain reilussa tunnissa saatiin ison pihan lehtipuista pudonneet lehdet (ja omenat) haravoitua siisteihin kasoihin ja osa jo säkitettyäkin. Tulipa ainakin ulkoiltua ;)

Eiväthän kaikki 10-11 -vuotiaat jaksa koko aikaa haravoida, mutta kun työpisteitä vähän vaihtelee, niin homma toimii kyllä ihan ok.

Palkkiota on pyydetty 30-50 euroa omantunnon mukaan. Ja kyllä on oppilaiden työtä kiitelty! Rahaa tulee tehdyn työn mukaan, joten hyvältä näyttää :)

Vielä on pari haravointikeikkaa tiedossa, ja sitten aletaan valmistautua joulumyyjäisiin...

Lämpimät terveiset

Ihana, ihana syysloma on vietetty, ja vain hyviä muistoja jäi siitä :) Nautimme nimittäin koko perhe etelän lämmöstä ihan Kreetalla asti. Mahtavuutta!!

No, syksy se oli sielläkin, ja vuodenaika näkyi mm. hieman epävakaisena säänä. Yksi mahtava ukkosmyrsky koettiin (tosin silloin istuttiin illallisella ravintolassa ja raivokkain osa myrskyä ehti mennä ohi ennen kuin lähdimme takaisin hotellille) pari sadekuuropäivää (jolloin kyllä oli lämmintä ja aurinkoistakin aina välillä) sekä yksi selkeästi sateinen päivä. Mutta oli sitä aurinkoa ja lämpöäkin sen verran, että kroppa ja mieli rentoutuivat, leppeään Välimereen pääsi uimaan eikä uima-altaankaan vesi niin kamalan kylmältä tuntunut :)

Epävakaisesta säästä johtuen alkuviikolla meressä oli melkoisesti vaahtopäitä. Ranta oli oikeasti tosi matala ja loiva, mutta aallot tuntuivat aluksi hurjilta. Meistä aikuisista. Lasten mielestä nuo olivat ehdottomasti parasta koko lomassa :) Ja etenkin se, kun sai aalloissa hyppiä niitä vasten. No, huvinsa kullakin... ;)

Hotelli oli ihan rannalla. Sen uima-allasalueelta pääsi suoraan hiekkarannalle ja siitä Välimereen. Emme olisi voineet parempaa sijaintia toivoa, kun lapset ovat melkoisia vesipetoja. Viiden huoneiston pikku hotellissa ei edes tullut uima-altaalle ruuhkaa, vaikka kaikki huoneistot olivatkin varattuja.

Huoneiston parvekkeelta oli hyvät näkymät uima-altaalle ja hiekkarannalle. Myös sateisena päivänä :)

 Yhden epävakaisen päivän aurinkoisen osan vietimme Haniassa vanhassa kaupungissa kierrellen ja ostoksia tehden. Vanhan kaupungin satama oli tosi kaunis sekä rannalta että majakan muurilta nähtynä.

 Lomalla oli kaikilla tilaisuus rentoutua. Työasiat eivät kyllä tulleet kertaakaan mieleen koko loman aikana, mikä tuntui erityisen hyvältä. Ja se minun tapani rentoutua oli aurinkotuolissa (varjon alla) loikoilu neuletyö hyppysissä. Kas näin:

Ja alkuillasta myös parvekkeella oli hyvä istua, nauttia maisemista ja neuloa. Retsina toimi ihan hyvänä kyytipoikana parina iltana ;)

Kreeta näin turistikauden lopussa oli kyllä niin viihtyisä paikka, että mielelläni menisin sinne uudelleen. Hyvä mieli jäi lomasta, ja nyt jaksaakin ihan uudella innolla ja energialla vetää nämä seuraavat 7 työviikkoa ennen joululomaa :)

P.S. Käsityöblogin puolella on matkatuliaisista juttua...

Loman tarpeessa

Tässä vaiheessa vuotta, kun aamulla kellon soidessa on vielä melko pimeää ja illalla töistä tullessa on myös jo pimeää, alkaa tehdä mieli lomalle. Yhtään ei piristä tämä jatkuva vesisade ja harmaus. Syksy voi olla kaunis, mutta tänä vuonna kyllä erityisen kostea ja varmaan siksikin myös kylmänkalsa. Maalla tosin viime lauantaina oli näinkin kaunista:

Ainakaan vielä ei sade ole ihan kamalasti häirinnyt kukkapenkkieni kasvustoa. Auringonkukat hehkuvat (etenkin silloin, kun ei sada) ja suureksi hämmästyksekseni myös idänunikko päätti aloittaa kukkimisen nyt syksyllä!

Mutta minä en tällä hetkellä loista, kukoista tai hehku. Ensi viikon syysloma ei tule yhtään liian myöhään. Onhan tässä jo töitä paiskittu urakalla huomenna yhdeksän viikkoa. Akkujen lataamisen jälkeen jaksaa kevyesti tämän vuoden jäljelläolevat seitsemän viikkoa vetää vaikka päällään seisten. Sillä sitten on vuorossa joululoma. Ja sen loman voimalla porskuttaa helposti kevään ihan sinne toukokuun loppuun asti - etenkin kun talvilomalle pääsee lepäämään helmikuun lopussa.

Harmi vain, että syyslomallekin olisi vaikka mitä suunnitelmia, kun homma taitaa kallistua siihen, että sitä vain on ja rötvää sohvannurkassa (neuletyö kädessä) ja piupaut välittää mistään to do -listoista... Mutta ehkä olen sen ansainnut :)

Puusta pudonneet omenat

Tulee ihan oma lapsuus ja nuoruus mieleen, kun näitä omia lapsia ja heidän puuhiaan katselee. Se kyllä on sanottava, että ennen vanhaan (hah :) ) sitä lapset (siis minä ;) ) olivat paljon kekseliäämpiä kuin nykyään.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka salaherkuttelu. Isäni oli aikoinaan kova leipomaan, ja meillä taisi aina olla korvapuusteja pakastimessa. Niitä oli ihana syödä puolijäisinä niin, että pussista otti aina vain sen yhden, jolloin vajaus oli vaikeampi huomata. Ja kun pusseja oli useampi, pystyi syömään useamman puustin ennen kuin mikään pusseista näytti yhtään liian vajaalta. Kekseliästä, eikö? Tai jos löysi äidin karkkikätkön, niin siitäkin otti vain vähän. Ja jos oli sellaisia herkkuja, joissa oli paperikääreet, niin tietenkin ne paperit jemmattiin roskikseen muiden roskien alle. Puhumattakaan siitä, että jos herkku oli jotain sellaista, joka vaati astioiden käyttöä, niin totta kai salaherkutteluun käytetyt astiat pestiin ja kuivattiin ja laitettiin paikoilleen.

Tässä suhteessa nämä omat "omenat" ovat hieman kauemmaksi puusta pudonneet. He nimittäin ensinnäkin syövät kaikki herkut kerralla. Senhän nyt huomaa sokeakin. Toisekseen, salaherkuttelun jälkien kätkeminen ei ihan suju: kääreet jätetään levälleen ja astiat ennemmin jemmataan sängyn alle (!) kuin pestään, kuivataan ja laitetaan takaisin kaappiin.

Mutta en viitsi nyt ohjata ja opastaa, vaan teen tässä samalla empiiristä tutkimusta aiheesta. Katsotaan, kuinka pitkään menee, että alkaa salaherkuttelu sujua kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ;)