Kuuluuko vihellystä?

Joulu tulla jolkottaa, ja tuntuu, että vähän niin kuin varkain. Apua, viisi yötä jouluun!! Tässä arjen pyörityksessä aika kuluu niin nopeasti (ja päivät ovat kaikki samanlaisia), ettei päivistä oikein osaa pitää lukua. Lumeton maa ei myöskään muistuta joulusta. Onneksi on jouluvaloja siellä täällä. Ne sentään yrittävät tuoda joulumieltä ainakin minulle.

Keskimmäisen leikkikoulu jäi joululomalle eilen. Esikoisella on koulussa vielä huomenna aamulla kynttilähetki, ja sen jälkeen todistusten jako. Siitä alkaa joululoma, joka kestää kaikilla miestä lukuunottamatta Loppiaiseen saakka. Jollei jouluna ole lunta, pelkään, että oma pääni hajoaa päivien samankaltaisuuteen tai vaihtoehtoisesti jokapäiväiseen kaaokseen. Eivät lapset tuolla kurassa ja sateessa viihdy, enkä minäkään, ei sen puoleen. Nyt jo saa iltapäivisin kuunnella kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä (ja saisiko pelata tietokoneella, ihan vähän aikaa vain...). Pimeys ei ole minua varten. Kynttilätkään eivät juuri nyt lohduta, sillä täällä niitä ei polteta. Vanhempieni talo (vielä toistaiseksi), ja heidän sääntönsä. Kynttilöistä tulee nokea, siksi niitä ei sisällä polteta. Niin.

Jotain hyvääkin sentään. Lahjat - ne muutama hassu - on hankittuina. Paketointia vailla, mutta se on se pienempi paha. Joulukortit ehdin lähettää edullisemmilla merkeillä varustettuna. Tänään leivoin keskimmäisen kanssa pipareita, joista tosin suurin osa on jo syöty. Siivonnut olen vähän sieltä ja vähän täältä. Sen verran, mitä olen ehtinyt. Nyt kun vielä se joulumieli löytäisi perille asti, ja asettuisi taloksi. Mahtaako jättää viime tinkaan? Miksi joulut tuntuvat väljähtyvän ja hupenevan nopeammin joka vuosi?

Seitsemän

Kuka viisas sitä sanoikaan, että ajan kulumisen huomaa parhaiten siitä, miten (omat) lapset kasvavat. Itse en tunne itseäni juurikaan vanhemmaksi kuin mitä olin esikoisen syntymän aikaan, mutta todellisuudessa olen seitsemän vuotta vanhempi. Niin, ja esikoinen on seitsemänvuotias. Ekaluokkalainen. (Esiteini, ja sen kyllä välillä huomaa...)

Oikea syntymäpäivä oli joulukuun alussa, mutta juhlimaan päästiin vasta viime lauantaina. Kutsuvieraslistalla oli nimiä peräti 19 kappaletta (joista kaksi kuuluivat pikkusisaruksille). Esikoinen halusi kutsua synttäreitään juhlimaan kaikki luokkansa pojat (yhteensä 14 kpl - tähän suostuttiin, sillä miehen kanssa olimme molemmat sitä mieltä, että sosiaalisten suhteiden vahvistaminen näin muuton jälkeen on ihan perusteltua) sekä kolme "vanhaa" kaveria. Selvää oli, ettei tänne meille tuollaista määrää lapsia olisi mahtunut millään, joten marraskuun puolivälissä tartuin puhelimeen. Viime vuonna eskarilaisen synttäreitä juhlittiin HopLopissa kahdeksan vieraan voimin (kaksi vieraista oli oman perheen lapsia), ja tällekin kerralle oli tarkoitus saada jotain, jossa lapset saisivat ihan rauhassa purkaa ylimääräistä energiaa. Täältä pikkukaupungista löytyikin siihen juuri sopiva paikka: Spurtti liikuntakeskus, joka järjestää toiminnallisia synttäreitä. Sinne siis.

Lienee turha kertoa, että menoa ja meininkiä riitti. Temppurata oli suosikki, eivätkä lapset olleet vastaan alku- ja loppuleikkejäkään. Punaposkisina kaikki vieraat ja synttärisankari itse tulivat toiminnallisen osuuden jälkeen napostelemaan herkkuja. Kymmenestä litrasta mehua jäi kotiin kuljetettavaksi pari litraa. Suolatikut ja piparit tekivät kaikki kauppansa sen puolituntisen aikana, mitä syömiseen oli aikaa varattu. Ja useampikin vieras kuului vanhemmilleen juhlien jälkeen sanovan, että oli tosi kivat synttärit.

Ensi vuonna, kun talo on vain meidän käytössä, kahdeksanvuotissynttäreitä juhlitaan pienimuotoisemmissa merkeissä. Ja juhlijoiden määrääkin pyritään rajoittamaan sellaiseksi, että se vastaa päivänsankarin ikää vuosissa. Harmi, että sää joulukuun alussa voi olla mitä vain. Olisi kiva juhlia synttäreitä pulkkamäessä lämmintä mehua hörppien. Se ei vain onnistu, jos vettä tulee kuin aisaa ja maa on lumeton.

Seuraavaksi juhlitaan joulua ja vuoden vaihtumista. Keskimmäisen synttäreihin aletaan valmistua heti vuoden vaihtumisen jälkeen. Siihen hiljeneekin meidän juhlakausi ja reilut puoli vuotta meneekin sitten voimien keräämiseen ;)

Hyvä idea

Mies oli saanut kutsun erään nimeltämainitsemattoman suuryrityksen pikkujouluihin. Menimme sinne koko perhe lauantaina, sillä kuulemma jo 30 vuotta on pikkujouluja vietetty koko perheen voimin. Kaikki toiminta oli suunnattu lapsille: parkkihallissa oli useampi Suomen Tivolin pikkulapsille tarkoitettu laite, popkorn- ja karkkitarjoilua, pelimasiinoita (moottoripyöräpeli, flippereitä yms.) ja autorata. Toimistokerroksia oli käytössä kaksi, joissa ensimmäisessä oli erilaisia puuhahuoneita teemoittain (Nalle Puh, Muumit, Lego...) sekä pallomeri, pieni karuselli ja ongintaa. Toisessa kerroksessa oli leffateatteri (Rottatuille), onnenpyörä-peli (karkkipalkinnot), kasvomaalausta ja portaisiin tehty mieletön liukumäki, jota laskemalla pääsi takaisin ensimmäiseen kerrokseen.

Tarjoilupuolikin oli lasten mieleen: limpparia, karkkia, pipareita ja jätskiä :) Ruokasali oli ihan varmasti lasten taivas. Pöydillä tasavälein karkkikulhoja kukkuroillaan irtokarkkeja, katto täynnä ilmapalloja (joista sai viedä kotiin yhden per lapsi). Esiintymisalueella esiintyi StepupDancers kolme kertaa lapsia viihdyttävällä biisillä, jossa eri satuhahmot tulivat vierailemaan. Esitys kesti n. 20min. Esitysten väleillä samalla alueella kaksi pellepukuista miestä teki pitkulaisista ilmapalloista miekkoja, sydämiä, puudeleita ja vaikka mitä.

Aikaa pikkujouluille oli varattu yhteensä viisi tuntia. Meidän perhe viihtyi tuolla peräti kolme ja puoli - ja kuulemma lapset olisivat halunneet olla vieläkin pidempään.

Idea on mielestäni aivan loistava! Kun isä tai äiti on muutenkin paljon pois perheensä luota, niin tällä tavalla firma hyvittää edes osan niistä poissaoloista. "Tulkaa lapset isin/äidin työpaikalle huvittelemaan!" Ja isi/äiti saa vakuuttaa, ettei sellaista ole siellä aina, vaan vain kerran vuodessa... ;)

Koko homma pyörii talkoovoimin. Työntekijät hoitavat kaikki hankinnat ja järjestelyt, ja kaiken huipuksi ovat siellä myös tarjoilemassa limpparia ja popkornia, huolehtimassa onginnasta ja liukumäestä ja autoradasta (tivolin laitteilla oli omat huolehtijansa), ja valvomassa teemahuoneissa, että järjestys pysyy. Poislähtiessä sai hakea lahjan. Niinpä meillä on nyt kolme Tikru-pehmoa :)

Uskoisin, että tästä puhutaan vielä pitkään. Ainakin autossa esikoinen sanoi keskimmäiselle "Sit kun me tullaan tänne ens vuonna, niin..."

P.S. Imetyksen tuki ry on samoilla jäljillä, ja järjestää koko perheen pikkujoulut sunnuntaina 7.12. Malmilla. Kannattaa tulla mukaan, vaikkei olisi (vielä) jäsenkään ;)
Joo, ja joulukalenteria voi seurata myöskin.

Ei lusikalla vaan kahmalokaupalla

Tämä jos mikä on ihanaa!!
Sunnuntainen myräkkä ei todellakaan harmittanut tätä kotiäitiä. Maanantainen lumipyry ei sekään, vaikka sainkin tehdä lumityöt kahteen kertaan ja yhtä monta kertaa kaivaa autonkin lumen alta ajokuntoon. Eilen tiistaina lapset leikkivät punaposkisina kaksi tuntia pihan upottavissa kinoksissa (ja minä työntelin lumikolaa - yllätys yllätys :) )

Lumi on ihanaa, talvi on ihanaa, pulkkamäessä on ihanaa :) Olen päättänyt nauttia tästä harvinaisesta herkusta täysin rinnoin, kun kohta sitä kuitenkin saa tarpoa nilkkoja myöten loskassa. Tai näin säätiedotuksessa pelotellaan. Muuten, on selkeä ero siinä, asuuko Kehä kolmosen etelä- vai pohjoispuolella. Täällä n. 30 kilometriä Helsingistä pohjoiseen lunta edelleen riittää, samoin kuin pikkupakkasta. Jos kutinani on oikea, aikaisemmassa asuinpaikassa vain 18 kilometriä Helsingistä pohjoiseen ja Kehä kolmosen sisäpuolella ei todennäköisesti ole yhtä auvoisat maisemat. Harmi sinänsä.

Lasten kanssa ollaan nyt otettu ilo irti tästä veden mukavasta olomuodosta oikein koko rahan edestä. Pulkkamäet on koluttu, ja kuopuskin kieltäytyy nykyään enää laskemasta äidin pulkan kyydissä. Oma on saatava ;) Innosta hihkuen neiti sitten viilettää mäkeä alas, ja minun tehtäväkseni jää vain laskun jälkeen muistuttaa pulkan vetämisestä takaisin mäen päälle. Välillä on pakko päästä itsekin laskemaan, ja silloin tylysti kaappaan tytön mukaani pienistä protesteista huolimatta. Lapset ovat mainio tekosyy silloin, kun tekee mieli laskea pulkalla :)
Esikoinen ja keskimmäinen eivät perinteisestä pulkkakyydistä välitä, vaan kikkailevat minkä ehtivät. Uusinta muotia on laskea pulkalla kuin surffilaudalla ikään, seisten. Hyvää esimerkkiä pienemmille, niin.

Maisemat muuttuivat täysin, kun lumi satoi maahan. Ei enää ole pilkkosen pimeää, vaan ihanan sinisen hämärää. Tässä vielä tunnelmia keittiön ikkunasta aamukahdeksalta:

Sataa rapaa ropisee

Eivät nämä talvet ole enää entisenlaisia, eivät. Sadekeli tuntuu entistäkin ikävämmältä silloin, kun takapihan savimaata on myllätty pikkukaivurilla kolmen miehen voimin, ja kotiäidistä tuntuu, että kaikki se takapihan savi kulkeutuu sisälle saappaissa, lahkeissa, hihansuissa, takinhelmoissa pipoista ja hanskoita puhumattakaan. Lisäahdistusta tilanteeseen tuo se tosiasia, että ainoa paikka, jossa kuraiset vaatteet voi huuhdella, on saunan pesuhuone kellarissa. Vaihtoehtoinen paikka olisi yläkerran suihku, mutta en ole vielä niin hullu, että ulkovaatteita kantaisin talon läpi yläkerran kylppäriin. Niinpä saunaan käy tieni, ja siellä käsisuihkun voimin suihkuttelen lasten ulkovaatteita ravasta puhtaiksi. Ja sen jälkeen saankin pestä pesuhuoneen lattian, jee. Ihan oikeasti alkaa olla jonkinlaista kuraeteistä ikävä.

Tämän aamun pakkanen piristi kummasti sateen ropinan turruttamaa mieltä. Oli ihana kävellä ulko-ovelta autolle, kun jalkojen alla ei litissyt eikä lotissut. Sain tosin myöhemmin kuulla, että ilo olisi lyhytaikainen, ja huomenna sää palautuisi taas normaaliin. Toivottavasti ei, tai sitten se kosteus voisi taivaalta tulla lumena alas.

Taloprojektikin etenee, hitaasti mutta suht varmasti. Kuvat lähtivät tehtaalle puolitoista viikkoa sitten, ja nyt pitäisi ennen tammikuun talopakettitoimitusta saada perustukset tehtyä. Ei mikään kiire, onhan tässä hyvänen aika sentään ainakin kuusi viikkoa aikaa, niin. Ja kun vanhempani miettivät taloprojektiaan, minä suunnittelen uutta sisustusta kaikessa hiljaisuudessa. Seinät maalataan, lattiapinnat vaihdetaan (inhoan, siis inhoan muovimattoja!!), keittiöstä tehdään toimiva ja tilava. Ah, tulisi jo toukokuu, että päästäisiin hommiin.

Sitä ennen pitää kuitenkin kestää tämä pimeys ja rapa. Mitään jouluvaloja en viitsi alkaa ripustella tai kynttilöitä poltella, kun isäni ei niistä tykkää. Ja tämä nyt kuitenkin vielä on hänen talonsa. Mutta ensi vuonna sitten! Vuoden sitä jaksaa ihan varmasti vaikka tangonnokassa ;)

Avaran tilan kaipuu

Yhteisasumista vanhempieni kanssa on kestänyt kohta kolme kuukautta. Yllättävän kivuttomasti aika on mennyt, toki lasten riehuminen välillä rasittaa vähän kaikkia - paitsi lapsia, yllätys yllätys. Rankkaa on ollut se, että oma omaisuus on lähestulkoon kokonaan jossain ihan muualla. Tieto siitä, että se myös saattaa tämän välisäilytyksen aikana kärsiä sekä kosteus- että muita vaurioita, ei yhtään lohduta. Tuntuu ihan oudolta, että vaikka neliömäärä edelliseen asuntoon verrattuna yli tuplaantui (itse asiassa triplaantui, jos kellari lasketaan mukaan), niin siitä huolimatta on ahdasta eikä säilytystilaa ole nimeksikään. Yläkerran aulan seinustalla ollut laatikkopino tuntuu kasvaneen joka kerta, kun siihen vilkaisen. Kaapit pursuavat tavaraa, eikä yhtään laatikkoa voi enää purkaa. Voi, miten haluaisinkaan jo päästä remontoimaan ja sisustamaan! Sekään ei tule olemaan helppoa, sen verran erilaiset mieltymykset minulla ja miehellä on. Eikä hän tyydy siihen, että kaikki hoituu kun vaimo sisustaa. Toivotaan vain, ettei se kamppailu muutu veriseksi...

Maalla käyminen ei helpota avaran tilan kaipuutani mitenkään. Sielläkin sekä vanha että uusi talo on ahdettu täyteen erilaista tavaraa. Muun muassa sitä meidän omaisuuttamme, joka ei tänne mahdu. Tuntuu toivottomalta edes yrittää pitää yllä minkäänlaista järjestystä, kun siivoaminenkin on vain tavarakasojen siirtämistä nurkasta toiseen. Toisen suru on toisen onni: ainakin eräät tykkäävät siitä, että on paljon tavaraa ja niiden mukana kivoja piiloja ja kätköjä. Enkä nyt todellakaan puhu meidän kolmesta koheltajasta.



Tällaiset pikku "söpöläiset" ovat vallanneet paikan.
En minä muuten, mutta kun niitä papanoita on niin ikävä imuroida sängyiltä ja lattioilta pöydistä puhumattakaan. Eikä se pissanhajukaan mitenkään mieltäylentävää ole.

Sori vain, Apodemus flavicollis, mutta talo on meidän ja sota on näin ollen julistettu. Eilen illalla varustimme kriittiset paikat (ts. ne, joissa metsähiiren oli nähty vilahtavan) loukuilla. Seuraavan kahden tunnin aikana (katsoimme miehen kanssa telkkaria hämärässä olohuoneessa) loukut napsahtelivat niin, että mies sai kantaa viisi elotonta jyrsijää pihalle syrjäiseen kukkapenkkiin haudan lepoon. Ei varmasti mikään mieltä ylentävä viimeinen matka... Ai niin, ja yksi, laskuissamme se kuudes, löytyi vessanpöntöstä hukkuneena, kun saavuimme paikalle. Ei sekään mikään hieno tapa mennä,  mielestäni. Kuusi pois, tuntematon määrä jäljellä. Metsästys jatkuu vielä ainakin viikon. Jos vaikka saisimme napattua ne "läskeimmät", jotka miehen teorian mukaan ovat tiineinä. (Toivottavasti eivät!) Loukkujen lisäksi varustimme taloa kynnyksillä. Ovat ovelia nuo hiiret, kun ovat jyrsineet hiirenmentäviä koloja kokolattiamattoihin ovien kohdille. Talossa kun ei ole ollut kynnyksiä pyörätuolikäyttäjän etenemistä helpottamaan. Nyt on jälleen, ja hiiret ainakin viime yönä pysyivät poissa makuuhuoneesta ja vessasta. Pieni voitto sekin.

Konkreettisten tilojen lisäksi myös pääkoppa kaipaisi tuuletusta. Ihmettelen suuresti, missä kummassa kaikki pikkukaupungin kotiäidit päivisin hengaavat, kun ei niitä puistoissa näy. Tai sitten me olemme aina väärässä puistossa. Juttuseura olisi nyt kova sana - ja sen puutteen huomasin todella selvästi käydessämme vanhan talon pihalla aikaisemmin tällä viikolla. Tulin puhuneeksi kuin papupata erään vanhan kotiäitinaapurin kanssa lasten leikkiessä suht sopuisasti siinä ympärillä. Jos jotain kerrostaloasumisessa kaipaan, niin sitä pihaa ja niitä muita kotiäitejä siellä. Seuran puutteesta lie johtuu, että kovasti kaipailen jo töihin. Tekemään muutakin kuin ulkoilemaan puistoissa kaksi kertaa päivässä, kokkaamaan vaihtelevalle määrälle ihmisiä useamman kerran päivässä, tappelemaan vaatteiden pukemisesta alamittaisten kanssa ainakin miljoona kertaa päivässä. Tuli varmaan selväksi. Vaikka tuskin se ruoho vihreämpää on aidan toisella puolella. Mutta olisihan se kiva käydä kuitenkin tarkistamassa...

Vuodet ne vierivät

Meidän perheessä todellinen juhlakausi käynnistyy aina näin lokakuun alussa. Kuopus ja rakas siskoni ovat syntyneet samana päivänä, joten synttärijuhlilla syödään kakkuja kaksin kappalein (ja kaksin käsin ;) ). Kuopus, tuo 2v äidin kulta (ei ole tumma mutta sitäkin tulisempi ainakin välillä) on armoton Nalle Puh -fani. Toiveistaan en ottanut liiemmin selvää ennen juhlia, vaan ihan itsekseni päätin, että kaksivuotiskakku on Nalle Puh. Ohjeen löysin netistä ja ei muuta kuin tuumasta toimeen. Tällainen siitä tuli:



Maku oli raikas ja appelsiini-mangoinen :) Tosin synttärisankari itse keskittyi syömään suolatikkuja, eikä kakkuun koskenutkaan. No, jäipä vieraille vähän enemmän herkuteltavaa.
Hedelmäsoseiden ja tuorejuuston käyttö täytekakussa oli positiivinen tuttavuus. Olen kermakakun ystävä, mutta kelpuutan tämän kokemuksen jälkeen tällaiset muunnelmat mielelläni kakkuvalikoimaani mukaan. Seuraavalla kerralla vain lisään kuorutteen määrää joko yhdellä mangososepurkilla tai sadalla grammalla appelsiinituorejuustoa.

Siskoni toivoi kakukseen juustokakkua. Mikäs siinä, tehdään sellainen. Eikä yhtään hidastanut se seikka, että en ollut ikinä aikaisemmin juustokakkua tehnyt. Tämänkin ohjeen löysin netistä, ja tekstissä esiintyvä maininta maailman parhaasta juustokakusta vakuutti minut täysin ;) Kakku oli todellakin hyvää, mutta omaa tyhmyyttä saan syyttää siinä, että keksipohja oli hieman höttöinen. Mitäs aloin tehdä hyydytettävää kakkua vain muutama tunti ennen pirskeiden alkamista. (Lienee turha mainita, että seuraavana päivänä kakku oli vieläkin paremman makuinen oltuaan jääkaapissa yön yli. Pohjakaan ei enää ropissut pois, vaan oli juuri oikeanlainen.) Tärkeintä varmaan, että päivänsankari - sekä tietysti ne vieraat, ettei itse tarvinnut koko kakkua syödä - piti kakusta.

Seuraavaksi juhlakalenteriin on merkitty 1v-hääpäivä (jee!), miehen 30+ -synttärit, joulukuun alussa esikoisen 7v-synttärit, joulu, uusivuosi ja papan synttärit ja ennen lumien sulamista vielä keskimmäisen 5v-synttärit. Sitten voikin taas vetää henkeä, sillä kesällä on vain kahdet synttärit, äitini ja omani. Täytyy myöntää, että juhlakunto voisi olla parempi, mutta ehkä se tästä vielä petraantuu, kun vauhti kiihtyy.

Minkä taakseen jättää...

Kotiäidin irtiotto, ja kaivattu sellainen: kävin Tampereella :) Ihan yksin, ilman yhtään lasta tai miestä. Lähdin eilen iltapäivällä, ja tulin tänään illalla kotiin. Pääsin vanhan ystäväni (*vilkuttaa*) hellään huomaan ja sain lainata vierashuoneen sohvaa yön yli. Oli ihana nähdä, pitkästä aikaa! Tämä päivä tosin meni kurssittaessa, mutta kivaa se oli sekin.

Väsyneenä tavaroiden raahaamisesta saavuin sitten kotiin iltakahdeksalta. Ihanaa oli päästä lähes heti saunaan. Saunanraikkaana ja vähän virkistyneenä sitten katselin ympärilleni - ja mitä enemmän näin sitä vähemmän hyvää tuulta oli jäljellä. Loppujen lopuksi olin aika vihainen.
Mikä ihme siinä on, että silloin kun olen jossain poissa, on kuin pommi olisi räjähtänyt? Niin tälläkin kertaa: lasten käytettyjä vaatteita pitkin poikin lattioita, leluja joka puolella lojumassa, keittiössä pöydillä vielä aamupala-astiatkin. Siinä menikin sitten mukavasti reilu tunti paikkoja raivatessa, kun ensin olin saanut kuopuksen (jolla erittäin voimakas eroahdistus näköjään päällä - sekin vielä) nukkumaan. Mielialaa ei todellakaan nostanut se, että mieskin meni lasten kanssa yhtä aikaa nukkumaan. Ei puhettakaan siitä, että joku muu voisi siivota sotkut, joihin minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa.

No, nyt kiiltävät paikat. Kukas sen kissan hännän, ja niin edelleen.
Yksi ikävä seikka tässä on: olen pikku hiljaa tajunnut, että keskimäärin viisi tuntia unta vuorokaudessa ei nyt sitten kuitenkaan ihan riitä. Tämä selvisi puurokattilaa tiskatessa, kun meinasin nukahtaa seisaalleni. On siis selvästi aika painua pehkuihin, kun jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin huomenna on minun puuronkeittovuoroni. Hoitihan mies sen tänään, kun olin aamulla poissa kotoa. Kyllähän nämä tällaiset kotityöt pitää nyt jakaa kristillisesti tasan, niin.

Eipä hirveästi huvita vähään aikaan poistua kotoa tuntia pidemmäksi ajaksi, kun sen jälkeen sitä näköjään saa edelleen kotiin tultua järjestellä muiden tekemää sotkua. Ja se jos mikä on ihan epäreilua.

Rikastumisia

Kokemukset rikastavat elämää. No, olen jälleen yhtä kokemusta rikkaampi, ja ilmeisesti elämänikin on sen suhteen paremmissa kantimissa kuin ennen tätä viikonloppua oli.

Nyt, jos ei kiinnosta lukea kirppisahdistusta, niin kannattaa siirtyä lukemaan vaikka Iltalehden nettisivuja :)

Kun on ollut tämä muutto ja lapsetkin jälleen jokusen sentin kasvaneet, oli minun taas aika raahata kaikki pieniksi käyneet vaatteet ja muut kaapeista löydetyt ja sinne unohdetut vaatteet kirppikselle. Tällä kertaa olin varannut pöydän koko viikonlopuksi. En ajatellut liiemmin rikastuvani, vaan lähinnä vaatimaton toiveeni oli, että nämä vaatteet löytäisivät uudet kodit ja uudet käyttäjät. Olin ennen kirppikselle menoa jo käynyt myytävät vaatteet läpi tarkasti: pienikin tahra vaatteessa ja vaate siirrettiin suoraan UFF:in pinoon. He kuulemma ottavat myös lievästi tahraisia vaatteita, jos vain ovat ehjiä. Rikkinäiset vaatteet laitoin toiseen pinoon, joka olisi tarkoitus viedä energiajakeeksi Sorttiin tai vastaavaan. Karsinnasta huolimatta sain kirppikselle vietäväksi kymmenen isoa muovikassillista vaatteita. Aika paljon, sanoisin.

Intoa puhkuen lähdin lauantaiaamuna kahdeksalta matkaan. Yhdeksältä avautuivat kirppiksen ovet, ja pääsin laittamaan tavaraa pöytään ja rekille. Jokunen ostajaehdokas kävi jo siinä katselemassa, mitä olin aikeissa myydä. Lauantaina kauppa kävikin ihan kivasti, tänään vuorostaan oli ihan kuollutta, vaikka porukkaa piisasikin. Aikuisten vaatteista suurin osa oli siskoni peruja: takkeja, liivejä, housuja, hameita (sekä minejä että pitkiä), kauluspaitoja. Kaikki erittäin siistejä ja hyväkuntoisia. Lastenvaatteista tarjolla oli vauvojen bodeja ja vähän isommille lapsille erilaisia paitoja, jokunen takki ja haalari, muutama mekko, usea huppari ja pari potkaria. Vaatteiden lisäksi tarkoitus oli päästä eroon myös vanhoista koruista, joita olin löytänyt vanhan huoneeni kaapin perältä. "Ihania" olkapäälle asti riippuvia korviksia (joista tykkäsin paljon n. 15 vuotta sitten) ja muita pukukoruja.

Jokunen lastenvaate teki kauppansa, aikuisten vaatteista myin lähinnä siskoni takit ja kengät. Korviksia ostettiin myös muutama, samoin hajuvesiä jonkin verran. Silti tuntui, että pöytä rekistä puhumattakaan ei vain tyhjentynyt millään.

Opin, että hyväkuntoinenkin vaate (vaikka olisi niin uusi, että siinä on laput vielä kiinni), ei oikeasti saisi maksaa kahta euroa enempää. Vielä parempi olisi, jos vaate ei maksaisi mitään. Tämän opetuksen sain useaan kertaan:

Nainen 1: On muuten tosi ihana body! (pitkähihainen ns. "mansikkasuklaa-raita" -väritys). Just sopivan kokoinen ja ihanat värit! Paljon sä pyydät tästä?
Minä: Seitkyt senttii olin ajatellut.
Nainen 1: On tää kyl aika huonossa kunnossa... (laskee bodyn käsistään levälleen pöydälle ja sivelee bodyn pintaa, jossa hivenen pesunukkaa). Et yhtään halvemmalla myy?
Minä: No, nelkyt senttii sit.
Nainen 1: (Miettii pitkään ja sivelee bodyä, kääntää sen ympäri ja sivelee jälleen. Nostaa sen ylös ja katsoo valoa vasten). Okei, voin mä neljälkymmenel sentil.


Nainen 2: (puhuu miehelleen samalla kun selaa vaatteita rekillä)... Hei, tää. (Kysyy:) Paljon tää maksaa? (näyttää aivan uutta, täysin käyttämätöntä Tuttan vaaleanpunaista "lappuhaalaria", jossa laput vielä kiinni. Haalarin ovh on 18.50e)
Minä: Viis euroo.
Nainen 2: Niin kallis! Et myis neljällä eurolla?
Minä: En. Ton ovh on 18.50 ja mä pyydän siitä viis euroo.
Nainen 2: Joo, ymmärrän. (Miettii, katsoo mieheensä, joka katsoo takaisin.) No, jos mä otan tän.


Nainen 3: (Plärää bodypinoa pöydällä) Ihanaa, kun sulla on näin hyväkuntoisia ja neutraalin värisiä bodeja! Niitä on nykyään niin vaikea löytää, kun kaikissa on jotain kuvioita tai muita tai sit ne on ihan oudon värisiä.
Minä: Joo.
Nainen 3: Nää sopii tosi hienosti liivimekon alle. (On kerännyt eteensä 3 bodyä ja etsiminen jatkuu)
Minä: Ihan totta. Eikä pieni kuva edessä haittaa, kun se jää sinne mekon alle. Mäkin näitä puin mun tytölle just liivimekkojen kanssa.
Nainen 3: (On poiminut käteensä Loggin trikoisen puolihameen kokoa 80 cm, väri luonnonvalkoinen). Tääkin on kiva, paljon sä tästä pyydät?
Minä: Euron olin ajatellut.
Nainen 3: Okei. (Jatkaa bodyjen valikoimista, on ottanut erilleen noin viisi bodyä.) Mites olis tällainen setti? (Naisella kädessä se Loggin puolihame sekä kuusi erittäin siistiä bodyä.)
Minä: Neljä euroa?
Nainen 3: Jaa. (laskee bodyt hujan hajan käsistään pöydälle.) Jos mä kuitenkin otan vain tämän hameen. Euroko se oli?
Minä: Joo, euron.
Nainen lähtee ja minä viikkaan siistit bodyt takaisin pinoon. Harmittaa vähän.


Nainen 4: Kivoja paitoja sulla. Paljon sä näistä pyydät?
Minä: Euron kappale, mut jos löytyy paljon kivoja, niin mietitään joku pakettihinta :)
Nainen 4: (ottaa kaksi paitaa käteensä) Et näitä myis eurolla yhteensä?
Minä: En mä kyl ihan niin halvalla ajatellut myydä... Puoltoista euroa?
Nainen 4: Emmä tiiä... Euro ja kymmenen senttiä?
Minä: Ok. (Alistuneesti)


Ihan oikeasti, mikä ihmisiä riivaa???
Kaupassa vedellään tavaraa kärryyn tai koriin oikealta ja vasemmalta hintaa sen kummemmin ihmettelemättä, mutta kirppiksellä, jossa hinnat on muutenkin halvat, aletaan vääntää senteistä. Ja hyväkuntoisesta tytön mekosta kun kehtaa pyytää kolmekin euroa - ja kun tietää, että kaupassa samasta vaatteesta saa maksaa liki parikymppiä - se on monelle ihan liian paljon. Käsittämätöntä!!

Vai olenko minä nyt ihan ymmärtänyt väärin kirppisperiaatteen? Ekologisuus ennen kaikkea, hinnoista viis. Hyväkin tavara pitäisi ilmaiseksi saada, huonosta puhumattakaan. Tai entä jos vika onkin siinä, että minulla on niin alhaiset lähtöhinnat, ja kun tinkiäkin pitää, niin sitten tingitään, vaikka ei oikeasti olisi varaa tinkiä?

Olisin ikionnellinen, jos joku vähän valoittaisi tätä hommaa, että tiedän seuraavalla kerralla pyytää lastenvaatteista käypäsen hinnan tinkivaralla...

(Niin, niistä kymmenestä muovikassillisesta vein viisi UFF:ille heti tänään kotimatkalla. Ne sisälsivät lähes yksinomaan siskoni vaatteita. Harmitti hieman, kun tiedän, että pian niitä myydään UFF:in nettikaupassa todella kalliilla verrattuna kirppishintoihin, mutta eipä juuri nyt tuota tilaakaan ole säkkikaupalla meille turhia vaatteita säilyttää. Lastenvaatteet vielä toin kotiin, sillä toivon saavani ne kaupaksi vaikka sitten nettikirppisten kautta. Ei se vaatteiden postituskaan herkkua ole, mutta sillä tavalla niistä voi saada vähän enemmän rahaa kuin jokusen kymmensenttisen.)

Tämän olen aina halunnut tietää

Keskimmäinen on kyllä ihana, kun hän aina osaa kertoa, mistä mikäkin on tehty tai muuta yhtä hienoa :)

Tänään ruokapöydässä tuli puhetta ketsupista ja siitä, miten sitä tehdään. Tässä keskimmäisen versio ketsupintekoprosessista:

Tonne pulloon laitetaan tomaatti, sit se valkoinen ja sit toi korkki, ja sit ravistellaan lujaa. Ja sit saadaan ketsuppia!
Äiti, me voidaan itsekin tehdä ketsuppia!!

Ä: On kyllä kuule varmaan helpompaa, että käydään jatkossakin ostamassa ketsupit kaupasta.

Joo, ne tädit tekee ketsuppia siellä kaupassa noin :)

* *

Niin että jos jokin asia askarruttaa, nelivuotiaalla on siihen aina oikein käypänen vastaus valmiina :)