Minkä taakseen jättää...

Kotiäidin irtiotto, ja kaivattu sellainen: kävin Tampereella :) Ihan yksin, ilman yhtään lasta tai miestä. Lähdin eilen iltapäivällä, ja tulin tänään illalla kotiin. Pääsin vanhan ystäväni (*vilkuttaa*) hellään huomaan ja sain lainata vierashuoneen sohvaa yön yli. Oli ihana nähdä, pitkästä aikaa! Tämä päivä tosin meni kurssittaessa, mutta kivaa se oli sekin.

Väsyneenä tavaroiden raahaamisesta saavuin sitten kotiin iltakahdeksalta. Ihanaa oli päästä lähes heti saunaan. Saunanraikkaana ja vähän virkistyneenä sitten katselin ympärilleni - ja mitä enemmän näin sitä vähemmän hyvää tuulta oli jäljellä. Loppujen lopuksi olin aika vihainen.
Mikä ihme siinä on, että silloin kun olen jossain poissa, on kuin pommi olisi räjähtänyt? Niin tälläkin kertaa: lasten käytettyjä vaatteita pitkin poikin lattioita, leluja joka puolella lojumassa, keittiössä pöydillä vielä aamupala-astiatkin. Siinä menikin sitten mukavasti reilu tunti paikkoja raivatessa, kun ensin olin saanut kuopuksen (jolla erittäin voimakas eroahdistus näköjään päällä - sekin vielä) nukkumaan. Mielialaa ei todellakaan nostanut se, että mieskin meni lasten kanssa yhtä aikaa nukkumaan. Ei puhettakaan siitä, että joku muu voisi siivota sotkut, joihin minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa.

No, nyt kiiltävät paikat. Kukas sen kissan hännän, ja niin edelleen.
Yksi ikävä seikka tässä on: olen pikku hiljaa tajunnut, että keskimäärin viisi tuntia unta vuorokaudessa ei nyt sitten kuitenkaan ihan riitä. Tämä selvisi puurokattilaa tiskatessa, kun meinasin nukahtaa seisaalleni. On siis selvästi aika painua pehkuihin, kun jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin huomenna on minun puuronkeittovuoroni. Hoitihan mies sen tänään, kun olin aamulla poissa kotoa. Kyllähän nämä tällaiset kotityöt pitää nyt jakaa kristillisesti tasan, niin.

Eipä hirveästi huvita vähään aikaan poistua kotoa tuntia pidemmäksi ajaksi, kun sen jälkeen sitä näköjään saa edelleen kotiin tultua järjestellä muiden tekemää sotkua. Ja se jos mikä on ihan epäreilua.