26.11.2008

Ei lusikalla vaan kahmalokaupalla




Tämä jos mikä on ihanaa!!
Sunnuntainen myräkkä ei todellakaan harmittanut tätä kotiäitiä. Maanantainen lumipyry ei sekään, vaikka sainkin tehdä lumityöt kahteen kertaan ja yhtä monta kertaa kaivaa autonkin lumen alta ajokuntoon. Eilen tiistaina lapset leikkivät punaposkisina kaksi tuntia pihan upottavissa kinoksissa (ja minä työntelin lumikolaa - yllätys yllätys :) )

Lumi on ihanaa, talvi on ihanaa, pulkkamäessä on ihanaa :) Olen päättänyt nauttia tästä harvinaisesta herkusta täysin rinnoin, kun kohta sitä kuitenkin saa tarpoa nilkkoja myöten loskassa. Tai näin säätiedotuksessa pelotellaan. Muuten, on selkeä ero siinä, asuuko Kehä kolmosen etelä- vai pohjoispuolella. Täällä n. 30 kilometriä Helsingistä pohjoiseen lunta edelleen riittää, samoin kuin pikkupakkasta. Jos kutinani on oikea, aikaisemmassa asuinpaikassa vain 18 kilometriä Helsingistä pohjoiseen ja Kehä kolmosen sisäpuolella ei todennäköisesti ole yhtä auvoisat maisemat. Harmi sinänsä.

Lasten kanssa ollaan nyt otettu ilo irti tästä veden mukavasta olomuodosta oikein koko rahan edestä. Pulkkamäet on koluttu, ja kuopuskin kieltäytyy nykyään enää laskemasta äidin pulkan kyydissä. Oma on saatava ;) Innosta hihkuen neiti sitten viilettää mäkeä alas, ja minun tehtäväkseni jää vain laskun jälkeen muistuttaa pulkan vetämisestä takaisin mäen päälle. Välillä on pakko päästä itsekin laskemaan, ja silloin tylysti kaappaan tytön mukaani pienistä protesteista huolimatta. Lapset ovat mainio tekosyy silloin, kun tekee mieli laskea pulkalla :)
Esikoinen ja keskimmäinen eivät perinteisestä pulkkakyydistä välitä, vaan kikkailevat minkä ehtivät. Uusinta muotia on laskea pulkalla kuin surffilaudalla ikään, seisten. Hyvää esimerkkiä pienemmille, niin.

Maisemat muuttuivat täysin, kun lumi satoi maahan. Ei enää ole pilkkosen pimeää, vaan ihanan sinisen hämärää. Tässä vielä tunnelmia keittiön ikkunasta aamukahdeksalta:





17.11.2008

Sataa rapaa ropisee


Eivät nämä talvet ole enää entisenlaisia, eivät. Sadekeli tuntuu entistäkin ikävämmältä silloin, kun takapihan savimaata on myllätty pikkukaivurilla kolmen miehen voimin, ja kotiäidistä tuntuu, että kaikki se takapihan savi kulkeutuu sisälle saappaissa, lahkeissa, hihansuissa, takinhelmoissa pipoista ja hanskoita puhumattakaan. Lisäahdistusta tilanteeseen tuo se tosiasia, että ainoa paikka, jossa kuraiset vaatteet voi huuhdella, on saunan pesuhuone kellarissa. Vaihtoehtoinen paikka olisi yläkerran suihku, mutta en ole vielä niin hullu, että ulkovaatteita kantaisin talon läpi yläkerran kylppäriin. Niinpä saunaan käy tieni, ja siellä käsisuihkun voimin suihkuttelen lasten ulkovaatteita ravasta puhtaiksi. Ja sen jälkeen saankin pestä pesuhuoneen lattian, jee. Ihan oikeasti alkaa olla jonkinlaista kuraeteistä ikävä.

Tämän aamun pakkanen piristi kummasti sateen ropinan turruttamaa mieltä. Oli ihana kävellä ulko-ovelta autolle, kun jalkojen alla ei litissyt eikä lotissut. Sain tosin myöhemmin kuulla, että ilo olisi lyhytaikainen, ja huomenna sää palautuisi taas normaaliin. Toivottavasti ei, tai sitten se kosteus voisi taivaalta tulla lumena alas.

Taloprojektikin etenee, hitaasti mutta suht varmasti. Kuvat lähtivät tehtaalle puolitoista viikkoa sitten, ja nyt pitäisi ennen tammikuun talopakettitoimitusta saada perustukset tehtyä. Ei mikään kiire, onhan tässä hyvänen aika sentään ainakin kuusi viikkoa aikaa, niin. Ja kun vanhempani miettivät taloprojektiaan, minä suunnittelen uutta sisustusta kaikessa hiljaisuudessa. Seinät maalataan, lattiapinnat vaihdetaan (inhoan, siis inhoan muovimattoja!!), keittiöstä tehdään toimiva ja tilava. Ah, tulisi jo toukokuu, että päästäisiin hommiin.

Sitä ennen pitää kuitenkin kestää tämä pimeys ja rapa. Mitään jouluvaloja en viitsi alkaa ripustella tai kynttilöitä poltella, kun isäni ei niistä tykkää. Ja tämä nyt kuitenkin vielä on hänen talonsa. Mutta ensi vuonna sitten! Vuoden sitä jaksaa ihan varmasti vaikka tangonnokassa ;)




24.10.2008

Avaran tilan kaipuu



Yhteisasumista vanhempieni kanssa on kestänyt kohta kolme kuukautta. Yllättävän kivuttomasti aika on mennyt, toki lasten riehuminen välillä rasittaa vähän kaikkia - paitsi lapsia, yllätys yllätys. Rankkaa on ollut se, että oma omaisuus on lähestulkoon kokonaan jossain ihan muualla. Tieto siitä, että se myös saattaa tämän välisäilytyksen aikana kärsiä sekä kosteus- että muita vaurioita, ei yhtään lohduta. Tuntuu ihan oudolta, että vaikka neliömäärä edelliseen asuntoon verrattuna yli tuplaantui (itse asiassa triplaantui, jos kellari lasketaan mukaan), niin siitä huolimatta on ahdasta eikä säilytystilaa ole nimeksikään. Yläkerran aulan seinustalla ollut laatikkopino tuntuu kasvaneen joka kerta, kun siihen vilkaisen. Kaapit pursuavat tavaraa, eikä yhtään laatikkoa voi enää purkaa. Voi, miten haluaisinkaan jo päästä remontoimaan ja sisustamaan! Sekään ei tule olemaan helppoa, sen verran erilaiset mieltymykset minulla ja miehellä on. Eikä hän tyydy siihen, että kaikki hoituu kun vaimo sisustaa. Toivotaan vain, ettei se kamppailu muutu veriseksi...

Maalla käyminen ei helpota avaran tilan kaipuutani mitenkään. Sielläkin sekä vanha että uusi talo on ahdettu täyteen erilaista tavaraa. Muun muassa sitä meidän omaisuuttamme, joka ei tänne mahdu. Tuntuu toivottomalta edes yrittää pitää yllä minkäänlaista järjestystä, kun siivoaminenkin on vain tavarakasojen siirtämistä nurkasta toiseen. Toisen suru on toisen onni: ainakin eräät tykkäävät siitä, että on paljon tavaraa ja niiden mukana kivoja piiloja ja kätköjä. Enkä nyt todellakaan puhu meidän kolmesta koheltajasta.



Tällaiset pikku "söpöläiset" ovat vallanneet paikan.
En minä muuten, mutta kun niitä papanoita on niin ikävä imuroida sängyiltä ja lattioilta pöydistä puhumattakaan. Eikä se pissanhajukaan mitenkään mieltäylentävää ole.

Sori vain, Apodemus flavicollis, mutta talo on meidän ja sota on näin ollen julistettu. Eilen illalla varustimme kriittiset paikat (ts. ne, joissa metsähiiren oli nähty vilahtavan) loukuilla. Seuraavan kahden tunnin aikana (katsoimme miehen kanssa telkkaria hämärässä olohuoneessa) loukut napsahtelivat niin, että mies sai kantaa viisi elotonta jyrsijää pihalle syrjäiseen kukkapenkkiin haudan lepoon. Ei varmasti mikään mieltä ylentävä viimeinen matka... Ai niin, ja yksi, laskuissamme se kuudes, löytyi vessanpöntöstä hukkuneena, kun saavuimme paikalle. Ei sekään mikään hieno tapa mennä,  mielestäni. Kuusi pois, tuntematon määrä jäljellä. Metsästys jatkuu vielä ainakin viikon. Jos vaikka saisimme napattua ne "läskeimmät", jotka miehen teorian mukaan ovat tiineinä. (Toivottavasti eivät!) Loukkujen lisäksi varustimme taloa kynnyksillä. Ovat ovelia nuo hiiret, kun ovat jyrsineet hiirenmentäviä koloja kokolattiamattoihin ovien kohdille. Talossa kun ei ole ollut kynnyksiä pyörätuolikäyttäjän etenemistä helpottamaan. Nyt on jälleen, ja hiiret ainakin viime yönä pysyivät poissa makuuhuoneesta ja vessasta. Pieni voitto sekin.

Konkreettisten tilojen lisäksi myös pääkoppa kaipaisi tuuletusta. Ihmettelen suuresti, missä kummassa kaikki pikkukaupungin kotiäidit päivisin hengaavat, kun ei niitä puistoissa näy. Tai sitten me olemme aina väärässä puistossa. Juttuseura olisi nyt kova sana - ja sen puutteen huomasin todella selvästi käydessämme vanhan talon pihalla aikaisemmin tällä viikolla. Tulin puhuneeksi kuin papupata erään vanhan kotiäitinaapurin kanssa lasten leikkiessä suht sopuisasti siinä ympärillä. Jos jotain kerrostaloasumisessa kaipaan, niin sitä pihaa ja niitä muita kotiäitejä siellä. Seuran puutteesta lie johtuu, että kovasti kaipailen jo töihin. Tekemään muutakin kuin ulkoilemaan puistoissa kaksi kertaa päivässä, kokkaamaan vaihtelevalle määrälle ihmisiä useamman kerran päivässä, tappelemaan vaatteiden pukemisesta alamittaisten kanssa ainakin miljoona kertaa päivässä. Tuli varmaan selväksi. Vaikka tuskin se ruoho vihreämpää on aidan toisella puolella. Mutta olisihan se kiva käydä kuitenkin tarkistamassa...



9.10.2008

Vuodet ne vierivät


Meidän perheessä todellinen juhlakausi käynnistyy aina näin lokakuun alussa. Kuopus ja rakas siskoni ovat syntyneet samana päivänä, joten synttärijuhlilla syödään kakkuja kaksin kappalein (ja kaksin käsin ;) ). Kuopus, tuo 2v äidin kulta (ei ole tumma mutta sitäkin tulisempi ainakin välillä) on armoton Nalle Puh -fani. Toiveistaan en ottanut liiemmin selvää ennen juhlia, vaan ihan itsekseni päätin, että kaksivuotiskakku on Nalle Puh. Ohjeen löysin netistä ja ei muuta kuin tuumasta toimeen. Tällainen siitä tuli:



Maku oli raikas ja appelsiini-mangoinen :) Tosin synttärisankari itse keskittyi syömään suolatikkuja, eikä kakkuun koskenutkaan. No, jäipä vieraille vähän enemmän herkuteltavaa.
Hedelmäsoseiden ja tuorejuuston käyttö täytekakussa oli positiivinen tuttavuus. Olen kermakakun ystävä, mutta kelpuutan tämän kokemuksen jälkeen tällaiset muunnelmat mielelläni kakkuvalikoimaani mukaan. Seuraavalla kerralla vain lisään kuorutteen määrää joko yhdellä mangososepurkilla tai sadalla grammalla appelsiinituorejuustoa.

Siskoni toivoi kakukseen juustokakkua. Mikäs siinä, tehdään sellainen. Eikä yhtään hidastanut se seikka, että en ollut ikinä aikaisemmin juustokakkua tehnyt. Tämänkin ohjeen löysin netistä, ja tekstissä esiintyvä maininta maailman parhaasta juustokakusta vakuutti minut täysin ;) Kakku oli todellakin hyvää, mutta omaa tyhmyyttä saan syyttää siinä, että keksipohja oli hieman höttöinen. Mitäs aloin tehdä hyydytettävää kakkua vain muutama tunti ennen pirskeiden alkamista. (Lienee turha mainita, että seuraavana päivänä kakku oli vieläkin paremman makuinen oltuaan jääkaapissa yön yli. Pohjakaan ei enää ropissut pois, vaan oli juuri oikeanlainen.) Tärkeintä varmaan, että päivänsankari - sekä tietysti ne vieraat, ettei itse tarvinnut koko kakkua syödä - piti kakusta.

Seuraavaksi juhlakalenteriin on merkitty 1v-hääpäivä (jee!), miehen 30+ -synttärit, joulukuun alussa esikoisen 7v-synttärit, joulu, uusivuosi ja papan synttärit ja ennen lumien sulamista vielä keskimmäisen 5v-synttärit. Sitten voikin taas vetää henkeä, sillä kesällä on vain kahdet synttärit, äitini ja omani. Täytyy myöntää, että juhlakunto voisi olla parempi, mutta ehkä se tästä vielä petraantuu, kun vauhti kiihtyy.



21.9.2008

Minkä taakseen jättää...


Kotiäidin irtiotto, ja kaivattu sellainen: kävin Tampereella :) Ihan yksin, ilman yhtään lasta tai miestä. Lähdin eilen iltapäivällä, ja tulin tänään illalla kotiin. Pääsin vanhan ystäväni (*vilkuttaa*) hellään huomaan ja sain lainata vierashuoneen sohvaa yön yli. Oli ihana nähdä, pitkästä aikaa! Tämä päivä tosin meni kurssittaessa, mutta kivaa se oli sekin.

Väsyneenä tavaroiden raahaamisesta saavuin sitten kotiin iltakahdeksalta. Ihanaa oli päästä lähes heti saunaan. Saunanraikkaana ja vähän virkistyneenä sitten katselin ympärilleni - ja mitä enemmän näin sitä vähemmän hyvää tuulta oli jäljellä. Loppujen lopuksi olin aika vihainen.
Mikä ihme siinä on, että silloin kun olen jossain poissa, on kuin pommi olisi räjähtänyt? Niin tälläkin kertaa: lasten käytettyjä vaatteita pitkin poikin lattioita, leluja joka puolella lojumassa, keittiössä pöydillä vielä aamupala-astiatkin. Siinä menikin sitten mukavasti reilu tunti paikkoja raivatessa, kun ensin olin saanut kuopuksen (jolla erittäin voimakas eroahdistus näköjään päällä - sekin vielä) nukkumaan. Mielialaa ei todellakaan nostanut se, että mieskin meni lasten kanssa yhtä aikaa nukkumaan. Ei puhettakaan siitä, että joku muu voisi siivota sotkut, joihin minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa.

No, nyt kiiltävät paikat. Kukas sen kissan hännän, ja niin edelleen.
Yksi ikävä seikka tässä on: olen pikku hiljaa tajunnut, että keskimäärin viisi tuntia unta vuorokaudessa ei nyt sitten kuitenkaan ihan riitä. Tämä selvisi puurokattilaa tiskatessa, kun meinasin nukahtaa seisaalleni. On siis selvästi aika painua pehkuihin, kun jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin huomenna on minun puuronkeittovuoroni. Hoitihan mies sen tänään, kun olin aamulla poissa kotoa. Kyllähän nämä tällaiset kotityöt pitää nyt jakaa kristillisesti tasan, niin.

Eipä hirveästi huvita vähään aikaan poistua kotoa tuntia pidemmäksi ajaksi, kun sen jälkeen sitä näköjään saa edelleen kotiin tultua järjestellä muiden tekemää sotkua. Ja se jos mikä on ihan epäreilua.



8.9.2008

Rikastumisia



Kokemukset rikastavat elämää. No, olen jälleen yhtä kokemusta rikkaampi, ja ilmeisesti elämänikin on sen suhteen paremmissa kantimissa kuin ennen tätä viikonloppua oli.

Nyt, jos ei kiinnosta lukea kirppisahdistusta, niin kannattaa siirtyä lukemaan vaikka Iltalehden nettisivuja :)

Kun on ollut tämä muutto ja lapsetkin jälleen jokusen sentin kasvaneet, oli minun taas aika raahata kaikki pieniksi käyneet vaatteet ja muut kaapeista löydetyt ja sinne unohdetut vaatteet kirppikselle. Tällä kertaa olin varannut pöydän koko viikonlopuksi. En ajatellut liiemmin rikastuvani, vaan lähinnä vaatimaton toiveeni oli, että nämä vaatteet löytäisivät uudet kodit ja uudet käyttäjät. Olin ennen kirppikselle menoa jo käynyt myytävät vaatteet läpi tarkasti: pienikin tahra vaatteessa ja vaate siirrettiin suoraan UFF:in pinoon. He kuulemma ottavat myös lievästi tahraisia vaatteita, jos vain ovat ehjiä. Rikkinäiset vaatteet laitoin toiseen pinoon, joka olisi tarkoitus viedä energiajakeeksi Sorttiin tai vastaavaan. Karsinnasta huolimatta sain kirppikselle vietäväksi kymmenen isoa muovikassillista vaatteita. Aika paljon, sanoisin.

Intoa puhkuen lähdin lauantaiaamuna kahdeksalta matkaan. Yhdeksältä avautuivat kirppiksen ovet, ja pääsin laittamaan tavaraa pöytään ja rekille. Jokunen ostajaehdokas kävi jo siinä katselemassa, mitä olin aikeissa myydä. Lauantaina kauppa kävikin ihan kivasti, tänään vuorostaan oli ihan kuollutta, vaikka porukkaa piisasikin. Aikuisten vaatteista suurin osa oli siskoni peruja: takkeja, liivejä, housuja, hameita (sekä minejä että pitkiä), kauluspaitoja. Kaikki erittäin siistejä ja hyväkuntoisia. Lastenvaatteista tarjolla oli vauvojen bodeja ja vähän isommille lapsille erilaisia paitoja, jokunen takki ja haalari, muutama mekko, usea huppari ja pari potkaria. Vaatteiden lisäksi tarkoitus oli päästä eroon myös vanhoista koruista, joita olin löytänyt vanhan huoneeni kaapin perältä. "Ihania" olkapäälle asti riippuvia korviksia (joista tykkäsin paljon n. 15 vuotta sitten) ja muita pukukoruja.

Jokunen lastenvaate teki kauppansa, aikuisten vaatteista myin lähinnä siskoni takit ja kengät. Korviksia ostettiin myös muutama, samoin hajuvesiä jonkin verran. Silti tuntui, että pöytä rekistä puhumattakaan ei vain tyhjentynyt millään.

Opin, että hyväkuntoinenkin vaate (vaikka olisi niin uusi, että siinä on laput vielä kiinni), ei oikeasti saisi maksaa kahta euroa enempää. Vielä parempi olisi, jos vaate ei maksaisi mitään. Tämän opetuksen sain useaan kertaan:

Nainen 1: On muuten tosi ihana body! (pitkähihainen ns. "mansikkasuklaa-raita" -väritys). Just sopivan kokoinen ja ihanat värit! Paljon sä pyydät tästä?
Minä: Seitkyt senttii olin ajatellut.
Nainen 1: On tää kyl aika huonossa kunnossa... (laskee bodyn käsistään levälleen pöydälle ja sivelee bodyn pintaa, jossa hivenen pesunukkaa). Et yhtään halvemmalla myy?
Minä: No, nelkyt senttii sit.
Nainen 1: (Miettii pitkään ja sivelee bodyä, kääntää sen ympäri ja sivelee jälleen. Nostaa sen ylös ja katsoo valoa vasten). Okei, voin mä neljälkymmenel sentil.


Nainen 2: (puhuu miehelleen samalla kun selaa vaatteita rekillä)... Hei, tää. (Kysyy:) Paljon tää maksaa? (näyttää aivan uutta, täysin käyttämätöntä Tuttan vaaleanpunaista "lappuhaalaria", jossa laput vielä kiinni. Haalarin ovh on 18.50e)
Minä: Viis euroo.
Nainen 2: Niin kallis! Et myis neljällä eurolla?
Minä: En. Ton ovh on 18.50 ja mä pyydän siitä viis euroo.
Nainen 2: Joo, ymmärrän. (Miettii, katsoo mieheensä, joka katsoo takaisin.) No, jos mä otan tän.


Nainen 3: (Plärää bodypinoa pöydällä) Ihanaa, kun sulla on näin hyväkuntoisia ja neutraalin värisiä bodeja! Niitä on nykyään niin vaikea löytää, kun kaikissa on jotain kuvioita tai muita tai sit ne on ihan oudon värisiä.
Minä: Joo.
Nainen 3: Nää sopii tosi hienosti liivimekon alle. (On kerännyt eteensä 3 bodyä ja etsiminen jatkuu)
Minä: Ihan totta. Eikä pieni kuva edessä haittaa, kun se jää sinne mekon alle. Mäkin näitä puin mun tytölle just liivimekkojen kanssa.
Nainen 3: (On poiminut käteensä Loggin trikoisen puolihameen kokoa 80 cm, väri luonnonvalkoinen). Tääkin on kiva, paljon sä tästä pyydät?
Minä: Euron olin ajatellut.
Nainen 3: Okei. (Jatkaa bodyjen valikoimista, on ottanut erilleen noin viisi bodyä.) Mites olis tällainen setti? (Naisella kädessä se Loggin puolihame sekä kuusi erittäin siistiä bodyä.)
Minä: Neljä euroa?
Nainen 3: Jaa. (laskee bodyt hujan hajan käsistään pöydälle.) Jos mä kuitenkin otan vain tämän hameen. Euroko se oli?
Minä: Joo, euron.
Nainen lähtee ja minä viikkaan siistit bodyt takaisin pinoon. Harmittaa vähän.


Nainen 4: Kivoja paitoja sulla. Paljon sä näistä pyydät?
Minä: Euron kappale, mut jos löytyy paljon kivoja, niin mietitään joku pakettihinta :)
Nainen 4: (ottaa kaksi paitaa käteensä) Et näitä myis eurolla yhteensä?
Minä: En mä kyl ihan niin halvalla ajatellut myydä... Puoltoista euroa?
Nainen 4: Emmä tiiä... Euro ja kymmenen senttiä?
Minä: Ok. (Alistuneesti)


Ihan oikeasti, mikä ihmisiä riivaa???
Kaupassa vedellään tavaraa kärryyn tai koriin oikealta ja vasemmalta hintaa sen kummemmin ihmettelemättä, mutta kirppiksellä, jossa hinnat on muutenkin halvat, aletaan vääntää senteistä. Ja hyväkuntoisesta tytön mekosta kun kehtaa pyytää kolmekin euroa - ja kun tietää, että kaupassa samasta vaatteesta saa maksaa liki parikymppiä - se on monelle ihan liian paljon. Käsittämätöntä!!

Vai olenko minä nyt ihan ymmärtänyt väärin kirppisperiaatteen? Ekologisuus ennen kaikkea, hinnoista viis. Hyväkin tavara pitäisi ilmaiseksi saada, huonosta puhumattakaan. Tai entä jos vika onkin siinä, että minulla on niin alhaiset lähtöhinnat, ja kun tinkiäkin pitää, niin sitten tingitään, vaikka ei oikeasti olisi varaa tinkiä?

Olisin ikionnellinen, jos joku vähän valoittaisi tätä hommaa, että tiedän seuraavalla kerralla pyytää lastenvaatteista käypäsen hinnan tinkivaralla...

(Niin, niistä kymmenestä muovikassillisesta vein viisi UFF:ille heti tänään kotimatkalla. Ne sisälsivät lähes yksinomaan siskoni vaatteita. Harmitti hieman, kun tiedän, että pian niitä myydään UFF:in nettikaupassa todella kalliilla verrattuna kirppishintoihin, mutta eipä juuri nyt tuota tilaakaan ole säkkikaupalla meille turhia vaatteita säilyttää. Lastenvaatteet vielä toin kotiin, sillä toivon saavani ne kaupaksi vaikka sitten nettikirppisten kautta. Ei se vaatteiden postituskaan herkkua ole, mutta sillä tavalla niistä voi saada vähän enemmän rahaa kuin jokusen kymmensenttisen.)


29.8.2008

Tämän olen aina halunnut tietää


Keskimmäinen on kyllä ihana, kun hän aina osaa kertoa, mistä mikäkin on tehty tai muuta yhtä hienoa :)

Tänään ruokapöydässä tuli puhetta ketsupista ja siitä, miten sitä tehdään. Tässä keskimmäisen versio ketsupintekoprosessista:

Tonne pulloon laitetaan tomaatti, sit se valkoinen ja sit toi korkki, ja sit ravistellaan lujaa. Ja sit saadaan ketsuppia!
Äiti, me voidaan itsekin tehdä ketsuppia!!

Ä: On kyllä kuule varmaan helpompaa, että käydään jatkossakin ostamassa ketsupit kaupasta.

Joo, ne tädit tekee ketsuppia siellä kaupassa noin :)

* *


Niin että jos jokin asia askarruttaa, nelivuotiaalla on siihen aina oikein käypänen vastaus valmiina :)





27.8.2008

Sopeutumista kerrakseen


Esikoisella on koulua takana huimat 2 ja puoli viikkoa ja jo tuntuu, että hän on ollut ekaluokkalainen useamman kuukauden. Kavereita on löytynyt niin, että joka iltapäivä koulun ja läksyjenteon jälkeen esikoisen näkee seuraavan kerran iltaruuan aikaan. Myös koulumatkat hoituvat kaveriseurassa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun muistan, miten huolissani olin siitä, ettei hän tuntenut täältä ketään ikäistään silloin, kun koulu alkoi. Vanhempainillassa pääsin näkemään kavereiden vanhempia ja verestämään muistoja vanhan ala-asteeni luokassa istuen. (Esikoisen opettaja opetti rinnakkaisluokkaa silloin, kun itse olin pikkukoululainen.)

Esikoisella siis pyyhkii hyvin, mutta keskimmäisellä vähän heikommin. Rankkaa on, kun on tottunut leikkimään isoveljen kanssa, eikä se enää niin onnistukaan. Eivät ekaluokkalaiset halua neljävuotiasta omiin leikkeihinsä, joten kun esikoinen lähtee kaverin luo leikkimään, jää keskimmäinen kotiin pahoilla mielin. Ymmärrän hyvin, miksi kiukuttaa, riehututtaa ja vingututtaa, mutta ei se juuri tällä hetkellä auta minua jaksamaan tilannetta yhtään sen paremmin. Toivonkin, että ensi viikolla alkava leikkikoulu toisi jotain helpotusta tilanteeseen. Harmi vain, että leikkikoulu on aamupäivisin yhtä aikaa esikoisen koulun kanssa, sillä iltapäivät lienevät ihan yhtä vaikeita kuin nytkin. Itsepä halusin aamupäiväksi toimintaa, tyhmä minä.

Omakotitaloasujana muutoksia on todellakin tullut. Suurin niistä varmaan on leikkipihan (ja sen myötä juttukavereiden) puuttuminen. Onhan tässäkin pihaa - vielä, ennen kuin uusi talo nousee takatontille - mutta se ei hirveästi anna virikkeitä näille meidän alaikäisille. Toisin kuin "kaikkien muiden" pihat, joissa on trampoliinit, keinut, liukumäet sun muut hilavitkuttimet (jos lasten puheisiin on uskominen). Meistä on siis tullut leikkipuistojen suurkuluttajia. Ei siinä mitään, saa keskimmäinenkin yleensä leikkikaverin aamupäiviksi, mutta minua tilanne rasittaa siksi, että en ole voinut enää neuloa ulkoilujen aikana. Puistoissa lapsia pitää koko ajan vahtia. Lisäksi kun kuopus opettelee kuivaksi ja olen rohkaistunut jättämään häneltä vaipan kokonaan pois päivisin, saan noin tunnin välein huolehtia siitä, että hän saa tilaisuuden käydä pissalla. Ettei tarvitse housuja alkaa puistossa vaihtaa kuiviin. Olen siis täten liittynyt niiden vanhempien joukkoon, jotka puistoissa seisovat siellä täällä tyhjin katsein miettien syntyjä syviä.
Yllättäen työpäiväni on myös pidentynyt. Lapset vaativat ei vain huomiota vaan myös viihdytystä ja leikkiseuraa koko hereilläoloaikansa, ja sen lisäksi minun huolekseni on tullut siivoaminen, kokkaaminen ja pyykkääminen. Myös poliisina ja erotuomarina toimiminen on lisääntynyt huomattavasti, joten vähintään 12 tunnin työpäivän jälkeen olo on aika loppu. Silti valvominen on kohdallani lisääntynyt, sillä pitää ne akut jotenkin ladata, että jaksaa tätä härdelliä päivästä toiseen. Yhä enemmän olen alkanut haaveilla töihinpaluusta: olisi ainakin jokunen tunti päivässä sellaista aikaa, ettei tarvitsisi tehdä viittä asiaa yhtä aikaa eikä kuunnella tappelua tai vinkumista. Se olisi luksusta - ja siitä vielä maksettaisiin :)

Kuvittelin, että tokihan tämä yhteisasuminen vanhempieni kanssa sujuu siinä sivussa, mutta rankempaa tämä on ollut kuin mitä osasin pelätä. Koska olen päivät kotona, on minulle langennut (luonnostaan - ei kai?) talon siivoaminen, pyykkien pesu, ruuanlaitto ja yleisen järjestyksen pitäminen. Sen lisäksi suurin osa tutuista tavaroista on edelleen pakattuina laatikoihin tai viety väliaikaissäilytykseen tai yhä entisessä asunnossa. Ei ole täällä omaa tuttua sohvaa, keittiön pöytää, veitsiä, saksia, juustohöylää. Sängytkin myin alta, ja nyt nukumme kämäsillä patjoilla lattialla. Toisaalta sen voi laittaa myös saamattomuuden piikkiin, kun emme vielä ole saaneet aikaiseksi hakea omaa sänkyämme vanhasta asunnosta tänne. Vaikka kyse on lapsuudenkodistani, ei tämä silti tunnu siltä oikealta kodilta, kun täällä on kaikki vanhempieni huonekalut ja tavarat. Odotankin yhä kasvavalla innolla rakennusprojektin todellista alkamista (valitettavasti tämä valmistautumisprosessi on osoittautunut erittäin aikaa vieväksi ja turhauttavaksi vaiheeksi), joka uhkaa siirtyä keväälle, kun mitään ei vieläkään ole tapahtunut. Yhden asian viivästyminen kumuloituu ikävästi, sillä me emme pääse asettumaan taloksi ja tekemään tästä omannäköistämme ennen kuin saamme vanhempieni tavarat siirrettyä uuteen taloon. Enkä minä oikeasti jaksaisi enää odottaa...

Voi, toivottavasti hommat alkaisivat luistaa vauhdilla. (Ja voi, jos vain saisin omaa aikaa edes sen tunnin päivässä, ettei tarvitsisi pikkutunneille asti valvoa ja nauttia hiljaisuudesta.)



20.8.2008

Ihmettelen...


Muuttoa varten pakatessani sain kuin sainkin jonkin verran vaatteita ja tavaroita lajiteltua säilytettäviin ja kierrätettäviin. Heti muuton jälkeen vuokrasin pöydän uudelta itsepalvelukirppikseltä ja innosta puhkuen vein lähinnä hyväkuntoisia lastenvaatteita sinne myyntiin. Vaatteet eivät ole hinnoilla pilattuja, kun mm. vauvan sukkia myyn kymmenellä sentillä pari, bodyjä puolesta eurosta euroon kappale ja joitain isompien lasten ja aikuisten vaatteita eurosta kahteen euroa kappale.

Itsepalvelukirppis on minulle ihan uusi juttu, vaikka tavallisilla kirppiksillä olenkin viime vuosien aikana ollut useampaan kertaan myymässä meille jo tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Suunnilleen joka toinen päivä olen käynyt pöytääni siistimässä ja täydennyksiä viemässä. Tai aluksi vein, nyt en ole sitä tehnyt. Ei ole mitään järkeä, kun ei tavara pöydältä mihinkään liiku. Olen hämmentynyt ja hieman pettynytkin. En todellakaan myy mitään "rätei tai lumpui", vaan oikein siistejä ja käyttökelpoisia vaatteita. Enkä usko, että hinnatkaan ovat ongelma. Miksi vaatteet eivät käy kaupaksi?

Sen ymmärrän, että itsetehdyt äitiys- ja imetysvaatteet eivät kelpaa kenellekään edes eurolla, vaikka materiaali on laadukasta ja työn jälki siistiä, mutta että teollisesti valmistetut, yhdellä lapsella hetken aikaa käytetyt vaatteet eivät kenellekään kelpaa, saa mielen hieman mustaksi. No, sen verran on tavara omistajaa vaihtanut, että pöytävuokran saan tuotoilla katettua, mutta muuten menee hyväntekeväisyyden puolelle.

En kuitenkaan luovuta ihan vielä: syyskuussa menen joku viikonloppu ihan live-kirppikselle ip-pöydältä jääneitä vaatteita myymään. Jos vaikka silloin pääsisin niistä eroon ja saisin muutaman pennosen taskunpohjalle kotiäidin toimeentuloa hieman kohtentamaan. Tai haluaisiko joku ostaa vaatepaketin, jossa on erilaisia bodyjä, housuja, paitoja ja sukkia vauvakokoa? Anyone?
(Vaikka eivät nuo vaatteet ole Huuto.netissäkään menneet, kun taitavat olla liian tavallisia...)



12.8.2008

Muutosten tuulia


Muutto on pääpiirteissään suoritettu. Tavaroita on hajasijoitettu pariinkin eri paikkaan, vielä kun saisi huonekalut jonnekin mahtumaan. Niin, ja sen vanhan asunnon myytyä. On jotenkin tavattoman ihanaa asua jälleen lapsuudenkodissa, ja toisaalta myös hieman outoa. Tiedoksi, asumme tällä hetkellä "kimppakämpässä" vanhempieni kanssa. Toistaiseksi kaikkien hermot ovat kestäneet ainakin julkisesti. Muutto uudelle (vaikkakin suht tutulle) paikkakunnalle, kavereiden jääminen "vanhaan pihaan", koulun alku ja muu hässäkkä ovat luonnollisesti vaikuttaneet siihen, miten lapset ovat käyttäytyneet. Ja aikamoista meno onkin välillä ollut, huh huh.

Esikoinen oli ensimmäistä päivää koulussa eilen. Siinäkin oli säätämistä, että hänet saatiin tähän maantieteelliseen lähikouluun, jonne matkaa on n. 300 metriä. Kovasti oli rehtori häntä laittamassa noin 1,5 kilometrin päässä sijaitsevaan kouluun pedagogisiin syihin vedoten, mutta sitkeästi ja asiallisesti jankkaamalla esikoinen pääsi kuin pääsikin samaan kouluun, jossa minä olen pulpettia kuluttanut viisi vuotta elämästäni :) Eka koulupäivä oli kuulemma mennyt "ihan hyvin". Vähän oli ekaluokkalaista harmittanut se, ettei kukaan luokkakaverista ollut ennestään tuttu, mutta suurin osa asuu tässä lähellä samalla alueella, joten on odotettavissa ystävyyssuhteiden syntymisiä.
Ekaluokkalaisen äitinä en voinut olla vuodattamatta kyyneltä silloin, kun pikkuiseni marssi luokkaansa uusi (pääkallo)koulureppu selässään keikkuen. Voi minua... Itkeä tirautin hiljaa itsekseni myös silloin, kun esikoinen ekat "läget" tehtyään lauloi miehelle ja minulle uudesta aapisestaan aakkoslaulun. Nyyh.

Harrastustoimintaa lapsille olemme myös ehtineet puuhata. Kaksi vanhinta menee pelaamaan jalkapalloa (harkat maanantaisin ja torstaisin, esikoinen pääsi ihan joukkueeseen, keskimmäinen menee vielä jalkapallokouluun), nuorimman vien tiistaisin tanssitunnille ja itse käyn keskiviikkoisin joogassa. Menevät viikot mukavasti, kun on joka ilta jotain menoa :-P
Mies haluaisi isommille lapsille vielä jotain musiikkiin liittyvää, mutta saa kyllä sitten itse hoitaa lasten viemiset soittotunneille. Joka tapauksessahan hänen tehtäväkseen jää harrastustoimintoihin kuljettaminen ensi syksynä, kun minä lähden takaisin työelämään. Tanssinopettaja kun työskentelee iltapäivisin ja iltaisin. Toisaalta, sitä on turha murehtia ihan vielä.

Kerrostalosta omakotitaloon muuttaminen tuo mukanaan kaikenlaisia muutoksia. Portaita ei enää juurikaan tarvitse ravata, kun tullaan ulkoa sisälle. Se on hyvä. Omalla pihalla voi kirmata vaikka nakuna. Sekin on hyvä (etenkin lasten mielestä). Kavereita taas ei pihalta yhtä helposti löydy, ja se on vähän tylsää. Onneksi naapurustossa on paljon lapsia, joten paljon ehtii vielä tapahtua kaverisuhteiden osalta. Ja se on hyvä.
Jätteiden kierrätys on huomattavasti vaikeampaa nyt, kuin aikaisemmin. Paperinkeräys on n. sadan metrin päässä samoin kuin lasin- ja pienmetallinkeräyskin. Kartongin lähin keräyspaikka on n. 700 metrin päässä kaupan parkkiksella. Biojätteelle ostin viime viikolla kompostorin, kun en kestänyt ajatusta perunankuorista ja ruuantähteistä sekajätepussissa kaatopaikalla metaania tuottamassa. Ja vielä ennen keittiöremonttia pitää oikeasti improvisoida, mihin kaikki kierrätyskelpoinen jäte lajitellaan kuljetusta odottamaan.
Kierrätyksestä puheenollen varasin pöydän itselleni uudella itsepalvelukirppiksellä. Tavoitteena on päästä eroon hyväkuntoisista lasten-, äitiys- ja imetysvaatteista sekä käytöstä poistuneista naistenvaatteista (lähinnä siskon kaapeista) ja muista tavaroista. Äitinikin asiasta innoistui ja varasi oman pöydän. 25 vuoden aikana on tuota tavaraa tännekin kertynyt, ja siitä määrästä hän nyt on innokkaasti hankkiutumassa eroon. Hieman paremmalla tuurilla kuin minä, valitettavasti. Näyttäisi nimittäin siltä, että tavara kelpaa paremmin kuin vaatteet. Ihmettelen suuresti, miksi hyväkuntoiset lastenvaatteet eivät kenellekään kelpaa. Hinnan ei pitäisi olla ongelmana, kun esim. bodyjä myyn alle eurolla kappale. Äitiys- ja imetysvaatteiden osalta ymmärrän kyllä nihkeän kelpaamisen, kun suurin osa niistä on itsetehtyjä. No, onneksi on Fida ihan kirppiksen vieressä. Voin sinne kantaa myymättä jääneet vaatteet puolentoista viikon kuluttua, kun pöytävuokra loppuu.

Kaiken kaikkiaan fiilikset ovat kuitenkin korkealla. Nyt odotellaan, että vanhempani saavat rakennusprojektinsa kunnolla vauhtiin. Joka päivä yritämme lasten kanssa myös tutustua tämän uusivanhan asuinpaikkakuntamme leikkipuistotarjontaan. Sade hieman haittaa toimintaa, mutta onneksi vain hieman.  Kyllä se siitä, uskoisin. Eihän tässä olla asuttu kuin vasta reilu viikko.
(Ja tupareita ei muuten järjestetä ennen kuin tämä yhdessäasuminen päättyy. Epävirallisesti saa toki tulla kylään, vinkiksi vain ;) )