Mitäs jos...?

Mistä tietää, että on ollut erityisen hyvä päivä?

No tietenkin siitä, kun lähipiirin vauvauutiset (saldo joulun jälkeen: kaksi tyttö- ja kaksi poikavauvaa, lisäksi kaksi masua kasvamassa ja kuukauden sisään "poksahtamassa") saavat mielen niin herkistymään, että iltasella ehdottelen miehelle, josko meillekin vielä se neljäs tulisi...

Ainahan sitä saa ehdotella :)
Ja kyllähän minä sen vauvan ottaisinkin, mutta en usko enää jaksavani kolmatta kertaa organiseerata elämää vauvan ja vanhempien lasten kanssa. Ainakaan alle neljän vuoden ikäerolla.
Kun alkaa tämä elämä olla jo melkoisen leppoisaa: esikoinen on reipas eskarilainen, keskimmäinenkin on reipas kerholainen ja kuopus on hyvää vauhtia tulossa reippaaksi leikki-ikäiseksi, joka jo ihan mielellään pukee (vain vähän autettuna, jos hän saisi päättää) itse, syö itse, käy potalla kiitettävän hienosti (autettuna) ja touhuaa itsekseen (niin hyvässä kuin pahassa).

Kokemuksen melkoisen syvällä rintaäänellä voisin sanoa, että jos tähän leppoisaan eloon nyt vielä vauva tulisi, niin leppoisuus voisi olla elämästä hyvinkin kaukana. (Vaikka siis ihan oikeasti olisi aivan ihanaa olla vielä kerran raskaana ja synnyttää - ja pikkuvauvan äiti.)

Onko ongelma ongelma?

Teenkö kärpäsestä härkäsen? Onko tämä nyt ollenkaan ongelma vai suurentelenko ja kuvittelenko vain?

Pikkumainen tai en, minua häiritsee suuresti eräs asia. Naapurin lapset. Tai itse asiassa naapurin lapset ovat oikeastaan ihan kivoja lapsia, mutta se, miten he käyttäytyvät, välillä ahdistaa. Ei ole vain kerran, kun on tehnyt mieli lallattaa päin naamaa, että "kantelupukki kaakattaa..." Kun joka asiasta pitää tulla oven taakse sanomaan. "Nyt se ja se on pihalla ilman pipoa." "Arvaa mitä, esikoinen kiipesi puuhun." "Siellä se keskimmäinen ajaa pyörällä. Saako se?" Todella ärsyttävää.

Ehkä olen vain lepsu ja selkärangaton äiti ja huoltaja, kun en todellakaan jaksa joka asiasta komentaa. Jos keskimmäinen hilluu ulkona ilman pipoa, niin onko se naapurin lasten asia? Tai jos esikoinen on kiivennyt pieneen pihapuuhun, johon naapurin lapsilla ei ole asiaa, niin pitääkö siitäkin tulla (rangaistuksen näkemisen toivossa) minulle kertomaan? Ikään kuin en näkisi ikkunasta, mitä pihalla nenäni alla puuhataan.

Kantelemiseen liittyvä ainakin yhtä ärsyttävä piirre on "en se minä ollut" -tauti. Homma alkaa siitä, että naapurin lapset tulevat soittamaan ovikelloa ja kun avaan oven, ilmoittavat, että meidän lapset ovat - sanotaan nyt vaikka - näyttäneet kieltä heille, kun ovat olleet keskenään tuossa ikkunan alla pihalla. Kun luonnollisesti kysyn, mitäs itse ovat tehneet, on yleisin vastaus "ei me mitään tehty, ne sen aloitti". Ja voi vinde, kun juuri sillä hetkellä alkaa tilanne ottaa päähän isommalla vaihteella. Juu, eivät naapurin lapset koskaan itse tee mitään, vaan aina nämä meidän perilliset ovat niitä, jotka aloittavat ja tekevät typeriä juttua. Voi kiesus.

Onhan se kiva, että pihalla on lapsille seuraa, mutta kolikolla on aina se toinenkin puoli. (Ja siinä vaiheessa, kun naapurin lasten äiti soittaa ja ilmoittaa jostain yhtä tyhjänpäiväisestä jutusta, jonka lapseni ovat kuulemma tehneet, minun on erittäin vaikea hillitä itseäni ja vain todeta, että pitääpä jutella asiasta sankarien kanssa...)

Satusetä

Keskimmäisellä ei sormi mene suuhun silloin, kun häneltä pyydetään selitystä aiheesta x. Siinä on sellainen satusetä, ettei paremmasta väliä. Ja joka kerta joku muu on tehnyt jotakin, ei hän koskaan itse - fiksua varmaan sekin :)

Olimme viikonloppuna jälleen maalla käymässä. Normaalisti majailemme talon yläkerrassa, mutta lapset tykkäävät leikkiä alakerrassa. Siellä on lämmin, kun on kamiina. Satuinpa käymään siellä tänään. Sotku oli melkoinen. Siivosin nopeasti tavarat paikoilleen, ja kun lapset sitten tulivat paikalle ja pyysin selitystä huoneen kunnosta, keskimmäinen oli heti valmiina: "No kun Jormanka* oli täällä leikkimässä eikä se uskonut kun me sanottiin, että ei saa sotkea. Se Jormanka rikkoi noita nukkekodin esineitä ja sit se halus piilottaa Afrikan Tähden rahat ja sit se sano, että kamiinaan pitää laittaa lisää puita tai muuten tulee kylmä. Ja me kyl sanottiin, että kamiinaan ei saa koskea, mut ei se totellu." (ja tähän viaton ilme ja heiluen selittävät kädet, niin kuva on täydellinen)

Näin.

* Jormanka on keskimmäisen keksimä nimi jollekin. Mielenkiintoinen, vaikkakin monen muun korviin aika epämääräinen.

No jopas taas!

Onpa Iltalehdellä jälleen raflaava otsikko: "Rintaruokinta saattaa lisätä allergiariskiä."

Kyseessä on uutinen perjantaina Helsingin yliopistossa tarkastettavasta tohtorinväitöksestä, jossa tutkittiin 200 lasta 20 vuoden ajan ja etsittiin riskitekijöitä atopian puhkeamiselle. Eipä sekään tuosta lehtijutusta selviä...

Selvästi virheellisesti on monien muiden päivälehtien verkkosivuilla kerrottu, että yli kuuden kuukauden imetys lisäisi huomattavasti allergiariskiä niillä, joilla on allergialle altistava geeni. On toimittajilla mennyt sekaisin imetys yleensä ja täysimetys, joka tarkoittaa, että vauva ei saa mitään muuta ravintoa äidinmaidon lisäksi. No, tästä yli kuuden kuukauden täysimettämisestä ei tarvitsisi olla niin huolissaan, sillä vaikka kuuden kuukauden täysimetys on nykyinen suositus, se vuonna 2005 tehdyn tutkimuksen perusteella toteutuu vain prosentilla puolen vuoden ikäisistä vauvoista. Hyvin harva tarkoituksella jatkaa täysimetystä yli puoli vuotta, ja sittenkin herää kysymys, onko täysimetystä jatkettu yli suositusten siksi, että vauva on jo valmiiksi allerginen eikä mikään muu kuin äidinmaito sovi, vai (tutkimuksen mukaan) siksi, että yli 9kk täysimetyksellä äiti pyrkisi suojelemaan vauvaansa allergioilta.

On todella tympeää, että termejä näin sotketaan ja samalla aiheutetaan huolta, ahdistusta ja pahaa mieltä etenkin imettäville äideille. Voisihan tuon tulkita niinkin, että mitä sitä turhaan imettämään, kun ei se kuitenkaan mitään suojaa...

Mutta on tuossa tutkimuksessa paljon hyvääkin. Ensinnä se, että nykyinen 6kk suositus yksinomaisesta rintaruokinnasta (kuten lehdissä lukee) eli täysimetyksestä on ihan perusteltu suositus. Ja sitten se, että tutkimuksen 200 vauvasta peräti 58% oli täysimetyksellä vielä puolivuotiaana. Tässä sitä näkee, mitä oikea tuki ja miten-tieto voivat vaikuttaa imetyksen sujumiseen.

Kommunikointia

Kuopus on ollut hieman hidas mitä puhumiseen tulee. Liikkumisen suhteen tyyppi on edennyt melkein valonnopeudella - on siinä  tainnut tulla äitiinsä ;) Mutta nyt on alkanut sanojakin tulla.

Pääsiäisenä oppi sanomaan "pappa". Ja pappa tykkäsi :) On se jännä nähdä, miten aikuinen mies on kuin sulaa vahaa pienen neidin edessä, kun tämä hokee "pappa"... Ennen tuota maagista taikasanaa oli suusta jo tullut jokusen kerran sana "kukka", ja nyt sanavarastoon kuuluu myös hyvin hyödyllinen "kakka". Kohteliaskin tämä kuopus on, sillä aina tavaraa antaessaan tai ottaessaan sanoo "tiitti". Eläimistä tyyppi tuntee ainakin hevosen. "Ih-hah-haa, ih-hah-haa" tulee aina nuotilleen, kun hevosen näkee tai siitä kuulee puhuttavan.

Elekielikin pelaa loistavasti. "Ei" on tarmokas päänpudistus. Ja sitten, jos vain päästään, juostaan karkuun *huoh*. Kun kuopus haluaa ammaa, hän öhkii ("öh, öh") ja jos yltää, taputtaa minua vaativasti rinnuksille :D Itse asiassa kaikki sellainen, mitä pitää saada, tuodaan ilmi öhkimällä ja osoittelemalla.

Puheen ymmärtäminen on sekin hyvällä mallilla. Kun jokin asia kielletään, kiellolle irvistellään ilkikurisesti - ja nauretaan päälle. Lelut löytävät tiensä hienosti lelulaatikkoon, kun pyydetään. Toppahaalarin kuopus pukee päälle (yleensä), kun se ensin leväytetään vetskari auki lattialle ja kehotetaan istumaan sen sisään. No, siihenkin kuuluu karkuun juoksemista ja muuta, mutta kaikkea ei voi saada... Ja kun on ruoka-aika ja siitä tyypille mainitsee, hän on salamana keittiössä kiskomassa syöttötuolia hollille. Toistaiseksi myöskään uniaika ei ole tuottanut suuria ongelmia. Päiväunille mennään hienosti, ja pää painuu tyynylle "aa-aa":n säestämänä heti, kun vihjaankin siihen suuntaan. (Vaikka ihan heti ei unille rauhoituta, vaan ensin otetaan ammaa.)

Pienillä lapsilla on ihana puheääni. Ihan erilainen kuin silloin, kun äänellinen kommunikointi tapahtuu vain öhkimisten, vinkumisten ja muiden vastaavien äänteiden kautta. Nyt innolla odotan, koska kuopus oppii sanomaan "äiti". (Ja mummi odottaa, koska tyyppi oppii sanomaan "mummi". :) )

Lumihiutale ja sen kaveri

Lensi maahan hiutale, pimpeli pompeli pom...

Kenen idea tämä järkyttävä lumipyry nyt taas oikein oli??

Olin jo asennoitunut siihen, että ilmat lämpenevät ja lunta nähdään seuraavan kerran jokusen kuukauden kuluttua, niin eikös sitten joku keksinyt tämän takatalven. On se kumma, miten silloin, kun lunta ja pakkasta toivoisi (esim. joulun tienoilla ja tammi-helmikuussa), saa toivoa ihan turhaan, mutta sitten, kun talvi jo piisaisi, lunta ja pakkasta riittää. Pöh.

Lapsethan ovat ihan onnessaan tästä säätilasta. Pulkat kaivettiin sadannen kerran esille, samoin lumilapiot. Kuopuksella oli tosin aamu-ulkoilun aikaan hieman vaikeuksia kävellä puolisääreen ulottuvassa hangessa, mutta eipä tuo ihan hirveästi menoa haitannut.

Minä olen kyllästynyt lumeen ja kylmään. Eteiseenkään ei mahdu mitään, kun sen nyt täyttävät talvivermeet. Ja se pukemisen määrä! Jos vaikka tämän rykäisyn jälkeen talvi olisi sitten tässä. Pliis.

Akkuja ladattu

Aah, onpa mukava olla kotona jälleen! Ja tässä sitä taas istutaan, koneen ääressä, vaikka kello on jo mitä ja huomenna aikainen herätys. Mutta mikäs on istuessa, kun on viimeiset neljä päivää tullut levättyä. Ja peräti kahtena aamuna sain nukkua vähän pidempään, kun mies otti lapset hoitaakseen. Ne kun innostuivat heräämään puoli seitsemältä - lomalla!

Kun kiirastorstaina olin ollut hermo piukassa ja tippa linssissä, niin siitä eteenpäin olikin oikein seesteistä. Mitä nyt jouduin ruuanlaittajaksi mökillä, mutta kun vastapainoksi sain levätä ja neuloa minkä kerkesin, niin eipä tuo kokkaaminen tavallista isommalle porukalle ottanut liikaa kunnon päälle. Pappa ja mies huolehtivat lasten liikuttamisesta ja viihdyttämisestä suurimmaksi osaksi aikaa. Ja mikä oli liikkuessa, kun normaali mökkipiha oli laajentunut potenssiin n: Kutemajärven jää kantoi hienosti.

Kun maisema keittiön ikkunasta täällä kotona oli ollut tällainen:


...niin oli ihan hauskaa vaihtelua päästä lumen ja jään keskelle:


Kuten näkyy, moottorikelkallakin mökillä ajeltiin. Ja sitten hiihdettiin järven jäällä moottorikelkan jäljissä. Minäkin n. pari kilsaa (ja kyllä tuntui nivusissa seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, ai ai). Neljävee hiihti jo hienosti murtsikkaa, ja kuusiveekin veteli, tosin laskettelusuksilla. Kävivät nuo miehen kanssa ihan rinteessäkin, kun kerran siellä asti oltiin.

Nyt saakin kevät kunnolla tulla. Eikös niin tapaa tapahtua pian pääsiäisen jälkeen...?

Rauhaa

Ovat nämä päivät taas sellaisia, että tekisi ihan tosissaan mieli laittaa 4v kokopäiväpaikalle päiväkotiin ja lähteä töihin tai jonnekin, missä saisin olla rauhassa.

Mikä ihme siinä on, että kaikki, mitä sanon aiheuttaa joko itkupotkuraivarit tai ei uppoa tajuntaan sitten millään?? Tänään olin ihan voipunut jo klo 10 aamulla, kun ties monesko raivari oli keskimmäisellä menossa, enkä ollut itse vielä ehtinyt pukeutua saatika tukkaani kammata. Kuopuskin yltyy kamalaan vinguntaan, kun keskimmäinen on ensin näyttänyt vähän mallia.

On muuten tosi vaikeaa pysytellä itse rauhallisena, kun neljävee makaa maassa selällään ja kiljuu, ettei haalari lähde päältä pois. Ei jumankavita kiljumalla lähdekään, käsiä siinä pitää käyttää...

Meno sen kun yltyy, kun esikoinen tulee kotiin eskarista. Eivät nuo kaksi ehdi olla kuin pari minuuttia yhdessä sisällä, kun keskimmäinen jo parkuu, että esikoinen satutti. Kuusveelläkin on ilmeisesti jotain häikkää kuullun ymmärtämisessä tai muisti on tajuttoman huono, kun yhä vain pitää muita satuttaa. Niin, enhän ole kuin noin sata kertaa päivässä sanonut, että jos pitää muihin koskea, niin se tapahtuu nätisti halaamalla tai silittämällä, ei suinkaan tukasta, korvasta, kädestä, vaatteista tms. repäisemällä, potkimalla, läpsäisemällä tai muuten satuttamalla. Kymmenen tuntia päivässä lasten kanssa on sellainen linko, että sen jälkeen pitää vetää henkeä seuraavat viitisen tuntia.

Pääsiäislomalta odotan paljon. Jos vaikka Etelä-Savon raikkaassa ilmanalassa nuo höyrypäät saisivat riehuttua tarpeeksi ilman, että minun täytyy koko ajan toimia erotuomarina, olisin enemmän kuin tyytyväinen.

Sulle vitsa, mulle palkka

Vietettiin sitten Palmusunnuntaita eilen. Esikoinen oli perjantaina käynyt eskarin kanssa palvelutalolla virpomassa mummoja ja pappoja, joten pitihän sitä nyt oikeana päivänä päästä myöskin virpomaan. Olin taktisesti onnistunut aikatauluttamaan oman kokopäivämenoni eiliselle, joten vitsojen teko ja virpominen jäivät miehen organisoitavaksi *rakastava hymy*

Kun illalla tulin kotiin, vastaani ryntäsi kolme sokerihumalaista lasta suu suklaassa. Kaksi noista oli omaa, kolmas naapurilta lainassa. Kuopuskin ryntäsi vastaan, mutta ilman humalaa ja suklaata - onneksi sentään. Ja virpomassa olivat olleet. Vitsat oli haettu aamupäivällä ja koristeltu saman tien, ja sitten kirkonmenojen jälkeen olivat lähteneet kierrokselle. Esikoinen oli pukeutunut Batmaniksi, keskimmäinen oli ekalla kerralla Spiderman ja tokalla kerralla pupupäinen luuranko (hieman nälkiintynyt pääsiäispupu siis kyseessä :) ) ja naapurin lainalapsi virpoi dinosauruksena. Minne olivatkaan hävinneet ne oman lapsuuteni trullit pisamineen ja punaisine poskineen luuta ja kahvipannu kädessään...?

Kuinka ollakaan, tänä aamuna seitsemän aikaan siivosin (miehen leväperäisyyden) jälkiä: lastenhuoneen lattia oli kuorrutettu Mignon-munan kuorilla, suklaamunien foliokääreillä, Kinder-munan palasilla, ohjelippulappusilla, kreppipaperinpalasilla, vitsoista irronneilla pajunkissoilla ja vaikka millä. Tuli herätettyä ilmeisesti myös naapurit imurin vienoon ääneen...

Muistin myös, miksi en ole aikaisemmin päästänyt lapsia virpomaan. Melkoista kerjäämistähän se on. Etenkin, kun kuulin, että lapsilta olivat oksat loppuneet ja olivat parin naapurin virponeet "sormilla". Siinä sulle vitsa, missä mun palkka - tosiaankin. Olisi ihanaa, jos eilisen virpomisreissu olisi sekä se ensimmäinen että se viimeinen.

Mitä opin tänään?

Kävinpä tänään hammaslääkärissä.

Hirveällä kiireellä ja tohinalla keitin aamulla puuron, syötin lapset ja lähetin esikoisen eskariin. Sitten pukeuduin, kampasin tukkani ja pesin hampaani ennen kuin huikkasin miehelle ja kotiin jääville keskimmäiselle ja kuopukselle heit ja ryntäsin autolle. Olin kolmisen viikkoa sitten varannut itselleni ajan hammaslääkäriin, kun olin hampaita pestessäni huomannut, että yksi takahampaista oli ilmeisesti haljennut (tai siltä se kieleen tuntui ja peilistä kurkkiessa näytti). Ajoin vanhasta muistista terveysasemalle vain todetakseni, että se oli muuttanut osoitteeseen x. Ei kun jalan uuteen paikkaan. Läähättäen pääsin hammashoidon ilmottautumispisteeseen vain kaksi minuuttia oletetun hammaslääkäriaikani alkamisen jälkeen. Istuin odotushuoneessa tovin toivoen, että olisivat vähän myöhässä myös siellä toisella puolella. Kun muita huudettiin sisälle toimenpidehuoneisiin ja olin istunut samalla paikalla jo kymmenisen minuuttia, katsoin parhaimmaksi kävellä infoluukulle kysymään, olinko parin minuutin myöhästymisellä menettänyt aikani.
Olin hyvin hämmästynyt (ja nolo) kuullessani, että olin myöhästynyt peräti kolme vuorokautta ja pari minuuttia: hammaslääkärini oli odottanut minua jo tiistaina aamulla!

Ei muuta kuin uutta aikaa varaamaan.

27 euroa (sakkomaksu käyttämättömästä ja peruuttamattomasta ajasta) köyhempänä (noloudesta puhumattakaan) olin oppinut ainakin yhden asian: tästä lähtien varaan lääkäri- tms. aikoja silloin, kun lapset eivät ole jaloissa pyörimässä. Onneksi haljenneesta (?) hampaasta ei ole mitään kipuja. Se vielä puuttuisi.